sunnuntai 23. lokakuuta 2011

Olenko muuttunut raskauden myötä?

Kuin huomaamattaan raskaus on edennyt jo kahdeksannelle kuulle ja ja rupesin tässä eräänä päivänä pohtimaan, että olenkohan minä jotenkin muuttunut tämän raskauden johdosta.

Fyysisesti ne tietyt muutokset tapahtuvat, halusi niitä tai ei. Massu siis kasvaa ja paisuu, mikä on luonnollista vauvelin saadessa lisää kokoa. Oma mahanikin on jo aika mukavissa mitoissa, mutta en ole kokenut siitä minkäänlaisia paineita, päinvastoin - koen kantavani maailman kalleinta ja ihaninta lastia ollen siitä ylpeä joka ikinen päivä! Rinnat ovat myös kasvaneet, mikä kuuluu asiaa. Ihan hauskaa olla näin väliaikaisesti D-kupin haltija, mutta en pane pahakseni sitten aikanaan paluuta takaisin pienirintaiseksi ;)

Raskaana oleville yleinen kommentti tuntuu olevan, että jos käyttää korkokenkiä, ne jäävät automaattisesti pois. No, eivätpä ole jääneet ainakaan minulla. Käytän edelleen korkokenkiä melkein päivittäin, korkeampia tai matalampia riippuen kengistä ja porhallan niissä menemään yhtä vauhdikkaasti kuin ennenkin. Välillä oikein unohdan kuinka olisi hyvä hidastaa tahtia sillä olen aina tottunut kävelemään nopeasti, joten maha automaattisesti muistuttaa kun vauhti on liian kova, pienellä epämiellyttävällä tunteella alavatsassa. Samoin unohdan edelleen melkein päivittäin, että en ole enää se kapea ihminen joka mahtuu kulkemaan pienistä raoista. Monta huvittavaa tilannetta on sattunut, kun yritän ängetä itseni läpi ahtaista tiloista ja joudun nöyrtymään ja tunnustamaan fysiikan lait - tarvitsen enemmän tilaa! :D

Vatsalihasten käyttökään ei olisi kovin suotavaa tässä vaiheessa. Silti usein, varsinkin yöllä herätessäni, ponkaisen vanhasta tottumuksesta sängystä ylös suorin ylävartaloin. Nykyään sentään muistan vähän paremmin pyöräyttää itseni kyljen kautta ylös :) Yksi asia mitä en vain tunnu oppivan, on autoon kuskin paikalle itseni heilauttaminen kapeasta oviaukosta sivuittain vatsalihasten voimalla. Ja tämä saa tietysti aivan mahtavat vihlaisut aikaan kun istahdan penkille ja muistan taas, että kyllä sinne autoon voisi ihan rauhassakin pyrkiä sisälle. Huoh.

Itse ajattelin etukäteen, että ryhtyisin varmasti käyttämään enemmän löysiä vaatteita tunikoineen ja legginseineen, mutta farkkutyttöä ei saa näköjään minusta pois millään. Kun ei osaa käyttää hameita, niin sitten ei osaa! (Ja kyllä, kävin suosiolla ostamassa ne isommat farkut, kokoa 42 - argh!) Muuten uskoisin, että koko lookini on aika lailla sama kuin ennen meikkeineen ja hiustyyleineen. Itse olen vähän sitä mieltä, että posket ovat pikkuisen kilojen johdosta pyöristyneet, mutta kukaan ei ainakaan kysyttäessä sitä minulle tunnusta ;)

Henkisesti koen olevani se sama ihminen kuin ennenkin. Okei, tällä hetkellä astetta erakompi kuin normaalisti (sorry blogiystävät!) johtuen tästä väsymyksestä, mutta tietäen että se on onneksi väliaikaista. Puheenaiheet varmasti liikkuvat todella paljon raskaudessa ja vauvoissa, mutta osaan kyllä keskustella muistakin asioista. Suurin muutos on varmasti tapahtunut pääkopan sisällä, kun koko olemus valmistautuu äitiyteen ja uuden perheenjäsenen tuloon. Jotenkin silti ajattelen, että tämä suurin muutos lähti käyntiin jo sillä hetkellä kun aloimme yrittämään raskaaksituloa, joten en koe että raskaus olisi saanut sillä saralla mitään radikaaleja vaikutuksia aikaan. Voin kuitenkin sanoa varmuudella, että olen henkisesti 100%:n valmis vauvan tuloon ja odotan sitä enemmän kuin mitään muuta koskaan! Ihan kohta minusta tulee ÄITI

Mitenkäs teillä muilla odottajilla, oletteko mielestänne muuttuneet? :)

11 kommenttia:

  1. Olen huomannut sen (ja mieskin on huomannut) että ajatukset ovat kääntyneet "sisäänpäin" omaan kehoon ja vauvaan. Lisäksi raskausdementia on kyllä tullut, asiat unohtuvat, sanat katoavat mielestä ja muutenkin on vähän "höntti". Ulkoisesti tietysti sitten se mahankasvu on huomattavaa :)

    VastaaPoista
  2. Muutosta tapahtuu hiljalleen kai koko ajan. Eniten huomaan ajatusmaailman muuttuneen, kun puhun niiden ystävien kanssa, joilla ei (vielä) ole lapsia. Mietin, onko minusta tullut tylsä tyyppi, joka puhuu vain ja ainoastaan raskaudestaan... Tai pidetäänkö minua hysteerisenä ensiodottajana, joka ei osaa ottaa realiteetteja huomioon.

    Äityis jotenkin vielä jännittää, vaikka olenhan ollut "varaäiti" näille mieheni lapsille jo useamman vuoden. Silti mietin, miten ihmeessä sitä pärjää pienen nyytin kanssa. Hui!

    Fyysiset muutokset ovat aika hämmentäviä myös, kun on vuosikausia ollut "aina ja ikuisesti" saman näköinen, ja yhtäkkiä koko kroppa onkin ihan erilainen, kuin mihin on tottunut. Ei tämä huono muutos ole, on aika kivaa olla hieman naisellisempi, mutta kyllä välillä hämmentää. :)

    VastaaPoista
  3. Puolivälissä mennään ja pakko kyllä sanoa että odotus ei oo elämäni parasta aikaa. Ensin viikkokaupalla jatkuvaa pahoinvointia ja kuvotusta, sit kasvavaa möhkömahaa ja jatkuvia vatsavaivoja, 2 kuppikokoa isomman rinnat, kömpelö olo, jatkuva nälkä (se on paha ihmiselle joka on tottunut syömään 2-3 kertaa päivässä), rapistunut kunto (puuskutan portaita kiivetessä, fillarointi on vaivalloista, väsyttää jatkuvasti), kärsivät yöunet (plussatestistä lähtien joka yö ainakin yksi vessareissu). Niin ja ilmeisesti pahempaa on kaikin puolin ruumiinvaivojen muodossa edessä.

    Niin ja älkää käsittäkö mua väärin, lasta kohtaan mulla on kauniita ajatuksia, mutta tää raskaus on mulle kyllä pakollista lusimista palkintoa odottaessa. Huoh, vielä on kuukausia ennen kuin on ees teoreettinen mahdollisuus saada kroppani takaisin...

    Miten sitten raskaus on muuttanut mua muuten. Sisäänkääntyneemmäksi varmaan (koska en jaksa mitään töiden lisäksi, nukkumaan on päästävä klo 22). Muiden lapsista tai vauvoista en ole yhtään enempää kiinnostunut kuin ennenkään, enkä myöskään äiti-ihmisten huomiosta (ennen olin pohjasakkaa, lapseton uranainen, nyt sitten jotenkin mua yritetään ottaa mammakerhoon mukaan noviisina) omien rakkaiden kavereiden lisäksi. Kärsivällisyyttä on ehkä tullut lisää, vaikka viikot matelee, niin tässä sitä olla öllötellään. Työmotivaatio on kadonnut taivaan tuuliin (mutta silti ajatuksissa on palata töihin kun lapsi on noin 6kk, tulevan isän kanssa perhevapaat näet jaetaan puoliksi, tasa-arvo ennen kaikkea). Mutta kuten narisevasta vuodatuksesta huomaa, ennen kaikkea raskaus on tehnyt musta ärtyneen ja valittavan ihmisen ;)

    VastaaPoista
  4. Kateellisena täällä lueskelin, että sinulla vielä onnistuu porhaltaa korkokengillä. Itsellä oli pakko myöntää jo tuossa kuukausi takaperin, että kun ei enää pysty niin ei pysty..alkoi vuosi sitten leikattu polvi mokoma vihoittelemaan, kun on tuota painoa tullut hommattua ihan kiitetävästi.
    Btw, liina, kuulostat hyvinkin meikäläisen sielunkumppanilta ajatuksinesi. :)

    VastaaPoista
  5. Fyysiset muutokset ovat vaan tässä loppusuoralla entisestään korostuneet (nyt rv 32).Viimeksi käytin korkkareita avomieheni työpaikan juhlissa 1 kk sitten ja sen suonenvetoyön ja jalkojen turpoamisen jälkeen luovutin suosiolla. Myös sukkien saaminen jalkaan on välillä sellasen puhinan takana, että tunnen suurta sympatiaa niitä luonnollisesti isomahaisia henkilöitä kohtaan, jotka taistelevat sukkien laiton kanssa päivittäin (kuten isäni). Olen myös tottunut kävelemään rivakasti paikasta toiseen ja nyt sen yrittäminen on lähinnä vitsi.

    Sosiaaliset muutokset sitten. Yhtä lailla olen riekkunut tuolla menossa mukana juhlissa ja keikoilla, mutta olen taatusti ollut se tylsempi versio itsestäni, kun olen ollut niiden ensimmäisten joukossa, jotka ehdottavat kotiin lähtöä leukaperät venyen.

    Parisuhteen osalta on meidän suhde vaan vahvistunut ja lujittunut entisestään. Ja oon ylpeän yllättynyt avokkeestani, kuinka isyys ja vanhemmuus tai niiden pohtiminen on tullut mun touho-adhd-avokkeelleni jokapäiväiseksi. Ja myös se, että se jaksaa mua tsempata, kun oon tästä omasta ulkomuodosta jaksanut aina peilin edessä marmattaa. Ja allekirjoitan Verona tuon tilan ahtauden!!!Monesta raosta olen luullut mahtuvani, mutta yhtä monta kertaa todennut luulot vääriksi. Taannoin koulutuksessa vatsani osui useamman kuin yhden edessä istuvan takaraivoon ja takapuoli otti kiinni selkäpuolelta..puuh.

    VastaaPoista
  6. Mä olen kanssa huomannut päällimmäisenä tietynlaista sisäänpäin kääntyneisyyttä, muu maailma ja sen mielipiteet minusta tai mun tekemisistä ei tunnu enää niin tärkeiltä kuin aikaisemmin. Siitä huolimatta koen meidän parisuhteen saaneen erilaista syvyyttä ja välittämistä kuin aikaisemmin.

    Fyysisiä muutoksia sitten onkin enemmän, enemmän tai vähemmän tuskastuttavia. Myös ääretön uupumus, huolimatta sitä kuinka monta tuntia nukkuu ja älytön asioiden unohtelu on tullut tutuksi jo tähän mennessä.

    VastaaPoista
  7. Sandy, allekirjoitan tietyn sielunkumppanuuden, oon blogiasi lukenut (muistaakseni löysin sen aika pian plussan jälkeen ja on ollut kiva lukea nopeaan tahtiin tulevia päivityksiä). Harvoin jos koskaan kommentoin blogeihin, mutta kiitos blogistasi, kirjoituksistasi oon tykännyt!

    VastaaPoista
  8. Ajatusmaailma kokee ainakin kaikenlaista myllerrystä ihan koko ajan. Samoin ajatuskatkokset ja sanojen hukkaamiset ovat täällä arkipäivää.

    Mutta jos ajattelee ihan sellaista konkreettista muutosta, niin itsessä suurin on liikunnan puute, korkokenkien käyttämättömyys ja tietysti fyysiset muutokset. Onneksi painonnousu on maltillista (kaikesta suklaan syönnistä huolimatta) ja masua kyllä kannan ylpeänä. Onhan siellä se kaikista ihanin aarre! <3 Fyysinen ei niin ihana-muutos ovat liitoskivut, joiden ansiosta yöunet kärsivät tosi paljon -) ei puhettakaan siitä, että kylkeä voisi yöllä kääntää.

    VastaaPoista
  9. Ennen pidin lankoja käsissäni enkä unohdellut asioita. Nyt vain seelailen ja mies hoitaa juoksevat asiat, laskut jne. Mä en vaan muista! :) Saa nähä palautuuko tilanne ennalleen, pian sen näkee kun laskettuun aikaan on vain viikko. :)

    VastaaPoista
  10. Kyllä, minusta on tullut koti-ihminen! Hajamielinen sellainen. Ennen juoksin kaiket illat harrastuksissa ja olin muutenkin paljon skarpimpi. Nyt voisin vaan viettää kaiket illat kotona leipoen, sohvalla makoillen ja salmiakkia syöden.

    VastaaPoista
  11. Alanis: Noh, luonnolla taitaa olla tuossa vähän näppinsä pelissä että nainen käpertyy raskaana ollessa itseensä päin. Olen huomannut ihan saman :)

    Paukkuliini: hyviä ajatuksia! Kroppa on tosiaan muuttunut radikaalisti ja joskus on käynyt mielessä, että mitä jos en olisi vaikkapa alunperin halunnutkaan tätä raskautta niin olisiko muutosten hyväksyminen ollut silloin vaikeampaa..?

    Liina: Heh, sulla on käynyt vaan vähän huonompi tuuri kaikkien noiden oireiden kanssa! Valittaisin takuulla itsekin jatkuvasti jos olisin joutunut kärsimään raskauden alkumetreiltä asti. Tsemppiä kovasti!

    Sandy: Joo tosiaan edelleenkin korkkareilla mennään ihan sujuvasti, mutta se varmaan johtuu siitä ettei yhtään turvota mistään! Kyllä sekin asiaintila epäilemättä vielä muuttuu :)

    Sihvu: Sulla on paljon samansuuntaisia ajatuksia :) Itsekin olen miettinyt monta kertaa, että voi herranjestas monella ihmisellä tämä sukkien ja kenkien laitto on IHAN JOKA PÄIVÄ tällaista. Itsestä tietää että se on sentään väliaikaista ja loppuu pian, enkä kyllä jaksaisi kovin kauaa olla näin kömpelö.

    LauraR: Hmm, milloinkahan mulla alkaa tuo raskausdementia..sitä ei ole vielä kovin pahasti ollut ilmassa...tai sitten en vain ole huomannut ;)

    Pingu: Voi sua onnekasta tuon painon suhteen! Täällä on vedetty jo yli kahdesta kymmenrajasta...huoh.

    Anonyymi: Tsemppiä synnytykseen!! Sehän on aivan pian :)

    Malla: Juu, eikös ole kumma kuinka tämä hidas ja rauhallinen kotielämä yhtäkkiä maistuu niin hyvältä..:)

    VastaaPoista