torstai 2. lokakuuta 2014

Se elämä, joka minun piti saada

Eilen ajatus tuli. Minulle riittää! Olen kärsinyt lapsen menettäneen tuskaa ihan tarpeeksi. Kohta kolme kuukautta olen itkenyt ja surrut, enkä jaksa enää, en halua enää. Ottakaa se pois! I'm done, finito, fertig.

Haluan takaisin sen elämän, joka minun piti saada. Haluan onnentunteita, vaaleansinisiä unelmia ja pehmoisia vauvanvaatteita. Tahdon elämän, josta tiedän mihin suuntaan se johdattaa. Sellaisen tavallisen, missä on sopivasti kaikkea, iloa ja surua eikä niin, että surun puolelta vaakakuppi rysähtää pöydästä läpi. Mutta ennen kaikkea minä tahdon sen pikkuisen poikani, jota yhdeksän kuukautta sisälläni kannoin. Haluan sen saman pienen pojan, enkä yhtään ketään muuta. Tahdon, että ne kasvot, jotka syntymähetkellä olivat edessäni niin mykkinä, heräävät eloon. Että ne pienet silmät vihdoin avautuisivat ja katsoisivat minuun. Että saisin hoitaa tuota pientä olentoa, kunnes se ei enää hoitoa kaipaa. Haluan puristaa sitä pientä vauvanvartaloa omaani vasten, tietää että hän on siinä aina.

Kuulitteko? Minulle riittää jo! Haluan takaisin entisen elämäni, en minä tällaista pyytänyt. En voi olla tämä ihminen. En halua olla tämä ihminen.

18 kommenttia:

  1. Olen niin pahoillani. En osaa edes kuvitella sitä tuskaa, jota kohtukuolema aiheuttaa. Kolmen lapsen äitinä ehkä pienen häivähdyksen pystyn siitä kuvittelemaan...en tiedä kuinka olisin vastaavasta selvinnyt. Ei teidän osalle olisi tuollaista saanut sattua, ei sitä saisi sattua kenellekään. En oikein mitään lohduttavaa osaa sanoa. Olette mielessäni, voimia. ♥ Latteuksia, mutta silti halusin ne sanoa. t. Anne

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei ollut mitään latteutta noissa sanoissa, kiitos kovasti <3

      Poista
  2. Voi, myötäelän. Kirjoitat hyvin, raa'asti ja koskettavasti. Niin sydämestä, että surustasi saa piirrettyä muodon eteensä. Kirjoittaminen, uloseläminen, toiselle tiettäväksi saattaminen, joskus se on ainoa mitä on. Toivon kaikkea hyvää, vaikka murusina, millaisina vaan, mutta toivon.

    VastaaPoista
  3. <3 Ei ole sanoja, mutta sinä ja rakkaasi olette ajatuksissani.

    VastaaPoista
  4. Voi sinua. <3 En tiedä mitä sanoa, mutta jos voisin edes hiukan ottaa sinulta tuota raastavaa kipua pois, sen tekisin. Hetkinen ja päivä kerrallaan elämää eteenpäin. Toivon koko sydämestäni, että ajan myötä tämä elämäsi muuttuu jälleen valoisaksi.

    VastaaPoista
  5. Nuo tunteet on niin tuttuja. Kuten olen blogiini kirjoittanutkin, minulle yksi iso askel oli antaa veikkosen turvakaukalo lainaan ystävälle viitisen kuukautta kuoleman jälkeen. Se oli jonkinlainen symbolinen myöntyminen: ok, ei se sama lapsi, jonka kaukalossa piti tulla kotiin, nyt todellakaan tule. On kamalaa, kun järki tietää, että mennyttä ei voi muuttaa, mutta tunteet huutavat toista.

    Vaali kuitenkin vauvaunelmaa, pidä kiinni toivosta. Ehkä perheessänne on paikka vielä kolmannellekin lapselle. Voimia kovasti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä tämä vaan on karua. Vauvoja voi tulla vielä, mutta sitä yhtä ei koskaan takaisin saa...ei vaikka mitä tekisi.

      Kiitos tsempityksistä <3 Jatkettava on vaikka askel olisi kuinka raskas!

      Poista
  6. Kirjoitat tunteella. Voi kun kaiken pahan tapahtuneen voisi ottaa pois. En voi kuin kuvitella minkälainen tuska sinulla/teillä on :'( Voimia!

    VastaaPoista
  7. Ajatuksesi ovat myös täällä niin tuttuja. Haluan sen elämän takaisin, joka meillä oli. Elämän ilman tätä tuskaa ja luottamuksen huomiseen. Mutta se tosiasia on ollut myönnettävä, ettei entistä takaisin saa ja nyt on olemassa kaksi selväsi erilaista aikakautta. Aika ennen ja jälkeen menetyksen.

    Paljon voimia ja jaksamista ♡

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, ja jaksamista myös sinulle! <3

      Poista
  8. Voi Verona, haluaisin niin kovasti ottaa sulta tuon surun pois. Mitään en toivo niin paljon kuin sitä, että jokainen lapsensa menettänyt äiti ja isä saisi lapsensa takaisin. Mitään en pelkää niin paljon, kuin oman menettämistä. Voimia tulevaan! <3

    VastaaPoista