maanantai 3. marraskuuta 2014

Valoa päin

Pyhäinpäivänä kävimme haudalla ja kirkossa kuuntelemassa, kun Enkelipojan nimi luettiin. Tapahtuma oli tunteikas ja kyynelkanavia avaava, mutta samalla tunsin myös jonkinlaista sisäistä rauhaa. Lohtua, ehkä? Samana päivänä sydämessä läikähti lämpimästi, kun eräs ystävä halusi viedä kynttilän Enkelipojan haudalle.

Viime päivät olen pohtinut hartaasti elämää. Ei sen vähempää eikä enempää, kuin koko tätä Elämää. Mitä minulle tarkoittaa olla kuolleen lapsen äiti? Mitä onnellisuus minulle merkitsee ja kuinka tavoitettavissa se on? Miten pystyä elämään tuskallisten asioiden kanssa, joita ei voi muuttaa? Pystynkö muuttamaan omaa asennettani ja suhtautumistani, voinko elää sen kanssa mitä minulla nyt on, enkä sen kanssa mikä puuttuu?

Olen tosiaankin päätynyt niin vaikeiden asioiden äärelle, että järkevä minäni ei noin vain löydäkään niistä ulopääsyä. On vaikeaa hyväksyä, alistua. Tahdon aina vaikuttaa asioihin, muuttaa niitä, mutta nyt en pysty.

Luja tahto vie läpi harmaan kiven.

Kuinka typerä sanonta. Eikä vie! Monissa asioissa ehkä, mutta ei kaikissa. Niihen kahteen asiaan, jotka tällä hetkellä kaikista eniten haluaisin, tahtominen ei auta. Sen sijaan luulen, että olen tavoittanut taas ainakin hetkeksi toivon. Toivon paremmasta huomisesta ja luottamuksen siihen, että meidän perhe jonain päivänä vielä kasvaa. Totta puhuen, monella on asiat vielä huonommin.

Surevana olen kuitenkin monessa asiassa omaan napaani tuijottelija. Olen lyhytpinnainen, jopa tuomitseva, enkä oikein jaksa lämmetä ystävän valituksille lasten jatkuvasta flunssakierteestä (sillä minun silmissäni hänellä on kaikki hyvin!). Lisäksi huomaan, että lapsettomuus on jättänyt minuun omat jälkensä. Haaveenani oli monta lasta lyhyellä ikäerolla, ja tuolle ikäerolle olen joutunut jättämään kipeät hyvästit. Luultavasti juuri siitä johtuen minulle on jäänyt sellainen tapa, että lasken aina automaattisesti tapaamani tai lukemani perheiden lasten ikäerot ja sen, minkä ikäisenä äiti on kenetkin heistä synnyttänyt. Kun lapset ovat tulleet kolmikymppisinä, huokaan: taas noita onnellisia! Kun joku on synnyttänyt nelikymppisenä, hihkun: hei, se onnistuu vielä!

Pari viikkoa sitten eräs tuttu/kaveri antoi ymmärtää, että hän oli hieman kadehtinut meidän elämäämme, "eihän asiat voi paremmin olla". Kunnes tuli heinäkuu. Silmäni melkein pullistuivat päästä, tietäisipä tämä henkilö vain mitä kaikkea olemme joutuneet käymään läpi saadaksemme Neiti S:n ja Enkelipojan! Itse puolestaan olen ihaillut hänen elämässään sitä omaa toteutumatonta unelmaani: 2 lasta lähes perätysten, hivenen nuoremmalla iällä kuin minä. Asiat eivät todellakaan ole sitä miltä ne päällepäin näyttävät. Minun elämäni on nyt tällaista, mutta en minä silti kenenkään toisen elämää haluaisi.


Ja eräänä päivänä
sinä riisut uhman ja kaunan
      tarpeettoman vaatteen
ja opettelet elämään sen kanssa.
Ehkä et vielä sovussa,
et ainakaan ystävänä.
Mutta alistuminenkin
ja rauha,
ei vielä lumen viileää
ylpeää rauhaa
vaan syysaamun rauhaa
hallayön jälkeen
väistämättömän rajalla.

- Maaria Leinonen


4 kommenttia:

  1. Sama tapa on minullakin; lasken ikäerot ja synnytysajankohdat. Mitä pienemmistä luvuista on kyse, sitä voimakkaampina kateellisuudentunteet puskevat pintaan. Viime keväänä tunsin taas samaa pistävää tunnetta, kun erääseen tuttuun perheeseen odotettiin kolmatta lasta. Ja voi, kuinka typeräksi tunsinkaan itseni, kun tämän perheen pienokaisen elämä päättyi samoin kuin enkelipojan. Vaikka kateutta onkin vaikea hillitä, niin tuon tapauksen jälkeen sille on ollut vähemmän tilaa ajatuksissani.
    On suurta kirjoittaa kuten kirjoitit:
    "Minun elämäni on nyt tällaista, mutta en minä silti kenenkään toisen elämää haluaisi."

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista! Aluksi ehkä ajattelinkin, että vaihtakaa minulle äkkiä jonkun toisen ihmisen onnellinen elämä, en halua tätä. Mutta kun tarkemmin miettii, on pakko haluta oma elämänsä, koska jos en haluaisi, niin sittenhän minulla ei olisi edes omaa ihanaa tytärtäni tai miestäni! Sitten kaikki vasta kamalaa olisikin. :)

      Poista
  2. Mulla ei ole lapsettomuus taustaa, vain tämä kohtukuolema. Laskin silti pitkään kohtukuoleman jälkeen toisten lasten ikäeroja. Mitä pienempi ikäero sitä kipeempää se teki. Myös kaksoset oli mulle jostain syystä kova paikka viime syksynä. Nyt tuo vaihe on mennyt ohi. Enää pienellä ikäerolla olevat lapset ei saa muo niin pois tolaltani. En tiedä onko siihen auttanut aika vai tämä uusi tulokas.

    Toivon koko sydämestäni, että teilläkin pian onnistaisi ja uusi elämä saisi alun! Paljon voimia! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Bonex, en sanoisi, että "vain" kohtukuolema :) Siinä on jo yllin kyllin pureskeltavaa kenelle tahansa. Mutta ymmärrän hyvin tuon mitä kirjoitit kaksosista, ajattelen samoin, sillä minulle ne edustavat tuplaonnea. Toki myös tuplavaivaa, mutta sitähän minä en sillä hetkellä mieti ollenkaan!

      Suuresti onnea uuden tulokkaan syntymän johdosta :)

      Poista