perjantai 16. tammikuuta 2015

KP2: Heikoista heikoin

Olo viime päivinä on ollut käsittämättömän raskas. Keskiviikkoiltana vuoto alkoi voimistua ja oli selvää, että torstaina kuukautiset alkoivat täydeltä laidalta. Viimeisenä varmistuksena tein samana aamuna vielä Clearbluen digitaalisen testin, mutta vastauksen tiesin jo ennenkuin edes vilkaisin näyttöä.

Tuntuu niin kovin epäreilulta, että uusi raskaus ei vaan ala, vaikka tekisin mitä. Koko loppukesän ja syksyn minua kannatteli se ainoa ajatus, että kohta olen uudestaan raskaana ja sitä kautta toivo alkaa taas valaista meidän elämää. Onneksi en silloin tiennyt tätä kaikkea. En olisi varmaan jaksanut. Enkä oikein tahdo jaksaa nytkään.

Kaksi viimeisintä ICSI-hoitoa ovat antaneet minulle valtavasti toivoa, mutta sillä hetkellä kun ne toivonhetket ovat menneet, olen ottanut molemmilla kerroilla kaksi askelta taaksepäin. Niin vahvasti odotukset olivat latautuneet ja niin kovasti odotin että se mikä edellisistä hoidoista alkoi, olisi toistunut myös näillä kerroilla.

Tunnustan erään höperön teon: viikko sitten kun en vielä tiennyt mitä tästä hoidosta seuraisi, laskin netin laskurilla nopeasti lasketun ajan jos olisi tärpännyt ja olin vähällä purskahtaa itkuun silkasta pettymyksestä, kun näin että se sijoittui syyskuun viimeisille päiville. Helppoa matematiikkaa, tuonhan olisi voinut päätellä jo ilman laskuriakin, mutta kun näin sen päivämäärän lukuina edessäni, saatoin vain ajatella että "Noin kaukana, en kyllä jaksa odottaa tuonne asti!". Samalla tiedostin, että tuo ajatukseni oli typeristä typerin, sillä pääasiahan olisi edes olla raskaana ja huolehtia muista asioista myöhemmin. Mutta tuo kuvastaa sitä, millainen paniikki ajan kulumisesta minulla on. Joka kuukausi tuntuu ikuisuudelta.

Voitte vain kuvitella mikä oli reaktioni kun soitin klinikalle, ja sieltä vastattiin kysymykseeni sopivasta hoitotauon pituudesta, kuulemma kannattaisi odottaa kesään asti. Kesään asti!!! Yhtä hyvin minulle olisi voitu sanoa, että "yrittäkää uudelleen taas kolmen vuoden kuluttua".

Nyt on aika neuvoton olo. Puhkiajettu, rättiväsynyt ja hidasjärkinenkin vielä kaupan päälle.

18 kommenttia:

  1. Olen pahoillani! Itkuhan täälläkin tuli, elämä on niin epäreilua. Varmasti tauko tekee hyvää, vaikkakin aika tuntuu pitkältä. Vauvan kuuluisi olla jo sylissä, eikä vain odotella että saisi edes yrittää kunnolla. Toivon teille rentouttavaa kevättä ja paljon voimia kaikissa elämän mutkissa.

    Vihervaara

    VastaaPoista
  2. Mikä suru teitä koetteleekaan!
    Ainoa lohtu on, ettette yritä vasta ensimmäistänne. On pieni tyttö, joka pitää teidät elämän syrjässä kiinni.
    Kyllä luonto on julma, edes maailman paras lääketiede ei mahda sille mitään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Osasit hyvin kiteyttää ne tärkeimmät, näin se juuri on :/

      Poista
  3. Olen ajatellut teitä. Minä niin tiedän tuon tunteen, kun sanotaan, että kesään asti ja kun se tuntuu ihan oikeasti murskaavalta ikuisuudelta. Voimia raskaaseen tilanteeseen! <3

    VastaaPoista
  4. Verona, lähetän vain ison ja lämpimän halin <3

    VastaaPoista
  5. Kiitos kaikille tsemppaajille...päivä kerrallaan eteenpäin mennään.

    VastaaPoista
  6. Voi ei! Kesään asti!

    Jo viikkojen viivytys tuntuu maailmanlopulta, kun jotain näihin hoitoihin tai raskautumiseen liittyvää oikein odottaa ja nyt sinulle sanotaan, että odota kuukausia. Käsittämättömän tuskainen ajatus.

    Itselläni hoitotauko meni niin, että ensin se tuntui möröltä, josta en selviä. Sitten tajusin, etten voi asialle mitään ja siirsin koko ajatuksen sivuun (tiedät varmaan, ettei kokonaan vaan VOI siirtää, mutta silleen sopivasti) ja unohdin kaiken. En pitänyt kirjaa päivistä, en suostunut lääkärin ultrattavaksi jne. En halunnut tietää, missä mennään.

    Nyt hoidot alkaa taas olla lähempänä (parin viikon päässä) ja suostuin kaivamaan nuo ajatukset jokapäiväiseen arkeeni mukaan. Lasken taas päiviä ja mietin hoitoja.

    Tsemppiä! Koita keksiä jotain muuta uutta elämään täksi ajaksi. Joku harrastus isosisaruksen kanssa tms.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä! Aivan älyttömän pitkä aika. Mutta jotenkin minusta tuntuu, etten aio noudattaa tuota...menen vaikka toiselle klinikalle sillä välin. Jonkinlainen tauko on pakko ottaa mutta yritän tässä koko ajan puntaroida että kuinka pitkään jaksaisin odottaa...

      Poista
  7. Jos jostakin blogista saa mahtavaa vertaistukea ja voimia jaksaa, se on tämä! Rauhaa ja voimaa Veronalle, sekä kaikille muille näiden asioiden kanssa painiville! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kuulla, että joku saa näistä synkänsävyisistä teksteistäni kuitenkin jotain irti...! <3

      Poista
  8. Osuin blogiisi sattumalta, enkä voinut välttyä kyyneliltä. Olen pahoillani siitä miten vastoinkäymiset teitä piiskaa ja otan osaa suruunne. Toivon että löydät tauon ajaksi tekemistä joka saa sinut innostumaan ja nauramaan! Toivon että pidätte toisistanne ja rakkaudestanne huolta. Ja sinä itsestäsi myös. Ja eniten toivon että saatte vielä pienokaisen, nauravaisen kuopuksen, kotiin ja elämäänne.

    VastaaPoista
  9. Voimia ja jaksamista, olette ajatuksissani <3
    -Riikka

    VastaaPoista
  10. Kiitos kovasti teille, jotka jaksatte rohkaista!

    VastaaPoista
  11. Hei en halua kuulostaa tylyltä, mutta saatko tai saathan ammattiapua? Voimia sinulle ja enkeleitä matkallesi!

    VastaaPoista