Refluksikierteen toinen näytös

Viimeiset puolitoista viikkoa ovat olleet aika tukalaa aikaa. Viime viikolla havahduin siihen, että ainakin pari iltaa oli mennyt kovasti itkevää vauvaa rauhoitellessa mikä on Sintille tosi epäluonteenomaista. Tyttö kun on itkenyt ainoastaan hidasta palvelua ja senkin osalta käytännössä vain nälkää. Nyt itku on ollut todella voimakasta eikä oikein ole tyydyttynyt millään toimenpiteillä ja välillä pelkäsin jo koliikkiakin, mutta en ollut oikein valmis nielemään sitä diagnoosia sellaisenaan.

Viikonloppuna olin jo aivan epätoivon partaalla ja tuntui, etten pystynyt pidättelemään omiakaan kyyneleitä kun tuli niin paha olla toisen puolesta. Ja se avuttomuus, kun ei pysty auttamaan mitenkään muuten kuin sylissä pitämällä! Maanantaina soitin sitten neuvolaan, ja terkka oli oireista kerrottuani sitä mieltä, että kyseessä on refluksivaiva (taas). Se kävi todellakin järkeen, mutta emme olleet osanneet yhdistää tätä vaikka muutama viikko takaperin kärsittiin samoista vaivoista. Tällä kertaa oireet olivat nimittäin selkeästi rajummat ja ilmenivät vähän eri tavalla. Nyt vauva on aloittanut itkunsa n. 10-20 min. syömisen jälkeen ja saattanut itkeä pitkiäkin pätkiä kerralla, mutta siis erityisesti sen ajan kun ruoka alkaa nousta takaisin ruokatorvessa ja pulauttelu alkaa. Viime kerralla tyttö pirahti itkuun vain puklatessa mutta lopetti sitten. Nyt ruokatorvi on varmaan aika pahassa kunnossa kun vaivaa on jatkunut niin pitkään ja itku on selkeästi voimakkaampaa kuin edelliskerralla...Ja voitte vaan kuvitella sitä illan kulkua kun tyttö tykkää syödä iltaisin useasti, eli jatkuvasti joko syödään tai itketään.

Terkan neuvosta otimme siis jälleen kuvioihin maidonsakeuttajan eli sakeutettu pullomaito annetaan kahdesti päivässä, meillä käytännössä päiväunien jälkeen + illalla ennen nukkumaanmenoa. Samoin olen ryhtynyt taas antamaan Gavisconia jota lääkäri viimeksi määräsi ja onneksi sitä oli jäljellä. Näillä olemme Sinttiä lääkinneet maanantaista asti, ja ehkä jotain toivoa on näköpiirissä sillä eilen pukluja tuli huomattavasti vähemmän ja samoin ehkä myös itkua. Tämä ja huominen päivä näyttää viimeistään totuuden.

Tämän koettelemuksen aikana olen myös löytänyt oman heikon kohtani äitinä. Minulla on ollut todella vaikea kestää Sintin kovaa itkua, sillä kuten tuossa aiemmin sanoin, olen tuntenut oloni niin avuttomaksi. Maanantaina muistan pelänneeni Sintin heräämistä päiväunilta, sillä ajatuksella, että "taas se kohta alkaa"...Olen heijannut, hyssytellyt, hytkyttänyt, kuiskutellut korvaan, sylitellyt, laulanut, kanniskellut ja mitä ikinä ihminen voi keksiä. Silti Sintti on itkenyt kipujaan helposti puoli tuntia kerralla suoraa huutoa mikä on tuntunut valovuoden mittaiselta. Sydän on vuotanut verta samaan aikaan.

Mies kommentoi minulle tässä eräänä päivänä, että älä nyt tästä vielä masennu vaan ajattelepa sitä päivää kun meillä on jo pari kolme lasta ja kaikki sairastavat pari viikkoa yhtä kyytiä nuhakuumeet, korvatulehdukset jne jne. Niin kai. Mutta näin pienelle ei oikein voi selittääkään mitään kun ei se poloinen ymmärrä joten tuntuu että häntä ei osaa tarpeeksi lohduttaa.

Ugh. Tästä ne vanhemmuuden syvät huolet alkavat!