keskiviikko 13. elokuuta 2014

"Olet vahva"

Eletään jälleen uutta viikkoa, jo kuudes sellainen menossa Enkelipojan syntymästä. Olo alkaa hyvin hiljalleen helpottua. Äsken tajusin, että vakioseuralaiseni Syyllisyys on alkanut hankkia itselleen muuta seuraa, ainakaan sitä ei ole enää jatkuvasti näkynyt. Sen sijaan väsymys on aina läsnä, silmänaluset ovat niin mustat että paraskaan meikki ei sitä peitä. Yöt pystyn nukkumaan, mutta nukkumaanmeno on vaikeata joten unet jäävät kovin lyhyiksi.

Tällä hetkellä kaikista paras apu on puhuminen. Olen saanut itselleni ammattiapua usealtakin eri taholta, ja jatkuva asian kertaaminen täysipäisessä seurassa auttaa jäsentämään tapahtunutta, sekä saamaan jotain järkeä tähän täysin romahtaneeseen elämäämme. Olen ollut hieman yllättynytkin siitä, kuinka hyvin julkisin varoin järjestettyä apua on mahdollista saada, erityisesti siksi koska aina on puhuttu niin paljon mielenterveyspalveluiden ruuhkautumisesta. Ehkä tällainen kuolemantapaus rankataan sen verran korkealle, että silloin apua saa.

Suunnattomasti lohtua on tuonut myös vertaiskirjallisuus. Viime viikolla käännyin kirjaston puoleen ja lainasin sieltä kasan kirjoja, mm. seuraavat kirjat olen jo lukenut ja voin niitä lämpimästi suositella aiheesta kiinnostuneille:

Teresa Laine-Puhakainen: Liian lyhyt elämä. Kirja surusta ja hiljaisuudesta.
- kertoo kolmannen lapsensa pian synnytyksen jälkeen menettäneestä äidistä ja hänen surutyöstään

Taru Hallikainen: Pikkuveljet eivät ole perhosia. Kohdun mittainen elämä.
- kertoo toisen kaksospojistaan raskauden aikana menettäneestä äidistä, ja kuinka hän joutui synnyttämään yhden elävän ja yhden kuolleen lapsen.

Erityisesti Hallikaisen kirja sai minut kyynelehtimään vuolaasti lähes koko lukukokemuksen ajan. On niin paradoksaalista kokea yhtäaikaa elämän ihme ja suuri suru toisen lapsen menehtymisen vuoksi. Lisäksi tunnistin monia ajatuksia suruprosessin varrelta. Yksi ajatus liittyy siihen, kun muut sanovat että "Sinä olet niin vahva". Tässä yksi lainaus hänen tekstistään:

"...Kenties raskaita asioita kokeneille ihmisille annetaan vahvuuden leima, jotta he erottuisivat muista. Samalla heidän kokemuksensa siirtyivät kauemmiksi, koska minä en ole vahva ja hän on, minulle ei voi tapahtua mitään ikävää, mutta hänelle voi."

Niin totta! Jokaisen on kärsittävä se kohtalo mikä heille on annettu, eikä siinä kysellä keneltäkään etukäteen että jaksaisitko kantaa tällaisen kokemuksen. Jokaisen on löydettävä itsestään ne voimavarat, jotka auttavat selviämään menetyksestä, oli sitä lähtökohtaisesti vahva tai heikko.

Muistan kun muutama viikko tapahtuneesta eräs lähipiirin ihminen lausui minulle nuo sanat: "Olet vahva". Hän perusteli sitä sillä, että olin jaksanut surusta huolimatta järjestää lapselleni kauniit hautajaiset ja kuinka olin pukenut Enkelipojan omakätisesti arkkuun. Minun mielestäni noilla asioilla ei ollut mitään tekemistä vahvuuden kanssa, ne olivat sellaisia asioita jotka minulla oli vain pakottava tarve hoitaa, vahvuudesta viis. Viimeiset (ja ainoat) palvelukseni omalle pojalle. Suututti ihan, sillä olin juuri viettänyt pari tuntia sängynpohjalla itkemässä ja vahvuus oli siitä olotilasta kaukana. Tietysti ymmärrän, että hänen tarkoituksenaan oli lohduttaa ja jollain tapaa valaa minuun uskoa, että tästä selvitään kyllä.

P.S. Jälkitarkastukseen on enää reilu viikko aikaa ja alkavista kuukautisistakin on jo viitteitä. Ehkä tämä elämä todella menee eteenpäin...

4 kommenttia:

  1. Olen tuosta Hallikaisen kirjasta kirjoittanut täsmälleen saman kohdan muistiin itselleni vihkoon, johon olen keräillyt "selviytymisen eväitä", kaikenlaisia lohdun sanoja ja kokemuksia tältä matkalta. Ja siinä oli pitemmästikin muistaakseni (tai jossain toisessa kohdassa) siitä, miten tämä taakka voi oikeasti osua ihan kenelle tahansa, muistan melkein sanatarkasti: "se voit olla sinä, jonka seuraavassa raskaudessa käy, kuten minulle kävi"...

    Hassu sattuma myös, kun aloitin itse juuri eilen kirjoittamaan blogipostausta surun myötä saaduista "opeista" ja siinä yhteydessä mainitsen tuon kirjan. Teksti jäi kesken, kun tulikin laitettua tänään tuollainen tunnerykäisy, mutta jospa saan sen pian julki.

    Samaan sarjaan tuon "olet vahva" -lausahduksen kanssa menee "olet rohkea", mitä on nyt uuden raskauden myötä on saanut kuulla. Mutta kun ei tässä rohkeudesta ole kyse, tämä oli vain pakottava, fyysinen tarve - tuntui, että elämä ei muuten jatku.

    Puhuminen tekee hyvää, ja kirjoittaminen.

    Lämpimiä ajatuksia täältä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mikä uskomaton sattuma, vielä täsmälleen sama lainaus :) Olin melkein aikeissa lainata tuota Hallikaisen tekstinkohtaa hieman pidemmästikin, mutta tulin toiseen ajatukseen kun mielestäni tässä oli se olennainen.

      Poista
  2. Itse olen törmännyt tohon "olet vahva"-kommenttiin vähän toisella tavalla sanottuna: "ei sun tarvitse olla noin urhea". Ilmeisesti ihmisiä kovastikin tuntuu loukkaavan se, etten huuda ja paru surua ja tuskaa julkisesti, vaan saatan jopa hymyillä ja nauraa sopivassa tilanteessa ja muuten olla vain ihan hiljaa. Kiitos vaan, sisäisesti mulla on kyllä ihan riittävän hirveä olo, vaikken sitä tässä kaikille niin julkisesti tuokaan esiin. :S Mut hyväähän ihmiset vaan tarkoittaa, niinkun kirjoititkin.

    Hei, varovaiset tuuletukset kuitenkin hormonitoiminnan normalisoitumisen merkeille. Itsellä jälkitarkastukseen vielä reilu kaksi viikkoa ja tuntuu pisimmältä ajalta ikinä. Alkaa tuntumaan taas ihan alkuraskauden fiiliksiltä, kun jokaiseen seuraavaan "etappiin" oli joitain viikkoja ja aika vaan mateli. Tokikaan se jälkitarkastus ei sinänsä vielä tarkoita mun kohdalla ainakaan mitään, kun ei kropan toiminnasta ole vielä tietoakaan, mut ehkä tää koko prosessi ja asia saa taas jonkinlaisen pisteen siinä kohtaa. Toivottavasti.

    Voi kun voisi vaan tehdä sellaisen pikakelauksen vähintään joulukuuhun...



    //minea

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Apua, tuo urheus-kommentti on tosi suora. Itse olen tuntenut syyllisyyttä jopa siitä, että kuinka tämä suruprosessi on mennyt niin nopeasti. Jos noin sanottaisiin, niin se vielä oikein ruokkisi sitä syyllisyyttä. Vaikka jokainen suree ihan varmasti "tarpeeksi" eikä pokerinaama tarkoita sitä, etteikö suri hiljaa sisällään tai silloin kun on pois ihmisten ilmoilta.

      Tuota pikakelausta olen toivonut varsin monta kertaa...joulukuuhun sopisi, tai vaikka kokonaan siihen hetkeen kunnes syntyisi seuraava lapsukainen!

      Poista