perjantai 31. lokakuuta 2014

Pettymyksen jälkeen

Kulunut viikko on ollut raskas ja pettymyksen tunteiden kyllästämä. Viime perjantain uutiset hoidon epäonnistumisesta ja tauon tarpeellisuudesta veivät minut takaisin pohjamutiin, hyvin lähelle niitä tuntemuksia joiden keskellä olin heinä- ja elokuussa kun Enkelipoika oli juuri menehtynyt. Itkin koko viikonlopun ja maanantaina, kun olin käynyt klinikalla saamassa viimeisen varmistuksen hoidon keskeyttämisestä, makasin ja nukuin koko päivän sängyssä.

Toimintakykyni palaili sen jälkeen hiljalleen, mutta fiilikset ovat aika apaattiset ja yleinen mieliala täysin negatiivinen. En pysty näkemään hyvää juuri missään ja aiemmin orastavat toiveikkuuden tunteet ovat kadonneet.

Olen oivaltanut, että Enkelipojan raskaus ja uuden raskauden pakottava tarve ovat kietoutuneet päässäni käytännössä samaksi asiaksi. Todellisuudessahan ne ovat kaksi täysin eri asiaa, mutta mieleni uskoo, että vain uusi raskaus voi minut tältä surulta pelastaa. Tosiasiassa näin ei varmasti käy, mutta uskon raskauden kuitenkin helpottavan surua ja ennen kaikkea antavan sitä kaivattua varmuutta elämän jatkumisesta, sekä uskoa siitä, että jonain päivänä voin ehkä taas olla onnellinen. Uuden raskauden pakonomainen tavoittelu on kuitenkin selvästi vienyt sijaa surutyöltä. Siihen on takuulla vaikuttanut myös lapsettomuuden tuska, joka on aivan uudella tavalla herännyt henkiin nyt kun olen taas keskellä sitä samaa epätoivoista yrittämistä jolle ei loppua näy.

Terapeuttini on yrittänyt saada minua uskomaan, että tämä tauko voi olla hyväkin asia, sillä tänä aikana minun on mahdollista keskittyä pelkästään Enkelipoikaan ja surra surua pois. Lisäksi nyt on tilaisuus hoitaa itseäni, niin että keho alkaisi hiljalleen rentoutua kovasta stressistä, ja tarpeellisen tauon jälkeen se olisikin valmis vastaanottamaan uuden raskauden. Näin asia varmasti onkin, mutta sitä on todella vaikea hyväksyä. Niinkuin olen aiemminkin kirjoittanut, jokainen kuukausi uutta raskautta odottaen tuntuu liian pitkältä.

Aiemmat käynnit olivat toisella lääkärillä, mutta kun vihdoin pääsin oman lääkärini kanssa juttusille, hän suositteli odottelua ainakin vuodenvaihteeseen saakka. Sillä välin on suositeltavaa käydä akupunktiossa ja tehdä kaikkia sellaisia asioita, jotka tuottavat mielihyvää ja saavat minua rentoutumaan. Yksi asia kuitenkin löytyi, jota voin tässä odotellessa tehdä, mikä hieman helpotti ahdistusta tämän odotusajan pituudesta: voin käyttää Clomifenia kahdessa seuraavassa kierrossa, sillä ne tukevat omaa kiertoa ja ovulaatiota. Tuskin ne minua raskaaksi saavat, mutta jos niistä apua on, niin aion ehdottomasti kokeilla niitä.

Huomenna on pyhäinpäivä, jolloin muistetaan kuolleita. Silloin pikkuiseni saa haudalleen oman Halloween-pallon ja kynttilämeren. Mieluummin kuitenkin puristaisin pienen rakkaani syliin ja veisin omaan kotiin, sen sijaan että joudun käymään häntä hautausmaalla tervehtimässä....

Tuhansia suukkoja taivaaseen, kulta.

perjantai 24. lokakuuta 2014

Kolmosen yritys: Päätä seinään

Akupunktio

Kävin eilen akupunktiossa ja kokemus oli aika mielenkiintoinen. Tämä ulkomaalainen mies puhui hyvin heikosti suomea ja englantia. Olin lähettänyt hänelle etukäteen sähköpostilla hoitohistoriamme, mutta tuntui ettei hän välttämättä ollut ihan täysin ymmärtänyt sitä. Hän kauhistui kuullessaan, että yritämme näin pian uutta vauvaa ja hoki "You too hurry, too hurry! Too early." Sen verran ymmärsin, että hormonit eivät kuulemma voi mitenkään vielä olla tasapainossa, mikä haittaa sekä uuden raskauden tavoittelua että tulevan vauvan hyvinvointia. Lääkäri kertoi, että "You very stress, very very stress" (tiedetään!). Hän käytti stressin lieventämiseen sekä akupunktiota että jotain laitetta, joka hieroi hyvin kevyesti alaselkää ja niskoja. Se tuntui todella miellyttävältä, joten kokemus oli positiivinen. Lisäksi akupunktiolla hän kertoi yrittävänsä vaikuttaa myös follikkeleiden kehittymiseen.

Hän toi todella vahvasti esille, että hänen mielestään pitäisi ehdottomasti odottaa puoli vuotta ennen uuden raskauden yrittämistä. Kielimuuri haittasi kommunikaatiota joten en edes yrittänyt selittää taustoja tarkemmin, mutta sanoin vain, että ikäkin painaa ja minulla on ollut ongelmia follikkeleiden määrässä. Se kuitattiin sanoilla "No, no, I see you young, you very good skin and you many eggs. Many eggs, no problem!" Toivottavasti hän oli oikeassa ja niitä munia sitten todellakin riittää ;)

Totta puhuen en oikein tiedä, uskoako tällaiseen vai ei. Olen siinä pisteessä, että olen valmis yrittämään kaikkea, mistä vain apua voi löytyä. Akupunktio sai minut kuitenkin oivaltamaan entistäkin vahvemmin, että olen todellakin erittäin stressaantunut niin fyysisesti kuin henkisesti. Jos on yhtä rento kuin hiilihanko, raskaudella ei ole kovin hyviä edellytyksiä. Aion mennä tuonne vielä uudestaan, sillä olo vastaanotolta lähtiessä oli mahtavan unisen rentoutunut ja se jo pelkästään riittää. Jos akupunktio kuitenkin jollain tavalla pystyy vaikuttamaan niiden munien kasvuun niin se on plussaa.


1. kontrolliultra

Tänä aamuna oli toisen piikityshoidon ensimmäinen kontrolliultra ja käynti oli paha pettymys. Menin sinne vailla ylimääräisiä ennakko-odotuksia, mutta silti totuus lävähti taas ultran näytöltä vasten kasvoja: oikealla puolella majailee ainostaan yksi pieni follikkeli ja vasen puoli oli tyhjää täynnä. Limakalvo on ohuehko. Annetuista hevosen annoksista huolimatta tulos on näin surkea. Lääkäri oli sitä mieltä, että katsotaan nyt viikonlopun yli lähteekö mikään kasvamaan ja maanantaina tehdään päätöksiä.

Hän varoitteli etukäteen, että ei kannata odottaa liikoja sillä saalis näyttää tosissaan hyvin vähäiseltä, erityisesti verrattuna siihen että vuosi sitten melkein puolet pienemmällä lääkeannoksella tuli 3 follikkelia. Vaikuttaa siis siltä, että keho taistelee vastaan kaikin voimin, ja ehkä eilinen akupunktiolääkäri puhui totta: edellytyksiä ei vielä ole uudelle raskaudelle.

Lähdin klinikalta voimattoman kiukun ja epätoivon siivittämissä tunnelmissa. Tämä on niin epäreilua, että suorastaan tikahdun! Meillä ei ole vauvaa, mutta raskauttakaan ei tule, ei edes lääketieteen avustuksella. Jos kroppa ei ole valmis, se ei ole valmis. Tuntuu todella mustalta, että joudun taistelemaan tällaisen asian kanssa, johon en voi vaikuttaa millään tavalla. Ehkä 2kk:n odotus tepsii, mutta ehkä siihen vaaditaan vielä kokonainen vuosi! Koko ajan olen tsempannut itseäni, että jaksaisin vielä vähän matkaa ja kohta olen raskaana, jolloin on helpompi kestää vauvamahat, toisten raskausuutiset, töihin paluu jne jne. Nyt kun sekin toivo on viety, en oikein tiedä mitä sitten tekisin. Päässä jyskyttää "epäreilua, epäreilua", mutta lupasiko joku muka, että elämä olisi reilua?

torstai 23. lokakuuta 2014

Kolmosen yritys: Akupunktiosta Apua?

Tuntuu, ettei ole oikein hirveästi kirjoitettavaa näinä päivinä. Suututtaa, että olen tässä edelleenkin jauhamassa näitä samoja hedelmöityshoitoasioita kuin viime vuonna. Silloin kävi hyvin, mutta niinhän sekin tärppi nykäistiin nenän edestä viime metreillä pois: "Ähäkutti!" Jutut ovat siis edelleen ihan samat, ainoastaan synkemmillä sävyillä väritettyinä. Ihan itseänikin kyllästyttää.

Luvassa nyt siis kuulumisia viime lääkärikäynniltä maanantailta. Lääkäri oli sitä mieltä, että ehkä se ainokainen edellisen kierron munarakkula ei välttämättä sisältänytkään munasolua ja näin ollen keltarauhashormonin puute olisi aiheuttanut lyhyeksi jääneen kierron. Tai jotain tähän suuntaan, sillä veikkailua se on joka tapauksessa. Ultratessa kävi ilmi, että kaikki on sisuksissa kuitenkin ihan hyvin: limakalvo on sopivasti kehittynyt ja munatorvissa uinuu molemmilla muutamia follikkeleita, joista saattaisi hyvällä tuurilla jokunen lähteä kasvamaan. Mikään ei siis estä uutta hoitokierrosta.

Meillä on luultavasti maailman ihanin ja empaattisin lääkäri. Uskon, että tämä raskas prosessi olisi paljon vaikeampi kestää jos meitä hoitaisi joku muu. Hän kuuntelee ja huolehtii, mutta antaa meidän itse päättää etenemisestä. Tälläkin kertaa hän oli huolissaan jaksamisestani, mutta vakuutin että jaksan huonommin jos minulta otetaan toivo raskautumisesta pois - jatkettava siis on!

Niinpä sain uudet reseptit, tällä kertaa yhdistelmällä Puregon ja Orgalutran. Puregonia tuli reilusti. Muistaakseni vuosi sitten ensimmäisten päivien annos oli 200 yksikköä per pistos, nyt se on 375. Kroppa reagoi niin huonosti lääkkeisiin, joten annostusta lisättiin erityisesti kun vaaraa hyperstimulaatiosta ei minun kohdallani ole. Ensimmäinen kontrolliultra on huomenna ja sitten selviää onko mitään lähtenyt kasvuun. Tällä viikolla on siis piikitetty maanantaina, tiistaina ja keskiviikkona. Vuorossa on vielä tämän illan pistos ennen huomista. Tunnen alavatsassa selvästi jotain pullisteluja, lisäksi eilen kiristeli kun olin niin paljon liikkeellä ja tuntui että iltaa kohden piti ruveta rauhoittamaan menoa.

Tällä kertaa en kuitenkaan uskalla tehdä mitään etukäteisarveluja saaliin koosta, sillä ne menevät aina pieleen. Toivon ainoastaan, että siellä kasvaisi useampi ja niin, että punktioon on järkevää lähteä. Uskon kuitenkin että tällä kertaa tulemme tekemään keräyksen vaikka siellä olisi yksi ainokainenkin, sillä tuntuu että riskejä on pakko ryhtyä ottamaan...

Minulla on nyt tavoitteena panostaa rentoutumiseen, sillä tunnen oloni fyysisestikin stressaantuneeksi. Erityisesti maanantai oli todella ahdistava päivä ja sydän jyskytti rinnassa, enkä meinannut saada sitä rauhoittumaan. Olen yrittänyt keksimällä keksiä, mikä minua rentouttaisi, mutta nyt kaikki sellainen tuntuu kovin kaukaiselta. Se olisi kuitenkin todella tarpeen, jotta hoito onnistuisi ja alkiokin pystyisi paremmin kiinnittymään. Sitten päätin kokeilla yhtä asiaa, minkä pariin en vielä ole löytänyt - akupunktiota. Varasin ajan täksi iltapäiväksi ja menen sinne suurella mielenkiinnolla. Tulisiko tästä kaksi kärpästä yhdellä iskulla - apua hedelmöittymiseen ja rentoutumiseen?

sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Kolmosen yritys: KP 1

Niinhän siinä kävi, että lauantai-iltana alkoi tiputteluvuoto ja hyvin pian kävi selväksi, että kuukautisethan ne. Se yllätti, suututti ja sai pettymään pahankertaisesti. Ovulaatiohan oli vasta viikko sitten lauantaina ja sen jälkeen koin muutaman päivän ajan niin jänniä tuntemuksia, että hetkittäin epäilin raskauden alkaneen. Munasarjojen tienoota pakotteli ja jomotteli heti oviksen jälkeen, ja mietin, että onkohan siellä joku yrittämässä kiinnittyä. Tuntemukset väistyivät, mutta sitten loppuviikosta olin näkevinäni raskauspissaa, sitä tummempaa.

Sen jälkeen kaikki oireet pakenivat pois ja tyydyin odottelemaan menkkoja, joiden piti alkaa ensi viikon puolivälissä tai lopuilla. Olin ihan shokissa vuodon ilmestyttyä iltasella, sillä oli vasta kiertopäivä 18. Tarkoittaa sitä, että luteaalivaihe on ehdottomasti liian lyhyt! Sen pitäisi olla vähintään 12 päivää, mutta nyt se oli vain 7. En siis todellakaan ymmärrä miten tällaisella kierrolla edes voisi raskautua.

Toinen pelästys johtui siitä, että minulla ei ollut vielä reseptin kulmaakaan kotona, sillä edellisen klinikkavisiitin jälkeen en halunnut niitä mukaani. Ilmeisesti olin sen verran toiveikas, että ajattelin hakea ne vasta tarpeen tullen (tai en ollenkaan). En siis todellakaan ollut varautunut siihen, että ne alkavat kesken viikonlopun kun klinikan ovet ovat visusti kiinni! Onneksi vuoto alkoi niin myöhään illalla, että laskennallisesti KP1 on vasta tänään ja kun pistokset aloitetaan KP2, ehdin soittaa klinikalle huomenna.

Käynnin aiheena on luonnollisesti reseptien haku ja muistinvirkistys Puregonin pistämisen suhteen. Lisäksi haluan keskustella lääkärin kanssa siitä, mistä tuo liian lyhyt luteaalivaihe johtuu ja pitääkö sille tehdä jotain.

En ole kovin innoissani alkavista pistoksista. Maha on vielä mustelmilla edellisten jäljiltä ja mieli maassa kun tämä prosessi ei tunnu etenevän. Seuraavan vauvan syliinsaamiseen on aikaa vähintään 9 kuukautta!! Liian pitkästi sekin, etenkin kun uuden raskauden alkamisestakaan ei ole mitään takeita :( Jos tässä jotain positiivista on kaivettava, niin sentään pääsemme etenemään lokakuun puolella...

perjantai 17. lokakuuta 2014

Pelko

Keskiviikkona oli kansainvälinen kuolleiden lasten muistopäivä. Kävin aamupäivällä hautausmaalla, ja siellä oli todella kaunista. Kirpeä pakkasaamu oli saanut lehdet putoilemaan puusta, niitä putosi niin paljon että ympäriltä kuului koko ajan tasainen ropina. Se kuulosti aivan vesisateelta. Puiden yläosista tipahtelevat veivät mukanaan alaosien lehtiä ja maa oli paikoin kauttaaltaan niiden peitossa. Lähistöllä sijaitseva vaahtera oli varissut melkein Enkelipojan haudalle saakka ja seurasin kun orava leikki lehtikasoissa pomppien vuoroin niiden sekaan, vuoroin heittäen pikaspurtin ylös puunrunkoa pitkin.

Seisoin siinä pojan haudalla ja mietin, että pian ollaan siirtymässä jo kolmanteen uuteen vuodenaikaan. Kun hän kuoli, oli kesä. Sitten tuli syksy ja ihan kohta on talvi. Ja vääjäämättä tämä kierto tulee toistumaan ja toistumaan, minä siellä haudalla vain vierailijana.

Eräänä päivänä olin todella vihainen, kun pohdin tätä menetystäni. Suututti, että minulta ei kysytty, haluanko vaihtaa elämäni Enkelipojan edestä. Sillä olisinhan minä sen tehnyt, silmänräpäyksessä. Oma lapsukaiseni, jolla vielä koko elämä edessä. Miksi siis ei kysytty??

Siltikin näitä päiviä leimaa kaikista eniten pelko. Se on surua ja vihaakin kaikkivoipaisempi. Positiivista siinä on se, että on olemassa jotain minkä puolesta pelätä. Negatiivista on se, että tuo pelko on vain henkäyksen päässä hallitsemattomasta. Monta kertaa päivässä vakuutun uudelleen ja uudelleen siitä, että kohta esikoinenkin kuolee. Olen iloinen siitä, että tyttö haluaa nykyään nukkua valot päällä, sillä silloin minun on helpompi käydä tarkistamassa että hän vielä hengittää. Joka ilta tarkistan, ja tarkistan ja tarkistan.

Toisinaan taistelen itseni kanssa, kun nautin niistä hetkistä jolloin mies lähtee tytön kanssa kahdestaan ulos ja saan jäädä itsekseni kotiin. Taistelen, koska tavallisesti sillä hetkellä kun he ovat astumassa ulos, tulee varmuus että he kuolevat auto-onnettomuudessa ja minä jään yksin. Joudun pakottamaan suustani iloisen hein ja tolkuttamaan itselleni, että mitään pahaa ei tapahdu. Jos he myöhästyvät, olen taas varma.

Tavallinen järkevä minäni, se vanha minä, ei saa läheskään aina otetta tästä kauhuntunteesta joka tällaisina hetkinä valtaa mieleni. Toiset sanovat, että salama ei iske kahdesti samaan paikkaan, mutta minä tiedän, että kyllä se iskee. Samoin todennäköisyysprosenteilla minua on turha yrittää vakuuttaa, sillä itse jouduin siihen 0,3% porukkaan johon kukaan ei halua kuulua. Voiko enää olla huonompi tuuri? Houkuttelevaa olisi pitää perhe koko ajan likellä ja turvassa, mutta ei niin voi elää. Jatkan siis taistelua itseni kanssa ja pakotan sen pelokkaan puolikkaani joka kerta uudelleen pois.

Halusin vielä kertoa, että toiveeni on toteutunut - eräs henkilö pyysi päästä Enkelipojan haudalla käymään  Kyyneleitähän se tiesi, liikutussellaisia.

tiistai 14. lokakuuta 2014

Masennusdiagnoosi?

Viime päivinä olen ollut jonkinlaisessa lamaannuksen tilassa. On tapahtunut niin hurjasti kaikenlaista, että kaikki energia menee kaikesta selviytymiseen. Niistä tietysti tämä kolmosen yritys on mielessä päällimmäisenä. Olen jotenkin tietoisesti koittanut olla ajattelematta Enkelipoikaa jo muutaman päivän ajan, on tuntunut helpommalta ja paremmalta niin. Kyyneleet eivät koskaan ole kaukana, mutta nyt tarvitsen pienenpienen loman mielen myllerryksiltä joten annan itselleni luvan miettiä muuta.

Eräs suuri huolenaiheeni on vasta alkanut sairausloma. Kävin työterveyslääkärillä, joka totesi viiden minuutin keskustelun jälkeen, että hänen mielestään olen selvästi masentunut ja hän kirjoittaa sairauslomaa masennusdiagnoosilla. Lisäksi huomenna menen vastaanotolle uudestaan, jolloin hän tekee minulle BDI-masennustestin.

Olin aika järkyttynyt näin pikaisesta masennusdiagnoosista, varsinkin kun omasta mielestäni en ole masentunut. Tein tuon testin etukäteen ja sain tulokseksi "kohtalainen tai keskivaikea masennus". Eikö ole vain loogista, että tällaisen menetyksen jälkeen mielialat ovat synkät ja vastaukset noudattelevat samaa linjaa kuin depressiossa?? Olen kuitenkin toimintakykyinen, en makaa sängyssä toimettomana, pystyn huolehtimaan arjen askareista ja tyttärestäni. Mutta kyllä, tunnen oloni kurjaksi, olen surullinen ja elämä tuntuu aika synkältä tällä hetkellä. Pystyn kuitenkin hetkittäin varovasti kurkistamaan tulevaisuuteen ja uskon, että siellä voi odottaa positiivisiakin asioita. Työkykyinen en silti ole, sillä en kestä minkäänlaista stressiä enkä pysty tekemään päätöksiä.

Miksi sitten masennusdiagnoosin välttäminen on niin tärkeää? Jos jättäisi vaan lääkkeet lunastamatta ja eläisi niinkuin aiemminkin. Siksi, että kun tutkin aihetta, selvisi että mm. nämä asiat ovat silloin pannassa:

- tapaturma- ja sairaskuluvakuutus, pitää olla 5 vuotta kulunut diagnoosista
- mahdollisuus adoptoida:

CCAA:n kriteerit adoptiohakijoille

- psyykenlääkitys, kuten masennus-, ahdistus-,mania-,neuroosi-, ym. lääkkeet viimeisen  kahden vuoden aikana.

Näistä luonnollisesti enemmän minua huolettaa tämä adoptioasia. Olen joutunut pohtimaan sitäkin vaihtoehtoa, sillä jos iän ja näiden hedelmällisyysongelmien takia emme enää saisi lapsia, on adoptio ainoa vaihtoehto. Olisi hirveää, jos se jäisi laskuista pois yhden diagnoosin johdosta!

Soitin jo hädissäni neuvolan psykologillekin, jonka luona olen käynyt viimeisen kahden kuukauden ajan. Hän oli samaa mieltä kuin minä, että en ainakaan tässä vaiheessa ole masennuslääkityksen tarpeessa ja hän olisi kyllä kehottanut menemään lääkärin pakeille, jos se olisi vaikuttanut tarpeelliselta. Hän lisäsi vielä, että olen selvästi mennyt eteenpäin näiden kahden kuukauden aikana. Jos en olisi, hän olisi saattanut huolestua.

Mutta nyt minun pitäisi siis osata perustella nämä näkökohdat huomenna niin, että diagnoosiksi tulisi jokin muu kuin masennus. Huh.

Onko lukijoilla hyviä neuvoja tai kokemuksia aiheesta...?

//EDIT: Asia ratkesi. Kävin lääkärissä ja vaikka hän olisi edelleenkin erittäin mielellään kirjoittanut diagnoosiksi masennuksen, sairauslomatodistukseen kirjattiin "Reaktiot vaikeaan stressiin ja sopeutumishäiriöt". Lääkäri suositteli myös lääkitystä, mutta kieltäydyin siitä.

sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Ilonaiheita etsimässä

Tavallisesti jos elämässä sattuu jotain vastoinkäymisiä, minulla on tapana lohduttaa itseäni etsimällä tapahtuneesta hyviä puolia ja ajattelemalla mitä muuta kivaa voin sitten tehdä kun alkuperäinen toive ei toteutunutkaan. Nyt se ei vaan toimi. Enkelipojan poismeno on niin järkyttävän suuri henkilökohtainen tragedia, että siitä ei yksinkertaisesti voi löytää hyviä puolia. Mitenpä kuolemasta ikinä voisikaan.

Voisin ajatella, että nyt voin keskittyä paremmin Neiti S:ään, elämä on helpompaa jatkuvasti kasvavan ja itsenäistyvän pikkutytön kanssa, saan nukkua hyviä yöunia jne jne. Mutta se kaikki on täysin keinotekoista, kaiken vaihtaisin tällä samalla sekunnilla elävään Enkelipoikaan. Yöunista tai omasta ajasta viis.

Kuitenkin minun on pakko koittaa löytää jotain, mikä tuo minulle tämän surun keskellä jotain iloa. Ei välttämättä onnea (ainakaan kaikissa tapauksissa), mutta ilosta lähdetään ja katsotaan mitä siitä voi muotoutua. Tässä muutamia asioita, jotka minua ovat piristäneet:

Neiti S. Tottakai oma tyttäreni on tällä hetkellä se taho, joka minua eniten auttaa. Pienen lapsen iloa katsoessa ei vaan voi käpertyä omaan suruunsa. Balettihypyt, prinsessakotkotukset, loppumattomat omakeksimät sadut ja tarinat, siansaksalaulut ja kutitusleikit ovat vaan niin parasta. Kotipäivinä käymme kirjastossa, kirjastoautossa, HopLopissa, leivomme, käymme ostoksilla ja ulkoilemme. Täysin tietämättömänä siitä, että tämä on äidille pahimman painajaisen vuosi, hän nauttii kun saa viettää tavallista enemmän aikaa minun kanssani (vaikka äiti ei aina olekaan ihan 100% läsnä kuten ennen).

Ystävät. Tässä elämäntilanteessa on enemmän aikaa viettää ystävien seurassa, päiväkahvien ja kyläilyjen merkeissä. Nuo kullanarvoiset yksilöt ovat myös pitäneet huolta siitä, että minulla riittää ohjelmaa päiväreissujen ja pikkujoulujen myötä.

Kuntoilu ja painonpudotus. Keväällä haaveilin siitä, että Enkelipojan synnyttyä pääsisin taas huolehtimaan paremmin omasta fyysisestä kunnostani ja pudottamaan raskauskiloja. Tämä toteutui, vaikkakin ilman vauvaa. Olen käynyt päivisin kuntosalilla ja lenkeillä. Lisäksi pari kuukautta sitten aloitin aiempaa huomattavasti kurinalaisemman ruokavalion, jonka päätarkoituksena oli karsia turhat herkut pois ja panostaa monipuolisempaan syömiseen. Tämä sai alkunsa oikeastaan siitä, että halusin tehdä kaiken voitavani uuden raskauden onnistumiseksi ja jos raskaus saisi alkunsa, niin uuden elämän hyvinvoinnin edistämiseksi. Ensin mietin, että olenkohan typerä kun kiellän itseltäni tällaisessa elämäntilanteessa pienet nautinnot, kuten suklaan, karkin ja jäätelön, mutta ajan kanssa olen todennut, että tämä antaa minulle sittenkin enemmän kuin menetän. Kilot karisevat nopeaa vauhtia (vaikka syön oikeaa ruokaa reilusti ja monipuolisesti!) ja se yhdistettynä jälleen aiemmat muotonsa hitaasti löytävään kroppaan, antaa minulle tyydytystä ja jonkinlaista tunnetta edes osittaisesta elämänhallinnasta. Enkelipoikaa edeltävään painoon on enää matkaa noin kilon verran, joten senkin puolesta uutta raskautta ajatellen valmiina ollaan!

torstai 9. lokakuuta 2014

Kolmosen yritys: 1. IVF-hoito & 2. ultra = pettymys

Tänään menimme toiseen kontrolliultraan ja suurista toiveista huolimatta edessä oli jälleen pettymys. Ainoastaan yksi follikkeli oli kasvanut ja muut kaksi olivat jämähtäneet samaan kokoon, ne eivät olleet kasvaneet edellisestä ultrasta yhtään. Eivät siis ole kypsiä eikä niitä voi kerätä.

Meille oli heti selvää, että yhdellä follikkelilla emme lähde punktioon. Riskit ovat yksinkertaisesti liian suuret. Jos se kerättäisiin, ja hedelmöittyminen epäonnistuisi, mahdollisuudet kutistuisivat pyöreään nollaan. Hoito siis keskeytetään siltä osin että mitään muuta ei enää pistetä, paitsi huomisiltana Pregnyl. Se aikaansaa sen ainokaisen munasolun irtoamisen ja yritämme luonnollisin keinoin.

Kun vuoto alkaa, hoito aloitetaan heti uudestaan. Sanoin, että kaikesta kätevyydestään huolimatta en halua enää Elonvaa, sillä se ei selvästikään toiminut kohdallani halutulla tavalla. Palataan siihen samaan vanhaan kaavaan, mikä toimi kahdesti aiemminkin eli pelkkä Puregon + jarrut. Siitäkään ei kuitenkaan ole takeita, sillä lääkäri oli edelleen sitä mieltä että surulla voi olla omat vaikutuksensa elimistöni toimintaan, eli se saattaa taustalla sabotoida tätä prosessia riippumatta siitä mitä hoitokeinoja käytetään.

Tämä hoitokierros ei ole tähän mennessä tuntunut onneksi ylitsepääsemättömän raskaalta. Johtuu ehkä siitä, että nyt se "toimenpidevaihe" jää välistä, siis punktio ja alkionsiirto. Toki olen samalla sitä mieltä, että tärppääminen tästä kierrosta on minimaalisen pieni koska nyt luotetaan luonnollisiin keinoihin, mutta piskuinen toivonkipinä on kuitenkin olemassa, sillä koskaan aiemmin ei ole kokeiltu mitä pelkkä hormoneilla stimulointi saa kehossani aikaiseksi. On selvää, että minun kropassani on myös suuresti vikaa, sillä se ei muun muuassa ole huolinut kaikkia niitä kelpo alkioita, joita matkan varrella sille on yritetty tarjoilla. Odotan pikkuisen uteliaana, onko tästä hyötyä vai ei.

Silti, *iso tuskastus*, kunpa tästä vaan raskautuisi pian eikä menisi kovin kauaa...

tiistai 7. lokakuuta 2014

Nainen, jonka autossa on hautausmaakassi

Syksy. Se vuodenajoista viheliäisin on täällä. Olisin nähnyt itseni tänä syksynä niin helposti maailman onnellisimpana, käpertyen sohvannurkkaan viltin ja vauvan kanssa pitkien imetyssessioiden merkeissä. Sen sijaan vietän aikaani hautausmaalla käyden ja piikittäen hormoneita itseeni.

Minusta tulikin nainen, jonka autossa on hautausmaakassi.

Viime aikoina minua on ruvennut harmittamaan, että Enkelipojan haudalla ei käy kukaan muu kuin meidän perhe ja isovanhemmat. Olisi ihanaa, jos joku ystävä tai sukulainen tahtoisi käydä siellä myös. Pyytäisi vaikka menemään yhdessä, tai ihan vaan omia aikojaan. Että haudalle ilmestyisi kynttilä jonkun muun toimesta. Se symbolisoisi sitä, että Enkelipoikaa ei ole unohdettu tämän kolmen kuukauden jälkeen, ja että hänen poismenonsa merkitsee jotain myös muille.

Mutta kukaan ei kysy, eikä käy. Enkä minä tohdi vaivata ketään.

Eilen kun rupesimme piikittämään Orgalutrania, löysin kaapista meidän "piikityspussukan". Klinikalta saatu toilettilaukku, jonka sisällä on erinäisiä ruiskuja, ohjeita, desinfiointilappusia sekä riskijäteastia neulanterille. Tuo hemmetin ruiskupurkki on ollut siellä samassa paikassa jo 3,5 vuotta, siitä asti kun sinne ruvettiin keräämään jämäteriä Sintin hoidosta alkaen. Enkelipojan hoidon alkaessa "löysin" tuon saman purkin uudestaan ja ilahduin, tämäpä kätevää kun en heittänytkään sitä pois. Senkin jälkeen oli tarkoitus, mutta plussatestin myötä taisin haluta unohtaa kaikki hoitoihin liittyvät asiat ja törppö hautautui jälleen vaatehuoneen perukoille. Eilen kun huomasin jälleen tuon saman purkin, alkoi pelkästään suututtaa. Jäikö se sinne kerjäämään uutta käyttökertaa, jota ei pitänyt koskaan tulla? Tällä kertaa vien sen omakätisesti apteekkiin heti kun viimeinen piikki on pistetty. Hus pois meiltä kaikki pahanilmanlinnut.

Vietän parhaillaan viimeisiä äitiyslomapäiviä. Pian joudun lääkäriin pyytämään sairauslomaa ja syyllisyys on pilvenpiirtäjän korkuinen. Minä sairaslomalla - olenko varmasti tarpeeksi huonossa kunnossa, uskotaanko minua? Häpeä ja epäusko. Tähän on tultu.

Mutta silti, uskon että jonain päivänä tulen voimaan paremmin. Sain siitä ensimmäisen merkin törmätessäni äskettäin erääseen tuttavaan, joka käveli minua vastaan maha erittäin tukevasti pystyssä. Toki mahassa muljahti ikävästi, mutta ensimmäistä kertaa onnittelin raskaanaolevaa aidosti ilman taustalla jyskyttäviä negatiivisia ajatuksia. Maailma ei pyöri pelkästään minun suruni ympärillä. Ihmisille tapahtuu hyviäkin asioita, ja ehkä jonain päivänä minä olen yksi heistä.

maanantai 6. lokakuuta 2014

Kolmosen yritys: 1. IVF-hoito & 1. ultra

Torstaina piikitimme ensimmäistä kertaa Elonvaa ja heti illalla rupesin mielestäni tuntemaan alavatsassa jotain. Sen jälkeen on ollut samantapaisia tuntemuksia aina tähän päivään asti, joten tuntui että jotain siellä todellakin pitäisi tapahtua.

Tänään meillä oli ensimmäinen ultra, jota rupesin jännittämään aika lailla. Matkalla teimme miehen kanssa veikkauksia, että paljonko follikkeleita on kehittymässä. Kaikki toivo oli nyt pistetty Elonvan harteille, että se tekisi sen mitä pitää. Mies veikkasi neljää ja minä arvelin, että sieltä löytyy 5-10 kappaletta.

Pettymys oli suuri, kun lääkäri löysi ensin oikealta puolelta vain yhden follikkelin ja vasemmalta kaksi. Niistäkin kahdesta toinen oli pieni, eli ei ollut varmuutta siitä, ehtiikö se ollenkaan mukaan. Selvästikin syypää on oma kroppani, lääkkeillä ei siis ole väliä, onko kyseessä Elonva vai Puregon. Ensimmäisessä ultrassahan saimme 3,5 vuotta sitten 5 follikkelia, Enkelipojasta 3 ja nyt saalis näyttäisi jälleen olevan sama. Selvästikään minusta ei enempää saada irti. Enkelipojasta onni oli matkassa, ja nyt voi käydä samoin, tai sitten oikein huonosti. Luultavasti pakkaseen ei luultavasti ainakaan jäisi mitään, kävi miten kävi.

Seuraava kontrolliultra määrättiin torstaille ja nyt pitää ryhtyä heti pistämään Orgalutrania, ettei suurin follikkeli vielä puhkea. Torstaina päätetään, kannattaako punktiota ollenkaan tehdä. Jos niitä näyttäisi tulevan vain kaksi, on mahdollista katkaista hoito siihen ja yrittää tässä kierrossa luomusti. (Uusi hoito voidaan aloittaa heti seuraavaan kiertoon ja lääkärin mukaan alla oleva hormonihoito saattaa vaikuttaa positiivisesti uuden kierron tuloksiin.) Jos punktio tehdään, se tapahtuu sunnuntaina tai maanantaina.

Nyt yritän päästä yli tästä pettymyksestä ja avata näkökenttää hieman laajemmalle. Voi olla, että vielä marraskuussa ja joulukuussa hoitoja jatketaan, mikä ajatuksena tuntuu aika rasittavalta, mutta on pakko varautua kaikkeen jotta jaksaa painaa eteenpäin. Mutta voi kun tämä hoito riittäisikin...

torstai 2. lokakuuta 2014

Se elämä, joka minun piti saada

Eilen ajatus tuli. Minulle riittää! Olen kärsinyt lapsen menettäneen tuskaa ihan tarpeeksi. Kohta kolme kuukautta olen itkenyt ja surrut, enkä jaksa enää, en halua enää. Ottakaa se pois! I'm done, finito, fertig.

Haluan takaisin sen elämän, joka minun piti saada. Haluan onnentunteita, vaaleansinisiä unelmia ja pehmoisia vauvanvaatteita. Tahdon elämän, josta tiedän mihin suuntaan se johdattaa. Sellaisen tavallisen, missä on sopivasti kaikkea, iloa ja surua eikä niin, että surun puolelta vaakakuppi rysähtää pöydästä läpi. Mutta ennen kaikkea minä tahdon sen pikkuisen poikani, jota yhdeksän kuukautta sisälläni kannoin. Haluan sen saman pienen pojan, enkä yhtään ketään muuta. Tahdon, että ne kasvot, jotka syntymähetkellä olivat edessäni niin mykkinä, heräävät eloon. Että ne pienet silmät vihdoin avautuisivat ja katsoisivat minuun. Että saisin hoitaa tuota pientä olentoa, kunnes se ei enää hoitoa kaipaa. Haluan puristaa sitä pientä vauvanvartaloa omaani vasten, tietää että hän on siinä aina.

Kuulitteko? Minulle riittää jo! Haluan takaisin entisen elämäni, en minä tällaista pyytänyt. En voi olla tämä ihminen. En halua olla tämä ihminen.

keskiviikko 1. lokakuuta 2014

Kolmosen yritys: Totuus

Tänään piti olla kiertopäivä 26. Piti. Sen sijaan aamulla se muuttui kuun ensimmäisen päivän myötä ensimmäiseksi kiertopäiväksi, sillä kuukautiset alkoivat. En edes ollut kovin järkyttynyt, vaikka eilen ehdin jo hitusen ounastelemaan, olisiko sittenkin tärpännyt. Viimeisen puolentoista viikon jännitys hävisi kuin tuhka tuuleen ja olo tasoittui.

Pettymys muuttui toiminnaksi. Tämän minä osaan.

Soitin klinikalle ja kävimme päivällä pistosopetuksessa. Reseptit on muutettu ja annos Elonvaa (kiitos vinkeistä!) löytyy varattuna nimellämme lähiapteekista. Huomisaamuna tehdään vielä varmistava raskaustesti ja jossain vaiheessa päivää piikin saa tuikata vatsanahkaan.

Siitä se sitten lähteekin, piikittäminen ja hautominen. Nyt tämä onnistuu, luotan siihen.