sunnuntai 17. elokuuta 2014

Elefantti huoneessa

Tänään vietimme aikaa sellaisessa seurassa, jossa osa ihmisistä oli nähnyt minut viimeisillään raskaana. Koko ajan skannasin katseillani ihmisiä, onko tuttuja ja kuka mahdollisesti tulee kysymään.

Kysyjä: "Heii, joko vauva on syntynyt"
Minä: "Joo..."
Kysyjä: "Onneksi olkoon! Kumpi teille tuli?"
Minä: "No, itse asiassa, se vauva kuoli".

Vauva kuoli. Vauvakuoli. Vauva kuoli! (Niinkuin Neiti S rallatteli pari viikkoa sitten)

Mutta kun ei vauvojen pitäisi kuolla, noin vain. Ei nykyajan Suomessa!

Mikä ero näissä kahdessa sanaparissa:
Meillä on vauva.
Vauva kuoli.

Miten on mahdollista, että juuri meidän pieni meni kuolemaan? En yhtään osannut aavistaa, en varautua. Pienet vauvanvaatteet valmiiksi viikattuna kaapissa ja kasa vaaleansinisiä ja vihreitä tutteja hyllyllä odottamassa. 

Vaikka niille joku päivä saataisiin käyttäjä, ei se koskaan ole se, jolle ne alunperin oli tarkoitettu. 

Ja vastauksena ensimmäiseen, kukaan ei kysynyt. Ihan niinkuin muutama meidän naapureistakaan ei ole. Tiesivät kyllä erittäin hyvin, että olin raskaana, ja nyt ovat ihan muina miehinä vaikka ei ole mahaa eikä vauvaa. Miten he oikein selittävät vauvan katoamisen? Onko helpompaa sulkea silmät ja teeskennellä, että mitään ei ole tapahtunut kuin kysyä suoraan?

Siltikin, vaikka vauvakuoli on paha, kamala vastaus niin silti sanon sen mieluummin ääneen, kuin hymistelen joukon mukana leikkien että huoneessa ei ole elefanttia. Se oli sentään meidän vauva.

15 kommenttia:

  1. Olen miettinyt tuota sivullisen osaa joskus omalle kohdalle. Jos vaikka joltain naapurilta tai muulta moikkaustutulta, jonka kanssa puhutaan säästä, jos jossain satutaan törmäämään, kuolisi vauva kohtuun, niin miten sitä reagoisi. On kuitenkin tosi selkeää, jos toinen oli ensin raskaana ja sitten ei, mutta ei ole vauvaakaan, että jotain on tapahtunut. Vaikea siihen on mennä kysymään iloisesti onko vauva syntynyt. Aloittaminen pahoittelullakaan ei ehkä tuntuisi oikein hyvältä, ehkä asiaan on sittenkin jokin ei-niin-surullinen selitys (en kyllä tiedä mikä se voisi olla, vauva sairaalassa, adoptio?) Entä jos se toinen alkaakin itkeä ja romahtaa ihan täysin keskellä katua tai juhlissa? Jos hän olisikin vaikka hetkeksi unohtanut vauvan kuoleman ja nauttii olostaan ja sitten onnistuukin muistuttamaan menetyksestä juuri väärällä hetkellä? (Sinun ja muiden kokemuksia lukeneena arvelisin, että tämä on epätodennäköinen skenaario, mutta joku voisi näinkin ajatella). Kysyminenkin voidaan tulkita sensaatiohakuiseksi uteluksi ja sosiaalipornon kerjäämiseksi. Ymmärrän ihan hyvin, että helpoimmalta ratkaisulta voi tuntua olla hiljaa ja olla kuin asiaa ei olisikaan. Jos tuohon ulkopuolisen tilanteeseen joskus joudun, toivottavasti osaan suhtautua oikein ja mieluummin edes aavistuksen tukea ja lohtua antaen kuin tuskaa lisäten.

    Sinulle toivotan edelleen kovasti voimia jaksaa raskasta taivalta eteenpäin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Heli!

      Tosiaan niinkuin Ulpukka tuossa kommentoikin, ei sitä menetystä voi unohtaa koskaan. Ja tosiaankin, aina jonkun ihmisen kohdatessaan asia tulee heti ensimmäiseksi mieleen, kysyi toinen siitä tai ei. On siis vaikea "yllättää" menetyksen kohdannutta tällaisella kysymyksellä. Tuo "Mitä kuuluu?" on hyvä, ja jos epäilee vahvasti kohtukuolemaa, voi sanoa varovasti esim. "Huomaan, että vauva on syntynyt...? Riippuen toisen reaktiosta voi vaikka lisätä "Onko jotain ikävää sattunut...?" Riippuu niin paljon kysyjästä ja kysyttävältä, minkälainen lähestymistapa tuntuu luontevimmalta.

      Vaikeita asioita itse kullekin, kerta kaikkiaan, eikä täsmälleen oikeata suhtautumistapaa varmasti ole olemassakaan...

      Poista
  2. Voi noita tilanteita... Niin vaikeita. Minusta sivullisille olisi olemassa yksi helppo tapa lähestyä. Voi kysyä "mitä kuuluu?". Se on neutraali kysymys, johon kamaluuden kokenut voi halutessaan vastata kertomalla kohtalostaan ja jos ei halua siitä puhua, voi vastata muuta. Tai voi vastata yleisluontoisesti, että on surua perheessä kertomatta tarkemmin, jolloin kysyjä todennäköisesti laskee 1+1 ja ymmärtää, mitä on tapahtunut. Valitettavan harva tajuaa kuitenkaan kysyä edes tuota kysymystä, ei minultakaan esim. yksikään naapuri kysynyt, mutta mm. päiväkodilla eräs esikoisen ryhmäkaverin äiti kysyi ja se tuntui hyvältä.

    Muutaman kerran on käynyt myös niin, että olen ihan oma-aloitteisesti kertonut, miksi ei ole vauvaa mukana, vaikka viimeksi oli maha. Kyllähän siinä toiselta vähän iskee ilmat pihalle, mutta joskus on ollut tilanteita, joissa en vain pysty olemaan ennen kuin asia on jotenkin purettu.

    Tuota Helin mainitsemaa menetyksestä muistuttamista on muutama ihminen minullekin kertonut pelänneensä. Se on mielestäni turha pelko: vauvan menetyksen todellakin muistaa muutenkin. Minulla on nyt 10 kuukautta lapseni kohtukuolemasta, ja vaikka on ollut jo paljon positiivisia ja iloisia hetkiä, kyllä edelleen tavatessani jonkun ihmisen ensi kertaa vauvan kuoleman jälkeen (näitä tilanteita toki nykyään on harvemmin) odotan hieman, sanooko toinen mitään asiaan liittyvää, ja toivon, että sanoisi.

    Voimia, Verona, taas tähän uuteen viikkoon!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Ulpukka! Kirjoitit naulan kantaan. Yksi läheisimmistä naapureista tuli tietämään, että meillä oli hautajaiset ja kasvokkain osuessamme tiedusteli, onko meillä surua perheessä. Kerroin mitä tapahtui, ja hän kyynel silmässä halasi minua ja pahoitteli tapahtunutta. Myöhemmin toi vielä kukkia, ihanan ajattelevainen ihminen! Se tuntui todella hyvältä, että hän uskalsi kysyä, uskalsi halata ja ottaa osaa suruumme.

      Minäkin toivon aina, että kohdattaessa kysyttäisiin vauvasta. Minä en kysyttäessä romahtaisi, mutta toisaalta mistäpä toinen voi sen tietää :) Pitäisi aina muistaa näin surun keskelläkin, että hyvää ne ihmiset vain tarkoittavat...

      Poista
  3. Minäkin yhä koen kaikkein loukkaavimpana totaalihiljaisuuden. Omasta menetyksestä nyt toki on jo sen verran aikaa ettei se nyt enää ole puheenaihe numero yksi muutenkaan, mutta jos juttua tulee raskauksista ym. ym niin loukkaa kun se yksi yhä ohitetaan. Kuulen mielelläni kaikki "sammakot", kaikki typerät kliseet, kunhan sanottaisiin jotain. Hiljaisuus on pahin, se loukkaa eniten.

    Ei, ei se vauvan menetys unohdu, vaikka kukaan ei sanoisi mitään. Siksi olisikin mukavampi kun jotain sanottaisiin.

    Tsemppiä näihin kohtaamisiin Verona <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Turnip :) Tuo kuvailemanikin tilanne jännitti kamalasti, että kohta joku sanoo jotain mutta sitten jälkeenpäin kun kukaan ei sanonut eikä kysynyt, olin pettynyt. Onko noin helppoa ohittaa meidän suru, meidän henkilökohtainen katastrofimme...? Siksi sitä vain toivoisi, että joku pysähtyisi edes hetkeksi kysymään ja muistamaan kanssamme...

      Poista
  4. "mitä kuuluu?" on minusta hyvä kysymys. Se avaa ikkunan puhua. Tai jättää puhumatta. Mutta suoraan asiasta kysyminen muulta kuin hyvin rakkaalta ja läheiseltä ihmiseltä tuntuisi minusta kovin tahdittomalta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, "mitä kuuluu" on hyvä. Mutta suoraankin voi kysyä niin monella tavalla, esim. pari variaatiota kirjoitin yllä vastauksessani Helille.

      Poista
  5. En ole itse kokenut mitään vastaavaa, ja pahaa pelkään että hieman arkana ihmisenä en uskaltaisi sanoa mitään, jos joku tuttu olisi kokenut jotain tällaista. Eli minä olisin juurikin tuollainen, joka vain olisi hiljaa ja kiertelisi sitä elefanttia huoneessa. Olisin toki valmis kuuntelemaan ja olemana olkapäänäkin, mutta en itse osaisi/uskaltaisi aloittaa juttelua. Hyvä tietää, että hiljaisuus olisi "väärä" tapa. Itse olisin ajatellut varsin samoin kuin Heli, joten on todella silmiä avaavaa kuulla, miltä sellainen siitä toisesta osapuolesta tuntuu. Varsinkin tuo konkreettinen "mitä kuuluu?" ehdotus Ulpukalta ja anonyymiltä tuntuu hyvältä vinkiltä.

    Tekisi melkein mieli pyytää anteeksi, noiden kohtaamiesi hiljaisien henkilöiden puolesta. Ehkä hekin ovat vain kaltaisiani arkajalkoja, jotka olisivat halunneet ottaa osaa, mutta eivät tienneet, miten.

    Voimia! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Äni! Valitettavasti Siperia opettaa, näissäkin asioissa. Aika harva oikeasti tietää miten olisi hyvä suhtautua toisen suruun, ja asiaa vaikeuttaa vielä sekin että jokainen suree omalla tavallaan...Nyrkkisääntönä sanoisin kuitenkin, että mieluummin huomioisi edes lyhyestikin toisen surun, kuten aiemmin on tullut esille. Tuntuu tärkeältä, että toinen, vaikka olisi melkein ventovieraskin, pysähtyisi hetkeksi ja kunnioittaisi sen minuutin pari meidän suruamme. Osallistuisi omalla tavallaan. Itse arvostan suuresti, kun joku sanoo vaikka edes nämä lyhyet sanaparit: "otan osaa", "Olen pahoillani". Se riittää!

      Jos pelkää sohaisevansa ampiaispesää, voi aina sanoa ettei oikeasti tiedä mitä sanoa, mutta on pahoillaan. Ja on valmis juttelemaan jos toinen haluaa. Tai ehkä tällaista ei aivan ventovieraalle tai naapurille sanota, mutta tiedät varmaan mitä tarkoitan :)

      Poista
  6. Kiitos, tuo "mitä kuuluu?" on yksinkertaisuudessaan tosi hyvä. Minä lähden ajattelemaan asioita herkästi turhan monimutkaisesti ja sitten kun siihen monimutkaisuuden suohon juuttuu, voi käydä niin, ettei kertakaikkiaan osaa sanoa yhtään mitään vaikka kuinka haluaisi. En minä enää tosiaan luule, että vauvan menetys voisi unohtua, mutta ennen kokemustenne lukemista olisin saattanut niin ajatella. Kuolemaan, erityisesti lasten, liittyvät asiat ovat nykymaailmassa sen verran tabuja, että äkkiseltään sitä saattaa mennä aika lukkoon. Monia kohtaamiasi ihmisiäkin saattaa jälkikäteen harmittaa, etteivät uskaltaneet avata suutaan. Eivät he ilkeyttään tai tuskin edes välinpitämättömyyttäänkään hiljaa ole. Eivät vain osaa sanoa mitään.

    Voimia teille kaikille <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Et varmasti ole ainoa joka ajattelee näin :) Ja kuten tuossa aiemmin kirjoitin Ulpukalle, pitäisi aina muistaa että hyvää ne ihmiset usein tarkoittavat. On vain niin vaikea tietää miten reagoida tai mitä sanoa jos ei ole kokemusta tai tietoa asiasta.

      Kiitos, että pysähdyit hetkeksi tämän asian äärelle <3

      Poista
  7. Tuttuni lapsi kuoli muutaman päivän ikäisenä. Kuulin uutiset syntymästä, mutta en kuolemasta. Kun sitten jokunen viikko tapahtuneen jälkeen tapasimme eräissä juhlissa, paukautin heille jotain "nokkelaa" siitä miten vanhemmat ovat päässeet vapaalle. Vastaus löi ilmat pihalle, enkä todellakaan tiennyt mitä sanoa, sopersin vain hädissäni pahoitteluni samalla kun sivusilmällä näin kaverini vaimon romahtavan silmieni edessä. En ole ehkä koskaan tuntenut itseäni yhtä avuttomaksi ja tilanne on jäänyt vaivaamaan. Jos nyt joutuisin vastaavaan tilanteeseen, olisin (ehkä) paremmin valmistautunut, mutta pelkäisin silti sanovani jotain väärää. Kaikki haluavat varmasti välttää kaikkea ylimääräistä pahan olon tuottamista ja ulkopuolisen on todella vaikea tietää mitä sanoa. En halua puolustella hiljaisuutta, vaan uskon ihmisten tekevän mielestään "vähiten väärin". Itse tulen vastaisuudessa sanomaan jotain, ihan mitä tahansa.

    VastaaPoista
  8. Voi ei, olet joutunut ihan kamalaan tilanteeseen! Voin kuvitella mikä syyllisyys tuosta on seurannut, vaikka et tehnyt mitään väärää sillä ethän voinut tietää mitä oli tapahtunut. Jos tämä äiti oli noin herkillä, hän olisi varmasti romahtanut ihan mistä vain aihepiiriin liittyvästä, ja todennäköisesti juhlissa olo jännitti häntä ihan hirveästi.

    Ihanaa, jos kuitenkin kaikesta huolimatta aiot uskaltaa jatkossa kysyä. Ja toivon, ettei sinun koskaan tarvitse!

    VastaaPoista
  9. Mä yritän aina muistaa sanoa edes jotain kun kohtaan surevan ihmisen, olen itsekin kohdannut surua ja se välttely oli jotenkin tosi loukkaavaa, siis tavallaan, en usko että moni tuota tahallaan tekee. Siinä on vaan sellainen maku, joka tulee varmaan siitä kun tietää että muu maailma menee eteenpäin kun itsellä se on täysin pysähtynyt siihen suruun ja kipuun. Haluais että joku muukin pysähtyis siihen hetkeksi, jos ei muuten, niin edes tiedustellakseen miten pärjää. Siitä tulisi edes se olo, että ympärillä olevat kestää kaikessa siinä vierellä, myös surullisissa ja pelottavissa tilanteissa, ettei tarvitse teeskennellä muiden mieliksi, ettei se norsu tosiaan ole siinä...

    Voimia taas, jokaiseen päivään.

    VastaaPoista