Musertavat vauvauutiset

Äskettäin kuulin uutisia. VAUVAuutisia. Se eräs lähipiirin nainen, jonka tilannetta olen seurannut sillä silmällä jo pidemmän aikaa, pamautti uutisensa. Se tapahtui julkisessa tilanteessa, jossa oli paljon ihmisiä koolla ja mistä en päässyt mitenkään pakoon menettämättä kasvojani. Se oli....musertavaa.

Tilanne ja oma reaktio yllätti minut ihan täysin. Kuvittelin olevani sen verran reilu ja ylevä ihminen, että olisin pystynyt pistämään omat negatiiviset tunteeni syrjään, mutta ne suorastaan vyöryivät ylitseni ja tuntui, että tukehdun siinä paikassa kaikkeen siihen harmitukseen ja kateellisuuteen. Olisin halunnut juosta vessaan itkemään ja unohtaa kaikki hyvät tavat, mutten voinut.

Niinpä kokosin kaikki näyttelijäntaitoni ja pusersin hymyn kasvoille ja onnittelin. Jos joku katsoi kasvojani tarkemmin, pystyi varmasti erottamaan tärisevän suun ja nykivän hymyn. Sen jälkeen palasin omalla työpisteelleni ja pidättelin kyyneleitä.

Päässä liikkui sata miljoona ajatusta yhtäaikaa: Miksi hän, eikä minä? Miksi minun täytyy mennä lapsettomuushoitoihin ja hän onnistui kolmessa kuukaudessa? Aloitimme yhtäaikaa mutta miksi juuri hänellä tärppäsi? Minunhan se piti ilmoittaa näihin aikoihin jääväni muutaman kuukauden päästä mammalomalle!

En arvannut, että tämä olisi näin kamalaa. Ja minä olen sentään suhteellisen vahva ihminen. Ilmeisesti olenkin vähän (paljon) pikkumainen.

Näiden tunteiden siivittäminä onnistuin saamaan aikaan myös pienen tekstiviestikeskustelun miehen kanssa. Pettyneenä tekstasin miehelle uutiset, ja vastaukseksi tuli pari viestiä tyyliin "Älä huoli, kyllä sinäkin kohta pääset samasta syystä mammalomalle jne jne" ja "Ihan pian se onni potkaisee meitäkin". Siinä vaiheessa oli pakko tekstata takaisin, että en oikeasti halua kuulla noita turhanpäiväisiä kliseitä sillä ne ovat tässä tilanteessa kuin bensaa liekkeihin!

Mitä toivoisin (ja sanoinkin sen miehelle), on että mies osallistuisi ihan rehellisesti pahoihin fiiliksiin eikä yrittäisi ulkopuolisen lailla tsempata minua, ikäänkuin asialla ei olisi hänelle niin suurta väliä. Aivan kuin hän olisi vain minulle tukena jossain minun omassa projektissani, joka ei ole yhtä tärkeä hänelle. Haluan, että me jaetaan tämä yhteinen tuska ja että siitä voidaan keskustella suoraan ja avoimesti, eikä niin että koko ajan täytyy hyssytellä ja painaa asiaa villaisella. Tämä on helkkarin iso asia ja vieläpä kipeä sellainen!

Tiedän ihan tasan tarkkaan, että mies haluaa vauvaa yhtä paljon kuin minäkin, mutta hän vain osoittaa sen eri tavalla. Lisäksi hänellä on varmaan jonkinlainen kuvitelma, että hänen pitää olla minulle tukena ja vähän piilotellakin omaa pahaa oloaan. En minä kuitenkaan sellaista avioliittoa halua. En ole semmoinen nainen, jota pitää koko ajan tukea ja paapoa, vaan voin itsekin tukea miestä takaisin ja surra yhdessä, jos siltä tuntuu. Mies ei ollut ilmeisesti osannut ajatella asiaa ollenkaan tältä kantilta ja lupasi lopettaa turhanpäiväiset kliseet. Suorapuheiselle vaimolle suoraa tekstiä sen sijaan ;)

Nyt menen rypemään ja vellomaan näissä pahoissa fiiliksissäni. Päätin pistää terveelliset elämäntavat täksi illaksi tauolle ja lohduttautua karkkisäkin & elokuvan voimalla. Aamun mennessä saa rypemiset olla ryvetty ja sitten on taas parempien ajatusten aika!