maanantai 14. heinäkuuta 2014

Viha-rakkaussuhde

Tänään on kulunut tasan viikko synnytyksestä. Kamala päivä, raskas päivä. Mutta toisaalta niin on ollut jokaikinen siitä lähtien kun nämä uutiset saimme.

Eilen luulin hetken aikaa, että eilinen oli niinsanottu hyvä päivä, kunnes illalla kaikki ryöpsähti isona ahdistuskohtauksena ulos. On kamalaa itkeä vähän väliä sillä tavalla, kidutettuna, kuin joku repisi kaiken aikaa sydäntä rinnasta ulos. Tässä surussa ei ole mitään vapauttavaa, pikemminkin sillä hetkellä kun ahdistuskohtaus iskee, tuntuu siltä kuin musta aukko nielaisisi mukanaan ja pyörittäisi sisuksissaan loputtomiin. Ja kun se loppuu, varmaa on ainoastaan se että se tulee vielä uudestaan.

Toisinaan mietin myös sitä, että vaikka toisinaan (erityisesti nyt) tämä blogi on uskomattoman tärkeä purkautumiskanava, toisinaan myös vihaan sitä. Neljä vuotta sitten perustin tämän blogin toiveikkain mielin. Olimme aloittamassa prosessia perheenlisäyksen saamiseksi ja olin täynnä intoa. En olisi voinut kuvitellakaan, että jonain päivänä päädytään tähän.

Olen aina ollut hyvin tietoinen siitä, että lapsia ei noin vain tehdä. Tiedostin syöneeni e-pillereita yli 10 vuoden ajan ja usein sen taipaleen ajan mietin, mitähän nuo hormonit keholleni ovat ajan saatossa tehneet. Kuitenkin tai siitä huolimatta, meidän kohdallemme osui lapsettomuusdiagnoosi. Blogin nimi Haikaran Jalanjäljillä muodostui siitä, että otaksuin kirjoittavani kutakuinkin samasta aiheesta jopa usean vuoden ajan, koska haaveissa oli silloin arviolta kolmilapsinen perhe. Neljän vuoden blogipostaukset eivät sitten koostuneetkaan pelkästä vauvantuoksuisesta arjesta, vaan käytännössä melkein kaikesta mahdollisesta mitä eteen voi tulla kun toiveissa on lapsi.

Luomuyrittäminen, lapsettomuusdiagnoosi, hoitoprosessi, raskaus, vauva-arki, uusi yrittäminen, raskaus, keskenmeno, uusia hoitoja, raskaus, kohtukuolema!!

Missä menee raja? Paljonko yksi ihminen voi jaksaa?

Välillä tuntuu, että maailmankaikkeus on päättänyt, että Veronalla on tämä blogi, joten annetaanpa hänelle nyt oikein kunnolla materiaalia mistä kirjoittaa! Ettei vain kävisi tylsäksi. Kukapa nyt jaksaisi lukea, kuinka helposti meillä raskaudutaan ja vauvaelämä on ihanaa. Väritetään tarinaa hiukan! Pitäähän joka vauvablogissa vähintään yksi keskenmeno olla. Ja nyt se ei ole jaksanut enää päivittää kovin usein - tilanne vaatii selvästi jotain dramaattisempaa juonenkäännettä. Otetaan joka äidin pahin painajainen, vauvan menetys, ja taas blogi laulaa.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun mietin samaa asiaa. Jo keskenmenon aikoihin ihmettelin, että miten meidän kohdalle voi sattua kaikki mahdollinen paska. Tai no tiedän vielä pari juttua, jotka tästä sopasta puuttuvat mutta en edes uskalla listata niitä sillä sehän olisi melkein veren kerjäämistä nenästä...

Ja siltikin, juuri nyt en voi kuvitella elämää ilman tätä blogia. On pakko puhua, on pakko kirjoittaa. Se on ainut asia mikä auttaa edes vähän.

7 kommenttia:

  1. Ekaa kertaa käymässä.

    Olen kamalan pahoillani tästä :((( En tiennyt, että olet kirjoittanut koko ajan blogia... Jotenkin tuntuu niin... niin... niin sanoinkuvaamattoman karmealta, että koko painajaismaiseksi muuttunut odotuskin on täällä kirjattu. Pikkuisen masuelämä, KOKO elämä - ja kuolema. Otan osaa suureen suruunne.

    Kuolemasta on vasta niin vähän aikaa, että luulen, että olet vielä pehmittävässä shokkivaiheessa. Koko karmeus paljastuu vähitellen. Toivon vain miljoonasti voimia hirveälle matkalle. Kirjoita, jos se auttaa edes pikkuisen. Täällä olemme!

    Lämmin halaus <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Gretel, ja kiva kun tulit käymään. Täällähän se, koko meidän vauvaelämä on...pienen elämän alku ja loppu.

      Ja hui, en uskalla edes ajatella että olo tästä vielä pahenisi. Onko se mahdollistakaan...?

      Poista
  2. En olisi itse osannut paremmin sanoa, kuin Gretel: kirjoita, jos siitä on apua! Me olemme täällä. <3

    VastaaPoista
  3. Kirjoittaminen auttaa kyllä! Kirjoittelin itsekin päiväkirjaa, kun menetimme enkelipoikamme, ja niihin teksteihin on ollut hyvä palata. Osasta tunnistan itseni, osasta en... Ja aika on onneksi armollinen, tiedän, että se ei lohduta sinua yhtään nyt tällä hetkellä, mutta ajan kanssa helpottaa, vain ikävä jää. Itselläni olo alkoi helpottua noin kolmen kuukauden kuluttua pojan kuolemasta. Nyt on jo päiviä, jolloin ajattelen ihan muita asioita, eikä itkukaan tule enää kovin usein.

    Lämpimät halaukset ja voimia tuleviin päiviin! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi, usko tai älä mutta se antoi minulle lohtua. Pakko on mennä eteenpäin, mutta vaikealta se tuntuu.

      Poista
  4. Kirjoita, kirjoita, kirjoita. Aika helpottaa tuskaa. Aika kuluu, vaikka ei aina siltä tuntuisikaan. Jaksamista tähänkin päivään!
    -s-

    VastaaPoista