sunnuntai 24. elokuuta 2014

Jälkitarkastus ja synkkiä ajatuksia

Olen yrittänyt toipua viimeviikkoisten uutisten jälkeen, mutta nouseminen on ollut kovin vaikeaa. En tiedä miksi luulin ylipäätään, että surun tie olisi aina nousujohteinen. Vaikka olin muuta kuullut, takapakki tuli yllätyksenä ja shokkina. Kyyneleitä on taas riittänyt, ja hetkittäin olen ollut varma, etten nouse tästä koskaan.

Kaikkein pahinta on konkreettinen muistutus siitä, että toisten elämä jatkuu, kun taas me olemme juuttuneet kiinni tähän juoksuhiekkaan, mikä pitää meidät lujasti otteessaan.

Me emme ole enää koskaan tavallisia, normaaleja ihmisiä. Olemme erilaisia. Me tiedämme, mitä kaikkea pahaa maailmassa voi tapahtua, koska olemme itse joutuneet kokemaan sen. Pahin painajainen on käynyt toteen, oman lapsen hautaaminen. Tästä eteenpäin kukaan läheinen ei ole ikinä turvassa. Varttitunnin kauppareissu on riski, jokainen nukkumaanmeno voi olla viimeinen.

Sen lisäksi, että pelkään, minä suren. Olen taas itkenyt enemmän kuin muutamaan viikkoon. Enkelipoika on lopullisesti poissa, eikä mikään teko tai ajatus saa häntä takaisin. Ei edes uusi raskaus. Ei mikään.

Viime viikolla kävimme myös jälkitarkastuksessa. Tuota etappia olin odottanut. Saimme lämmintä, myötätuntoista ja ammattitaitoista kohtelua. Kaikki kunnossa, paitsi yksi pienen pieni asia: tässä kuussa en ovuloi ollenkaan. Kuulemma aivan tavallista, voi mennä kolmekin kuukautta että hormonitoiminta käynnistyy synnytyksen jälkeen. Ja niin tämä pienikin asia riitti katkaisemaan kamelin selän, illalla itkin taas itkemästä päästyänikin.

Viimeiset pari viikkoa olin pystynyt olemaan ajattelematta uutta raskautta aktiivisesti, mutta ensimmäiset (niukat) kuukautiset olivat saaneet minut uskomaan, että kroppa toimii taas. Jossain hiljaa taustalla ajattelin, että tämä kuukausi mennään luomuyrityksellä, mutta syyskuussa päästään hoitoihin ja viimeistään lokakuussa ehkä olisin jo raskaana. Teki pahaa tajuta, että naiivisti olin jälleen erehtynyt haaveilemaan sellaisesta, mikä ei ole vallassani. Jos en ovuloi nyt, niin en välttämättä vielä syyskuussakaan...Jos lokakuussa päästään hoitoihin, tuntuu se niin kaukaiselta asialta etten pysty edes näkemään niin pitkälle. Ja silloin oltaisiin juuri siinä samassa kuukaudessa, kun Enkelipoikakin sai alkunsa.

Kun jokaikinen päivä tuntuu viikolta, ja viikot kuukausilta, on vaikea nähdä elämää monen kuukauden päähän. Pienet asiat tuntuvat suurilta ja tietysti kaikista suurin on oman lapsen syliin saaminen. Näiden uutisten myötä tunsin menettäväni toivon, sillä tuntuu mahdottomalta edes ajatella, että vauvan kotiin saamiseen menee vähintään vuosi. Vuosi! Mitä ihmettä teen vuoden ajan? Mitä ihmettä teen edes seuraavan kahden kuukauden ajan?

Tällä hetkellä elämässä ei juuri ilonaiheita ole. Ainoastaan Neiti S. Olen yrittänyt väkipakolla hakea ilonlähteitä, miettiä mitä tekemällä olisi jotain mukavaa odotettavaa, mutta niitä ei tunnu löytyvän. Elämä tämän pelkän mustan keskellä tuntuu niin kovin synkältä.

Voi kuinka haaveilenkaan unipilleristä, jonka avulla voisin mennä nukkumaan niinkuin karhu talviunille ja herätä ensi keväänä. Ja herätä kaikista mieluiten raskaana, niin että odotus olisi jo loppusuoralla...

13 kommenttia:

  1. ♥ ♥ ♥

    En osaa kirjoittaa mitään lohduttavaa, mutta tekisin sen, jos osaisin. Haluan kuitenkin, että tiedät, että kannan teidän perhettä mun ajatuksissa ja rukouksissa.

    Hurjaa, miten omilta toisen ihmisen ajatukset kuulostaa. Monta kertaa olen tullut tänne, lukenut uusia tai vähän vanhempia postauksia ja kokenut, että luen melkein omaa tekstiäni. Niin kävi taas. :) Mä olen aina uskonut kyllä sen, että vain saman kokemuksen kohdanneet voivat todella ymmärtää toisiaan, mutta nyt nään sen käytännössä.

    Jokainen päivä todella tuntuu viikolta. Mun jälkitarkastukseen on vielä reilu viikko ja sen jälkeen......mitä? Ihan realistista on, että meillä on vauva aikaisintaan vuoden kuluttua. Vuoden. Apua. Meidän pienen kuolemasta on vasta nelisen viikkoa ja se tuntuu ikuisuuden mittaiselta. Neljä viikkoa ei ole koskaan, ei edes ala-asteen kesälomalla ollut näin ikuisuuden pitkä aika. Ja vuosi....on montamontamonta neljä viikkoa peräkkäin. :S

    Mä olen miettinyt, että jos olisi valta kelata aikaa, niin mihin kelaisin. Luulen, että valitsisin hetken, kun ollaan synnärillä uudelleen. Raskauden kerkesin jo kokemaan, mutta haluaisin päästä siihen hetkeen, kun synnytän elävän lapsen. En haluaisi "valmista" vauvaa, mutten kaipaa raskausaikaakaan. Synnytys, jossa oikeasti odottaisi se "palkinto" kaiken jälkeen on vielä kokematta. Aina saa haaveilla.

    Voimia. ♥


    //minea

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kovasti voimia Veronalle ja minealle <3 Pitäkää mielessä se seuraava (onnellinen) hetki siellä synnärillä: Se tulee ja piste. Saatte elävät vauvat ja piste. Teidän enkelinne saavat pikkusisaruksen ja piste. Se hetki tulee!

      Mutta koska sen aika ei ole ihan vielä, yrittäkää kaikin tavoin ottaa tästä ajasta se pienikin hyvä, mitä sieltä tuskan ja mustan keskeltä voi löytää. Vaikka haluaisitte eniten maailmassa olla raskaana (jos kuolleita ei voi henkiin herättää), etsikää väkisin joitakin asioita tästä, jotka on hyvin. "Saan syödä graavilohta." tai "Saan juoda siiderin." Vaikka jotakin noin tyhmää. Tai sitten: "Minun ei ihan vielä tarvitse pelätä NIIN paljon."

      Koska sitten kun olette raskaana, luulen tietäväni (en tietenkään ole varma), että ahdistus ja pelko ovat välillä melkoisen kovia. Ei tule enää lapsensa menettäneille hehkuvia raskauksia ja huoletonta suunnittelua, vaikka hyviä hetkiä väliin mahtuisikin.

      Siksi.

      Lopputulos tulee teille olemaan vielä hyvä, mutta tie sinne on pitkä ja raskas. Pienet suojelevat ylhäältäpäin ja toivovat äideilleen uskoa hyvään <3

      Poista
    2. Minea, kiitos lämpimistä ajatuksista! Samaa lähettelen myös sinun suuntaasi. Olen iloinen, että olet saanut jonkinlaista vertaistukea näistä teksteistäni :)

      Jos olisi oikeasti valta kelata aikaa, olen jo sata kertaa mielessäni miettinyt mihin kohtaan palaisin menneisyydessä. Vastaus on kristallinkirkas: siihen viimeiseen perjantaipäivän aamuun, kun Enkelipoika oli vielä elossa. Marssisin sairaalaan ja pakottaisin heitä ottamaan Enkelipojan minusta ulos välittömästi, ja niin saisin syliini oman, ihanan ja terveen poikani. Valitettavasti joudun tyytymään haaveiluun :(

      Raskautta eteenpäin kelailu olisi todella houkuttavaa, mutta sillä olisi sellainen varjopuoli, ettei kiintymyssuhdetta ehtisi muodostua ajan saatossa niinkuin kuuluisi...Luulen, että hätähousuna siitä huolimatta haluaisin myös päätyä sinne synnärille koska silloin vauvan saaminen syliin olisi niin kovin lähellä :)

      Voimia myös sinulle & kovasti rohkeutta tuleviin päiviin!


      Gretel, ihana Gretel: kiitoksia lohduttavista sanoista! Täytynee yrittää vielä kovemmin tarrautua noihin pieniin positiivisiin hetkiin, sillä kyllä niitä tosiaankin välillä on. Ei tämä kaikki nyt ihan pelkkää mustaa ole, mutta toisina hetkinä vahvemmin kuin toisina.

      Ja tuon pelon suhteen olet ihan oikeassa, luulen että sitten kun raskaaksi pääsen, ei kauhusta tule loppua...onneksi sitä ei tarvi tosiaan vielä miettiä.

      Poista
  2. Vaikka tuntuu, että aika on pysähtynyt, ei se sitä kuitenkaan ole... Pikkuhiljaa se menee eteenpäin sitä hetkeä kohti kun taas olo on kevyempi <3 Vaikka ei siihen oikeasti mikään auta, siihen odottamiseen. Mukavilla asioilla sitä ajan kulumista voi toki helpottaa, juuri niinkuin Gretel laittoi. Minä liityin kuntosalille. 'Äitiysloman" ajan oli ihan mahtava käydä siellä ajan kanssa, mennä jumppiin pitkällä kaavalla, maata saunassa rehkiminen jälkeen. Päästä eroon raskauskiloista.

    Sinnittele Verona!
    Ja Minealle myös voimia kulkea tätä tietä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse asiassa olen juuri näinä päivänä hankkimassa myöskin kuntosalikorttia! En tiedä, onko se sellainen asia, mikä saa minut erityisesti riemusta kiljumaan, mutta mielestäni varsin tarpeellinen kun on noita raskauskilojakin :) Ajattelin jo hyvissä ajoin, että kun jälkitarkastus on ohi, kuntosali & juoksulenkit tulevat osaksi päivittäistä ohjelmaa. Siinä saa ainakin hyvin aikaa kulumaan kunnonparantamisen lisäksi.

      Poista
  3. Tuo tuska on niin tuttua... Kuten kerroin aiemmin, meille tuli se kolmen kuukauden yrityskielto, mikä veti maton jalkojen alta ihan täysin, kun uuden raskauden toivo oli ainoa, mikä vei eteenpäin. Kuitenkin se kolme kuukautta jotenkin meni, ja nyt olen tässä, odottavana. Uskon ja toivon, että teillä Verona ja Minea on sama vielä edessä!

    Nyt jälkikäteen olen ajatellut, että ehkä oli surutyön kannalta hyväkin käydä siellä syvällä aallonpohjalla ennen uutta raskautta. Toki pitkää aikaa minulla ei raskauksien väliin jäänyt, mutta kuitenkin se reilu 5 kk. Jos uusi raskaus olisi alkanut heti parin kuukauden päästä synnytyksestä, jokin vaihe surutyössä olisi ehkä saattanut siirtyä tulevaan. Nyt tuntuu välillä, että uuden raskauden aiheuttamat pelko ja huoli "häiritsevät" suremista. On niin hurjasti tunteita, että kaikki niistä eivät voi olla yhtä aikaa päällimmäisenä.

    Gretelin ja Turnipin vinkit on tosi hyviä. Minä tarrasin juurikin noihin "asioita, joita ei voi tehdä raskaana" -iloihin: söin sushia ja join viiniä! Ja kävin myös jumpassa ahkerasti. Silloin kun jaksoin, yritin antaa esikoiselle kahdenkeskistä laatuaikaa - sellaista, mikä ei vauvan kanssa olisi mahdollista.

    Valonpilkahduksia teille niin toivon, hyviä sekunteja ja minuutteja, jotka vievät eteenpäin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos vinkistä, sushia olen itsekin aika ajoin himoinnut suuresti raskauden aikana! Luulenpa, että listalleni päätyvät siis sushi & valkoviini, nam :)

      Tuo sureminen on aika monimutkainen asia. Välillä mietin, että tulisinpa raskaaksi niin saisin surra rauhassa kun ei tarvi enää murehtia raskaaksitulosta. Sen sijaan mieheni huomautti, että siitähän se huolehtiminen vasta alkaakin, sitten et ehdi enää niin hyvin surra. Totta sekin, mutta nyt taas tuntuu että se vähentäisi huomattavasti tätä yleistä stressiä. Ja ehkä jopa veisi sitä surun pahinta terää pois kun tietää (toivoo!) elämän jatkuvan konkreettisessa muodossa...

      Tosi "helppo" asia kun ajatukset tästä vaihtelevat joka viikko, välillä tympäisee suuresti edes ajatella uutta raskautta.

      Poista
  4. En osaa sanoa mitään, mikä lohduttaisi, mutta ajatuksissa olet edelleen! Päivä ja hetki kerrallaan elämässä eteenpäin, sillä elämä ei ole pysähtynyt, vain hetkeksi jumiutunut.

    VastaaPoista
  5. Olet ollut paljon mielessä, mutta en oikein osaa mitään kirjoittaa. Toivottelen voimia jokaiseen päivään, valonpilkahduksia ja auringonpaistetta. <3

    VastaaPoista