perjantai 11. heinäkuuta 2014

Äitiyspolikäynnin jälkeen

Esitin sairaalassa ollessani toiveen, että saisin jälkitarkastusajan niin pian kuin mahdollista. Siis mieluummin minimiaika 6 viikkoa kuin maksimi 12 viikkoa. Ihan vain siksi, että saisin tämän asian kaikkine käytännön järjestelyineen ja kontrolleineen ohitse nopeasti. Ja tietysti myös vahvistetut vastaukset siitä, miksi kävi näin kuten kävi.

Lähes kaikki kohtaamamme hoitohenkilökunta on ollut todella ammattitaitoista, empaattista ja ennen kaikkea ymmärtäväistä sen suhteen, mitä joudu(i)mme käymään läpi. Sairaalasta soitettiin pari päivää sitten ja kysyttiin, että haluaisimmeko tavata lääkärin ennen tuota jälkitarkastusta koska siihen on kuitenkin vielä monta viikkoa aikaa. Tänään tuo tapaaminen koitti, ja heti täytyy sanoa, että mieli on aika helpottunut tuon käynnin jälkeen.

Vauvamme ruumiinavaus oli jo tehty ja lääkäri pystyi kertomaan meille alustavat tulokset. Kuolinsyy oli se, minkä kaikki totesimme jo synnytyksen yhteydessä. Tapahtuma oli täysi vahinko ja traaginen onnettomuus, mikä sinänsä tuntuu suurelta järjettömyydeltä kun kyseessä oli niin terve vauva. Siltikin, sanoin miehelle kotimatkalla, että jos kyseessä olisi ollut esimerkiksi jokin saamani virustauti, en varmaan koskaan olisi lakannut syyttelemästä itseäni ja miettimästä mistä sen sain ja mitä tein väärin sairastuakseni (mm. en syönyt niin fanaattisen tarkasti kuin Sintin raskausaikana...). Jos kyseessä puolestaan olisi ollut joku kehoni toiminnallinen vika, olisin pelännyt uutta raskautta ja kohtukuolemaa loputtomiin.

Mieleen on myös hiipinyt hiljalleen pelottavia ajatuksia ensi syksystä, että mitä oikein tapahtuu kun äitiysloma päättyy. En ole oikeutettu enää vanhempainvapaaseen joten edessä olisi sen puolesta töihinpaluu, joka ensiksikin tuossa vaiheessa on mahdotonta, koska se vaatii meiltä olosuhteiden johdosta koko elämän kattavia mullistuksia mihin emme silloin takuulla ole valmiita. Toiseksi, en usko että pystyn tekemään omaa työtäni vielä vähään aikaan koska se vaatii paljon henkistä kapasiteettia ja tiukkaa stressinsietokykyä. Mission impossible. Minulla ei ole mitään käsitystä siitä, minkälaisia sairaslomia lääkärit määräävät tällaisessa tilanteessa ja sitäkin kysyin. Lääkäri kertoi, että tarpeen vaatiessa saattaisin saada jopa kuukauden tai parin sairasloman kerrallaan. Oli helpottavaa tietää, että toipumisen kanssa ei ole kiire ja ettei lääkärissä tarvitsisi rampata joka viikko anomassa lisäaikaa. (Saa muuten kertoa, jos lukijoilla on aiheesta kokemuksia!)

Ja sitten se ISO asia. Uusi raskaus. Joku voisi sanoa, että älkää nyt hullut tässä vaiheessa vielä tuollaisia miettikö, mutta minkäpä sitä luonteelleen mahtaa. Ja elämän on jatkuttava. Ei tämä unelma isommasta perheesta mihinkään ole kuollut, päinvastoin eilen sanoimme miehen kanssa ääneen sen, mitä kumpikin oli juuri omilla tahoillaan oivaltanut: jos jotakin niin tämä tapahtuma sai meidät käsittämään entistäkin syvemmin miten tärkeitä oma perhe ja lapset ovat. Ilman rakasta esikoistamme makaisimme vain sängyssä ilman ainuttakaan syytä nousta. Meille molemmille on tullut tärkeäksi saada useampi lapsi. Jos meitä siunattaisiin vielä yhdellä, tuntuu että toivoisimme sen päälle ainakin kolmatta lisäksi. Näin ne elämänarvot muuttuvat kun pientä ihmistä ravistellaan tarpeeksi kovasti.

Onneksi lääkäri toi oma-aloitteisesti esille mahdolliseen uuteen raskauteen liittyvät käytännön asiat. Hän kertoi, että minua seurattaisiin alusta asti todella tiiviisti ja saisin käydä äitiyspolilla usein, varmaan pääsääntöisesti mielenrauhan takia. Ja asia, mikä on piinannut minua, kun olen uskaltanut päästää mielikuvan nousemaan jossa olen raskaana RV 38+5: en pysty enää koskaan olemaan raskaana noilla viikoilla! En pysty. Tämä taivaanlahja lääkäri sanoi, että silloin voitaisiin myös suunnitella raskauden käynnistys ennenkuin tuo ajankohta tulee täyteen. Tässä vaiheessa itkin niin, etten eteeni nähnyt. Jos joskus olen julkista terveydenhuoltoa mollannut, niin nyt olen kiitollinen, että löytyyhän sieltä systeemin uumenista sentään sydäntä ja ymmärrystä kun iso tarve koittaa.

P.S. Siis miten tuossa sivupalkin Tickerissä voi lukea 4 päivää?? Tuntuu pikemminkin 4 viikolta...

18 kommenttia:

  1. Teille ja sinulle tapahtuu nyt paljon ja äkkiä, todella hienosti olet ottanut kaiken vastaan ja suunnittelet jo tulevaa. En tietenkään osaa itse sanoa, millä tavalla toimisin vastaavanlaisessa tilanteessa, mutta uskon, että asioiden nopeassa selviämistahdissa olisi varmasti etunsa näin rankassa tilanteessa.

    Olette yhdessä vahvoja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ilman miestä tai lasta en selviäisi tästä koskaan. Onneksi on sentään tämä meidän "loppu" perhe olemassa...

      Ja nuo mielialat - ne vaihtelevat koko ajan, välillä pystyy ajattelemaan ihmismäisen järkevästi ja miettimään tulevaisuutta, välillä taas tuntuu että tukehtuu tähän hetkeen. Onneksi alan hiljalleen oivaltaa mikä minua auttaa surun käsittelyssä ja käyttämään niitä keinoja.

      Poista
  2. Miten pieni neiti S on ottanut tapahtuneen?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjoitin aiheesta tänään oman postauksen.

      Poista
  3. Ihanaa että saitte tavata hyvän lääkärin. Aivan kamalaa olisi varmasti jos joutuisi vielä kohtamaan epäpäteviä ammattilaisia...
    Ja hyvä että teillä tuntuu olevan samanlaiset aatteet miehesi kanssa uudesta raskaudesta ym. Se antaa teille voimia ja tekee teistä vahvempia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on ihan totta. Ja yhteen hiileen puhaltaminen on nyt kaikki kaikessa.

      Pari hoitohenkilökunnan edustajaa oli myös siitä heikommasta päästä, pitääkin joku päivä kirjoitella siitä lisää...

      Poista
  4. Mielestäni uutta raskautta saa jo ajatella, ei se ole mistään pois. Hyvä vaan, että pystyy ajattelemaan eteenpäin. Voimaa surun keskelle!
    -s-

    VastaaPoista
  5. kannustan ajattelemaan uutta raskautta mahdollisimman pian, itselläni se oli parasta mikä auttoi vaikka suru kulkikin mukana, js aivan totta, menetys sai haluamaan suuren perheen ja saimmekin vielä kolme lasta!

    VastaaPoista
  6. olihan se toki rankkaa olla raskaana pari vuotta lähes putkee henkisistä peloista puhumattakaan mutta tarkka seuranta polilla auttaa samoin hyppäsin lähes viikoittain neuvolassa ja käynnistys ennen laskettua aikaa Kyllä siitä selviää!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla, toivottavasti pääsen myös tuohon tilaan pian :)

      Poista
  7. Hyvä Verona! Olet tosi rohkea ja vahva. Älä luovuta!

    V

    VastaaPoista
  8. Tiedänhän sen
    että ymmärrä en
    kuinka suuri on surusi määrä
    siks puhu mä en, siks vaikenen
    ettei sanani olisi väärä

    Tää hiljaisuus kantakoon sulle sen,
    osanottoni suurimman, lämpöisen..
    Voimia teille.

    VastaaPoista
  9. Osanotto, voimia ja jaksamista. Järkyttävä ja epätodellinen uutinen, ei voi uskoa todeksi.

    VastaaPoista
  10. Tuosta töihinpaluusta - sitä ei kannata vielä miettiä. Joillekin nopea töihinpaluu on sopinut, mutta se riippuu toki persoonasta, työn luonteesta yms. Minulla pahin aallonpohja oli juuri siinä kohtaa, kun äitiysloma päättyi enkä ollut lainkaan kykenevä töihin, hyvä kun arjen perustoiminnoista selviydyin. Eka saamani sairauslomapätkä oli n. 1,5 kk, psykiatrinen lääkäri kirjoitti. Suru itsessään ei ole sairausloman peruste, mutta lääkärit laittavat sitten jotain postraumaattista stressireaktiota, masennusta tms. diagnoosiksi tilanteesta riippuen. Varmasti saat sairauslomaa sitten tarvittaessa.

    VastaaPoista
  11. Ulpukka, kuulostaa pelottavalta. Voin hyvinkin kuvitella, että pahin reaktio iskee vähän myöhemmin. Hyvä tietää kuitenkin, että saikkua saa jos sitä tarvitsee.

    Itselläni pelottaa toisaalta myös yksin kotona oleminen, mies töissä ja lapsi hoidossa kun päivät vaan pimenevät koko ajan...ja itsellä vain suru kaverina. No, täytyy vaan hyväksyä että kyllä asiat ajan oloon järjestyvät, ja tässä tilanteessa tulevaa ei voi juuri suunnitella.

    VastaaPoista