maanantai 4. elokuuta 2014

Armoa ja armottomia ajatuksia

Tänään se tapahtui. Mietin niitä tuttuja ajatuspolkuja uudelleen ja uudelleen:

Miksi tämän täytyi tapahtua meille? Miksi meidän annettiin valmistautua koko täydet 9 kuukautta vauvan tuloon, vain siksi että hänet loppumetreillä otettaisiin meiltä pois? 

Ja vastaus tuli, jostain sieltä oman mielen perukoilta.

Koska se oli onnettomuus. Se oli vahinko, joka sattui tapahtumaan meille. Koska asiat vain nyt menivät näin. Oli pienestä kiinni, ettei sitä olisikaan tapahtunut ja eläisimme nyt neljästään onnellisena. Mutta se tapahtui.

Tuon hetken ajan pystyin tuntemaan jopa jonkinlaista rauhaa. Samoin toisina hetkinä tunnen pientä toivon pilkahdusta, kun ajattelen tulevaa. Asioiden on pakko, pakko muuttua paremmaksi.

Tietysti tämä on täysin ehdollinen sen asian kanssa, että tulen pian uudelleen raskaaksi. Jos en tule, romahdan enkä nouse sieltä aivan helpolla enää ylös. Mutta on pakko toivoa, muuten ei jaksa.

Päivät ovat edelleen kuin vuoristoradan kyyti, välillä nousuja, välillä laskuja. Eilen kävin juhlissa ja koin suurta ahdistusta. Tupa täynnä ventovieraita ihmisiä, eikä mitään sanottavaa kenellekään. Teki mieli huutaa, te ette tiedä mitä minulle on tapahtunut! En jaksa jutella lapsista, en siitä miten kaunis ilma on. Teillä on selvästi ollut mahtava kesä, minä sen sijaan menetin lapseni! Olisihan se pitänyt arvata, että tuollaiseen tilaisuuteen ei vielä olisi ollut asiaa, mutta en osannut. Oli kohtalaisen hyvä olo, joten ajattelin että jaksan. Sen jälkeen tuntui hirveältä.

Kaikista kauheinta on nähdä nuoria äitejä, n. 30-32 v ikäisiä, joilla on 2-3 lasta täydellisellä ikäerolla. Heillä on vielä koko elämä aikaa, aikaa vaikka tuplata se olemassaoleva lapsikatras jos siltä tuntuu. Minä sen sijaan olen jo vanha, ikää vain karttuu ja juuri ne muutamat lisävuodet, jotka poistaisivat tämän "lapsentekopaineen", puuttuvat. Aikaa periaatteessa olisi, mutta minulla ei ole edes  niiden vähäisten vuosien lisäksi yhteistyöhaluista kroppaa...

Lasten sopiva ikäero oli meille niin tärkeä juttu. Halusimme aina lapsia mahdollisimman lyhyellä ikäerolla, ja tämä 2,5 vuotta muodostui odotuksen kuluessa juuri oikeaksi. Nyt teen surutyötä myös sen eteen, että tämä haave ei koskaan toteudu. On pakko keskittyä siihen ajatukseen, että saisimme vielä edes yhden vauvan kotiin asti. Surettaa, että meidän perheen kasvattaminen on osoittautunut näin hankalaksi ja suruntäyteiseksi matkaksi.

Tänään on se päivä, jolloin tasan kuukausi sitten olimme viimeistä kertaa todella onnellisia. Väsyneitä, mutta "palkinto", ihana poikamme oli pian syntymässä joten emme olleet pysyä nahoissamme. Tasan kuukausi sitten tänä päivänä tunsin muutamia supisteluja ja iloitsimme, mietimme että jokohan seuraavana yönä lähtö tulisi. Lähtö tulikin, mutta hieman eri tavalla kuin odotimme. Lepää rauhassa, rakas poikani.

9 kommenttia:

  1. ei maassa eikä taivaassa
    ole paikka
    niin rakasta kuin se,
    jossa synnyimme ja kasvoimme
    ja jonka tantereilla
    pieninä piimäpartaisina
    piehtaroitselimme.
    (aleksis kivi)
    voimia jaksaa huomiseen ja onnea tuleviin päiviin.

    VastaaPoista
  2. Tosiaan on niin raadollista, että menetetyn lapsen mukana kuolee myös se koko perhettä koskettanut tulevaisuudenkuva. Vaikka uusi vauva vielä tulisikin, sisarusten ikäero venyy väistämättä erilaiseksi, sukupuolikin voi olla eri. Yksi niin ainutlaatuinen ja korvaamaton on menetetty.

    Armo itseä kohtaan on tärkeää, vaikka sen löytäminen voi välillä olla vaikeaa. Ei ole pakko mennä juhliin tai mihinkään ihmisten ilmoille, jos ei pysty. Voi lähteä kesken pois. Oman hyvinvoinnin saa laittaa nyt rohkeasti etusijalle.

    Jaksamista niin paljon sinulle, urhea Verona!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kovasti, Ulpukka. Outoa on se, etten edes tajunnut varautua etukäteen siihen, että vaikeaa voi olla. Sain hyvän herätyksen ja nyt olen paljon varovaisempi vastaavanlaisia tilanteita kohtaan. Olo ei ole mitenkään mahtava näinä päivänä, joten miksi turhaan kiusata itseään...

      Poista
  3. Olen seurannut blogiasi vuodesta 2011 lähtien. Nyt muutaman kuukauden tauon jälkeen luin tänään kirjoituksiasi. Olen todella pahoillani menetyksestänne ja otan osaa suruunne. Voimia ja rakkautta perheellenne!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon lämpimistä sanoistasi!

      Poista
  4. Ulpukka tuossa sanoikin kutakuinkin kaiken mitä mullakin pyöri mielessä; Olkaa armollisia itsellenne.

    Näen myös jotakin hienoa sinusta siinä, että kykenet jo nyt vastaamaan omaan kysymykseesi noin..miten sen sanoisi...loogisesti? En siis ole itse kokenut mitään tämän kaltaistakaan, mutta luonteeni tuntien saattaisi mennä pitkän aikaa ennenkuin kykenisi vastaavaan ajatteluun. Osoitus vahvuudesta ja hyvästä surun prosessoinnista, vaikka ymmärränkin että sinusta tuskin tuntuu siltä. Voimia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Jenaya. Sanotaanko näin, että olen ruvennut kokemaan vasta välähdyksiä sellaisista tuntemuksista, että tämä surunkäsittely tuntuu hieman menevän eteenpäin. Pääsääntöisesti olo on tietysti aika lohduton, mutta tie tuntuu hiljalleen kaartuvan kuitenkin ylöspäin...ehkä tästä vielä noustaan jonain päivänä!

      Poista
  5. Luin blogiasi kun esikoiseni oli 1 v. Nyt satuin löytämään blogisi uudestaan. Todella, todella paljon voimia! Itkin niin paljon lukiessani teidät kohdanneesta surusta!

    VastaaPoista