torstai 14. huhtikuuta 2011

Hiljainen Hehkutus

Olen pitänyt puolivahingossa pienimuotoista blogitaukoa, sillä on ollut ihan sairaan kiire viime päivinä! Lisäksi tunnustettakoon, että ensimmäistä kertaa olen kärsinyt eräänlaisesta "writer's blockista". En oikein tiedä mistä kirjoittaisi, sillä ajatukset poukkoilevat laidasta laitaan ja fiilikset vaihtelevat. Luulin aina, että plussasta seuraisi valtava ja jatkuva onnellisuus, mutta nyt koen olevani jonkinlaisessa välitilassa mikä aiheuttaa pientä epävarmuutta. Luulen, että kun pääsen varhaisultrassa oikeasti näkemään alkion ruskuaispussissaan, se viimeistään konkretisoi tilanteen ja alan uskoa todellakin olevani raskaana :)

Välillä tulee sellaisia hetkiä, kun onni suorastaan purskahtaa joka solusta sisään ja tekisi mieli kiljua koko maailmalle: "Olen raskaana! Olen raskaana!". Toisina hetkinä itsesuojeluvaisto pistää jarrua päälle, ja muistuttelee ottamaan rauhallisesti. Pääasiallisena tunteena on kuitenkin pieni, varovainen sydämessä asuva hiljainen onni :)

Se mistä olen hieman yllättynyt, on että tämä lapsettomuushoitojen aikana alkanut voimakas itseeni käpertyminen vain jatkuu ja voimistuu. Aiemmin se oli tarpeen, jotta saisin keskitettyä kaikki voimavarani hoitoprosessiin ja pidettyä fokuksen siinä yhdessä elämän tärkeimmässä pyrkimyksessä. Nyt kun se piste on saavutettu, olen toki kertonut niille läheisille, jotka tiesivät hoidoistakin, mutta en ole mitenkään intoillut heille asiasta vähintään joka toinen päivä, kuten olisin etukäteen olettanut. Tavallisesti olen intoilijaluonne ja tykkään hehkuttaa mukavia asioita yhdessä ystävän kanssa, mutta ehkä tämä on vain niin valtavan iso juttu että vielä ei voi.

Meillä on miehen kanssa muodostunut oma iltarutiini. Joka ilta pyydän miestä komentamaan Sinttiä pysymään visusti sisälläni, ja sitten mies kuiskaa kehotuksen masulleni. Toivottavasti siitä on apua :)

4 kommenttia:

  1. ihana mies sinulla. :)
    minun silitteli eilen selkääni sen kipukohtauksen jälkeen, kun näki, että teki oikeasti tosi kipeää. lupasi alkaa lukea masulle sitten muutamien viikkojen kuluttua pekka töpöhäntää ja uppo-nallea. :)

    VastaaPoista
  2. Minä reagoin samalla tavalla - olemalla aika hiljaa koko raskaudesta ulos päin. En osaa jakaa sitä sellaisten kanssa, jotka eivät todennäköisesti ymmärrä, kuinka iso asia tämä meille on. Ystävistä on valikoitunut muutama uskottu, jotka olivat mukana täysillä jo hoitojen alusta asti. Muille olen vastaillut raskaudesta, jos ovat kysyneet.

    Mun mies juttelee myös mahalle päivittäin. Kertoo, että odottaa kovasti sitä, että tytöt tulee ulos. Ja että heidän pitää nyt potkia koko ajan ja kovaa, jotta me tiedetään kaiken olevan kunnossa. Ja että isä tietää, ettei heidän kanssaan tule olemaan helppoa, äitinsä tyttäriä kun ovat. Mutta isä tulee olemaan se, joka sanoo viimeisen sanan. Heh, niinhän se luulee :) Tiedän, että tytöt tulee kiertämään miesraukan pikkusormensa ympärille heti, kun ulos putkahtavat. Tai no, ovat tainneet tehdä sen jo nyt..

    VastaaPoista
  3. Tuttuja tunteita. Itsekin olin koko ensimmäisen kolmannekseen hyvin hissukseen Nyytistä, ja tunteet vaihteli epäuskoisuudesta onnellisuuteen ja taas epävarmuuteen. Kuitenkin muistan mm. erään kerran, kun työpaikan hississä yhtäkkiä ajattelin "minä olen raskaana eivätkä nuo muut aavista mitään" ja tunsin itseni valtavan onnelliseksi. Nauti noita hiljaisista hetkistä ja anna itsellesi (sekä teille molemmille) aikaa sopeutua tähän ajatukseen. <3 On sinulla sitten myöhemmin runsaasti aikaa hehkuttaa asiaa ympäriinsä. ;)

    VastaaPoista
  4. Pingu: kyllä, mieheni on super-ihana :) Hmm, pitäisiköhän meilläkin ottaa Pekat ja Nallet lukulistalle...

    Mimmi: Kiva kuulla, että ehkä tämä on sitten ihan normaalia. Varmaan tämä alkuvaihe menee yllätyksen piikkiin, ja toisaalta eipä tässä vaiheessa muutenkaan ole vielä syytä aiheesta huudella :) Onnellista odotuksen jatkoa sinne!

    Äni: Kiitos kivoista sanoista :) Olet ihan oikeassa, ehtii tätä vielä myöhemminkin hehkuttaa! Nyt täytyy ensin tottua ajatukseen.

    VastaaPoista