sunnuntai 31. elokuuta 2014

Takapakkipäivä

Olen hiljalleen tullut huomaamaan, kuinka salakavala suru on. On päiviä, jolloin tämä annettu taakka tuntuu hieman keveämmältä kantaa. Tuntuu, että ehkä elämä sittenkin jatkuu ja jonain päivänä asiat voivat taas olla paremmin. Kun huomaa, että on saanut kerrallaan kulumaan aina pidemmän ja pidemmän hetken ilman että ajattelisi Enkelipoikaa.

Se, mikä noiden parempien päivien jälkeen unohtuu, on että suru ei jätä koskaan. Vääjäämättä tulee Takapakkipäivä. Sellainen päivä kun jotain tapahtuu, ehkä jotain näennäisen pientäkin, mutta sellaista mikä muistuttaa jollain tavalla Enkelipojasta, ja sitten se on menoa taas.

Tänään koitti Takapakkipäivä. Olin ensin viettänyt aikaa ystävän seurassa, jutellut vakavia kuin myös vähän niitä näitä. Sen jälkeen piipahdin hautausmaalla, ja itkin, mutta se ei ollut niin repivää kuin toisinaan. Ajattelin, että tällaisen surun kanssa minä pystyn elämään, sellaisen joka surettaa muttei ahdista.

En ilmeisesti sittenkään ollut oppinut mitään viime kerrasta, sillä hankkiuduin taas sellaiseen tilanteeseen missä oli paljon ihmisiä koolla, tällä kertaa aiheena lastenvaatekutsut. Varauduin siihen, että saattaa ahdistaa, mutta halusin koittaa pärjätä. Sanoin itselleni, että nopeakin visiitti riittää, eikä tarvitse olla sosiaalinen. Small-talk ei sattuneesta syystä oikein näinä päivinä ole vahvuuteni...

Ajaessani paikan päälle, jo autosta käsin huomasin sen, turvakaukalon. Asukki näytti todella pieneltä, vastasyntyneeltä, ja häntä kannettiin parastaikaa autosta sisälle. Tuntui niinkuin joku olisi lyönyt nyrkillä palleaan. Päätin silti mennä, enää ei viitsinyt perääntyäkään. Saavuin sisälle, ja siellä se vauva oli, komeasti keskellä olohuonetta, kaikkien ihailun kohteena. Varmaan niinkuin Enkelipoikakin olisi ollut hänen sijassaan. Kurkkua kuristi, mahaa väänsi ja vedet yrittivät koko ajan kihota silmiin. Asetuin istumaan niin kauas vauvasta kuin mahdollista ja toivoin ettei kukaan katsoisi minun suuntaani. Esittelystä en muista sanaakaan.

Kun kävi ilmi, että vauva oli 6 viikon ikäinen, olisin voinut huutaa ääneen. Juuri sen ikäinen, kuin Enkelipoika olisi ollut jos olisi saanut syntyä luonnollisesti! Halusin vain pois, ja pakenin paikalta ensimmäisenä. Autossa vihdoin pääsi huutoitku ja ihmettelen, miten edes pääsin kolareitta kotiin, sillä itkin niin kamalasti. Onneksi pian olin jo turvassa kotona, miehen sylissä.

Ja illalla kaiken tämän jälkeen väsytti niinkuin olisi juossut maratonin. Kyllä tämä sureminen onkin rankkaa.

Helvetin Suru.

12 kommenttia:

  1. Voi miten rankalta kuulostava tilanne... Urhea olet, kun kutsuille kuitenkin menit. Voimia taas uuteen viikkoon!

    VastaaPoista
  2. Olit tänä aamuna ajatuksissani. Voimia <3

    VastaaPoista


  3. Voimia ja parempia päiviä sinne!

    //minea

    VastaaPoista
  4. Voimia. Kenenkään ei pitäisi joutua kokemaan tuollaista mitä olette kokeneet. Pakko sanoa, että elämä on epäreilua joillekin. Minulla on tuttava, jolla on muutaman vuoden ikäinen tyttö ja vajaa viikko sitten syntyi poika. Mutta.... isää ei ole lapsilla enää. Hän menehtyi ihan yllättäen toukokuussa. Äiti ja tytär jäivät kahdestaan odottamaan pienen pojan syntymää. Suuria suruja tällaiset , teidän tapaus ja tuttavani tapaus. Ja aina herää se turha kysymys : miksi. Siihen ei taida vastausta löytyä.
    Hyvin paljon voimia teille eteenpäin! Toivon sydämestäni, että kohta saatte iloita uudesta raskaudesta. Enkelipoika kulkee mukananne koko ajan ♥ t. Anne

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Ihan kamalaa menettää aviomiehensä ja lastensa isä! Myös tuota olen joskus pelännyt ja nyt valitettavasti silmät ovat lopullisesti avautuneet sille, että ihan mitä tahansa voi tapahtua, ihan kenelle tahansa...Nykyään, vielä enemmän kuin ennen, oikein viiltää sydämestä kun kuulee tällaisesta. Voin vain kuvitella tuttavasi surua :(

      Poista
    2. Tuttavani sanoi, että hänelle on nyt olemassa aika ennen ja jälkeen. Elämä muuttui ihan kokonaan toisenlaiseksi ja sen kanssa on pakko oppia elämään. Suru on suuri, mutta toki lapset auttavat jaksamaan eteenpäin. Jaksamisia Verona . t. Anne

      Poista
  5. Olen niin pahoillani, että teillekin on tämä suunnaton suru annettu kannettavaksi.

    Tätä lukiessa silmät kostuivat pitkästä aikaa.

    Paljon voimia tuleviin päiviin! <3 Onneksi suru antaa hetkellisiä hengähdystaukoja joiden aikana on hiukan helpompi hengittää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Bonex. Kävin vastavierailulla blogissasi, ja luin kaikki tekstit kerralla läpi. Olen pahoillani myös sinun menetyksesi johdosta <3

      Poista