sunnuntai 31. tammikuuta 2016

RV28+5: Odottaminen pelkojen keskellä

Kuten tiesin jo ennen raskaustestin plussaa, tästä odotuksesta tulisi vaikeaa. Ennakko-olettama on todistanut itsensä oikeaksi moneen kertaan matkan varrella ja tietyllä tapaa vaikein osuus on käsillä nyt. Ennen puoliväliä oli kaikenlaista konkreettista ongelmaa mitä piti pelätä ja jännätä, mutta juuri nyt kamppailen lähinnä pääni kanssa ja yritän estää mielikuvitusta laukkaamasta huonoille teille.

Kuten aiemmin kirjoitin, olen yrittänyt "ratkaista" ongelmaa olemalla ajattelematta vauvaa ollenkaan. Usein havahdun siihen, että en ole ajatellut synnytyksenjälkeistä elämää yhtään ja pelkään, että jos tästä elävän vauvan syliini saan, se syliin tupsahtava olento aiheuttaa pienimuotoisen shokkireaktion. Tuntuu vain niin mahdottomalta ja pelottavalta antautua haaveilemaan lapsesta, elävästä vauvasta, kun luonto on niin julmasti jo kerran osoittanut mihin se pystyy. Jos rupean uskomaan, että saan tämän vauvan itselleni, miten selviän jos sama toistuu uudestaan?

Toisaalta, onko oikein syntyvää vauvaa kohtaan, jos äiti ei ollenkaan valmistaudu hänen tuloonsa? Koen siitä syyllisyyttä monin eri tavoin. Olisin varmasti parempi äiti, jos pystyisin vastaanottamaan hänet vahvana, onnellisena ja muitta mutkitta. Kokisin olevani parempi äiti myös, jos aloittaisin valmistautumisprosessin hankkimalla hänelle valmiiksi kaikki ne materialiset asiat, joita pieni ihminen elämänsä alkutaipaleella tarvitsee: vaatteet, lakanat ja muut varusteet.

Muistan elävästi kuinka äidinvaistoni heräsivät vahvasti siinä silmänräpäyksessä kun piskuinen Sintti nostettiin rinnalleni. Muistan kätilöiden kirjanneen kotiuttamispapereihin jotain sensuuntaista kuin että "äidin varhainen vuorovaikutus on luontevaa jne jne". Muistan kuinka toiveikkaana valmistauduin juuri samalla tavalla Enkelipojan tuloon, mutta kuinka jouduinkin perumaan kaiken. Siellä ne kaikki vaatteet ja tarvikkeet edelleenkin ovat varaston laatikoissa, koskemattomina. Pitämällä kodin toistaiseksi "vauvavapaana" kuvittelen voivani estää tulevat pahat asiat, että kukaan ei voisi minua unelmistani pudottaa kun sellaisia ei olisi vielä asetettukaan.

Äskettäin kävin vanhalla tutulla neuvolan psykologilla keskustelemassa kaikista näistä peloistani ja huolistani. Jälleen kerran vapautuksen toi jo se pelkkä fakta, että joku ammattilainen tunnusti sen, että olen kokenut kauheita ja näiden kokemusten johdosta kaikki ajatukseni ja tuntemukseni raskaudesta ovat täysin oikeutettuja ja normaaleja. Oivalsin, että vaikka en keskitä ajatuksiani jatkuvasti tulevaan vauvaan, on silti hetkiä kun ajattelen olevani raskaana ja hetkiä, kun pystyn nauttimaan vauvan liikkeistä sisälläni. Nuo pienet hetket toivon mukaan ajan kanssa avaavat tietä tulevalle, jos ei tietoisesti niin vähintäänkin alitajunnassa. Ja kuka tietää, ehkä lähiviikkoina uskallan puolivahingossa ajatella vauvaa enemmänkin.

Haluaisin NIIN kovasti ostaa kasapäin vaaleanpunaisia vaatteita ja miettiä vauvanhuoneen sisustusta, mutta en vaan (vielä) pysty. Ehkä en silti ole aivan toivoton tapaus, sillä kuvan puserot ostin muutama viikko sitten Lindexin alennusmyynnistä juuri tätä pikkuneitiä varten. Ne tulivat siinä sivussa kuin huomaamatta, sillä jouduin ostamaan eräälle toiselle vauvalle lahjavaatteita yhtäaikaa ja samalla nappasin nämä mukaani. Ennenkuin ostan mitään muuta, olisi tarpeen kaivaa kaikki ne varastoon siirretyt vauvanvaatelaatikot esiin ja tehdä inventaario puutteista sen jälkeen kun kaikki vaaleansiniset asut on poistettu joukosta. Epäilen kuitenkin, että se operaatio vaatii paljon aikaa ja nenäliinoja, joten se ei siitäkään syystä tunnu kovin houkuttelevalta. Onneksi en joudu tekemään sitä yksin, mies lupasi osallistua ja puolestaan eräs hyvä ystäväni tarjoutui lähtemään mukaan vauvanvaateostoksille henkiseksi tueksi 

12 kommenttia:

  1. Täällä ollaan hengessä mukana, toivon niin kovasti että kaikki menee teillä hyvin! Täälläkin odotellaan toista, eilen tuli juuri täyteen 37 raskausviikkoa. Vaikka en olekaan käynyt läpi mitään vastaavaa kuin sinä, olen hyvin pelokas ja neuroottinen odottaja. Pelkään myös lähestyvää synnytystä joka viimeksi kesti 53 tuntia ja meinasi päättyä erittäin huonosti. Minulla on molemmissa raskauksissa ollut sama etten ole oikein uskaltanut kunnolla ajatella tulevaa vauvaa pahimman pelossa ja aina, kun joku vaikka kyselee lasketusta ajasta, rahaan mukana lausetta "jos kaikki menee hyvin, niin..." Olen itselleni "oikeuttanut" vauvanvaatteiden ja muiden hankintojen tekemisen sillä että selittelen että ostan tavarat mukamas oikeastaan jollekin ystävän vauvalle kun niitä kuitenkin syntyy kaveripiiriin koko ajan.
    Hanna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onnittelut paremmille viikoille pääsemisestä :) Voi kunpa olisin itsekin jo siellä! Nuo ajatuksesi ovat hyvin tuttuja ja ei mikään ihmekään, kun edellinen synnytyksesi oli noin traumaattinen. Toivon, että tällä kertaa kaikki menee paremmin ja jää paremmat muistot.

      Ja kiitos paljon tsempeistä! :)

      Poista
  2. Täällä ollaan. :) Juuri ajattelin, että mitäköhän sinulle kuuluu ja kuinka jaksat.

    VastaaPoista
  3. Minä olen menettänyt esikoisen raskauden aikana, sitä surua kannan aina. Tulin toisen kerran raskaaksi ja pelkäsin todella paljon. Kaikki meni hyvin ja nyt kotona on yksi lapsi ja odotan nyt kolmatta. Välillä pelko valtaa, mutta koitan miettiä että oikeasti elämän isoimpiin suruihin ei voi varautua mitenkään. Eli vaikka nyt nauttisin täysillä tai pelkään kokoajan, uskon että menetys sattuisi silti aivan järkyttävän paljon jos jotain sattuisi... Mutta erona se että olisin ollut jonkin aikaa ihanan onnellinen. Pelkäämättä en osaa toki olla, mutta yritän tsempata itseäni haaveilemaan ja olen ostanut vauvanvaatteita jne. Toki jos jotain sattuisi, voisi suru itseä kohtaan olla erilainen kun joutuisi miettimään mitä kaikkea on jo ostanut ja haaveillut. Mutta uskon että silti sattuisi yhtä paljon. Yritän ottaa tästä kaiken irti mitä pystyn, iloita kun voi, ja välittää tunteen vauvalle...vaikeaa mutta yritän <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Osuit ajatuksissasi kyllä naulankantaan. Noinhan se on, että vaikka kuinka itseään yrittää suojella, vähentääkö se yhtään sitä tulevaa surua jos taas kävisi pahasti. Tuo on sellainen ajatus, josta minunkin pitäisi saada kiinni, koska nytkin harmittaa kun jään paitsi kaikesta siitä ihanasta mitä raskausajan tulisi olla...Ehkä vielä onnistun kun oikein yritän!

      Paljon suojelusta sinne omaan odotukseesi!

      Poista
  4. Minusta tunteesi ovat enemmän kuin oikeutettuja. Enemmän minusta olisi outoa, jos olisit levollisella mielellä tuollaisen menetyksen jälkeen. Mielestäni et millään lailla ole huono äiti, vaikka sinulla ei valmiina olekaan kaikki mahdollinen, tarvikkeet ehtii hankkia myöhemminkin. Oma lapseni aikanaan syntyi yllättäen pikkukeskosena, eikä meillä ollut siinä vaiheessa kuin pari potkaria. Itse en toista lasta saanut, mutta voin vain kuvitella, miten hermostuneissa ja huolestuneissa tunnelmissa seuraava raskaus olisi sujunut.

    Meitä on täällä paljon hengessä mukana, päivä kerrallaan, se on minusta loistava elämänohje. Tsemppiä ja voimia sinulle <3

    terveisin Leena

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon, Leena <3 Sitä niin helposti ajattelee, kuinka asioiden "kuuluisi mennä" ja sitten harmittaa kun ei onnistu. Toki myös se, mitä aiemmassa kommentissa kirjoitin, on totta. Eli harmittaa kun jää kaikesta ihanasta hehkutuksesta paitsi kun ei uskalla heittäytyä. Siinä onkin työstämistä loppuraskauden ajaksi...

      Poista
    2. Surin hyvin pitkään oman ennenaikaisesti päättyneen raskauden jälkeen juuri tuota "kuinka asioiden kuuluisi mennä", kun omalla kohdallani ei käynytkään niin. En ehtinyt silitellä suurta vatsaa, kierrellä kaupoissa katsomassa vauvaihanuuksia. Leena

      Poista
  5. Minä sanon samaa kuin edellinen kommentoija, että se hyvä äitiys ei ole kiinni siitä, onko tavarat valmiina vai ei. Se on materiaa. Vauva ei tarvitse muuta kuin lämpimän sylin ja ruokaa. Hyvä äitiys ei myöskään ole kiinni siitä, onko äiti ja vauva samalla aaltopituudella heti synnärillä. Meidän Sampo, nyt 6v, oli ekan viikkonsa teholla ja mulla meni tosi pitkään, että osasin ajatella sen olevan mun vauva. Rakkaus syttyi pikkuhiljaa, vaikka oletin toisin pitkähkön yrityksen, keskenmenojen ja odotuksen jälkeen. Ehkä just siksi se ei ollutkaan niin helppoa siirtyä lapsettomasta äidiksi? Sanoisin nyt kuitenkin olevani ihan keskiverto äiti. En täydellinen lähellekään, mutta ehkä tarpeeksi hyvä.

    Sinä olet omille lapsillesi paras äiti, olet valmistautunut tai et. ❤️ Jos synnytyksen jälkeen tulee kriisi, niin siitä huolimatta ihan varmasti rakastat lastasi ja olet hyvä äiti. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Veera, kiitos ihanista sanoista <3 Et ole lainkaan väärässä. Ainakin itsellä tuo tavaroiden laittaminen liittyy niin vahvasti siihen valmistautumiseen myös henkisellä puolella. Samalla kun tulee hypisteltyä ja viikkailtua pikkuvaatteita, sitä rupeaa entistä konkreettisemmin kuvittelemaan niiden sisään sitä pikkuista olentoa jonka on kohta määrä syntyä...sitähän minä tietysti tässä yritän välttää, tuota ajattelemista, kun lykkään valmistautumista. Surullista, mutta väistämätöntä.

      Poista