tiistai 23. syyskuuta 2014

Kolmosen yritys: 1. alkionsiirto

Eilinen oli rankin päivä moneen viikkoon.

Eilen siirrettiin meidän vihoviimeinen alkio. Tiesin, että alkio sulatettaisiin joskus aamulla, ja koko aamupäivän pelkäsin hillittömästi, että laboratoriosta soitetaan. Jos mitään ei kuuluisi, se tarkoittaisi hyviä uutisia, mutta puhelu tarkoittaisi että ei tarvitse tulla, alkio ei ole selvinnyt sulatuksesta. Koko ajan ravasin puhelimen luona tarkistamassa, että äänet ovat varmasti päällä ja että puheluita ei ole huomaamattani tullut. Kaksi kertaa se soi, ja molemmilla kerroilla sydän hyppäsi kurkkuun. Soittaja oli kuitenkin joku muu.

Lounasaikaan hermoni pettivät ja soitin labraan itse. Alkio, joka oli aiemmin 1-luokkaa ja 2-soluinen, eli ei mikään ihan paras mahdollinen, oli menettänyt toisen solunsa. Lääkäri oli juuri tehnyt päätöksen, että se siirretään sillä alkio oli kuitenkin elinkelpoinen ja jäljellä oleva solu näytti hyvältä. Kädet täristen valmistauduin lähtemään klinikalle.

Koko toimenpiteen puristin kädessäni erästä Enkelipojasta muistuttavaa amulettia ja toivoin. Mies ja muu henkilökunta juttelivat mukavia, mutta minä en pystynyt keskittymään mihinkään. Toivoin vain, että koko operaatio olisi nopeasti ohi. Siirto sujui helposti, kuten aina ennenkin ja jatkohoito-ohjeiden jälkeen pääsimme lähtemään kotiin.

Autossa kaikki jännitys purkautui ja kyynelehdin koko matkan kotiin saakka. Koko illan olin ihan poikki niin fyysisesti kuin henkisestikin, en jaksanut muuta kuin nukkua ja maata.

Yllätyin siitä, kuinka voimakkaasti reagoin. Oli paljon rankempaa kuin arvasinkaan, palata siihen samaan toimenpidehuoneeseen, jossa Enkelipoika sai alkunsa, ja muistaa kuinka onnellisena ja varmana lopputuloksesta silloin sieltä poistuin. Lisäksi tämän oli pitänyt vain olla välttämätön välivaihe kunnes aloitamme uuden hoidon, mutta ymmärsin että salaa itseltänikin olin toivonut. Sillä ilman toivoa ei ole elämää. Silti surin jo etukäteen sitä, että kaikki elävä, jota minuun laitetaan, kuolee kuitenkin.

Nyt ymmärrän niitä naisia, jotka toistuvien hoitojen jälkeen laittavat itselleen takarajan, minkä jälkeen ei tarvitse enää jaksaa. Luulen, että näillä voimilla minun takarajani on ensi kuun uusi ICSI-hoito...Miten minusta tulikin tällainen reppana? Entisestä ihmisestä on jäljellä enää kuoret, poissa on voima, rohkeus ja sinnikkyys.

15 kommenttia:

  1. Saa nähdä, tuleeko kommentti tuplana. Toivottavasti ei.

    Mielestäni olet todella kaukana reppanasta. Olet aivan uskomattoman vahva nainen, joka on kokenut raskaan asian, mutta jaksat edelleen yrittää uudestaan! Teksteissäsi ei näy nainen, josta on jäljellä vain kuoret, vaan sitkeä nainen, joka jossain syvällä sisimmässään kuitenkin edelleen uskoo elämään. <3

    VastaaPoista
  2. Pisti ihan haukkomaan henkeä tuo reppana-nimitys. Olet niin kaukana siitä. Uskomattoman vahva. <3

    VastaaPoista
  3. Täysin samaa mieltä Pinkin Pingun kanssa!

    VastaaPoista
  4. Edellisiä komppaan! Ja täällä on nyt kerrassaan kaikki peukut ja varpaat pystyssä!!!

    VastaaPoista
  5. Edellisiä komppaan minäkin ja tulin toivomaan teille paljon paljon voimia! <3

    VastaaPoista
  6. Et sinä ole reppana, vaan uskomattoman vahva nainen!

    VastaaPoista
  7. Olet kyllä sitkeä sissi ja melkoinen supernainen!

    Toivon ja rukoilen tän siirron onnistumista ja parasta mahdollista lopputulosta teille. ♥

    //minea

    VastaaPoista
  8. Ei mitään reppanuutta sinussa! Muistan teitä iltarukouksessa! <3

    VastaaPoista
  9. Ei se, että osaa asettaa rajat itseään suojellakseen, ole mitenkään reppanaa. Päinvastoin, se on viisautta.

    VastaaPoista
  10. Et ole reppana, mutta on ihan luonnollista että jaksamisen rajat tulivat vastaan tänään. Olihan tuo hirveän rankka tilanne: palata samaan paikkaan, missä enkelipoika sai alkunsa - ja vielä tilanteessa, minkä jokainen nanen kokee rankaksi (alkionsiirto on aina pieni trilleri!). Mutta uskon, että voimat palautuvat, kun annat itsellesi aikaa, ja jaksat sitten taas eteenpäin!

    VastaaPoista
  11. Kiitos kaikille rohkaisusta, ihan liikuttaa lukea näitä <3

    Ja anonyymille, en ehkä niinkään tarkoittanut että olen reppana koska asetan itselleni rajat, tai että kukaan muukaan olisi joka näin tekee. Ennemminkin siksi, että romahdin noin totaalisesti tästä koko kokemuksesta...Niin heikoilla sitä on :(

    VastaaPoista
  12. Heippa. Ensimmäiseksi suuren suuret osanottoni teille. Olet kirjoittanut erittäin kauniisti ja koskettavasti aiheesta. Saavuin lukemaan blogiasi pitkästä aikaa ja kyyneleet silmissä luin läpi edellisten kuukausiesi kirjoitukset. Aikoinaan eksyi blogiisi, kun sain kanssasi samaan aikaan, toukokuussa 2013 ensimmäisen keskenmenoni. Syksyllä tuli plussa teille, niin meillekin, mutta sekin meni kesken. Sen jälkeen tuntui vaikealta jatkaa odottavien äitien blogien lukemista. Viime keväänä olin jälleen raskaana mutta sekin meni kesken. Tällä hetkellä jälleen uusi raskaus ja tämän alussa huomattu kilpirauhasen vajaatoiminta. Nyt jännätään miten käy, verenvuotoa on ja taas ollaan sydän kurkussa. No, helpompaa on kuitenkin, kun tiedän että jos ei nyt lääke ehdi apuun, niin tulevaisuudessa mahdollisuudet ovat paremmat. Erittäin rankat ajat siis täälläkin takana, silti koen, että kokemasi on menetyksenä vielä aivan eri luokkaa. Mahtavaa että olet jaksanut kirjoittaa aiheesta. Vielä me ne pienet syliin saadaan, vaikka itselläkin on se tunne, että tämä kehä ei ota loppuakseen ja voimat ehtyy. Joku kumma sitä vain ajaa jatkamaan kunnes onni löytää luokse.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi ja kauniista sanoista. Olen pahoillani siitä, mitä teille on tapahtunut - ei voi olla helppoa joutua kokemaan keskenmeno aina vaan uudestaan. Onneksi tosiaan tuo vajaatoiminta on nyt huomattu ja sitä voidaan hoitaa, toivottavasti tämä pienokainen pysyy matkassa <3

      Poista
  13. Verona tsemppiä kovasti <3

    Henkisesti hoidot ennen vauvan menetystä eivät olleet "mitään" verrattuna siihen, kun palasi samoihin huoneisiin, samoihin tilanteisiin uudelleen. Ensimmäisen kerran tarvitsin rauhoittavia ennen punktiota enkelin jälkeen... Mutta kun ei ollut vaihtoehtoa, yrittää oli PAKKO

    Jos nyt vihdoin elämä hymyilisi, etkä joutuisi punktioon enää ollenkaan <3

    VastaaPoista