Eilen olimme kyläilemässä ja tuli nähtyä pikkulapsia oikein urakalla. Ne on ihania!! Pitelin sylissäni mm. maailman leppoisinta 7-kuukautista vauvaa, joka sattui myös olemaan vähän totinen torvensoittaja. Kovalla työllä ja koko pelleilyarsenaalini käyttöönottamisella sain neidin vihdoin hymyilemään :)
Välillä katselin vaivihkaa lapsen vanhempia ja seurasin heidän puuhasteluaan vauvan kanssa. Ihmeellistä mutta totta: niin sitä vain tulee tosi sujuvaksi ja itsevarmaksi lapsen käsittelyssä reilun puolen vuoden aikana! Ehkä tässä voi luottaa siihen, että loppujen lopuksi jonain päivänä kun sitä on itse äiti, oppii käsittelemään myös sitä omaa lastaan juuri oikealla tavalla.
Hassusti mieleen pälkähti tätä pikkuperhettä seuratessa sellainen ajatus, että noilla ihmisillä on juuri se mitä minä nyt eniten maailmassa haluan. Tämä siitäkin huolimatta, että minuuttani, kotiani, parisuhdetta yms yms en missään nimessä haluaisi vaihtaa pois ja arvostan niitä yli kaiken, mutta se yksi pienen pieni asia, pikkainen vauva erottaa meidät ratkaisevalla tavalla tuosta toisesta pariskunnasta.
Kaikki muut asiat meillä on tässä elämässä kunnossa, mutta se mikä puuttuu, sitä en voi korjata enkä tilata mistään...
Ai niin, mies sanoi vielä tämän vierailun päätteeksi huvittavan lausahduksen: "Tiedätkö mitä? Kun seurailin sinua sen vauvan kanssa, ajattelin että sinusta tulee hyvä äiti. Sen minä jo tiesinkin, mutta luulen, että sinusta tulee myös kärsivällinen äiti"
Tämä oli aivan mahtava kommentti ja jos olisin voinut, olisin nauhoittanut sen :D Yleensä kun miehen suusta kuuluu lähinnä pyyntö, että vähän kärsivällisyyttä kiitos...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti