Keskenmenosta on kulunut aikaa nyt reilut 2 viikkoa. Omasta mielestäni olen päässyt sen yli yllättävän hyvin ja nopeasti, mutta toki edelleen mieleen pulpahtelee aika surullisiakin ajatuksia. Vaikeimpia ovat ne hetket, kun vastaan tulee raskausmaha ja päänsisäinen laskuri rupeaa tekemään omia laskutoimituksiaan ja ajattelemaan, kuinka aivan kohta minäkin olisin näyttänyt samalta....Pian olisin saanut kiskoa jo jalkaan niitä kesänaikaisia raskausvaatteita joita toissakesänä tuli käytettyä ja säilöttyä kaappiin uutta aikaa odottamaan....Sitten on vain pudotettava itsensä maan pinnalle näistä turhista ajatuksista.
Saa nähdä tuleeko vuodenvaihteessa mieleen taas alakuloisia ajatuksia, kun olisi ollut pikkuisen syntymäpäivä.
Nämä mietteet käynnisti todennäköisesti juuri päällä oleva ovulaatio. Tuntuu hölmöltä, että menossa on selkeääkin selkeämmin käynnissä otolliset ajat juuri nyt kun ei saa yrittää. Tämä kierto olisi kuitenkin vielä maltettava kunnes ensi kierrossa voi taas aloittaa. Ei sinänsä pitkä odotusaika kun pelkäsin paljon pahempaa. Mutta mikä sen sijaan on hyvin ärsyttävää, että seuraavaa PAS:ia saamme odotella ainakin elokuulle saakka. Nimittäin ensi ovulaatio tulee varmaan juuri silloin kun olemme ehtineet lähteä jo ennakkoon varatulle kesälomareissulle, ja sitä seuraava puolestaan klinikan kesätauon aikana! Jos luomuna ei tärppää, on meidän vain odoteltava elokuulle ja toivottava parasta.
Isompi mutta on varmaan se, että ajatus uudesta luomuraskaudesta on ruvennut pelottamaan. Mieleni perukoilla on kehkeytynyt teoria, että ehkä minun ja miehen kehnoilla suvunjatkamistaidoilla ei vaan saa vauvaa aikaiseksi luonnollisella tavalla, että seuraavakin menisi kesken. Eräs ystäväpariskunta on meillä samanlaisessa tilanteessa, paitsi että heillä meni ensin kaksi luomuraskautta kesken ennenkuin he siirtyivät ICSI:in. Olemme keskustelleet aiheesta paljon, ja meillä molemmilla on sama epäilys siitä, että ehkä tällaisilla edellytyksillä luomuvauvaa on erittäin hankala saada. Tästä ekasta keskenmenosta selvisin, mutta miten selviytyisin toisesta??
Näin sekalaisia ajatuksia ilmoille heitellessäni myös eräs toinen asia keskenmenoon liittyen on mietityttänyt ja hieman ihmetyttänytkin. Kerroin tapahtumasta kolmelle ystävälleni tilanteen ollessa akuutisti päällä, ja vain yksi näistä henkilöistä (joka on kokenut saman itse monta kertaa) on aktiivisesti tukenut minua koko ajan. Tämä ystävä soitti minulle noina päivinä joka päivä monta kertaa ja tiedusteli miten menee, ja kuinka tyhjennys etenee. Nämä kaksi muuta erittäin läheistä henkilöä eivät ole kertaakaan sen ensimmäisen keskustelun jälkeen ottaneet asiaa puheeksi, edes tiedustellakseen tuliko komplikaatioita tai miten voin. Joskus tämäkin kieltämättä hieman surettaa :(
