perjantai 14. marraskuuta 2014

Eteenpäin! Sanoi mummo lumessa.

Viime päivinä olen yrittänyt keskittyä täysillä siihen, minkä koen tällä hetkellä kaikista tarpeellisimmaksi eli itseni rentouttamiseen. Tämän viikon kikkakolmonen oli hieronta ja kylläpä se olikin ihanaa. Viimeksi kävin hierojalla juuri ennen äitiyslomalle jäämistä, joten siitä on todella kauan aikaa. Minusta tuntuu, että oma olotila paranee koko ajan, mutta silti viime päivinä, erityisesti iltaisin, on ollut kummaa sydämen jumputusta ja olen moneen otteeseen huomannut hengitteleväni todella nopeasti ja pinnallisesti. Minun pitää silloin todella kovasti keskittyä siihen, että saan itseni pysähtymään ja hengittämään kunnolla syvään. Mitähän ihmettä tuo oikein on? Joku esitti arveluja, että onko tämä stressi vihdoin laukeamassa ja se saa iltaa kohden aikaiseksi tuollaisia olotiloja. Toivottavasti mieluummin noin päin!

Pientä Enkelipoikaani olen ajatellut usein ja paljon. Olen yrittänyt sovittaa mieleeni "Vauva kuoli"-ajatusta, ja välillä tuntuu, että se ei vaan sovi sinne, ei sitten millään. Niinkuin tunkisi liian pientä kenkää väärään jalkaan. Mahdoton ajatus, kun vauvat ei vaan kuole. Sitten taas toisina hetkinä olenkin yhtäkkiä sovinnossa tuon ajatuksen kanssa. Vauvani maallinen olemus lepää hautausmaalla ja sielu taivaassa. Otan ajatuksen vastaan, laitan sen sopimaan ja hyväksyn.

Tunnen menneeni tämän syksyn aikana roimasti eteenpäin, mutta silti olen koko ajan ihan auki ja vereslihalla. Kaikki hyvä ja paha uppoaa minuun niinkuin suonsilmäkkeeseen. Olen vastaanottavaa maaperää ihan kaikelle. Konkreettinen esimerkki siitä viime perjantailta. Iltamyöhään istuskelin vielä tietokoneella ja selailin Iltalehden uutisia, kunnes yhtäkkiä verkkokalvoille pompsahti eräs uutinen lapseen kohdistuneesta julmasta ja kohtalokkaasta väkivallasta. Pakotin itseni ohittamaan sen nopeasti ja jatkoin muiden uutisten lukemista. Mutta oli ihan pakko saada tietää, joten palasin takaisin ja luin jutun sanasta sanaan. Se oli jotain niin kauheaa, että vollotin silmät päästäni enkä voinut ajatella muuta kuin tuota viatonta lapsiparkaa. Järkevä ihminen ei olisi lukenut sitä ollenkaan, mutta en voinut muutakaan.

Lisäksi pään alkaa täyttää tulevaisuuden suunnittelu. Meidän olisi tehtävä joitain isoja päätöksiä elämästämme, ja siihen olennaisena osana liittyy työhönpaluu. Tiedän, että sen aika ei ole ihan vielä, mutta ahdistavalta tuntuu kun ensi viikolla pitää taas mennä työterveyslääkärille anomaan jatkoaikaa. Toivon, että hän voisi kirjoittaa suoraan loppuvuoden sairauslomaa, mutta se on epätodennäköistä sillä tähänastinenkin on tullut pätkissä. Olen kuitenkin aika varma siitä, että työkykyisyys alkaa häämöttää jossain lähitulevaisuudessa sillä ajatus töihinmenosta ei tunnu enää ihan niin kamalalta. Silti tämä kaikki vielä lievästi ahdistaa, sillä aikaa ei ole enää loputtomasti. Toipumiselle on ikäänkuin henkinen takaraja.

Riemua olen repinut hyvin pienistä asioista. Tänään on menossa kierron 27. päivä ja sekös minua ilahduttaa! Ehkä outoa iloita siitä että kuukautiset alkavat minä päivänä tahansa, mutta minulle se edustaa kehon toiminnan normalisoitumista ja lisääntyvää toivoa siitä, että ehkä pian minulla olisikin taas edellytyksiä raskautua. Tämä on selkeästi synnytyksen jälkeen kaikista pisin kierto ja lähentelee synnytystä edeltäviä aikoja, jolloin normaali kierron mitta oli 28-30 päivää. Sinänsä outoa kylläkin, että se tapahtui samassa kierrossa kun hoito jouduttiin keskeyttämään, mutta luultavasti sekin osoittaa, että keho palautuu vaiheittain. Mitään osa-aluetta ei voi nopeuttaa.

Kuun loppupuolella meillä on aika julkisen puolen lapsettomuuspolille. Juuri siihen aikaan seuraavan kierron pitäisi olla lähentelemässä puoliväliä, mikä tarkoittaa sitä että kyseisessä kierrossa ei enää mitään pysty tekemään ja seuraava kierto menee ohi joulun takia. Käsittääkseni mikään klinikka ei tee joulun aikaan toimenpiteitä. Toisaalta meidän alkuperäinen suositushan oli, että nyt on syytä pitää muutaman kuukauden yritystauko, joten sikäli emme ole menettämässä mitään. Olisin vain niin mahdottoman kovasti toivonut, että töihin palatessa olisin jo raskaana, jotta vauvaton töihinpaluu ei tuntuisi niin raskaalta...

6 kommenttia:

  1. Eksyin blogiisi sattumalta, itse olen odottanut vuoden verran tulevani raskaaksi, siinä vielä onnistumatta, taustalla pcos ja endometrioosi epäilyjä. Olen lukenut kyynelsilmin kirjoituksiasi. Olen hyvin pahoillani enkelipoikanne kohtalosta. Voimia teille ja kaikkea hyvää tulevaisuudessa! <3

    VastaaPoista
  2. Lueskelen, mutta en osaa kirjoittaa mitään. Ajatuksissa ootte kuitenkin, koko perhe, pientä enkelipoikaa unohtamatta. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mukava kun olet matkassa edes hissuksiin <3

      Poista
  3. Palasin blogiisi pitkän tauon jälkeen ja mitä löysinkään, kanssasisaren <3 Olen niin kovin pahoillani että teillekin kävi näin.

    VastaaPoista