lauantai 13. joulukuuta 2014

5 surun kuukautta

On kulunut jo yli viisi kuukautta siitä, kun Enkelipoika sai siivet ja lennähti pois luotamme. Suru on ollut todella voimallista ja kaikennielevää, mutta yhtäkkiä havahdun siihen, kun tajuan että oma oleminen alkaa olla pääsääntöisesti enemmän ilon kuin surun puolella. Olenko vihdoin pääsemässä ohi pahimmasta? Toivon niin. Suru on totisesti opettanut minulle sen, että sitä ei voi ennustaa ja koska tahansa voi tulla käänne pahempaan.

Jos vertaan itseäni katastrofia edeltävään minään, olin silloin vahvempi, pelottomampi ja en-niin-hermostunut. Nykyään asiat vaativat enemmän totuttelua ja pohdintaa kuin aiemmin. Saatan hieman jännittää asioita, joille en aiemmin olisi uhrannut ajatustakaan. En ole uusien ihmisten seurassa enää ollenkaan itsevarma, mielestäni otsassani on näkymätön leima joka huutaa huomiota. Kohta se huomataan...vielä he eivät tiedä, mutta kohta joku kysyy ja sitten se selviää näillekin ihmisille...En osaa rentoutua ennenkuin tilanne laukeaa, mutta en ole valmis ottamaan Enkelipoikaa itsekään puheeksi. Pian on pakko tottua, sillä kun astun työelämään, nämä kohtaamiset ovat arkipäivää.

Ihmeellistä kyllä, en taida olla katkera. Sanon "taida", sillä en ole vielä ihan varma siitä. Aluksi pettymys, suru, viha ja epätoivo olivat niin suuria, että uskoin katkeroituvani koko loppuelämäkseni. Elämä on kuitenkin vilautellut positiivisia puoliakin ja hitaasti alan uskoa, että onni löytää meidätkin. Kaikki on silti hyvin haurasta ja erityisesti koska selviytymiseni kietoutuu niin läheisesti uuteen raskauteen, se sama asia voi myös heilauttaa tasapainon koska tahansa päinvastaiseen suuntaan. Pelkään joka sekunti elossaolevien perheenjäsenteni menettämistä, mutta yksi asia eritoten kummittelee mielessä, koska uuden raskauden mahdollisuus on nyt niin konkreettisesti käsillä: keskenmeno. Jos uusi elämä alkaisi mutta vietäisiin hetikohta pois, se olisi todella järkyttävää.

Luin äskettäin viimeisen surukirjan, joka on jäänyt hyllyyn pölyttymään sen jälkeen kun lopetin joskus syyskuussa aihepiiriin perehtymisen. Ilahduttavan taidokkaasti kirjoitettu, mutta surussaan riipivä teos: Johanna Ervastin "Jäähyväisten jälkeen, kertomus elämästä lapsen kuoleman jälkeen". Hänelle tapahtui maailman epäreiluimman asian eli lapsen menettämisen lisäksi toiseksi epäreiluin asia: monta keskenmenoa ja kaikki keskellä toipumisprosessia. Luin ja murehdin, murehdin ja luin.

Tähän kirjaan liittyy myös eräs mieltä matalaksi saanut kommentti, ja vieläpä ammattilaiselta eli psykologilta. Oman terapeuttini käynnit lopetin viikko sitten ja pari päivää sitten kävin viimeistä kertaa myös tällä toisella henkilöllä, jonka olin tavannut yhteensä muutaman kerran. Keskustelimme suruprosessista ja toin esiin tämän kirjan, jonka lukemisen olin juuri lopettanut edellisenä päivänä. Olin iloinnut siitä, että pystyin vihdoinkin tekemään huomioita suruprosessien erilaisuudesta kun taas vielä loppukesästä lukiessani olin ahminut pelkästään faktatietoa, päällimmäisenä kysymyksenä "Miten tästä voi selviytyä?". Tähän liittyen koin tärkeän ahaa-elämyksen, minkä halusin jakaa myös psykologin kanssa: mielestäni olin onnistunut varjelemaan elossa olevaa lastani pahimmalta surultani ja raastavimmilta itkukohtauksilta. Luultavasti Neiti S on nähnyt minut itkemässä kovaa korkeintaan 2-3 kertaa. Tietysti kyyneleitä on tullut useasti, mutta ei niin että ne olisivat häntä pelottaneet. Olen myös pitänyt todella tärkeänä sitä, että Enkelipoika on puheissa usein läsnä ja että muistelemme häntä hyvillä mielin, ei niin että lasta alkaa ahdistaa ja pelottaa koko aihe. Kirjailija oli toiminut toisin, mikä ei ole oikea eikä väärä tapa, mutta itse saatoin tämän havainnon kautta iloita siitä, että olin toiminut niinkuin alunperin surun keskellä aioinkin. Psykologi kommentoi, että olen ehkä luontaisestikin pidättyvä ja tottunut tukahduttamaan tunteitani. Siinä kohdassa raivostuin sisäisesti, sillä se mikä minulle oli ollut yksi harvoista onnistumisen kokemuksista tällä matkalla, onnistuttiin noin vain parilla sanalla muuttamaan negatiiviseksi asiaksi vaikka mielestäni se oli kaikkea muuta! Olen saanut kyseiseltä henkilöltä paljon käytännön apuja ja neuvoja, mutta kyllä tuo yksi ikävä kommentti jäi kummittelemaan päähäni ylitse muiden.

Koska olen nykyään niin herkillä, olen ryhtynyt aktiivisesti suojelemaan itseäni. Olen vertaisten parissa, mutta sopivin annoksin sillä muuten ryhdyn helposti suremaan yli omien voimavarojeni. Digiboksi on pullollaan vauvojen syntymisohjelmia, mutta niiden katselu menee välillä itsekidutuksen puolelle joten pidättäydyn niistä. Surukirjallisuuskin on jäänyt ja sen sijaan olen pohtinut, että minun olisi luultavasti hyväksi lukea jotain kevyttä mistä tulee hyvä mieli, sillä sitä tässä tarvitaan ennen muuta. Kokeilemalla selvittelen omia rajojani.

Olen vielä toipilas, mutta parempi olo häämöttää melkein näköpiirissä. Todelliset voimavarani punnitaan ensi perjantaiaamuna jos teen negatiivisen raskaustestin...

10 kommenttia:

  1. Taas kirjoituksessasi on niin montaa minuun osuvaa kohtaa, että ihan kylmän väreet tulee.
    Minulle hoettiin sitä, että jokainen käy suruprosessin läpi yksilöllisesti ja itseään ei kannata verrata muihin, enkä sitä ole kamalasti tehnykkään. Mutta vaikka kaikki käy ne yksilöllisesti läpi on minusta jopa "jännää" miten jokaisen ajatukset ja kysymykset pään sisällä on hyvin samalaiset. Oikeastaan moni kohta on täysin samanlaista. Se tuo todella tarpeellista vertaistukea.
    Minulla on tuo kuolemanpelko valloillaan. Viime aikoina olen pystynyt rauhoittumaan omien veljien tai vanhempien tiimoilta, mutta oman mieheni menetystä pelkään ihan järkyttävän paljon.
    Olen siitä maininnut psykologilla, että vaikka on ihanaa että osaan kiittää illalla että hän on vielä siinä, on se myös tosi rankkaa kun on niin vahva lataus iltaa kohti, että taas ollaan yhdestä päivästä selvitty. Minulle psykologi on sanonut noista, että minun pitää sallia kaikki ajatukset itselleni että pääsen eteenpäin, jos kiellän jotain niin se saattaa jäädä negatiivisena mieleen. Tuosta sinun onnistumisen tunteesta, niin pidä siitä kiinni tai siis että ole tietysti onnellinen siitä, sillä se on sinun tunteesi. Ei sitä "väkisin" kannata ajatella tukahduttamisena ym. silloin se vääristyy. Tämä on vain mun "järjellä" ;)

    Mutta tulipa hirmu pitkä teksti! Sori.
    Olen kiitollinen, että kirjoitat näistä tunteista. On helpottavaa huomata ettei ole "outo". <3

    -H
    ps. samaa perjantaita odotellessa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä, että yhtymäkohtia löytyy! Minäkin olen pitänyt sitä todella tärkeänä, tuntuu hyvältä tietää ettei ole yksin ja muutkin kokevat samantapaisia juttuja. Tuo kuolemanpelko on erittäin vaikeasti hallittavissa, ainakin minulla. Joka päivä on hetkiä kun käyn päässäni lävitse erilaisia tapoja miten mies ja tyttö saattavat kuolla, ja sitten on pakotettava itsensä lopettamaan. Toivoisin, että tuosta pääsisin mahdollisimman pian eroon...

      Tuo, mitä psykologisi sanoi tunteiden kokemisesta, on ollut myös minun mottoni koko ajan. Olen ottanut vastaan rankatkin tunteet sitä mukaa kun ne tulevat, koska tiedän että sitä kautta suru lähtee purkautumaan vaikka se onkin tosi rankkaa. Ehkä juuri tuosta syystä tuo minulle sanottu kommentti tuntuikin niin epäreilulta.

      Kiitos kivasta kommentista, paljon voimia tuleviin päiviin ja erityisesti sen meidän perjantain odotteluun! <3

      Poista
  2. Täällä taustalla seurataan matkaasi, pidän lujasti peukaloita pystysuunnassa uuden raskauden suhteen.

    Tämä teksti oli paitsi täynnä toivoa, myös hyvin inspiroiva. Ihminen on ihmeellinen olento, omaa kyvyn selviytyä hirveistäkin asioista. Suotuisia tuulia tiellesi <3

    VastaaPoista
  3. Haluan vain antaa sinulle halauksen ja toivottaa teille koko perheelle rauhaisaa joulun aikaa. <3

    "Huurteinen metsä ja luminen maa.
    Otsaasi enkeli koskettaa.
    Lävitse roudan ja paksun jään
    taivas tuo lämpöään.
    Ohi on kiireisen kaupungin hälinä ja työ.
    Tässä on nyt rauha ja jouluyö."

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Äni, ihana runo <3 Mukavaa joulua myös teille!

      Poista
  4. Yhdyn anonyymin kommenttiin - päässä pyörii samanmoisia ajatuksia.. Itselläni testin teko viikon päästä myös, pelottaa sanoinkuvaamattoman paljon. Yhden tuoresiirron, kolmen epäonnistuneen PAS:n jälkeen, joista yksi päättyi keskenmenoon isosti, tuntuu toivo hiipuneen. Se tunne kun vien lastani hoitoon ja eteisessä uusi isoveli antaa vastasyntyneelle pikkuveljelleen pusun ja minä pidättelen vetisin silmin itkua.. Miksei meitä kohtaa samanlainen onni? Saako lapseni koskaan kokea isoveljeyttä? Miten vastaisin kysymyksiin "koska meille tulee vauva?".. :( Joulu tulee olemaan valtavan rankka, olen jo niin asennoitunut negatiiviseen testiin. Pelkään tukilääkityksen aiheuttamien oireiden häviävän taivaan tuuliin, pelkään verta, pelkään veljeni vaimon vauvavatsaa jouluaattona.. Tänään kyyneleet valuivat poskilla jouluostoksilla katsellessani muita perheitä. Kun mietin kevättä, yritän totutella ajatukseen kolmen hengen perheestä.. En uskalla haaveilla, yritän vain opetella elämään hetkessä. Aivan älyttömän vaikeaa. Kanssasiskoille rauhaisaa Joulua ja ensi viikonloppu tehkööt meistä vahvempia, näyttipä tikku mitä tahansa! <3 <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi että, ihan sydäntä raastoi lukea kommenttiasi. Niin samanlaisia tunteita on ollut täälläkin, että uskallan sanoa, että ymmärrän sinua täysin! Ja tuo läheisen vauvavatsa varmasti kruunaa koko potin...:(

      Toivon teille totisesti plussaa, jospa siinä olisi teidän perheelle vihdoin täydellinen & lämpöinen joululahja! <3

      Poista
  5. Verona, ihana lukea, että olet pääsemässä takaisin ilon puolelle. <3 Ootte ajatuksissa usein.

    VastaaPoista