sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

Outsider

Toisinaan eteen tulee hetkiä, jotka todella pudottavat alas niistä kuvitelmista, että olisin edes suunnilleen päällisin puolin toipunut. Ne sosiaaliset hetket, kun muistaa ettei todellakaan ole yksi muista. Synttärijuhlat, ristiäiset, häät, you name it. Kaikki sellaiset tilaisuudet, joissa on onnellisia, tavallisia ihmisiä juhlimassa jonkun toisen onnellisen, tavallisen ihmisen elämää. Mukana aikuisia, lapsia, raskaanaolevia, vauvoja. Kaikki odottaneet jo tovin, että pääsevät taas viettämään mukavaa aikaa yhdessä, jutellen mukavia, syöden kakkua kahvin kanssa.

Sitten paikalle saavun minä, jälleen kerran kuvitellen että "tämähän olisi kivaa piristystä ja vaihtelua". Hah. Joskus ennen minäkin olin samanlainen tavallinen ihminen, joka nautti sosiaalisista tilanteista. Nykyään jähmetyn jo kynnyksellä, ihan jokaikinen kerta. Ulkopuolisuuden tunne iskee minuun välittömästi. Aina löytyy joku, jonka olisi pitänyt osata sanoa jotain. Aina löytyy joku, joka möläyttää. Ja minä, joka sitten kuitenkin säälin ja suojelen sitä toista, enkä vastaa möläytykseen emämöläytyksellä. Hymistelen, kiertelen ja kaartelen, ja jälkeenpäin kotona möykkään, "eikö se muka tiennyt!?".

Tiesiväthän he, sillä hetkellä silloin viime kesänä kun siitä kerrottiin, vaan kun siitä on jo niin kauan. Kokonaiset 9 kuukautta! Ei kai ne nyt enää, sitä samaa vatvo.

Ja noissa bileissä on aina yksi toinenkin yhteinen tekijä: joko raskaana oleva tai ihan pieni vauva. Välttele niitä nyt sitten pienessä tilassa, ei ole muuten ihan helppo homma! Kaiken tämän vaivannäön perään tulee vielä muutaman päivän mittainen henkinen krapula. Minustakin on tainnut nyt tulla "tavataan-mieluummin-kahden-kesken-ihminen", mitäpä sitä sen enempää itseään kiusaamaan.

Kiusaamisesta puheen ollen, käsillä on jälleen uusi virstanpylväs Enkelipojan poismenosta. Hän on nyt ollut poissa yhtä kauan kuin eli: vain vajaat 9 kuukautta. Päivien kuluessa Enkelipojan lyhyt elämä painuu historian sivuilla yhä kauemmaksi, ja jonain päivänä tuo ajanjakso näyttää vain perhosen siiveniskulta, vaikka meille se oli samalla kokonaisen elämän mittainen...Voi poikani, kunpa olisit saanut edes yhden henkäyksen vetää kohdun tällä puolen. Ehkä silloin muu maailma osaisi sinut tunnustaa aivan eri tavalla...

8 kommenttia:

  1. Minun mielestäni Enkelipoika eli, vaikka ei ehtinytkään viettää elämää kohdun ulkopuolella. Minä tunnustan Enkelipojan olemassaolon. En ymmärrä, miten joku voi sitä lyhyttä, mutta niin tärkeää elämää olla tunnustamatta. Voimia Verona teidän perheelle! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Veeran sanoihin ei lisättävää. <3

      Poista
    2. Kiitos, ihanaiset ystävät! <3

      Poista
  2. Voi ei :(. Kyllähän teidän pieni poika eli ja täysillä elikin. Oli mukana teidän perheen arjessa ja elämässä, puheissa ja odotuksissa. Potki, möyri, torkkui ja viestitteli kanssanne. Tunsi teidän äänet ja kosketukset. Oli mukana ruokapöydässä, lenkillä, saunassa ja kävi kanssanne nukkumaan. Kukkui ehkä yöllä tai oli aamuvirkku. Ihan oma pieni persoonansa! Ei se tee elämästä yhtään vähäpätöisempää tai helpommin unohdettavaa, että pienen pojan elämä jäi niin lyhyeksi. Se oli silti kokonainen ja arvokas ihmiselämä, hänen mittainen ja korvaamaton. Ja niin totta ja täynnä mahdollisuuksia.

    Luulen, että nykypäivän ihmisillä on elämä niin täynnä täysin toissijaista kiirettä, menoa ja ajatukset liihottelee muualla kuin tässä hetkessä. Ollaan somessa, räplätään puhelinta, mietitään matkoja ja hankintoja, ollaan kiireisiä, tärkeitä ja stressaantuneita. Kysellään mitä muille kuuluu ja olevinaan kuunnellaan. Mutta kuunnellaanko oikeasti, keskitytäänkö ihan siihen mitä toinen kertoo. Painetaanko mieleen ihmisten asioita vai tuijotetaanko oikeastaan vain omaa napaa ja kysellään ohimennen kun sellainen tapa on?

    Jospa ne möläyttäjät ovat näitä oman elämänsä kiireisiä vip-ihmisiä, päätähtiä napansa ympärillä ja sen vuoksi eivät osaa kohdata sinua ja muitakaan niin kuin toivoisi, keskittyen ja läsnä ollen. Koita ajatella niin, että asia kuin asia, kunhan on "vain toisten elämästä", taitaa heiltä unohtua. Oli ne kuinka merkityksellisiä ja tärkeitä meille muille.

    Minä ainakin käyn täällä usein kurkkaamassa mitä teille kuuluu ja muistan enkelipoikaanne ajatuksin. Rakkaan ystäväni pieni tyttö menehtyi hiukan teidän poikaa ennen myöskin kohtuun juuri lasketun ajan tietämillä ja senkin vuoksi aihe kouraisee sydämestä. Kyllä nämä pienet ovat aivan erityisiä ja aivan erityisen paljon mielessä. Niin pitkään odotettuja, perheensä rakkaita jäseniä jo. Ja sitten vain silmänräpäys ja yhtäkkiä yksi perheestä on poissa, lähtenyt toisaalle ennen kuin edes ehdittiin sylitellä, tutustua ja hyvästellä. Sitä on vaikea ymmärtää ja hyväksyä. Unohtaa ei voi koskaan ja ei mielestäni kuulukaan. Eihän muitakaan rakkaita ihmisiä unohdeta ja vain pyyhkäistä mielestä menneisyyteen! Kertoo kyllä ihmisestä paljon jos kuvittelee toisen voivan unohtaa oman lapsensa :(

    Voimia teidän perheelle! Toivon valon ja onnen pilakhduksia erityisesti niihin päiviin kun muuten tuntuu raskaalta ja pimeältä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi miten ihania ja viisaita sanoja kirjoittelit <3 Monia ihmisiä tuntuu edelleen vaivaavan tämä vanhan kansan "viisaus", että unohtaminen = toipuminen ja eteenpäin meneminen, vaikka eihän se niin mene.

      Olen tosi pahoillani myös ystäväsi puolesta!

      Poista
  3. Niin tuttua, niin niin tuttua. En silti tähän osaa sanoa mitään kannustavaa. Itse olen turtunut - ja muuttunut. En yksinkertaisesti laita itseäni kuin pakon edessä tilanteisiin, joissa on mahdollista käydä ja tuntea noin.

    Ja me tiedämme, että lapsemme ovat olleet olemassa. Vaikka joskus haluaisi, että kaikki muutkin tietäisivät, on tärkeintä se, että me tiedämme. Sitä ei voi viedä pois, mikään eikä kukaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Viimein minäkin sen opin! Jos vain voin sen välttää, en enää mene mihinkään kissanristiäisiin, en ainakaan ennenkuin tunnen oloni huomattavasti vahvemmaksi. Niihin mahtuu niin monensorttista tyyppiä, ja käytännössä oli siellä ketä vaan, alkaa väistämättä jossain vaiheessa ahdistaa.

      Poista
  4. Tiedätkö muuten, että minusta tuntuu ihan samalta vaikka oma poikavauvani eli muutaman päivän. Silti tuntuu, että ulkopuolisten mielestä tuo lyhyt elämä on helppo unohtaa ja mitätöidä. Eivät he varmasti ole sitä unohtaneet, mutta eivät yksinkertaisesti uskalla sanoa aiheesta mitään, etenkin jos aikaa on kulunut...

    VastaaPoista