tiistai 14. lokakuuta 2014

Masennusdiagnoosi?

Viime päivinä olen ollut jonkinlaisessa lamaannuksen tilassa. On tapahtunut niin hurjasti kaikenlaista, että kaikki energia menee kaikesta selviytymiseen. Niistä tietysti tämä kolmosen yritys on mielessä päällimmäisenä. Olen jotenkin tietoisesti koittanut olla ajattelematta Enkelipoikaa jo muutaman päivän ajan, on tuntunut helpommalta ja paremmalta niin. Kyyneleet eivät koskaan ole kaukana, mutta nyt tarvitsen pienenpienen loman mielen myllerryksiltä joten annan itselleni luvan miettiä muuta.

Eräs suuri huolenaiheeni on vasta alkanut sairausloma. Kävin työterveyslääkärillä, joka totesi viiden minuutin keskustelun jälkeen, että hänen mielestään olen selvästi masentunut ja hän kirjoittaa sairauslomaa masennusdiagnoosilla. Lisäksi huomenna menen vastaanotolle uudestaan, jolloin hän tekee minulle BDI-masennustestin.

Olin aika järkyttynyt näin pikaisesta masennusdiagnoosista, varsinkin kun omasta mielestäni en ole masentunut. Tein tuon testin etukäteen ja sain tulokseksi "kohtalainen tai keskivaikea masennus". Eikö ole vain loogista, että tällaisen menetyksen jälkeen mielialat ovat synkät ja vastaukset noudattelevat samaa linjaa kuin depressiossa?? Olen kuitenkin toimintakykyinen, en makaa sängyssä toimettomana, pystyn huolehtimaan arjen askareista ja tyttärestäni. Mutta kyllä, tunnen oloni kurjaksi, olen surullinen ja elämä tuntuu aika synkältä tällä hetkellä. Pystyn kuitenkin hetkittäin varovasti kurkistamaan tulevaisuuteen ja uskon, että siellä voi odottaa positiivisiakin asioita. Työkykyinen en silti ole, sillä en kestä minkäänlaista stressiä enkä pysty tekemään päätöksiä.

Miksi sitten masennusdiagnoosin välttäminen on niin tärkeää? Jos jättäisi vaan lääkkeet lunastamatta ja eläisi niinkuin aiemminkin. Siksi, että kun tutkin aihetta, selvisi että mm. nämä asiat ovat silloin pannassa:

- tapaturma- ja sairaskuluvakuutus, pitää olla 5 vuotta kulunut diagnoosista
- mahdollisuus adoptoida:

CCAA:n kriteerit adoptiohakijoille

- psyykenlääkitys, kuten masennus-, ahdistus-,mania-,neuroosi-, ym. lääkkeet viimeisen  kahden vuoden aikana.

Näistä luonnollisesti enemmän minua huolettaa tämä adoptioasia. Olen joutunut pohtimaan sitäkin vaihtoehtoa, sillä jos iän ja näiden hedelmällisyysongelmien takia emme enää saisi lapsia, on adoptio ainoa vaihtoehto. Olisi hirveää, jos se jäisi laskuista pois yhden diagnoosin johdosta!

Soitin jo hädissäni neuvolan psykologillekin, jonka luona olen käynyt viimeisen kahden kuukauden ajan. Hän oli samaa mieltä kuin minä, että en ainakaan tässä vaiheessa ole masennuslääkityksen tarpeessa ja hän olisi kyllä kehottanut menemään lääkärin pakeille, jos se olisi vaikuttanut tarpeelliselta. Hän lisäsi vielä, että olen selvästi mennyt eteenpäin näiden kahden kuukauden aikana. Jos en olisi, hän olisi saattanut huolestua.

Mutta nyt minun pitäisi siis osata perustella nämä näkökohdat huomenna niin, että diagnoosiksi tulisi jokin muu kuin masennus. Huh.

Onko lukijoilla hyviä neuvoja tai kokemuksia aiheesta...?

//EDIT: Asia ratkesi. Kävin lääkärissä ja vaikka hän olisi edelleenkin erittäin mielellään kirjoittanut diagnoosiksi masennuksen, sairauslomatodistukseen kirjattiin "Reaktiot vaikeaan stressiin ja sopeutumishäiriöt". Lääkäri suositteli myös lääkitystä, mutta kieltäydyin siitä.

39 kommenttia:

  1. Lääkärit jotka eivät tunne surua, diagnosoivat sen helposti masennukseksi. Menetyksestäsi on vasta niin vähän aikaa, että ei vielä voi puhua oikein edes pitkittyneestä surusta. Pidä pintasi, sano että et koe olevasi masentunut, suret vain kuollutta lastasi. Toki testeistä tulee helposti "masennusdiagnoosi", niitä testejä ei ole tehty ihmiselle, jotka ovat juuri haudanneet lapsensa. Jos synkkyys on jatkuvaa, eikä niitä ilonaiheita pitkällekään aikavälillä etsimälläkään löydy voidaan alkaa miettiä masennusta. Mutta en kyllä uskoisi, että kohdallasi vielä on siitä kyse. Nämä vain keittiöpsykologin ajatuksia :) Sinä tiedät omat tunteesi ja voimavarasi <3 (tosin nyt en osaa sanoa, millä muulla diagnoosilla sairaslomaa on haettu... Itse palasin äitiysloman jälkeen töihin...)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tätä mieltä minäkin olen, ihan täysin. Sain sen sairausloman eri diagnoosilla, mutta ihan helposti se ei käynyt. Vedin pöytään tuon adoptiokortin ja luultavasti lääkäri sääli minua tai jotain sensuuntaista ja suostui pyyntööni. Iso helpotus!

      Poista
  2. Voisitko sanoa juuri tuon, että mahdollisten tulevaisuuden adoptiohaaveiden vuoksi et halua pikaisesti tehtyä masennusdiagnoosia. Ja että koet ettet ole sairastunut masennukseen vaan vain suruprosessissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos neuvosta! Noudatin tätä ja se onnistui :)

      Poista
  3. Ensinnäkin, osaanottoni poikanne poismenon johdosta. Mitkään sanat ei oikein tunnu oikeilta tähän :/
    Sitten masennuksesta. Ensimmäisen kerran sain masennusdiagnoosin 2010 erinäisten perhesyiden takia. Silloin olin ihan pöyristynyt ajatuksesta ja jätin lääkkeet lunastamatta. 2012 pojan syntymän jälkeen sain sitten synnytyksen jälkeisen masennuksen ja tällä kertaa olin neuvolassa ja muualla ihan hyshys, kaipa pelkäsin leimaantumista ym. Itkeskelin puolisen vuotta yksin kotona kunnes tulin uudestaan raskaaksi. Toisen lapsen syntymän jälkeen tunnistinkin oireet nopeasti ja koska olo oli niin ylitsevuotavan paha, menin neuvolaan kiltisti hakemaan reseptin. Kesä toi mukanaan kuitenkin paljon murhetta, miehelläni puhkesi kaksisuuntainen mielialahäiriö, joka oirehti kesällä pettämisenä ym. Syksyn hän vietti osastolla ja minä koitin pärjätä kahden lapsen kanssa kotona. Kunnes sitten eräänä aamuna romahdin enkä osannut pukea vauvalle päälle jotta olisimme päässeet neuvolaan. Kirjaimellisesti tuijottin siis bodya, housuja, haalaria ja itkin kun aivot eivät pelanneet jotta olisin ymmärtänyt mihin menevät lahkeet ja mihin hihat. Silloin aloitettiin vahva lääkitys ja sen avulla tänä päivänäkin jaksan olla ns. Normaali, leikkiä, siivota, tehdä ruokaa. Mutta auta armias jos jää annos välistä, niin ahdistus iskee kuin hyökyaalto.
    Summasummarum: tiedät itse varmasti parhaiten tarvitsetko lääkitystä vai et. Ehkä työterveyslääkäri miettii että mikä diagnoosi "helpoiten" hyväksytään työpaikalla? Luulisi että kun otat puheeksi tuon adoptioasian, niin hän voisi vaihtaa diagnoosin johonkin toiseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos osanotoista. Ihan helppoa ei ole ollut sinullakaan, olet selvinnyt monesta.

      Voin ymmärtää tuon tunteen kun on niin huonossa jamassa, ettei pysty pukemaan lasta. Itse en kuitenkaan ole ollut tuollaisessa olotilassa (ainakaan vielä) ja siksipä tuntuukin niin tärkeältä pitää pintansa tässä asiassa. Uskoisin tunnistavani sen itsessäni, jos olen masentunut tai tarvitsisin lääkehoitoa. Luulen että masennus on aika helppo diagnoosi, onneksi tässä nyt kävi hyvin eikä tarvinnut mennä siihen.

      Poista
  4. Masennuksen ero suruun tai akuuttiin stressireaktioon on lähinnä vain oireiden kesto. Surusta, joka ei mene ohitse voi kehittyä masennus. Valitettavasti suru ei ole diagnoosi, eikä sillä voi kirjoittaa sairaslomaa ja siksi usein käytetään akuuttia stressireaktiota ja jos oireet ja työkyvyttömyys jatkuu, niin diagnoosi on jälleen vaihdettava - usein masennustila on sen luonnollinen jatkumo. Et ehkä kuitenkaan tarvitse lääkitystä, jos kontakti neuvolapsykologiin on jo olemassa ja vointi toivottavasti hiljalleen kohenemassa.
    Joka tapauksessa syvimmät osanottoni valtavan menetyksen johdosta ja voimia tulevaan. Toivottavasti myös sairasloma-asia selviää parhain päin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Sini. Olen tietoinen tuosta, että suru ei ole diagnoosi. Siitä taisi itse asiassa joissain aiemmissa postauksissa olla puhettakin. Itse toivoin lähinnä jotain stressireaktioon liittyvää diagnoosia mistä olin myös kuullut aiemmin, ja jotain sentapaista nyt kirjattiinkin. Huh!

      Poista
  5. Raskaana ollessani hain kahteen eri otteeseen sairaslomaa. Elämässä oli kaikenlaista kuormittavaa melko hankalan raskauden lisäksi ja työ imi kaikki mehut. Masentunut en ollut, mutta lääkäri kirjoitti saikut sillä diagnoosilla kelan takia. Eli että varmasti saisin sairaspäivärahan. Mutta kannattaa toki jutella vielä lääkärin kanssa ja teidän tilanteessa lääkitys ei liene paras vaihtoehto muutenkaan jo hoitojenkin vuoksi. Poikanne kuolemastakin on vasta niin vähän aikaa, että täytyyhän sinun saada rauhassa surra.

    Olen todella pahoillani siitä, mitä olette joutuneet käymään läpi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon. Nimenomaan tuotakin näkökohtaa olen miettinyt paljon, että en tosiaan haluaisi vaarantaa mahdollista raskautta ja raskautumista lääkehoidolla, jolla voi olla arvaamattomia vaikutuksia. Onneksi nyt sitä tilannetta ei tullut - lääkäri tarjosi lääkitystä, mutta kerroin etten koe sitä tarpeelliseksi ja asia jäi siihen.

      Poista
  6. Edellinen kirjoittaja jo totesikin asiasta, mutta Kela ei siis välttämättä myönnä sairauspäivärahaa, vaikka lääkäri pitäisikin työkyvyttömänä ja kirjoittaisi sairausloman. Tämän vuoksi on tärkeää, että diagnoosi on tarpeeksi "painava". Masennus on aika varma diagnoosi päivärahojen saamiseksi, joten se voi omalta osaltaan vaikuttaa lääkärin toimintaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on aika ymmärrettävä näkökohta, mutta ei tule vielä kysymykseen koska en ole vielä Kelan päivärahalla, vaan työnantajan maksamalla palkallisella sairauslomalla. Ehkä seuraavassa pätkässä tätä täytyy pohtia tarvittaessa uudestaan...

      Poista
    2. Vaikka saatkin palkkaa, maksaa Kela sv- korvauksen työnantajalle. Eli sillä on merkitystä.

      Poista
  7. Kiina on kyllä tiukka ton masennuslääkityksen suhteen. Ja ennen sitä voi tulla ongelmaksi luvan saaminen ihan Suomessa. Olen kuullut että aika helposti lisäselvityksiä laittavat aiheesta.

    minun puolisoni sairasti masennuksen. lääkitys oli loppunut vuosia aiemmin, kun sitten suuntasimme adoptioprosessiin. meillä on siis lapsi kiinasta.

    Kannattaa varmasti keskustella lääkärin kanssa suruprosessin ja masennuksen eroista.

    Hyvin monella adoptoivalla perheellä on taustalla asim lapsettomuuden aiheuttamia henkisiä tuskatiloja. ja en usko, että kukaan ajattelee että lapsen menetyksestä pitäisi kimmota vaan ylös. ilman mitään masennusreaktioita.

    entäs luonnonlääke mäkikuisma masennuslääkkeen tilalle? Jos ajattelet että jotain kemiallistakin apua olisi tarve? hyperiforce nova on niistä tehokkain.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kun kirjoitit omista kokemuksistasi! Onpa ihana kuulla, että onnistuitte saamaan adoptiolapsen :)

      Olen tietoinen tuosta Mäkikuismasta, mutta olen kyllä sitä mieltä että tässä vaiheessa en tarvitse lisäapua lääkkeistä tai luontaistuotteista. Tuntuu, että oma vointi on koko ajan kohentumassa joten haluan katsoa mihin asti tässä omin voimin päästään. Jos sen sijaan tulee takapakkia, sitten on ehdottomasti syytä kokeilla jotain.

      Poista
    2. Hei. Otan osaa todella suureen suruunne, <3
      Mäkikuismaa itse olen syönyt nyt parisen viikkoa, pieneen paniikkihäiriöön ja ahdistukseen..Olen huomannut todellaki eron entiseen minääni ja olisi pitänyt jo 6 vuotta sitten aloittaa tämä jos olisin tiennyt. Itse olen vastaan yleisesti kemiallista lääkettä mutta tästä ei jää riippuvaiseksi ja mieli tule eristäytyneeksi, kuten olen ymmärtänyt "normaali" masennuslääkkeistä.
      Ota vain huomioon se, että jos kokeilet tai joku kokeilee tätä lääkettä niin sillä on vastavaikutuksia monen lääkkeen kanssa...Kannattaa siis lääkärille mainita.
      Itse tosin kävin ihan apteekista purkin hakemassa ja vaikka syön e-pillereitä ja tiedän, että tämä lääke mahdollisesti alentaa niiden vaikutusta niin popsin silti. Itseäni ei haittaisi jos raskaaksi tulisikin, mies ei ehkä niin innostuisi..Tästä iskikin 6 vuotta sitten pieni masennus, joka vei vuosia hämärään..Yhteinen vauva olisi ollut kiva uusperheeseen..
      Toivon kovasti kovasti vauvan tuoksua vielä teidän perheeseen ja kovasti kovasti jaksamista sinulle ja perheellesi <3
      *vauvankaipuu itsellä,34v,ja teini-ikäisten äiti,uusperhe kohta 9vuotta*

      Poista
    3. Hei ja kiitos osanotoista! En ole mitenkään erityisesti masennuslääkkeitä vastaan, olen ehdottomasti sen kannalla jos tarve on suuri. Itse en kuitenkaan lääkitystä tarvitse ja tuntuu, että koko ajan helpottaa pikkuhiljaa.

      Hienoa, että itse olet löytänyt Mäkikuismasta avun! Lämmintä joulunodotusta <3

      Poista
  8. Eihän diagnoosi tarkoita samaa kuin lääkityksen aloitus. Lääkärillä täytyy olla jokin diagnoosi, millä laittaa sairauslomalle eikä suru ole valitettavasti käypä. Masennus diagnoosina on toimiva sairausloman jatkoon, mutta masennuksen hoitoa on myös terapia eikä lääkkeitä tarvitse aloittaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen tietoinen, ettei lääkitys kuulu välttämättä pakollisena tähän pakettiin, mutta lääkäri oli aika "innokas" määräämään minulle lääkitystä. Ehkä se on lääkäreiden tapa "tehdä jotain" ja auttaa potilasta "paranemaan". Varmasti jossain tapauksissa lääkehoito on tarpeen ja ehdottoman välttämätöntäkin, mutta minä en sitä koe tarvitsevani.

      Poista
  9. Hei Verona! Moni täällä onkin jo kommentoinut asiaa. Lääkäri siis todennäköisesti kirjoittanut diagnoosiksi masennuksen, jotta saisit sv-rahaa Kelasta. Kela on hyvin tarkka näiden diagnoosien suhteen. Lääkitys on hyvin kaksipiippuinen juttu. Lievässä masennuksessa se on usein tarpeeton. Kannattaa pyytää lääkäriltä lähete psykiatrille. Usein työterveyshuollon piiriin kuuluu ns. sopimuksella erikoislääkäreitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Fru L. En ole vielä Kelan päivärahalla vaan työnantajan palkallisella sairauslomalla, joten tuo ei tule vielä kyseeseen. Sain myös passituksen työpsykologille joten eiköhän näillä pärjäillä! :)

      Poista
  10. Kuten edellä jo kommentoitiinkin, sairauslomaa varten tarvitaan diagnoosi ja suru ei valitettavasti kelpaa Kelalle diagnoosiksi. Masennus on kai siksi luonteva diagnoosi. Se ei kuitenkaan välttämättä tarkoita, että lääkitystä pitäisi aloittaa. Lievään masennukseen hyvä hoito on myös ihan vain keskusteluapu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinkuin tuossa aiemmin kommentoinkin, en ole vielä Kelan päivärahalla joten sikäli ei ole vielä huolta diagnoosista. Luulen, että lääkäri vain vilpittömästi oli sitä mieltä, että olen masentunut ja halusi lääkitä.

      Poista
  11. Mä oon ollut nyt heinäkuun puolesta välistä asti sairaslomalla ja oon ainakin vielä vuoden loppuun. Esikoinen kuoli siis huhikuussa. Mulla on diagnoosina sopeutumishäiriö ja olen kyllä saanut Kelalta rahat tuolla diagnoosilla. Eilen juuri kävin psykiatrilla, jolle sanoin, että toivoisin lääkäreiltä enemmän ymmärrystä, kuinka pitkään tämä toipuminen ja surun kanssa elämään oppiminen vie. Hän ainakin ymmärsi asian täysin ja sanoi ettei ala mitään masennusdiagnooseja tekemään tässä vaiheessa, koska kaikki tuntemukseni on normaalia surureaktioo. Hän kirjoitti suorilta loppuvuoden sairaslomaa ja sanoi, että voisi kokeilla jotain lääkettä, mutta jos en halua niin sitten ei kokeilla.

    Mutta terveyskeskuslääkäri oli jo heti äitiysloman jälkeen passittamassa mua hoitotyöhön ja silloin menetin hermoni ja hakeuduin mielenterveyspuolelle ja siellä minua on ymmärretty alusta lähtien. Mulla on myös psykologi, joka puoltaa tuota normaalia surureaktiota ja työkyvyttömyyttäni ilman mitään masennusdiagnooseja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hienoa kuulla, että olet saanut ymmärrystä! Tosi kiva kuulla, koska jotain tuollaista hain itsekin. Mielestäni ei voi määritellä tiettyä kuukausimäärää minkä surusta toipuminen "saa" viedä, ja sen jälkeen on pakko olla masentunut tms.

      Toivottavasti meillä molemmilla helpottaa kunhan tämä vuosi on kulunut loppuun... :) (ja kamala vuosi on ollutkin, toivottavasti on pian ohi!)

      Poista
    2. Niinpä Verona! Kaikilla surusta toipuminen vie oman aikansa ja vaikka siinä menisi kaksi tai kolme vuottakin, ennen kun kokisi, että on päässyt jaloilleen, niin ei se tarkoita että olisi masentunut. Toki lääkkeitä voi kokeilla, jos se katsotaan potilaan eduksi, mutta mitään masennusdiagnoosia ei sais kovin helpoin perustein määrätä. Surulle pitäis lääkäreidenkin tajuta antaa aikaa.

      Voimia jokaiseen päivään, ehkä tää tuska vielä joskus helpottaa...

      Poista
  12. Hyvä, että pidit pintasi ja sait eri diagnoosin. Minusta on aika hurjaa, miten helposti terveyskeskus- tai työterveyslääkärit tällaisissa surutapauksissa masennusdiagnooseja kirjoittelevat. Ajattelen itse, että masennusdiagnoosi tulisi saada psykiatriselta lääkäriltä - hän on oikea ammattilainen arvioimaan asiaa.

    Pääasia, että sait nyt sairauslomaa sellaisella diagnoosilla, joka ei toivottavasti ja todennäköisesti aiheuta minkään asian suhteen ongelmia tulevassa.

    Voimia kovasti kaikkeen! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia <3 Toivottavasti tätä jumppaa ei tarvitse montaa kertaa käydä lävitse, nimittäin työlästä on!

      Poista
  13. Kommentoin johonkin viestiin, mutta en tiedä mihin se katosi. Sairausloman ajalta Kela maksaa sairauspäivärahaa työnantajalle. Eli vaikka saat palkkaa, saat silti sairauspäivärahaa, mutta se menee työnantajalle. Ihan niin kuin äitiysloman aikana. Kela maksaa työnantajalle korvausta vaikka työntekijä saakin palkkaa. Siksi diagnoosilla on merkitystä :)

    Tämä rahahan ei siis näy sinulle millään tavalla, vaan kulkee Kelasta suoraan työnantajallesi. Ja siis työnantaja tämän hakee.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se kommenttisi taisi päätyä tuonne ylemmäksi.

      Siis voi apua tätä Kela-viidakkoa. Olen kuvitellut tosiaankin, että tässä tapauksessa diagnoosilla ei ole merkitystä. Osaatko sitten vastata, että missä vaiheessa se pomppaa jos Kela ei hyväksy? Työnantaja laittaa sairaslomalapun Kelalle ja he joko hyväksyvät tai hylkäävät? Taitaa olla myös aika pitkällinen prosessi...

      Poista
    2. Sairauslomatodistushan menee esimiehen kautta palkkoihin ja kyllä se jo siinä vaiheessa pomppaa, jos peruste on väärä. Eli ei myöskään työnantaja maksa ns.väärällä perusteella palkkaa. Saamasi diagnoosin kanssa ei ole tätä ongelmaa ja siksi lääkäri on sinulle sen kirjoittanutkin.

      Poista
    3. Kiitos, Fru L, asiantuntevista neuvoista! Oppia ikä kaikki, varsinkin tällaisten asioiden kanssa kun ei ole ennestään kokemusta.

      Poista
  14. Olen lukenut blogiasi esikoisen ja sintin raskausajalta lähtien, en ole oikein kommentoinut mitään tähän suru-uutiseen liittyen koska näin suuri menetys jättää minut ihan sanattomaksi. Ja tiedän että näin olisi voinut käydä yhtä hyvin myös meille. Halusin kuitenkin kertoa että tänään olin täyttämässä tiskikonetta kun radiosta kaikui Jenni Vartiaisen Missä muruseni on. Ihan varoittamatta tuli Enkelipoika mieleen ja kyyneleet silmiin kun mietin miten lähetätte viestejä hänelle tuulen vietäväksi. Ei teidän pientä poikaa ja teidän kohtaamaa surua unohdeta. Vaikkemme pysty käymään hänen haudallaan, niin hän on kuitenkin ajatuksissamme vielä pitkään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi miten ihanasti sanottu <3 Tuli pala kurkkuun ja silmät kostui. Että joku muukin joskus muistelee rakasta Enkelipoikaamme...

      Poista
  15. Olette usein mielessäni. Näin kauan kesti ennen kuin kommentoin ensimmäistä kertaa... Olen lukenut blogiasi jo vuosia, olen itse 2,5-vuotiaan äiti. Se heinäkuinen aamu ei unohdu koskaan mielestäni, kun avasin blogisi ja näin tekstin, jossa kerroit lapsenne menehtyneen. Minä ajattelen teitä usein. -S

    VastaaPoista
  16. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  17. Ihan ensin otan kovasti osaa suruunne! Olette kokeneet hyvin surullisen ja epäreilunkin tapahtuman.

    Itselläni elämän traagisiin tapahtumiin liittyen on diagnosoitu vuosikausia (10-15 vuotta) sitten masennus, joka elämän vaikeissa tilanteissa nostaa aina silloin tällöin vieläkin päätään. Kävin niihin aikoihin myös terapiassa. Vasta liian myöhään tajusin, miten se voi vaikuttaa adoptioasioihin. Minulla oli jossain vaiheessa hyvinkin vahva tunne, että ainoa keinoni saada lapsi on adoptio. Silloin, vaikka huomasin itselläni selkeitä masennusoireita, en enää hakenut apua, jotta tuoreessa historiassa ei olisi papereissa hälyttävää (tosin koin, että oli jo liian myöhäistä yrittää tehdä tätä korjausliikettä). Todellisuudessa tämä haittasi elämääni suuresti, koska masentuneena koitin vaan väkisin painaa eteen päin. Hoidoista, sairauslomista ja lääkkeistäkin on tietyissä tilanteissa kovastikin hyötyä ja koen, että olisin paremmin sinut menneisyyteni kanssa, jos olisin ottanut hoidon vastaan silloin, kun sitä tarvitsin. Onneksi varsinainen masennus on nyt jo kaukainen muisto.

    Kun voimat ovat vähissä tällaisten asioiden selvittely tuntuu hankalalta, mutta adoptointi on sellainen asia, että kannattaa varmistaa kuvio hyvin tarkasti. Inhimillinen järki sanoo, että teidänkin kokemukset ja niiden mukanaan tuomat tunteet ovat luonnollisia ja ymmärrettäviä. Olen kuitenkin kuullut niin epäreiluja tarinoita adoptioperheiden hylkäämisistä, että aina inhimillisyys ei ole ollut mukana.

    Itse en enää muunkaan elämäntilanteeni takia voisi enää adoptoida (ikää 40, en ole naimisissa), joten yritämme vielä viime hetkellä mieheni kanssa saada ensimmäistä lastamme hedelmöityshoidoilla.

    Oikein paljon voimia syksyynne!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi! Sinulla on rankkoja kokemuksia takana, kiitos kun kerroit niistä. On erikoista, että adoptiolle on niin hirmuisen tarkat kriteerit. Toisaalta ymmärrettävää, mutta hyvin epäloogista sikäli kun ajattelee että toiset voivat tehdä vauvoja liukuhihnalta vaikka minkälaisiin olosuhteisiin ja sitten ihan kunnon ihmiset, mutta eivät kriteerit täyttäviä, voi adoptoida itselleen rakasta ja toivottua perheenjäsentä...Joskus elämä ei todellakaan ole reilua.

      Voimia myös sinulle ja onnea matkaan hedelmöityshoitojen kanssa!

      Poista