lauantai 29. syyskuuta 2012

Pikkuinen nuhapotilas

Meidän Sintti-parka on kokenut huonoa tuuria viimeisen viikon aikana. Ensin puhkesi yksi hammas viikonlopun / alkuviikon aikana ja torstaina tyttö puolestaan heräsi nenä valuen kuin Niagaran putoukset - minä olin tartuttanut oman flunssani Sintille! Torstai meni vuorotellen niistäen omaa nenääni ja vuorotellen pyyhkien nenää Sintiltä. Koska molemmat olimme aika uuvuksissa, sylittelimme paljon ja otimme rennosti. Onneksi perjantaina nenu ei enää valunut eikä unikaan maistunut tavallista päiväunimäärää enempää. Tänään puolestaan uskaltauduimme jo ostosreissulle koska tyttö vaikutti terveeltä ja pirteältä. (Prisma on muuten Sintin ehdoton lempipaikka, siellä pää pyörii edestakaisin kuin väkkärä koska on niin paljon nähtävää ja ihmeteltävää!)

Uusia taitoja tuntuu taas tässä vaiheessa karttuvan aivan roppakaupalla. Näin reilun 9 kk:n iässä Sintti osaa siis seisoa tukea vasten, koko ajan varmemmin ja varmemmin. Jos hänet ottaa seisomaan esim. sohvasta irti ja pitää vyötäröltä kiinni, tyttö alkaa pomppia ylös ja alas kuin kenguru hirmuisen äänitehosteiden säestämänä (ää ää ÄÄ ää Ää ää!), innosta piukeana. Samoin käsistä kiinni pitämällä on saatu muutamat kävelyaskeleetkin aikaiseksi.

Eilen/tänään olemme treenailleet "kädentaitoja" eli Sintti osaa nyt vilkuttaa hei heitä siten, että hän laittaa kättä vuoroin nyrkkiin ja vuoroin auki, mutta itseensä päin ;) Suurta hupia puolestaan aiheuttaa opettamani "pistä vitonen" ( = Gimme five). Kun tytöllä on toinen käsi pystyssä ja auki, sanon "pistä vitonen" ja läimäisen kevyesti kättä omallani, joka saa välittömästi aikaan kikatuksen. Aluksi neiti ei tietysti yhtään tajunnut mistä oli kysymys mutta läpsäisy nauratti, nyt taas hän osaa jo laittaa itse käden pystyyn ja odottaa innokkaana että läpsäisen :)

Olen jo pitkään huomannut, että nyt elämä alkaa olla tämänikäisen lapsen kanssa paljon helpompaa. Sintti viihtyy paljon itsekseen lattialla leikkien, tulee silti luokse kutsuttaessa, tuntuu ymmärtävän puhetta ja uskoo välillä jopa kun kielletään tai sanotaan ei. Ruokailu on normaalin neuvolan suosituksen mukaista eli kaukana ovat ne ajat kun tyttö tuntui olevan jatkuvasti tississä kiinni ja minä pelkkä hengittävä vaipanvaihto - ja ruokintakone. Toki meillä on aina ollut mukavaa yhdessä, mutta nyt kaikki on jotenkin erikoisen leppoisaa ja usein huomaan hengähtäväni kesken päivän, että kylläpä osaa elämä olla onnellista, kaikista hektisyydestään huolimatta. Varmasti näitä päiviä leimaa vahvasti tietynlainen lopullisuuden tunne, koska vuoden alusta menen töihin ja tiedostan koko ajan kuinka vauvavuosi lähenee vääjäämättä loppua kohden. Että meillä on sitten ihana pikkuinen neiti! Kunpa voisin laittaa teille kuvia katsottavaksi :)

9 kommenttia:

  1. Hei,
    löysin juuri tänään blogisi ja olen kahlannut sitä nyt lävitse mielenkiinnolla :) Meillä on pieni vielä kasvamassa masussa ja tällä hetkellä kovasti vaunujen etsintä käynnissä. Olisinkin kysellyt, olisitkohan voinut tehdä postauksen (tai oletko jo tehnyt) Teutonian Be You!:sta? Niiden ja Spirit s3:n välillä teemme tässä valintaa, mutta yhä enemmän nämä be you:t houkuttelevat :) On vaan sen verran uusi malli, ettei kellään tutulla ole käytössä, ja kiva olisi kuulla käyttökokemuksia :)
    Ansku

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei, ja tervetuloa blogin pariin! :) Tässä olisi jonkinlainen vaunupostaus siltä ajalta kuin suunnittelin vaunun hankintaa ja tuo BeYou:han meille sitten kotiutettiin:

      http://haikaranjalanjaljilla.blogspot.fi/2011/07/lopullinen-vaunuvalintamme.html

      Katson vielä löydänkö yhden toisen keskustelun aiheesta.

      Poista
    2. Tässä vielä yhden postauksen kommenttiboksissa lisää juttua vaunuista:

      http://haikaranjalanjaljilla.blogspot.fi/2012/06/sintin-unikoulu-vaihe-vaiheelta.html?showComment=1342274372693

      Poista
    3. Hei kiitos näistä :) kaikesta tiedosta on apua :)

      Poista
  2. Minäkin muistan, että juuri tuo aika oli todella antoisaa Typyn kanssa. Oli yhtä aikaa ihana nähdä oman lapsen kasvavan, mutta silti sai "omaa aikaa" kun lapsi jaksoi jo viihtyä pikkuhetkiä yksinkin. Ei ollut suurta vierastusta, ja silti lapsi oli vielä niin pieni, ettei hirveästi esitellyt omaa tahtoaan saati osannut juosta karkuun. ;)

    Vähän yli 1v. kanssa oma aika jää taas taaperon vahtimisen jalkoihin, ainakin meillä. Silmän välttäessä tutkitaan maailmaa, eli yleensä tehdään vähän salaa pikkupahoja, ja meillä on myös äitikaipuu huipussaan enkä saa (taas vaihteeksi) käydä edes vessassa ilman uteliasta seurailijaa. Myös tapaturma-alttius on kasvanut, kun lapsi jo kävelee itse ja haluaisi vielä juostakin. Ihanaa on silti, mutta taas vähän työntäyteisempää. :)

    NAUTI tuosta ihanasta ajasta ennen taaperouden tuomia uusia haasteita! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, näen jo sieluni silmilläni tuon taaperon vahtimisvaiheen. Mutta on varmasti antoisaa aikaa silti kaikesta huolimatta, ja sinulla vielä masukin mukana menossa ;)

      Poista
  3. Minäkin olen viime aikoina monesti miettinyt, että nyt taidetaan elellä vauva-ajan helpoimpia hetkiä, kun Jamppa jo ymmärtää kaikenlaista ja jaksaa aina tovin tuuskata lattialla itsekseenkin. Saa sitten nähdä kun varmaan pikapuoliin ottaa jalat alleen, että kuinka hektiseksi meno taas muuttuu. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä! Ihan hirvittää kun miettii että millaista se tulee olemaan sitten kun menee ovesta ulos ja pieni päätön sinkoilija ottaa jalat alleen ;) Ehkä täytyy kaiken varalta jo ruveta tutustumaan aiheeseen "taapero ja valjaat"...

      Poista
  4. EI se kävelemään oppiminen ole mitenkään paha vaihe, ainakaan meillä. Pojua on kiva katsella, kun se varovasti töpsöttelee taloa ympäri ja on silminnähden riemuissaan uudesta taidosta. Istahtelee silti välillä istumaan ja leikkii tai "lukee" kirjoja. En usko, että teilläkään valjaille on tarvetta:) Itseäni sen sijaan "pelottaa" se uhmaikävaihe...

    VastaaPoista