Tähän asti raskaus on sujunut melko huomaamattomasti kaiken kaikkiaan ja onnekkaasti ilman vaivoja. Nyt alan kuitenkin selvästi saada niistä osani: eritoten selkä on venähtämispisteessa ja vasta sen myötä olen herännyt pitämään sen kunnosta parempaa huolta. Huomaan, että pitkät istumissessiot tekevät todella pahaa. Äskettäin tein työmatkan joka tarkoitti kirjaimellisesti istumista aamuvarhaisesta iltamyöhään ja illasta olin hätää kärsimässä, tuntui että selkää poltti ja olisi pitänyt päästä vaihtamaan asentoa, mutta vaihtoehtoja ei oikein ollut. Siitä eteenpäin olen taistellut selän kunnon kanssa joka päivä. Yritän jumpata, pysyä paljon liikkeessä ja aina välillä tasapainotukseksi levätä kunnolla, käydä kävelylenkeillä, mutta vielä ei ole helpotusta löytynyt.
Vau-kirjassa sanottiin, että näihin aikoihin äidit yleensä yrittävät tasata painopisteen siirtymistä eteenpäin kallistamalla selkää taaksepäin, ja huomaan syyllistyväni täsmälleen samaan. Aina välillä yllätän itseni tästä virheasennosta ja silloin koitan korjata ryhtiä paremmaksi, jotta selkä ei ihan lopullisesti sanoisi sopimusta irti. Vielä olisi kuitenkin 3,5 kuukautta jäljellä!
Toinen inhoista inhoin ongelma on peräpukamat, argh. Ne ovat iskeneet ihan samoilla viikoilla kun viimeksikin...
Valitettavasti myöskään painonhallinta ei ole onnistunut niinkuin viime kuussa, vaan huomaan repsahtelevani tuon tuostakin. En ole ihan varma paljonko parissa viikossa on kertynyt painoa, mutta veikkaisin että helposti 1-2 kg. Viime viikkoina maha on myös tehnyt valtavan kasvuspurtin ja jotenkin tunnen itseni kamalaksi valaaksi. Eräs henkilö kommentoi kuluneella viikolla vatsaani isoksi viikkoihin nähden, ja pahoitin siitä mieleni järjettömällä tavalla. Mies sanoo, että olen paljon pienempi kuin edellisessä raskaudessa samaan aikaan, mutta minä uskon tietysti vain negatiivisinta arviota. :( Jospa tämä olisi kuitenkin vain jokin ohimenevä vaihe, sillä itse asiassa tykkään kyllä masustani tosi paljon enkä tietystikään ole ahdistunut itse raskaana olemisesta!
Luultavasti tuo edellinen liittyy myöskin hormonien hyökyaaltoon, sillä muutama päivä sitten sain kotona hormonihirviökohtauksen viattomalle miespololleni. Väsyneenä ja hieman nälkäisenä sain itkukohtauksen jostain pienestä asiasta, jota mies ei ymmärtänyt heti ottaa yhtä vakavasti kuin mielestäni olisi pitänyt ;) Jälkikäteen naurattaa, että miten tuollaisestakin asiasta piti vaivautua kyyneleisiin asti. Onneksi oli sentään vasta ensimmäinen kerta. Muuten olen mielestäni ollut aika seesteinen ja oma itseni.
Jos jotain positiivistakin kerrotaan, niin olen paaaljon pirteämpi nyt kuin viime viikkoina. Ihanaa! Olen nukkunut kunnon yöunet, ja lisäksi tämä lisääntyvä valo ja auringonpaiste toimii kuin luontaisena piristysruiskeena kuten joka ikinen kevät.
En lakkaa ihmettelemästä vauvelin potkimisintoa vatsassa. Sintti oli aktiivinen tapaus mutta jotenkin epäilen että tämä tyyppi on vielä aktiivisempi sillä iskut ovat jo todella voimakkaita viikkoihin nähden. Usein töissä säpsähtelen työpisteen äärellä kun tulee yllättäen monoa :) Ne ovat myös silminnähtävissä ulospäin. Toisinaan vauveli potkii yllättäviin paikkoihin: olen varma että toisinaan iskuja satelee myös alaspäin jonnekin peräsuolen suuntaan mikä tuntuu todella oudolta ;) Tällaista en muista Sintistä ollenkaan.
Mitenkäs teillä muilla odottajilla sujuu? :)
sunnuntai 30. maaliskuuta 2014
sunnuntai 16. maaliskuuta 2014
RV 22+4: Tasaista mahankasvattelua
Otsikkoa kirjoittaessa aivan itseäkin ällistyttää kuinka pitkällä raskaudessa jo ollaan: yli puolenvälin! On totta, että jo yhden lapsen äitinä raskausaika menee paljon nopeammin kun päivät ovat täynnä puuhaa. Ja tietysti töissäkin tulee käytyä. Näinä aikoina mitään erityisiä virstanpylväitäkään ei oikein jää mieleen, sillä raskauden puolesta elo on sellaista tasapaksua höttöä: leppoisaa mahankasvattelua ilman väsymystä kurjempia oireita, höystettynä normiarjella.
Sen verran sain äskettäin aikaiseksi, että rupesin inventoimaan kaikkia Neiti S:ltä säästettyjä vauvanvaatteita ja melkein tippa tuli linssiin kun tajusin, että kaikki nuo ihanuudet pitää piakkoin myydä tai lahjoittaa pois. Pojalle soveltuvia vaatteita oli marginaalisen vähän, lähinnä valkoisia perusbodeja tai äitiyspakkauksesta jääneitä neutraaleja kamppeita. En edes muistanut kaikkia niitä supersöpöjä mekkosia ja kesäpaitoja mitä varastoista löytyi! Vaan ei auta, ylimääräisistä varastoista on nyt vaan päästävä eroon. Taidan suunnata tarmoni pikkupoitsulle soveltuvien vaatteiden metsästykseen, sillä hankittavaa tosiaan riittää. (Ja uskokaa tai älkää, ensimmäistäkään en ole vielä ostanut!)
Tässä taannoin onnistuin pitämään yllä kohtuullisen hyvällä menestyksellä herkkulakkoa, ja varmaankin osittain sen ansiosta tähänastinen painonkehitys on vähintäänkin siedettävä. Perjantaina kävin neuvolassa ja sain kuulla, että tähän mennessä painoa on kertynyt yhteensä 5 kg. Jonkun mielestä saattaa kuulostaa paljolta, mutta ei meikäläisen mielestä sillä edellisessä raskaudessa tässä vaiheessa olin tienannut jo 8kg! Oikeaan suuntaan siis mennään, saldo melkein puolet vähemmän. Tämän rohkaisemana taidan palata herkkulakkoilun puoleen, vaikka kivaa se ei olekaan. Herkkulakossa pidetään siis yksi herkkupäivä viikossa ja muulloin kaikki muu nami on kiellettyä. Tai okei, jos ollaan vaikka synttäreillä niin kyllä yhden kakkupalan voi tarjottaessa maistaa, mutta kaikki oma-aloitteinen mussutus on pannassa.
Viime aikoina olen katsonut tosi mielelläni äitiydestä ja raskaudesta kertovia tv-sarjoja. Kaikki kivat sarjat vaan päättyvät juuri kun ehdin ne löytää! Muistaakseni AVA:lta tuli eräs brittisarja (olisiko ollut 9 kuukauden odotus?) jossa seurattiin kahden eri odottajan raskautta yhdessä jaksossa, mutta ehdin katsoa sitä vain muutaman jakson verran. Kolmoselta puolestaan katsoin juuri nauhalta Erilaiset äidit, jossa oli erään nuoren bloggaajaäidin tarina. Kovin oli ulkonäkökeskeistä hänen odotuksensa, mutta toisaalta näin varmasti käy kun kärsii syömishäiriöstä. Olin erittäin kateellinen koska tämän äidin ei tarvinnut huolehtia esikoisen mustasukkaisuudesta, tyttö kun oli niin "kiltti ja tottelevainen". Argh, meillä on aika lailla toisinpäin! :D Uhmaikää on ilmassa niin selvästi kuin olla ja voi, kaikkiin ilmiselviinkin kysymyksiin pitää vaan periaatteesta vastata aina "ei" ja jos äiti pyytää keittiöön niin lapsi menee olohuoneeseen jne jne. Uskon, että Neiti S kyllä tulee olemaan huolehtivainen eikä ainakaan kovakourainen isosisko, mutta odottelen kyllä jonkinlaista kapinaa potenssiin x siitä hyvästä että äiti uskaltaa tuoda kilpailijan samaan kotiin...
Neiti S:n kehityksestä täytyy ehdottomasti mainita seuraavaa. Pitkään olemme tuskailleet sitä ongelmaa, että miten ihmeessä tuon vauhtiviikarin saisi rentoutumaan illalla sen verran, että nukahtaisi kivuttomasti (ja mielellään alta puolen tunnin) omaan sänkyyn, ilman että huoneessa pitää ravata tuplamiehityksellä useita kertoja. Tähän löytyi ihan puskista maailman helpoin ja jälkikäteen päivänselvä ratkaisu: yhdessä sopiminen. Parisen viikkoa sitten tajusin, että meidän neiti on oikeasti todella tottelevainen silloin kun jotain yhdessä sovitaan ja pitää kyllä lupauksestaan kiinni. Jos puolestaan yrittää komentaa muuten vain, saa huutaa kuuroille korville. Eräänä iltana nukkumaan mennessä ennen unikirjan lukemista tulin kertoneeksi neidille, että mitä odotan häneltä sen jälkeen kun kirja on luettu: asettumista sänkyyn, rauhoittumista, ei ehdottomasti saa nousta ylös eikä myöskään huudella turhaan isiä tai äitiä. Loppuun vielä "jooko?". Tähän meidän yhteistyöhaluinen typy vastasi tietysti että "joo", ja mikä ihmeellisintä myös näin tapahtui! Esitin saman litanian joka ilta sen jälkeen ja lähes poikkeuksetta tyttö nukahtaa max. 10 minuutissa, mutta ei ainakaan huutele eikä pompi ympäri sänkyä. Aivan täydellistä ja ah niin helpottavaa :)
Sen verran sain äskettäin aikaiseksi, että rupesin inventoimaan kaikkia Neiti S:ltä säästettyjä vauvanvaatteita ja melkein tippa tuli linssiin kun tajusin, että kaikki nuo ihanuudet pitää piakkoin myydä tai lahjoittaa pois. Pojalle soveltuvia vaatteita oli marginaalisen vähän, lähinnä valkoisia perusbodeja tai äitiyspakkauksesta jääneitä neutraaleja kamppeita. En edes muistanut kaikkia niitä supersöpöjä mekkosia ja kesäpaitoja mitä varastoista löytyi! Vaan ei auta, ylimääräisistä varastoista on nyt vaan päästävä eroon. Taidan suunnata tarmoni pikkupoitsulle soveltuvien vaatteiden metsästykseen, sillä hankittavaa tosiaan riittää. (Ja uskokaa tai älkää, ensimmäistäkään en ole vielä ostanut!)
Tässä taannoin onnistuin pitämään yllä kohtuullisen hyvällä menestyksellä herkkulakkoa, ja varmaankin osittain sen ansiosta tähänastinen painonkehitys on vähintäänkin siedettävä. Perjantaina kävin neuvolassa ja sain kuulla, että tähän mennessä painoa on kertynyt yhteensä 5 kg. Jonkun mielestä saattaa kuulostaa paljolta, mutta ei meikäläisen mielestä sillä edellisessä raskaudessa tässä vaiheessa olin tienannut jo 8kg! Oikeaan suuntaan siis mennään, saldo melkein puolet vähemmän. Tämän rohkaisemana taidan palata herkkulakkoilun puoleen, vaikka kivaa se ei olekaan. Herkkulakossa pidetään siis yksi herkkupäivä viikossa ja muulloin kaikki muu nami on kiellettyä. Tai okei, jos ollaan vaikka synttäreillä niin kyllä yhden kakkupalan voi tarjottaessa maistaa, mutta kaikki oma-aloitteinen mussutus on pannassa.
Viime aikoina olen katsonut tosi mielelläni äitiydestä ja raskaudesta kertovia tv-sarjoja. Kaikki kivat sarjat vaan päättyvät juuri kun ehdin ne löytää! Muistaakseni AVA:lta tuli eräs brittisarja (olisiko ollut 9 kuukauden odotus?) jossa seurattiin kahden eri odottajan raskautta yhdessä jaksossa, mutta ehdin katsoa sitä vain muutaman jakson verran. Kolmoselta puolestaan katsoin juuri nauhalta Erilaiset äidit, jossa oli erään nuoren bloggaajaäidin tarina. Kovin oli ulkonäkökeskeistä hänen odotuksensa, mutta toisaalta näin varmasti käy kun kärsii syömishäiriöstä. Olin erittäin kateellinen koska tämän äidin ei tarvinnut huolehtia esikoisen mustasukkaisuudesta, tyttö kun oli niin "kiltti ja tottelevainen". Argh, meillä on aika lailla toisinpäin! :D Uhmaikää on ilmassa niin selvästi kuin olla ja voi, kaikkiin ilmiselviinkin kysymyksiin pitää vaan periaatteesta vastata aina "ei" ja jos äiti pyytää keittiöön niin lapsi menee olohuoneeseen jne jne. Uskon, että Neiti S kyllä tulee olemaan huolehtivainen eikä ainakaan kovakourainen isosisko, mutta odottelen kyllä jonkinlaista kapinaa potenssiin x siitä hyvästä että äiti uskaltaa tuoda kilpailijan samaan kotiin...
Neiti S:n kehityksestä täytyy ehdottomasti mainita seuraavaa. Pitkään olemme tuskailleet sitä ongelmaa, että miten ihmeessä tuon vauhtiviikarin saisi rentoutumaan illalla sen verran, että nukahtaisi kivuttomasti (ja mielellään alta puolen tunnin) omaan sänkyyn, ilman että huoneessa pitää ravata tuplamiehityksellä useita kertoja. Tähän löytyi ihan puskista maailman helpoin ja jälkikäteen päivänselvä ratkaisu: yhdessä sopiminen. Parisen viikkoa sitten tajusin, että meidän neiti on oikeasti todella tottelevainen silloin kun jotain yhdessä sovitaan ja pitää kyllä lupauksestaan kiinni. Jos puolestaan yrittää komentaa muuten vain, saa huutaa kuuroille korville. Eräänä iltana nukkumaan mennessä ennen unikirjan lukemista tulin kertoneeksi neidille, että mitä odotan häneltä sen jälkeen kun kirja on luettu: asettumista sänkyyn, rauhoittumista, ei ehdottomasti saa nousta ylös eikä myöskään huudella turhaan isiä tai äitiä. Loppuun vielä "jooko?". Tähän meidän yhteistyöhaluinen typy vastasi tietysti että "joo", ja mikä ihmeellisintä myös näin tapahtui! Esitin saman litanian joka ilta sen jälkeen ja lähes poikkeuksetta tyttö nukahtaa max. 10 minuutissa, mutta ei ainakaan huutele eikä pompi ympäri sänkyä. Aivan täydellistä ja ah niin helpottavaa :)
sunnuntai 2. maaliskuuta 2014
RV 20+4: Vauvauutiset isosiskolle
Mitä meille kuuluu? No väsyttää. Vä-syt-tää. VÄSYTTÄÄ!
Mistä tällainen jälkijättöinen raskausväsymys on oikein tullutkaan, sen kun tietäisi. Mutta kaikenlainen pienimuotoinenkin puuhastelu saa pian uuvutuksen aikaiseksi, siivoamisesta puhumattakaan. Jopa sellaiset pienet puuhat, jotka vaativat lähinnä vain viitseliäisyyttä, jäävät nyt suosiolla tekemättä. Tämän viikonlopun sain hyvin käytettyä nukkumiseen: 8-9h yöunet + molempina päivinä 1,5h nokoset päälle :)
Nyt meidän raskaudesta tietävät jo kaikki. Töissä kerroimme muistaakseni n. 17. raskausviikon tienoilla, mutta kaikki olivat sen jo arvanneet joten todellisuudessa mitään paljastettavaa ei ollut :) Ystävät ja läheiset saivat tietää joitakin viikkoja aiemmin. Enää vatsaa ei voisi mitenkään peittääkään, sillä se kasvaa vauhdilla ja lisäksi meillä on kotona sellainen pieni kanarialintu, joka laulaa kaikille kiinnostuneille + ventovieraillekin kuinka "Äidin masussa kasvaa vauva!"
Neiti S sai tietää vauvasta noin viikkoa ennen työkavereita. Meillä oli kyllä tarkoituksena salata asia hieman pidempään, mutta käytäntö osoitti että neiti saattoi usein rynnistää syliin aika kovakouraisesti ja ottaa mahasta kädellä vauhtia jne, joten tuntui vain helpommalta kertoa miten asia on, että tyttö pystyisi itsekin hieman varomaan masua. Valitsimme kertomiseen sellaisen illan kun neiti oli mahdollisimman hyvällä tuulella (meneillään olin jonkinsorttinen uhmajakso) ja virkeä, ja aloimme ihan ensiksi katsoa Sintin vauva-ajan kuvia. Katsottiin äidin isoa masua, arvuuteltiin mitä siellä oli sisällä ja kuka oli se valokuvien pikkuinen vauveli. Sitten osoitimme omaa masuani ja arvuuttelimme taas, että mitähän äidin masussa nyt mahtaa olla. Tyttö katsoi meitä ihan huuli pyöreänä eikä pohjustuksesta huolimatta osannut yhtään arvata, pieni kun on vielä itsekin.
Kun selitimme, että äidin masussa on vauva, reaktio oli kaikin puolin yllättävän positiivinen. Neiti halusi laulaa vauvalle, kyseli joitain kysymyksiä vauvan tulosta ja vaikutti kaikin puolin tyytyväiseltä. Pari viikkoa sitten otimme asiassa yllättäen takapakkia. Neiti S oli ruvennut olemaan päiväkodissa hieman vaisu ja kotona kiukkuinen erityisesti minulle, mutta siltikään emme arvanneet mitään. Hoidossa tytön rakastettu hoitaja oli saanut kaivettua hänestä ulos, että mieltä painaa jollain tavalla vauvan syntymä. Kotona jatkoimme heti juttua kun tästä kuulimme, ja kun kysyin että huolettaako häntä vauvan syntymä, vastaus oli surumielinen "jooh!". Kun kysyin, että osaako hän kertoa mikä asiassa huolettaa, vastauksista päättelin että meidän pikkuinen 2-vuotias on osannut olla jo huolissaan siitä, että tykätäänkö hänestä enää ollenkaan sitten kun vauva tulee. Tällaisia hän oli jo ainakin viikon päivät ehtinyt miettiä kun yhdistelimme asiaa käytöksessä tapahtuneeseen muutokseen. Miten voi ollakin, että joku noin pieni on saattanut pohtia jo tällaisia juttuja!
Tyttö tuli juteltaessa heti kaulaani kiinni ja samalla selitin, että tykkäämme hänestä aivan kamalan paljon nyt ja ihan varmasti vähintäänkin yhtä paljon myös sitten kun vauva syntyy. Samalla kertoilin missä vauva tulee nukkumaan, mitä hän syö jne. Kun tämä keskustelu oli käyty, koko tyttö muuttui kuin toiseksi lapseksi siinä silmiemme edessä. Kuin iso taakka olisi pudonnut pieniltä hartioilta pois ja neiti palasi taas omaksi iloiseksi hupsuttelevaksi itsekseen. Senkin jälkeen hän on pohdiskellut vauvajuttuja, erityisesti päiväkodissa julistaa sitä aivan kaikille mutta huolestuneisuus vaikuttaisi ainakin tällä hetkellä olevan jutuista pois ja tilalle on tullut pelkkä uteliaisuus. Ihanaa on myöskin se, että tyttö ei vaikuta enää kantavan äidille kaunaa aiheesta.
Aika pian kyseisen keskustelun jälkeen kävimme hankkimassa vauva-aiheisia satukirjoja, ja niitä olemmekin lukeneet ahkerasti. Aina välillä yritämme kertoa aiheesta jotain muutakin että huoli pysyisi poissa, mutta keskittymiskyky säilyy kerralla n. 10 sekuntia :) Toisaalta ehkä tämä kertoo myös siitä, että neidillä ei ole juuri nyt tarvetta puhua aiheesta sen enempää.
Mitenkäs teillä muilla on sisarukset reagoineet pikkuisten tuloon? Odotettavissa on varmaan myös takapakkia siinä vaiheessa kun vauva konkreettisesti tulee eikä lähdekään pois! Tästäkin kuulisin mieluusti esimerkkejä :)
Mistä tällainen jälkijättöinen raskausväsymys on oikein tullutkaan, sen kun tietäisi. Mutta kaikenlainen pienimuotoinenkin puuhastelu saa pian uuvutuksen aikaiseksi, siivoamisesta puhumattakaan. Jopa sellaiset pienet puuhat, jotka vaativat lähinnä vain viitseliäisyyttä, jäävät nyt suosiolla tekemättä. Tämän viikonlopun sain hyvin käytettyä nukkumiseen: 8-9h yöunet + molempina päivinä 1,5h nokoset päälle :)
Nyt meidän raskaudesta tietävät jo kaikki. Töissä kerroimme muistaakseni n. 17. raskausviikon tienoilla, mutta kaikki olivat sen jo arvanneet joten todellisuudessa mitään paljastettavaa ei ollut :) Ystävät ja läheiset saivat tietää joitakin viikkoja aiemmin. Enää vatsaa ei voisi mitenkään peittääkään, sillä se kasvaa vauhdilla ja lisäksi meillä on kotona sellainen pieni kanarialintu, joka laulaa kaikille kiinnostuneille + ventovieraillekin kuinka "Äidin masussa kasvaa vauva!"
Neiti S sai tietää vauvasta noin viikkoa ennen työkavereita. Meillä oli kyllä tarkoituksena salata asia hieman pidempään, mutta käytäntö osoitti että neiti saattoi usein rynnistää syliin aika kovakouraisesti ja ottaa mahasta kädellä vauhtia jne, joten tuntui vain helpommalta kertoa miten asia on, että tyttö pystyisi itsekin hieman varomaan masua. Valitsimme kertomiseen sellaisen illan kun neiti oli mahdollisimman hyvällä tuulella (meneillään olin jonkinsorttinen uhmajakso) ja virkeä, ja aloimme ihan ensiksi katsoa Sintin vauva-ajan kuvia. Katsottiin äidin isoa masua, arvuuteltiin mitä siellä oli sisällä ja kuka oli se valokuvien pikkuinen vauveli. Sitten osoitimme omaa masuani ja arvuuttelimme taas, että mitähän äidin masussa nyt mahtaa olla. Tyttö katsoi meitä ihan huuli pyöreänä eikä pohjustuksesta huolimatta osannut yhtään arvata, pieni kun on vielä itsekin.
Kun selitimme, että äidin masussa on vauva, reaktio oli kaikin puolin yllättävän positiivinen. Neiti halusi laulaa vauvalle, kyseli joitain kysymyksiä vauvan tulosta ja vaikutti kaikin puolin tyytyväiseltä. Pari viikkoa sitten otimme asiassa yllättäen takapakkia. Neiti S oli ruvennut olemaan päiväkodissa hieman vaisu ja kotona kiukkuinen erityisesti minulle, mutta siltikään emme arvanneet mitään. Hoidossa tytön rakastettu hoitaja oli saanut kaivettua hänestä ulos, että mieltä painaa jollain tavalla vauvan syntymä. Kotona jatkoimme heti juttua kun tästä kuulimme, ja kun kysyin että huolettaako häntä vauvan syntymä, vastaus oli surumielinen "jooh!". Kun kysyin, että osaako hän kertoa mikä asiassa huolettaa, vastauksista päättelin että meidän pikkuinen 2-vuotias on osannut olla jo huolissaan siitä, että tykätäänkö hänestä enää ollenkaan sitten kun vauva tulee. Tällaisia hän oli jo ainakin viikon päivät ehtinyt miettiä kun yhdistelimme asiaa käytöksessä tapahtuneeseen muutokseen. Miten voi ollakin, että joku noin pieni on saattanut pohtia jo tällaisia juttuja!
Tyttö tuli juteltaessa heti kaulaani kiinni ja samalla selitin, että tykkäämme hänestä aivan kamalan paljon nyt ja ihan varmasti vähintäänkin yhtä paljon myös sitten kun vauva syntyy. Samalla kertoilin missä vauva tulee nukkumaan, mitä hän syö jne. Kun tämä keskustelu oli käyty, koko tyttö muuttui kuin toiseksi lapseksi siinä silmiemme edessä. Kuin iso taakka olisi pudonnut pieniltä hartioilta pois ja neiti palasi taas omaksi iloiseksi hupsuttelevaksi itsekseen. Senkin jälkeen hän on pohdiskellut vauvajuttuja, erityisesti päiväkodissa julistaa sitä aivan kaikille mutta huolestuneisuus vaikuttaisi ainakin tällä hetkellä olevan jutuista pois ja tilalle on tullut pelkkä uteliaisuus. Ihanaa on myöskin se, että tyttö ei vaikuta enää kantavan äidille kaunaa aiheesta.
Aika pian kyseisen keskustelun jälkeen kävimme hankkimassa vauva-aiheisia satukirjoja, ja niitä olemmekin lukeneet ahkerasti. Aina välillä yritämme kertoa aiheesta jotain muutakin että huoli pysyisi poissa, mutta keskittymiskyky säilyy kerralla n. 10 sekuntia :) Toisaalta ehkä tämä kertoo myös siitä, että neidillä ei ole juuri nyt tarvetta puhua aiheesta sen enempää.
Mitenkäs teillä muilla on sisarukset reagoineet pikkuisten tuloon? Odotettavissa on varmaan myös takapakkia siinä vaiheessa kun vauva konkreettisesti tulee eikä lähdekään pois! Tästäkin kuulisin mieluusti esimerkkejä :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)