tiistai 8. heinäkuuta 2014

Kotona - ilman vauvaa, tyhjällä kohdulla

Eilen pääsin jo sairaalasta kotiin. Luulin joutuvani olemaan siellä vähintään yön yli, mutta helpotus oli suuri kun osastolla kerrottiin, että saisin halutessani lähteä jo samana päivänä. Luojan kiitos komplikaatioita ei ilmennyt synnytyksen jälkeen ja oloni oli fyysisesti yllättävän hyvä. Johtui varmaan siitä, että synnytys oli niin nopea ja helppo eikä näin ollen vienyt voimia, toisin kuin Sintistä.

Niinpä illansuussa lähdimme kotiin, kun olin ensin saanut hieman levätä osastolla. Kotiinpaluu tuntui lohdulliselta, vaikkakin hirveältä siinä mielessä että sinne piti palata ilman vauvaa. Meillä on edelleenkin kaikki vauvantarvikkeet esillä kotona, sillä emme yksinkertaisesti ole jaksaneet pakata niitä pois. Kaikki energia menee perustoiminnoista huolehtimiseen. Outoa kyllä vieressäni oleva vauvansänky ei haittaa, sillä mikään näkyvä ei voisi muistuttaa minua menetyksestämme enempää kuin tämä sisällä jatkuvasti vellova tuska.

Tänään on tuntunut helpottavalta tehdä surutyötä niin, että hoidan mahdollisimman paljon käytännön asioita pois. Esimerkiksi hautajaiset varasin jo eilen, hautausmaaksi valitsimme kauniin alueen joka on kotiamme lähimpänä. Siellä on sitten helppo piipahtaa aina kun haluaa. Hautausmaan toimistosta kerrottiin, että saisimme itse valita myös hautapaikan ja toki näin halusimme myös tehdä. Tänään kävimme paikan päällä, ja vaikka visiitti oli todella raskas, meitä helpotti että pienokaisemme viimeiseksi lepopaikaksi valikoitui kaunis ja vehreä aukio, jonne aurinko paistaa aamusta iltaan. Itse rakastan valoa ja aurinkoa, joten tuo näkökohta tuntui erityisen tärkeältä.

Iltapäivällä kotona oleminen rupesi ahdistamaan toden teolla, joten pääsimme lähteä koko perheen kesken uimarannalle jotta Neiti S saisi hieman mukavaa tekemistä ja että pääsisimme kotimme tukahduttavaa kuumuutta pakoon. Tuntui todella epätodelliselta olla siellä hauskaa pitävien ihmisten keskellä, samalla itse aurinkolasien takaa kyyneleitä vuodattaen. Surun työstäminen menee aalloissa, välillä on tylsämielisen tyhjä olo, toisinaan taas iskee hillitön ahdistuskohtaus jolloin epätoivoisesta itkemisestä ei tule loppua. Kiitän Luojaa kalliista esikoisestamme Neiti S:stä, sillä muuten kaikki tuntuisi pelkältä suurelta mustalta aukolta. Hänen läsnäolonsa ja 2,5-vuotiaan hupsut jutut saavat meidän pysymään elämässä kiinni ja jopa hetkittäin hymyilemään & nauramaan.

16 kommenttia:

  1. "Niin lähdit enkeli kultainen
    luo taivaan omien enkelten.
    Ota syliisi Isä taivainen,
    nyt lapsemme pienoinen."

    Tiedän, millaisia tunteita mielessäsi myllertää, sillä menetimme enkelipoikamme toukokuussa. Siellä ne meidän pojat nyt leikkii yhdessä, ja tiedän, että heillä on hyvä olla.

    Lämmin osanotto suruista suurimpaan ja paljon voimia sekä jaksamista tuleviin päiviin! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kovasti! Tuo oli yksi runoista, jotka luimme pojallemme synnytyssalissa hyvästien yhteydessä...todella kaunis...

      On lohdullista ajatella, että enkelipojilla on siellä ylhäällä toisistaan seuraa <3

      Poista
  2. Ei tätä voi lukea ilman kyyneliä! Elämä tuntuu niin epäreilulta! Jaksamista teille sinne surun keskelle...

    VastaaPoista
  3. "Lapsen, jonka Herra antoi, Herra otti luoksensa. Herralla on kädessänsä syntymä ja kuolema. Jeesus seiso vierellämme, kun niin vähän ymmärrämme teitä pyhän Jumalan, alla murheen vaikean."

    Teitä lämmöllä muistaen ja voimia tuleviin päiviin toivottaen, Helmina

    VastaaPoista
  4. En voi kirjoittaa muuta kuin että suuri osanottoni teidän suruunne. Nyt on suruliputus. Voimia, virtuaalihaleja. Ajattelen teitä.

    VastaaPoista
  5. Hei. Eksyin blogiisi juuri ennen näitä musertavia uutisia. Uusimman kirjoituksesi silloin nähdessäni sydän todella jätti lyönnin välistä.. Vaikka en edes tunne teitä, koskettaa syvästi silti. Todella, todella paljon voimia tähän uuteen elämään ja näillä uusilla kengillä kävelyn opettelemiseen. Itse menetin ennenaikaisena syntyneen poikani muutaman päivän iässä kuusi vuotta sitten. Tässä on yksi runo, josta pidän jotenkin erityisen paljon;

    "Minulla on jalassani kenkäpari.
    Ne ovat rumat kengät.
    Epämiellyttävät jalassa.
    Vihaan kenkiäni.
    Joka päivä käytän niitä ja toivon,
    että minulla olisi toiset kengät.
    Joinakin päivinä kenkäni tekevät niin kipeää,
    että en usko voivani ottaa enää yhtään askelta.
    Silti pidän niitä edelleen.
    Minua katsotaan pitkään näissä kengissä.
    Ne ovat myötätuntoisia katseita.
    Näen toisten silmistä, että he ovat iloisia,
    että nämä ovat minun kenkäni eivätkä heidän.
    He eivät koskaan ota kenkiäni puheeksi.
    Jos he saisivat tietää, miten kauheat nämä kenkäni ovat,
    se saattaisi tehdä heidän olonsa epämukavaksi.
    Jotta kukaan todella ymmärtäisi näitä kenkiä,
    niillä pitää kulkea.
    Mutta, kun olet kerran laittanut ne jalkaasi,
    et voi koskaan ottaa niitä pois.

    Nyt olen huomannut, etten ole ainoa nainen, jolla on tällaiset kengät.
    Maailmassa on monta paria näitä.
    Jotkut naiset ovat kuin minä,
    heihin sattuu päivittäin, kun he yrittävät kulkea niillä.
    Jotkut ovat oppineet kulkemaan niillä niin,
    ettei satu ihan niin paljoa.
    Jotkut ovat käyttäneet niitä niin pitkään,
    että menee päiviä ennen kuin he muistavat miten paljon heihin sattuu.

    Kukaan nainen ei voi ansaita näillä kengillä kulkemista.
    Silti, näiden kenkien vuoksi olen vahvempi nainen.
    Nämä kengät ovat antaneet minulle voimaa kohdata mitä vain.
    Ne ovat tehneet minusta sen joka olen.
    Tulen ikuisesti kävelemään lapsensa menettäneen naisen kengillä."
    -Tuntematon-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, ihana runo! Käänsin ja luin tämän sanasta sanaan miehelleni, itku tuli.

      Poista
  6. Osanottoni ja paljon voimia tulevaan <3. Olen sanaton.

    VastaaPoista
  7. Päivä ja hetki kerrallaan. <3
    Surutyö on varmasti raskas taakka kantaa, mutta lähetän täältä edelleen lämpöisiä ajatuksia luoksenne jaksamaan tulevaa!

    VastaaPoista
  8. Koko tilanne on niin kohtuuton, epätodellinen ja vastoin kaikkea oikeustajua: eihän pienen vauvan kuulu menehtyä, eikä äidin kuulu jäädä ilman vauvaa... Ja jos on aivan pakko valita, niin ei etenkään sellaisen äidin, jolla on sellainen historia kuin sinulla... Onneksi kuitenkin on ihana neiti S, joka pitää kiinni elämässä. Koeta jaksaa!

    VastaaPoista
  9. Paljon voimia teille tähän tilanteeseen! Voi kun osaisi jotakin enemmän sanoa...

    VastaaPoista
  10. Kirjoitan nyt kommenttini, vaikka sillä ei loppujen lopuksi olisikaan suurempaa merkitystä. Haluan vain kertoa, että olette olleet mielessäni vaikka en teitä millään tavalla tunne. Aloitin blogisi seuraamisen kun odotit esikoistanne, meillä kun on myös joulukuussa -11 syntynyt esikoispoika. Rintaani painoi kovaa hetken, kun luin uusimpia kirjoituksiasi.

    Paljon voimia ja jaksamista teille. Minäkään en osaa muuta sanoa.

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, kommentillasi on paljonkin merkitystä...arvostan jokaikistä.

      Poista
  11. Olen niin pahoillani, surullinen puolestanne. Ei tällaisen edessä ole sanoja.

    Voimia ja lämpöä teidän perheelle!

    VastaaPoista