En ole viime vuosina harrastanut enää kovin paljoa tällaista "perinpohjaista" biletystä, ja olokin oli sen mukainen. Eilinen meni edellistä iltaa hartaasti katuessa ja omaa tyhmyyttään kirotessa. Tyhmä aikuinen ihminen hankkii itse itselleen tällaisen olotilan, ja vieläpä aivan vapaaehtoisesti? Taidan jatkaa hyväksi havaittua linjaa eli tissuttelu silloin tällöin on ok, mutta ei tällaista. Örk.
Voisi kokeilla absolutismia, mutta ainakin näin aluksi kaikista mieluiten sellaista pakollista 9 kk:n mittaista, hih!
Olen ajatellut vielä sitä gynekologin visiittiä ja miettinyt, että mitähän siellä sanotaan. Siihen on aikaa nyt puolitoista viikkoa, ja toivoisin että pääsisin sinne jo huomenna! Lyököhän lekuri klomit pöytään ja sanoo, että aloita tuosta (mikä tuntuu vähän epätodennäköiseltä kun en mielestäni kärsi ovulaatio-ongelmista) vai ohjataanko mukisematta sinne inseminaatio-hoitoon mitä itse toivoisin. Vai kaikista pahinta: nauretaanko minut ulos sieltä ja kehotetaan takaisin kotiin peittoa heiluttelemaan? Luulisi kuitenkin, että yksityiselle puolelle raha kelpaa ja asiakas on kuningas.
Joka tapauksessa, otan kaiken kyllä avoimin mielin vastaan sillä on ihana päästä vihdoin ammattilaisen juttusille kun on tässä jo 5 kk:tta pyöritellyt näitä asioita omassa päässään laidasta laitaan. Uskon, että hän kyllä tietää mitä kannattaa tehdä ja mikä olisi meille paras tapa. Nyt ei muuta kuin odottelemaan!
Ai niin, lauantaina kuulin eräältä työtoverilta erittäin henkilökohtaisen ja ihanan tarinan. En tiedä oliko otsaani liimattu lappu nimeltä "vauvakuume" vai mistä hän oikein osasi lähestyä juuri minua tämän tarinan merkeissä. Tämä miespuolinen henkilö kertoi kärsineensä vaimonsa kanssa lapsettomuudesta ja ilmeisesti molemmissa oli ollut vikaa, joten luonnollinen raskaus olisi heille likipitäen mahdoton asia. Lääkäri oli suositellut koeputkihedelmöitystä, mutta tämän kertojan mielestä se ajatus oli vastenmielinen ja hän ei missään tapauksessa halunnut vaimoonsa pumpattavan minkäänlaisia hormoneita, joten he käänsivät heti katseensa kohti adoptiota. Siihen aikaan kymmenen vuotta sitten he saivat todella nopeasti, noin vuoden sisällä, adoptoitua ihanan pienen tytön naapurimaastamme Venäjältä ja ovat tällä hetkellä nuoren neidin onnelliset vanhemmat :) Minusta oli niin hellyttävää kuulla puolituntemattomalta työkaverilta tarina sellaisesta aiheesta, joka on ihan varmasti ollut heidän elämänsä kipein kokemus mutta joka kuitenkin päättyi onnellisesti. Ja taas sai itsekin toivoa lisää!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti