torstai 8. tammikuuta 2015

Tappiomieliala

Ajattelin kirjoittaa vähän väliaikakuulumisia, vaikka eipä niissä juuri tällä hetkellä ole hurraamista. Mieli on ollut todella maassa muutaman päivän ajan. Stressaavan ajanjakson, ajattelemattomien ihmisten, vauvauutisten ja valtavien kateuden tunteiden yhteissumma. Se lisäksi yhdistettynä henkiseen nollakapasiteettiin = romahdus.

Alkionsiirron jälkeen pari päivää menikin ihan hyvin. Makoilin ja lepäilin, minua passattiin viimeisen päälle ja luin pari loistavaa kirjaa. Sitten ulkomaailma pakotti reagoimaan itseensä, ja aloin havahtua toisen todellisuuden transsistani. Kunpa voisikin viettää pidemmän aikaa noin, niin ei tulisi aina ulkoisten tekijöiden laukaisemia romahduksia, joista toipuminen ottaa pari päivää....

Pettynyt mieleni on vaivihkaa yrittänyt lukea kehon signaaleja ja valitettavasti kaikki havainnot kertovat muusta kuin toivoisin: masuturvotus alkaa hiljalleen laskea (edellisissä raskauksissa se ei koskaan punktion jälkeen ehtinyt kadota kun raskausturvotus iski heti perään) ja mitään muitakaan merkkejä ei näy, rinnatkin ovat ihan entisellään. En jaksa enää uskoa, että tästä olisi tärpännyt. Olen ripustanut hanskat naulaan, tappiomieliala is here.

Tiedostan, että tällainen negativismi ei edesauta alkion kiinnittymistä, mutta minulla ei ole nyt yhtä murustakaan jäljellä niistä voimavaroista, joilla saisin itseäni tsempattua.

En jaksaisi olla ilman raskautta, ilman uutta vauvaa, mutta en jaksa enää hoitojakaan. Olen jo yrittänyt hiljaa mielessäni valmistautua siihen suureen mahdollisuuteen, että meille ei tule syksyksi vauvaa, eikä välttämättä edes vuonna 2015.

9 kommenttia:

  1. Voi kurjuus. Kunpa saisin sinut temmattua mukaan positiiviseen aaltoon, joka jättäisi kaiken tuon negatiivisen kaaaaauas taakse.

    VastaaPoista
  2. Uskon niin, että aika vähän me pystymme itse vaikuttamaan raskautumiseen positiivisuudella vs. negatiivisuudella jne. Itselleni se oli ainakin rankkaa lapsettomuudessa, kun stressasi siitä, että sressaako nyt liikaa ja sen takia raskaus ei ala. Se helpotti, kun ajatteli, että loppupeleissä asia ei ole omissa käsissä ja plussa tulee jos tulee. Omaa mieltä ja ajatuksia on niin kovin vaikeaa yrittää muuttaa.

    Tosi paljon voimia sinulle, jos hoito ei nyt tuota toivottua tulosta. Toivon kovasti, että hoidot vielä onnistuu jossakin vaiheessa.

    Meillä alkanut juuri pikkukakkosen yritys. Ennen esikoistamme ajatteli, että jos edes yhden lapsen saa ja että sen jälkeen lapsettomuus ei ole enää niin pahaa. Pakko myöntää, että jos nyt ei ihan yhtä pahalta tunnu, niin ainakin melkein nuo kuukausittaiset pettymykset tässä toisessa yrityksessä. Nyt vasta tietääkin, kuinka ihania (omat) vauvat ja lapset ovat ja niin kovasti haluaisi nähdä esikoisen hoitavan pikkusisartaan jne.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti olet oikeassa siinä, että oma mieliala ei niin vaikuta siihen tärppäämiseen. Tässä tapahtuu nyt niin paljon asioita, ettei voi muuta kuin kyydissä pysytellä...

      Viimeisen kappaleen allekirjoitan täysin. Aiemmin en niin ymmärtänyt sekundääristä lapsettomuutta, mutta kyllä sekin sattuu! Ainoa lohtu siinä on, että voi tarvittaessa rutistella omaa lastaan...Onnea kovasti matkaan teidän yritykseen!

      Poista
  3. Sinulla on hurjan raskas 6 kk takanasi. Kuulostaa siltä, että tuloksettomat hoidot ovat kerryttäneet negatiivista stressiä ja vieneet voimia. Ei ihme.

    Jospa se plussa nyt kuitenkin pärähtäisi testiin ja ympyrä alkaisi sulkeutua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nämä hoidot ja surutyö ovat itse asiassa vain osa totuudesta, stressiä pukkaa tällä hetkellä vähän joka suunnasta kun elämä on muutosvaiheessa. Vaan ei auta kuin purra hammasta ja jatkaa eteenpäin!

      Poista
  4. Olen halunnut jättää kommentin blogiisi jo monien kuukausien ajan, mutta en vain ole löytänyt sanoja. Ensimmäisenä haluan sanoa että olen hirvittävän pahoillani siitä mitä teille tapahtui :(

    Ajauduin lukemaan blogiasi alunperin aloittessani hedelmöityshoitoja ja tiiviimmin Aloin seuraamaan blogiasi, kun huomasin että vauvoillamme oli melkein sama laskettuaika. Muutenkin jossain määrin samanlainen tilanteemme kosketti minua, minäkin olen 37-vuotta ja välillä todella pelkäsin että aika loppuu kesken. Minulla on myös hankala sairaus, johon en luonnollisestikaan hoitojen aikana voinut syödä lääkkeitä, joka vei minut aika huonoon kuntoon, mikä taas ei taatusti edesauttanut raskautumista. Raskautta yritettiin täälläkin lähes kaksi vuotta ennen kuin se onnistui, takana myös kaksi varhaista keskenmenoa.

    En osaa edes sanoa kuinka kovasti järkytyin luettuni eräänä heinäkuisena aamuna postauksesi teitä kohdanneesta menetyksestä. Ja vain viikko sen jälkeen vauvani syntyi kiireellisellä sektiolla. Vauva oli ollut kovin hiljainen masussa koko edellisen päivän, mutta en siitä niin kovasti huolestunut koska hän oli aika rauhallinen masuasukki kaikenkaikkiaankin eikä muutamankaan päivän hiljaiselo ollut tavatonta. Mutta kun seuraavanakaan aamuna ei vauvaan saanut millään eloa mieleeni iskostui sinun kirjoituksesi ja päätin lähteä äitiyspkl:lle tarkistuttamaan tilanteen. hyvä että menin. Vauva syntyi tosiaan noin tunnin seurannan jälkeen kiireellisellä sektiolla...napanuora oli hänellä viisi kertaa kaulan ympärillä. Vieläkin välillä kylmää ajatella mitä olisi voinut tapahtua jos en olisi ajoissa mennyt sairaalaan. Jossain määrin, haluamatta olla dramaattinen, koen että kenties sinun blogisi ja rehellisen & koskettavan kirjoittamisesi ansiosta vauvani syntyi terveenä ja ylipäätään elossa...

    Haluan toivottaa teille sydämestäni jaksamista ja kaikkea hyvää. Kumpa pian pikku-kolmonen ilmoittaisi tulostaan <3

    Anne

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Anne, kommenttisi luettuani kylmät väreet juoksivat pitkin selkärankaa. En oikein edes tiedä mitä sanoisin. Ensimmäiseksi ainakin, että luojan kiitos teidän vauva selvisi ja onneksi hoksasit olla ajoissa liikkeellä! Noin miljoona kertaa olen toivonut, että meillä olisi käynyt samoin, että vauva olisi ensin joutunut ahdinkoon josta olisin huomannut mennä tarkistuttamaan tilanteen, että hänet oltaisiin ehditty pelastaa. Mutta meillä kaikki tapahtui erittäin nopeasti, mitään mahdollisuuksia ei olisi ollut.

      Saan siitä ajatuksesta todella paljon lohtua, että Enkelipojan kohtalo on koskettanut näin konkreettisella tavalla jonkun muun elämää, ehkä jopa auttanut jotakin toista pientä selviämään <3

      Kiitos kun jaoit tämän tarinan.

      Poista
    2. Oli kyllä ällistyttävä tarina, sai tämänkin kyynikon liikuttumaan. Enkelipojan poismeno ehkä todella sai aikaan ihmeen.
      T. Karo

      Poista
    3. Enkelipoika ja teidän perhe on edelleenkin usein ajatuksissani vaikken teitä "oikeasti" tunnekaan...en vaan pääse yli siitä ajatuksesta, että meidänkin tarina olisi voinut päättyä hyvin erilailla, varsinkin kun niin lähellä laskettua aikaa vauva olisi voinut lähteä syntymään milloin tahansa ja napanuora ei olisi missään nimessä riittänyt siihen että alakautta olisi tullut maailmaan...ja en tosiaan tiedä ilman enkelipojan tarinaa olisinko lähtenyt niin herkästi sairaalaan...luultavasti en. Sille maanantaille, jolloin meidän vauva syntyi, oli sovittuna paljon menoja ja olenkin ajatellut että jos olisin lähtenyt touhuamaan niitä, niin hyvin todennäköisesti olisin miettinyt vauvan liikkumattomuutta seuraavan kerran vasta illalla, kun se tosiaan oli normaalia se hiljaiselo meillä.

      Rakkaita terveisiä enkelipojalle taivaan kotiin <3

      Anne

      Poista