lauantai 30. heinäkuuta 2011

Miltä tuntuu kun meinaa tukehtua kiukkuun

Viimeisen parin viikon aikana olen huomannut muuttuvani Raivottareksi. Mahtavaa. Temperamenttia minusta on löytynyt aina, mutta viimeisen parin viikon aikana olen huomannut toimivani kuin persoonallisuushäiriöinen Jekyll & Hyde. Rauhallisina hetkinä kodin huomassa tai ystävien seurassa hymyilen kuin vähämielinen onnellisuuspillereitä popsinut (taikkapa yksinkertaisesti vain tuleva äiti!) ja silittelen tuon tuostakin massua puhellen vauvalle mukavia.

Mutta sitten ne toiset hetket.

Eräänä aamuna pari viikkoa sitten kun olin juuri päässyt työpaikalle, istuin työpöytäni ääressä ja huomasin suorastaan vapisevani kiukusta. Oli lähellä etten saanut aivan tolkutonta itkupotkuraivaria (yksin!), kunnes pysähdyin miettimään, että mikäs minua nyt aivan oikeasti kiukuttaa. Totesin, että mielialani koostui näistä asioista: aamun kiireessä pari lyhyttä poikkipuolisesti vaihdettua sanaa miehen kanssa, joku hukassa oleva asia, pari törttöä työmatkan varrella + muutama tympeä työsähköposti. Maata kaatavaa? No normaaliolosuhteissa ei todellakaan, mutta raskaushormoneiden vallassa tuntui kuin maailma pysähtyisi siihen paikkaan enkä saa happea kun niin vituttaa.

Toinen tapaus on eiliseltä, kun koko päivä tuntui menevän aivan pipariksi. Olin kamppaillut jo muutaman päivän erään todella vaikean työongelman kanssa ja se ei vain tuntunut ratkeavan. Normaalisti tuollaisissa tilanteissa sisuunnun entisestään, mutta nyt tunsin oloni lähinnä voimattomaksi ja avuttomaksi. Tähän päälle pari muuta helppoa mutta ärsyttävää työjuttua ja pari käytännön vastoinkäymistä, niin päivä oli pilalla. Tulin kotiin aivan hermorauniona ja lopun iltaa lapoin nassuuni namuja + muita herkkuja yrittäen vängällä piristää mielialaani. Viimeistään aivan hulvaton elokuva "Just Go With It" kirvoitti kunnon naurut, mutta sitten olikin jo nukkumaanmenon aika.

Totesin miehelle, että tämä hallitsematon raivoilu on aika hemmetin pelottavaa! Mies neuvoi ajattelemaan vauvelia sillä hetkellä kun oikein ottaa päästä, mutta vielä pelottavampaa on että se auttaa korkeintaan 5 sekuntia.

Rupesin ihan toden teolla miettimään, että pystynkö tosiaan tekemään töitä vielä seuraavat kolme kuukautta kun nyt jo on tällaista? Ongelmana ei ole kroppa, vaan hermot. Kirjoittaisiko se lääkäri sitten sairaslomatodistukseen, että "Hermot eivät kestä työntekoa --> sairaslomalle" :D :D

Apu-va. Onko kenelläkään muulla takana vastaavanlaisia kokemuksia? Eihän tarvitse odottaa synnytykseen asti, että tämä helpottaa, eihän?

4 kommenttia:

  1. Ei kuulosta kyllä mukavalta :(
    Mututuntumalla sanoisin, että tiedossa ei ole helpotusta hetkiin.

    Mulla ei ole ollut tuollaista kiukkuoloa, mutta miehelle olen kiukutellut ihan ihmeellisistä jutuista. Onneksi minulla on maailman ihanin mies, joka ymmärtää olla ottamatta minua tosissaan. Kiukun laannettua yleensä nauretaan yhdessä typerälle käyttäytymiselleni :)

    VastaaPoista
  2. Minulla oli raskauden alussa aivan tolkuttomia kiukkukohtauksia, joiden syyksi riitti joku aivan mitätön vastoinkäyminen. Raivo ikäänkuin kiehui sisälläni aina äkkiarvaamatta niin voimakkaasti, että en pystynyt hillitsemään itseäni. Minua ei ainakaan mitkään vauvanajattelemiset tai muut zeniläiset lässytykset siinä auttaneet, mutta onneksi ajankulu ja hormonitasapainon muuttuminen raskauden edetessä sen sijaan auttoivat.

    Itse reagoin raskaushormoneihin aikoinaan voimakkaasti myös fyysisesti (pahoinvointi, turvotus, rintojen arkuus, kiukkukohtaukset jne.), joten eiköhän jokaisella odottajalla ole jokin juttu, minkä huomaa nimenomaan raskauden myötä itsessään muuttuneen (vatsan kasvamisen ja menkkojen loppumisen lisäksi). Sinuna en olisi kovin huolissaan. Jos vituttaa, pura kiukku jotenkin "järkevästi". Tao nyrkkejä vaikka tyynyyn, tai johonkin muuhun pehmeään. Huuda, jos olet sellaisessa paikassa, kun se on mahdollista. Keinoja on monia. Omia reaktioitaan ei kannata niin pelätä. Tämä on vielä pientä verrattuna siihen, millaisen myllerryksen itse vauvan syntymä imetyshormoneineen ja laskevine raskaushormoneineen saa aikaan. Hyvää harjoitusta, sanoisin. Eikä se vauva saa mitään pahaa oloa siitä, että odottavaa äitiä vituttaa. Jo sitä olisi maailma pullollaan jo syntymästä vinksahtaneita lapsia siinä tapauksessa. :D

    VastaaPoista
  3. Riina: Niinpä niin, kirotut hormonit tekee meistä hirviöitä ;) Onneksi tämä on väliaikaista...

    Gata: Ihan paras kommentti, KIITOS! Nauratti ihan ääneen sitä lukiessa :) Helpotti vähän ajatella, että tuleva tyttäreni ei kasva ihan vinoon äidin puuskittaisesta raivohulluudesta huolimatta ;) Toivon todellakin, että tämä olisi pian ohimenevää!

    VastaaPoista
  4. Eilen, paistoin lättyjä illalla teflon-pannulla. Olen opetellut paistamaan lettuja jo 20 vuotta sitten eli väitän hallitsevani homman. :) Mutta eilen, jostain syystä joka saa**nan lettu jäi keskeltä kiinni pannuun, paloi siis siihen kiinni. Eikä ollut kyllä rasvan puutteesta tai liian ohuesta taikinasta kiinni (selvisi, että johtui pannun äärimmäisen epätasaisesta lämpiämisestä ja ostoslistalle löytyikin sitten valurautainen kunnon vanhan ajan lettupannu). Olin siis absoluuttisesti itkupotkuraivareitten partaalla ja oli lähellä ettei paistinpannu lentänyt parvekkeelta alas. ;)

    VastaaPoista