perjantai 14. lokakuuta 2016

Taikan perjantaiterveiset

Moikka, mä tulin taas kertomaan mun kuulumisia kun äiti lupas kirjottaa mun puolesta!

Mulle onkin tapahtunut viime aikoina vaikka mitä. Oon ensinnäkin tajunnu, että kaikki ihmiset ei ole mun mielestä niin kivoja ku isi ja äiti - jotku on niin pelottavia, että on ihan pakko vähän itkaista. Joskus itken jopa mummua jos en ole sitä hetkeen nähnyt, mut sitten mä taas muistan kuka se olikaan :) Voi kamala kun mua itketti äskettäin mun neuvolantäti. En siis muistanu yhtään nähneeni sitä aiemmin, ja kaikki harjotteet tuntu NIIIN ikäviltä. Onneks pääsin siitä äidin syliin turvaan, huh.

Minäpä olen ruvennut syömään isojen ihmisten ruokaa! Tykkään kasvissoseesta, puurosta, maissinaksuista, muroista, NAM. Ja vedestä minä vasta tykkäänkin! Äiti laittaa sitä mulle nokkamukiin ja opin toissapäivänä juomaan siitä ihan itse. Vesi on HYVÄÄ :) Sitä minä vaan aina ihmettelen, että miten se kaikki hyvä syötävä katoaa niin pian...? Aina se loppuu kesken, vaikka äiti muka yrittääkin sanoa että oon syönyt jo tarpeeksi.

Kaikista parasta on kuitenkin tissimaito ja sitä minä onneksi saan niin paljon kun haluan!

Mun lempi-ihminen koko maailmassa on äiti. Äiti on niin ihana! Ja hassu - kun se ilmeilee mulle, en voi olla nauramatta ja äiti tietää kaikki ne paikat, josta kutian. Toiseksi paras ihminen on mun ikioma isosisko - sitä jaksaisin seurata vaikka tuntikaupalla! Sillä on kaikki niin mahtavaa ja hienoa, sen lautasella näyttäis olevan paremmat eväätkin kun mulla. Oon harjotellu, mutta vielä en yllä sen lautaselle - aion kähveltää sieltä niitä herkkuruokia heti kun vaan pystyn. Sanokaa mun sanoneen!

Äiti on siitä kans hyvä, että se osaa laittaa mut nukkumaan just oikealla tavalla. Kukaan muu ei oikeen osaa. Ja rrrakastan nukkua äidin kainalossa! Viime yönä se nousi keskellä yötä vessaan ja siihenhän mä tietysti heräsin. Vähän kyllä ihmettelin kun äiti ei alkanut mun kanssa millekään, eikö se ylösnouseminen muka tarkoittanut, että on heräämisen aika..? Aikani tökin sitä nenään ja yritin huudella kaikenlaista, mutta sit oli vaan pakko luovuttaa. Jotenkin aamuisinkin äiti näyttää siltä, että ihan kuin mä nousisin sen mielestä liian aikaisin. Mutta jos ei nukuta niin ei vaan nukuta!

Nyt mun täytyy taas mennä, hauskaa viikonloppua kaikille! :)

keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Kiinteiden aloitus & hyvästi yöunet!

Suunnittelin täysimetystä, mutta tuli otettua siihen noin viikon etumatka sillä Taika vaikutti niin kovin kiinnostuneelta meidän muiden eväistä. Näin ollen viime lauantaina meillä pyörähti siis käyntiin kiinteiden maistelu! Sintti aikoinaan irvisteli perunalle monta monituista kertaa kun sillä terkan kehotuksesta aloitettiin, joten nyt päätin kokeilla mieluummin bataattia.


Hrh, aikamoisen näköistä mössöä! Keitin siis ihan vain bataattia, muussasin haarukalla ja lisäsin maidonkerääjällä saalistettua äidinmaitoa joukkoon + vähän keitinvettä. Lusikan kanssa lähestyttäessä typyn suu aukeni kuin pienellä linnunpojalla - jotenkin hän taisi tietää, että sapuskaa on tulossa. Ekat 2 lusikan kärjellistä upposivat kuin veitsi voihin, vaikutti että bataatti oli herkkua. Paljoa hän ei saanutkaan, sen verran kuin sujuvalta tuntui eli ehkäpä yhteensä teelusikallisen tai puolentoista verran. 

Samaa tavaraa tarjoiltiin sitten illemmasta uudelleen, mutta tällä kertaa tyyppi irvisti ja syljeksi suurimman osan sapuskasta ulos. Sama toistui seuraavan päivän lounaalla. Uskottava oli, bataatti veks ja vaihtoon! Tässä vaiheessa tajusin myös, että eka ruoka-annoksen antamisen jälkeen ei kakkaa ollut näkynyt eikä kuulunut joten ajattelin aiemmista suunnitelmistani poiketen tarjota jo tässä vaiheessa päärynää, sillä sillä on myös laksatiivisia vaikutuksia. 


Sunnuntai-iltana Taika sai sitten päärynää. Paaljoon paremman näköistä! Makukin teki vaikutuksen, neiti olisi hotkinut sitä vaikka kuinka, mutta annoin vain tuon kuvassa näkyvän annoksen eli arviolta 2 teelusikallista. Maanantaina lounaaksi nautittiin sama satsi uudestaan, ja vasta silloin, noin parin vuorokauden panttaamisen jälkeen vatsakin viimein rupesi toimimaan. 

Kiinteiden aloitus pisti selvästi neidin systeemit vähän sekaisin, sillä vatsan lisäksi ongelmia rupesi aiheuttamaan myös nukkuminen! Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä meillä ei käytännössä nukuttu ollenkaan. Taika kyllä nukahti illalla, mutta heräsi jossain vaiheessa syömään ja kun minä olisin ollut menossa nukkumaan, hän heräsi hillumaan vieressäni eikä uni enää tuntunut maistuvan. Kivuissaan hän ei ollut koska ei itkenyt tai huutanut, mutta jokelteli niin äänekkäästi että pelkäsin Neiti S:n viereisessä huoneessa heräävän. Me yritimme miehen kanssa myös saada sen elämöinnin ja heiluvien pikku nyrkkien ja jalkojen keskellä saada vähän unta, mutta huonolla menestyksellä. Sama toistui seuraavana yönä vähän lievempänä versiona.

Tuumasin, että nyt on parempi pitää vähän taukoa sillä näitä "sivuoireita" on ilmennyt aivan riittävästi. Terkka kyllä varoitti etukäteen, että suolistolle tämä on kova juttu: voi ilmetä joko ripulia tai ummetusta ja niinhän siinä sitten kävi. Eilen ja tänään emme ole antaneet mitään muuta kuin tissimaitoa, ja masu rupesi purkautumaan eilen (köhöm, nimenomaan noilla sanoilla ja omaan sänkyynsä...) ja tänään koko tyttö on ollut aivan uupunut. Häntä nukuttaa kovasti ja päiväunet ovat selkeästi olleet pidempiä kuin aiemmin. Pienen vauvan elämä on sitten rankkaa! (ja ehkä vähän äidinkin)

Parin päivän tauon jälkeen jatketaan taas, kun on vähän toivuttu tässä välissä.

Millaisia kokemuksia lukijoilla on kiinteiden aloituksesta? :) Ollaanko me ainoita yöunensa menettäneitä?

perjantai 16. syyskuuta 2016

Pikku piraija - auts, se puree!

Meidän Taika-tyttönen on kasvatellut viime aikoina hampaita, ja sunnuntaina hän päätti kokeilla miltä liharavinto tuntuu suukalustossa. Olin tyytyväisenä imettämässä kunnes yhtäkkiä: "Hauk!". Voi itku, miten kipeää se tekee!! Eikä siinä vielä kaikki, vaan typy iski raivokkaasti hampailla kiinni lukemattomia kertoja tuonkin jälkeen. Sydän syrjälläni imetin ja pelkäsin seuraavaa kertaa. Yritin noudattaa Sintin kanssa hyväksi havaittuja oppeja, eli isoon ääneen karjahtamista ja imettämisen lopettamista välittömästi sen jälkeen kun vauva on purrut. Taika pirahti itkuun vain kerran, muina kertoina äidin elämöinti tuntui häntä vain huvittavan. Ja äidin epätoivo puolestaan kasvoi..!


Jostain kumman syystä tämä pureskelu kesti vain 2 päivää. Sen jälkeen ei ole purtu eikä näykitty. Kummallista, mutta mahtavaa! Aiemmin olin iloinnut siitä, että typy on oppinut aika hyvin imemään ilman rintakumia ja arat rinnanpääni jopa kestämään sitä. Suunnittelin, että ehkä voisin jopa lähiaikoina luopua rintakumista kokonaan, mutta nyt en taidakaan uskaltaa. Se toimii välissä pienenä iskunvaimentimena joten taidan sittenkin vielä jatkaa sen kanssa ;)

Toissapäivänä löysin jostain kaulakuopan ja olkapään tienoilta fritsun. Arvatkaapas kuka sen on tehnyt - kyllä, tuo samainen pikku piraijani! Tyttö iskee hampaat tai huulet kiinni ihan sinne mitä tarjolla on, ja alkaa lupsuttaa. Sormestakin hän puree niin että sattuu. Epäilen, että kolmas hammas tekee tuloaan mutta en ole vielä keksinyt minne.

Muutenkin likalla on ihan hirveä meno päällä. Eilen hän kääntyi eka kerran ympäri ja tänään uusista taidoista riemastuneena kääntyy koko ajan. Tämä tarkoittaa samalla sitä, että nokoset isin ja äidin sängyllä ovat nyt loppu. Ei uskalla ottaa riskiä siitä, että muksu rullailisi itsensä sängyltä pois ja kopsahtaisi parkettiin.

Toinen paikka, missä Taika ei voi pidätellä itseään on imetyshetket rinnalla. Parhaimmillaan molemmat koivet sojottavat kohti ilmaa ja vähintään yksi käsi mätkii tissejä, itseään pepulle tai päähän jne jne. Multi-taskaaja jo pienestä pitäen. Tuo samainen husominen ja huitominen tietysti asettaa omat haasteensa nukahtamishetkiin, mutta mitäpä ei äidin karhusylikaappaus pelastaisi...!

Ja 5kk:n neuvolassa meillä oltiin 8,1kg ja 67 cm. Piikit tuikattiin, niistä nousi ikävä kuume ja huono olo. Nytkin nenä vähän vuotelee.

Hyvää viikonloppua! :)

sunnuntai 4. syyskuuta 2016

Tissiposki 5kk:tta

Meidän pieni tissitakiainen on täyttänyt viisi kuukautta, uskomatonta! Hän on vielä kovin pieni, mutta silti tuntuu niinkuin tuo tyyppi olisi ollut meillä aina. Hän on osoittautunut varsin leppoisaksi ja hauskaksi tapaukseksi - kunhan ruokahuolto pelaa ja nukkumaan älytään laittaa tarpeen koittaessa, kaikki on hyvin ja hymyjä satelee.

Fyysisesti typy on sen sijaan vähän laiskan pulskea: lattialla on makuutettu leikkimaton päällä jo ties vaikka kuinka pitkään, mutta kääntyminen ei vaan houkuta. Viimeisintä postausta rustaillessani vaikutti siltä, että ihan kohta kääntyy, vaan ei! Hän köllöttelee ihan tyytyväisenä selällään ja välillä käväisee kyljellään, mutta luultavasti täyskieppi vaatisi ihan liikaa ruumiillista ponnistusta :) Mahallaan laitettaessa hän jaksaa möllöttää siinä kokonaiset viisi minuuttia ja sitten voimat rupeavat loppumaan.

Mutta suussa onkin jo tapahtunut jotain: meillä on yksi hammas! Sieltä se on jo puolivälissä tulossa, mutta sillä saa haukattua erittäin kipeästi sormesta tai kämmenensyrjästä. Toistakin hammasta tehdään, ja näiden kahden johdosta viime viikkoina on jomotellut suuta vähän väliä. Sellaisina päivinä nukkuminen tahtoo jäädä vähiin, Taika koisii silloin lähinnä puolen tunnin jaksoissa pitkin päivää ja illalla viimeistään pitää antaa nestemäistä Panadolia. Luulin ostaneeni joskus keväällä ison kasan kuolalappuja, mutta ne 5-6 kappaletta mitä meiltä löytyy, ovat jatkuvasti kierrossa: kuivatuksessa, pesussa tai käytössä. Välillä voisi luulla, että meillä on vauvan sijaan sellainen kuolaava bernhardilaismonsteri.

En ole vieläkään aloittanut soseita. Haluaisin kovasti aloittaa sormiruoalla heti täysimetyksen päälle, mutta ihmettelen miten tuollainen varsin epäjäntevä tapaus muka istutetaan tuoliin syömään? Ensi viikolla on neuvola ja sitten onkin paljon kysyttävää terkalta. Taika itse alkaa osoittaa selvää kiinnostusta syömistä kohtaan. Hän makoilee yleensä meidän ruokailun ajan omassa Tripp Trapp-tuolissaan Newborn-setissä ja seuraa ruoan matkustamista lautaselta suuhun. Luulen siis, että sen puolesta aika alkaa pikku hiljaa olla kypsä kiinteiden aloittamiseen...

Itse olen toisinaan helisemässä kroonisen oman ajan puutteen kanssa. On päiviä kun en ehdi avata tietokonetta ollenkaan, hätäisesti vain lueskelen kännykällä uutiset imetyksen yhteydessä. Taika on nimittäin edelleenkin harrastanut iltavalvoskelua ja ehkä kerran viikkoon puolivahingossa nukahtanut iltayhdeksän, kymmenen aikaan. Nyt sen sijaan näyttää, että parempi rytmi saattaa sittenkin olla kehittymässä, hurraa! Toissailtana hän meni yöunille varttia vaille yhdeksän ja ihmeissäni kävin koko ajan tsekkailemassa, että eikö se tosiaankaan aio herätä. Eilen puolestaan sammuminen tapahtui puoli kymmeneltä ja TAAS oli ihan JÄRKYTTÄVÄN paljon omaa aikaa! :D Olisi aivan loistavaa kun molemmat lapset saisi kohta laittaa samaan aikaan nukkumaan ja jäisi koko ilta vapaaksi. (Tavoite nro 2: pikkuvintiö nukkumaan omaan sänkyynsä jotta isälle ja äidille jäisi vähän enemmän kuin á 40 cm nukkumatilaa. Mutta tavoite kerrallaan...! :)

tiistai 26. heinäkuuta 2016

Kiireinen kotiäiti

Kylläpä on aikaa vierähtänyt viimeisimmästä postauksesta! Molemmat tytöt ovat olleet kotona kesän ja olen pyörittänyt arkea heidän kanssa kahdestaan miehen paiskiessa töitä (muutaman päivän lomaa lukuun ottamatta). Tässä on siis saanut maistaa ihan kunnolla kiireistä lapsiperheen elämää! Päivässä ei ole montaa hetkeä, että ehtisi istahtaa alas ja huomaan, että usein vasta illalla vilkaisen nopeasti tietokoneelta tärkeimmät jutut, mutta kirjoittamiseen asti en ole päässyt :)

Meillä on puuhailtu mm. seuraavanlaisia asioita:
- otettu Taikasta passikuva (hih, mikä harjoitus! Joka puolelle muljahteleva vauvanpää ja hassut ilmeet...) + hommattu ensimmäinen passi
- tehty 4 hengellä eka ulkomaanmatka
- nukuttu pitkään, useina aamuna jopa yhdeksään - kyllä, meidän perheen vauvat ovat luojan kiitos uneliasta sakkia!
- syöty litrakaupalla jäätelöä
- poimittu marjoja
- kävelty ja ulkoiltu ihanien ilmojen johdosta
- uitu

Taika on oikea hymytyttö ja iloinen tapaus, ääneen hekotustakin on harrastettu jo usean viikon ajan. Muutenkin kaikkia taitoja alkaa ilmetä kovaa vauhtia, hän harjoittelee aina lattialla kääntymistä ja tuntuu, että eleistä päätellen ihan kohta se onnistuu. Eräänä päivänä hän leikkimatolla hän hivutti itsensä kellonviisarimaisesti ympäri kokonaiset 360 astetta. 3kk:n neuvolan strategiset mitat olivat:
pituus: 62 cm
paino: 6730 g

Jatkuvasti saa siis olla inventoimassa varastosta löytyviä vaatteita ja laittamassa pois pieneksi jääneitä! Nauratti kun neuvolan terkka tuumasi, että 4kk:n iässä saisi ruveta maistelemaan soseita, mutta teillä ei ole mitään kiirettä kun tyttö on niin hyvässä lihassa :D 6kk:n täysimetys tuntuisi itsestänikin hyvältä idealta sillä se on niin helppoa, ja Taikalle maito maistuu mainiosti. Katsotaan jos kuitenkin hyyyviin rauhalliseen tahtiin ruvetaan antamaan lusikan kärjellisiä, jotta tottuisi ja näkee tuleeko allergioita.

Viimeiset viikot Taika on tunkenut raivokkaasti nyrkkejä suuhunsa ja jyystää niitä niin, että kuola roiskuu. Yritän usein kurkkia suuhun, josko siellä kimmeltäisi ulos tunkevat hampaanalut, mutta vasta tänään olin näkevinäni yläikenessä jotain pientä kuultavaa. Se on kuitenkin tosi vaikeaa kun tyyppi huitoo ja protestoi joka käänteessä, nimittäin ikäväähän se suun kaivelu on! Ajattelin tehdä lähipäivinä äidinmaitojäätelöä, niin että tyttökin saa helteissä viilennystä ja samoin ikeneiden tuska helpottaa.

Neiti S puolestaan on edelleen ihanan huolehtivainen isosisko, eikä vieläkään ole muuttunut mustasukkaiseksi. Sen sijaan temperamenttia löytyy vaikka muille jakaa ja tuittukohtaus iskee useita kertoja päivässä! Joskus niin hölmöistä asioista, että mielestäni vähempikin riittäisi ja toivon, että kyseessä on vain jokin ohimenevä uhmavaihe...Pääsääntöisesti meillä on kuitenkin aika kivaa yhdessä, ja hänen ollessa mummolassa kyläilemässä, tuntuu kun kotoa puuttuisi jokin olennainen osa. Ja niin puuttuukin, meidän oma hölösuu ja yhden hengen päättymätön show-numero!

Synnytys on enää kaukainen muisto, ainoa siitä muistuttava asia on jäljellä olevat 6 raskauskiloa, jotka ovat tuntuneet juuttuvan pysyvästi sekä mahaan että hanuriin. Aika pian jälkitarkastuksen jälkeen hakeuduin takaisin vanhan kuntosaliharrastuksen pariin, ja nyt yritän verkkaiseen tahtiin kaivella esiin kadonneita lihaksia. Hyvä puoli siinä on se, että aika vähällä tekemisellä saa lihakset kipeiksi ja kunnon treenin aikaiseksi :) Vaunulenkkejä olen harrastanut ahkerasti, ja ihme kyllä jopa vähän tykästynyt vanhaan inhokkiini kävelyyn!

Täällä eletään siis toden teolla ruuhkavuosia. Päivät vaihtuvat huiman nopeasti, enkä ole vielä hetkeäkään tylsistynyt kotona tai kaivannut takaisin työelämään. Ja hyvä niin, elämän paras aika on juuri nyt 

sunnuntai 5. kesäkuuta 2016

Taikan kuulumisia

Moikka! Mä oon Taika ja mä oon 2 kuukautta vanha. Mun isosisko on kuulemma pienenä kertoillut tähän äidin blogiin omia kuulumisiaan, joten nyt on sitten mun vuoro! Tosin mä oon vielä niin pieni etten osaa itse kirjoittaa, mutta äiti auttaa mua tässä hommassa.

Mä oon siis vielä tosi pieni, mutta olen oppinut vaikka mitä taitoja viime viikkojen aikana. Yks niistä on hymyily, on ihan huippua kun nyt osaan jo hymyillä ihan itse tarkoituksella! Usein mun on pakko heti aamusta väläyttää sitä äidille, kun on vaan niin kiva pitkän yön jälkeen nähdä. Mut kaikista hauskin on mun isosisko: en vaan voi olla hymyilemättä kun se laulelee ja juttelee mulle. Ja mun Tripp Trapp-tuolista roikkuu sellainen super ihana amppari, jonka siivet rapisee: sillekin naureskelen ja huidon käsillä. Kyllä mä vielä joku päivä sen saan kiinni!

Aiemmin mulle tapahtui hoitopöydällä aina yksi tosi kumma juttu. Mä makoilin siinä kaikessa rauhassa ja yhtäkkiä rupesi sattumaan ihan hirveästi päähän! Ai kamala kun mua silloin itketti. Ja tiedättekö mikä se oli, no mun oma nyrkki joka veti mua tukasta!! Nyt kun mä olen jo näin iso, en onneks ole tehnyt sitä enää, se taitaa olla vaan pikkuvauvojen juttu.

Silloin kun olin ihan pikkunen, kuulin kerran kun äiti sanoi jollekulle että mä osaan aika kärsivällisesti odottaa ruokaa. No, sen jälkeen mä vähän treenasin ja kjäh, kjäh: enää ei ruoantulo kestä kun vähän kajautan! Nyt se sujuu jo ihan helposti ja johan tulee maitoa nopeesti tarjolle :)

Yöt me nukutaan äidin kanssa yhdessä ja se on musta ihanaa. Siinä on niin mukava nukkua, että nyt en oikein piittaa yksin nukkumisesta. Äiti on ilmeisesti sitä mieltä, että olen iltaisin ruvennut vähän hankalaksi. Ehkä se tarkoittaa sillä sitä, kun en halua nukkua iltaunia omassa sängyssä vaan torkun isin tai äidin sylissä. Mitähän hankalaa siinä muka on...? Musta se on vaan kivaa!

Mut nyt mun pitää mennä kun on nälkä, vaikka ihan äsken söin. Mulla onkin kyllä aina nälkä. Heippa!

maanantai 16. toukokuuta 2016

Sisarusrakkautta

Äskettäin sain toiveita peräti kaksin kappalein, josko voisin kirjoitella isosiskon suhtautumisesta perheen uusimpaan tulokkaaseen. Ajatus tällaisesta tekstistä on muutenkin ollut hautumassa, joten tämä tuli oikein sopivaan saumaan!

Omista peloistamme huolimatta yritimme koko raskauden ajan innostaa Neiti S:ää raskaudesta ja vauvasta, mikä ei ollut kovin vaikeaa, sillä tyttö oli aiheesta todella mielissään. Kaivoin vajaa kaksi vuotta aiemmin poispakkaamani vauvakirjat esiin varastosta ja taas luimme harva se ilta tarinoita, kuinka noihin perheisiin syntyy pupu-, ihmis- ja karhuvauvoja. Ne olivat ehdotonta lempiluettavaa eikä se tämän ajan jälkeen minustakaan enää niin pahalta tuntunut.

Synnytystä edeltävänä iltana Neiti S meni mummolaan yöksi ja siinä lähtövalmisteluiden keskellä tuli puhetta synnytyksestä. Tytöllä tuli haikea mieli jättää meidät ja sen yhteydessä mieleen taisi nousta pieni pelkokin seuraavan aamun tapahtumista, vaikka olimme yrittäneet kertoa niistä positiiviseen sävyyn ja maininneet moneen kertaan, kuinka hän pääsisi saman päivän iltana katsomaan pikkusiskoa heti sairaalaan. Jossain vaiheessa poistuin olohuoneeseen ja kuulin kuinka hän kysyi isältäni: "Mutta mitä jos jotain kamalaa tapahtuu? Entä jos vauva ei synnykään?". Mahasta kouraisi, miksi noin pienen piti tietää se omakohtaisesti että jotain pahaa voi todella tapahtua...

Helpotus oli suuri koko perheellä kun kaikki lopulta meni hyvin. Hieman jännitimme Neiti S:n suhtautumista: olisiko hän sittenkin voimakkaasti mustasukkainen vai suhtautuisiko vauvaan lämpimästi. Oli ilo katsoa kuinka tyttö saapui sairaalaan silmät innosta tuikkien ja paloi halusta ojentaa vauvalle valitsemansa lahjan. Myöhemmin hän sai myös kokeilla ottaa pikkusiskoa syliin ja siitä on muistona ihana kuva: naantalin aurinkona loistava nelivuotias ja sylissä räsynuken kokoinen sisko.

Olen koko ajan odottanut mustasukkaisuuden puhkeamista, mutta ainakaan tähän päivään mennessä sellaista ei ole näkynyt eikä kuulunut. Neiti S on siskostaan hyvin huolehtivainen ja suree tämän puolesta, kun hikka ravistuttaa pientä kroppaa tai toisella on masu kipeä. Varmaan suurin ongelma sisarussuhteen edessä olen minä! Olen todella varovainen Taikan kanssa, jopa liiallisuuteen asti ja usein isosisko saa kuulla kieltoja ja rajoituksia, kun hän haluaa seurustella pienen kanssa. "Älä tee sitä, älä tee tätä", "Varo!", "Älä herätä vauvaa"...täytyisi muistaa antaa tilaa sisaruussuhteelle eikä olla liikaa kieltämässä kaikesta.

Olen pelännyt, että kun Neiti S saa vauvan takia vähemmän huomiota, kääntyykö se kielteisyydeksi vauvaa kohtaa. Usein iltasadun lukemisen aikaan Taika jo tankkaa ahkerasti, joten siitä syystä iltatoimet ja lukemiset on hoitanut isi. Eilen kävi niin, että isi oli tuohon aikaan muualla ja kaikki iltapuuhat lankesivat minulle. Kuinkas kävikään: tietysti silloinkin pikkusiskolla oli nälkä, mutta keksimme Neiti S:n kanssa yhtäaikaa sopivan ratkaisun. Minä imetin Taikaa sohvalla ja iltasatu luettiinkin sängyn sijasta sohvalla, ja Neiti S tarjoutui itse kääntelemään sivuja kun minulla kädet olivat varattuina. Miten suuri helpotus on huomata, että vaikka meillä muuten on kärsitty melkoisesta uhmavaiheesta, niin kiukuttelu ei ole vielä koskaan kohdistunut siskoon vaan yhteistuumin tällaisetkin haasteet saadaan selvitettyä!

Meillä on edelleen ahkerasti pussailtu ja halattu myös isosiskoa. Olemme myös muistelleet Taikan vaiheiden myötä Neiti S:n vauva-aikaa ja hänestä on todella huvittavaa kuulla tarinoita omasta vauvavuodestaan ja katsella samalla valokuvia albumista. Vieraille hän sitten selittää suu vaahdossa näitä tarinoita ja vertaa kumpi vauva oli syntyessään painavampi, ja mikä heissä oli samanlaista :) Kaiken kaikkiaan täytyy todeta, että uusi perheenjäsenemme on uinut luontevaksi osaksi meidän perheen arkea ja toivon, että tämä ei jää miksikään uutuuden viehätykseksi vaan että sisaruussuhde jatkossakin kehittyy ja lujittuu.

sunnuntai 8. toukokuuta 2016

Taika 1kk:tta

Voin vain ihmetellä ajan kulumista: siis 2,5 viikkoa mennyt edellisestä postauksesta! Jos aika ennen synnytystä mateli, niin nyt se kiitää valonnopeudella. Olen kirjoitellut toivepostausta parina päivänä, mutta en näytä saavan sitä valmiiksi aivan vielä, joten laitan sen sijaan väliaikakuulumisia kun näihinkin viikkoihin on taas mahtunut vähän kaikenlaista.

Meidän pikkuinen Taika on ehtinyt täyttää jo yhden kuukauden (sniff, enää 11 kk:tta vauvaikää jäljellä!) ja sen johdosta piipahdimme viime viikolla neuvolassa. Tässä neidin strategiset mitat:

paino: 4,5 kg (syntymäpaino 3590gr)
pituus: 56 cm (syntymäpituus 51cm)

Hän ei siis todellakaan ole mikään rääpäle enää, ja jäsenet ovat alkaneet saada ihanasti poimuja ja leukojakin löytyy nykyään kaksi kappaletta :) On huojentavaa nähdä, että tissimaito maistuu ja se myöskin riittää hänen tarpeisiinsa. Lisämaitoja ei ole annettu enää pitkään aikaan. Parhaillaan tuntuu olevan menossa tiheän imun kausi, sillä iltaisin tyttö tahtoo tissiä kaiken aikaa joten ilmeisesti tarvetta on.

Masuvaivoja on edelleen ollut satunnaisesti, ja sen johdosta D-vitamiini on edelleenkin tauolla. Tosin se ei taida sittenkään olla ongelmien syy, koska välillä kipuja on ollut, välillä ei. Aloitimme eilen tippojen antamisen uudestaan ja se lähti ihan alusta yhden tipan päiväannoksella. Masuvaivoihin muistin yhtäkkiä Sintin ajoista parhaimman konstin: pierupumppauksen! Eli tyttö selälleen tasaiselle alustalle ja nilkoista kiinni, sitten jalkoja viedään tasaiseen tahtiin masuun kiinni koukusta suoraksi. Tätä kun toistaa useita kertoja, kohta alkaa ilma vapautua ja vauvan olo helpottaa.

Ikävin viime aikoihin mahtunut asia on, että Taika-reppana sairastui vajaa pari viikkoa sitten eli vain kolmen viikon iässä flunssaan! Isosisko sairastui ensin, ja sitten klassisesti, kaikesta käsihygieniasta ja pussailun välttämisestä huolimatta, tauti kulkeutui meidän pienimmästä pienimmälle. Jostain syystä tyttö oireilee edelleen, nenä rohisee erityisesti syömisen jälkeen joten maailman ikävimmälle (mutta tarpeelliselle) vehkeelle eli Nenä-Friidalle on käyttöä. Flunssan johdosta meidän täytyi tehdä myös ensimmäinen päivystysreissu sairaalaan kun tajusin yhtenä iltana aika pian nuhaoireiden alettua, että neiti oli nukkunut käytännössä koko päivän. Olin herättänyt aina kolmen tunnin välein syömään ja kuumetta mitatessa sitä oli parhaimmillaan ollut 37,2 astetta. Kun soitin päivystykseen, siellä kerrottiin että tuo ei ole vauvalla kuumetta, mutta että yleisvoinnin johdosta on syytä tulla näytille. Niin sitten menimme ja onneksi kaikki vaikutti hyvältä: tulehdus- ja happiarvot olivat kunnossa. Mitä nyt sivuoireena yksi hermostunut ja pelästynyt äiti. Onneksi sen koommin ei ole ollut lämpöilyä joten olemme tyytyneet käyttämään nenä-Friidaa ja seuraamaan vointia.

Ja maailman ihanin asia: noin viikko sitten sain tytöltä ensimmäisen hymyn!! :) Valitettavasti ihka ensimmäinen jaeltiin isille, mutta äiti oli sitten hyvänä kakkosena. Neiti innostui niin hymyilyn taidon keksimisestä, että heti perään sain toisen kesken tissittelyn :) Tuntuu todella ihanalta, kun vuorovaikutusta alkaa olla molempiin suuntiin ja muistin elävästi, miten mahtavaa oli höpötellä ja seurustella aikanaan Sintin kanssa. Tästä ne taidot vaan karttuvat koko ajan ja tyttö kasvaa (vähän liiankin nopeasti jos minulta kysytään).

tiistai 19. huhtikuuta 2016

Taika 2,5 viikon iässä

Meidän Taika-tyttönen on nyt noin 2,5 viikon ikäinen ja tässä hieman hänen kuulumisiaan. Tosiaan laitokselta lähtiessä paino oli pudonnut hieman liikaa ja sen johdosta meillä on ollut muutama painokontrolli sen jälkeen. Ensimmäinen oli heti kotiutumista seuraavana aamuna ja silloin painoa oli tullut lisää muutama kymmenen grammaa. Viime viikolla meillä puolestaan kävi neuvolan terkka kotikäynnillä ja edelleen paino oli noususuuntainen, mutta ei ihan tarpeeksi. Niinpä viime perjantaina, tasan 2 viikon merkkipäivänä, kävimme uudella punnituksella ja onneksi syntymäpaino oli saavutettu 10 grammaa vajaana. Tämä katsottiin riittäväksi ja saimme samalla lupauksen ryhtyä vähentämään vastikkeen määrää :)

Vastiketta typy on saanut vaihtelevia määriä, n. 40-60 ml kerta-annoksia imetysten päälle, ja nyt yritetään päästä noista hiljalleen eroon. Tai käytännössä maidonkerääjien ansiosta osa noista pullomaidoista on ollut omaa tuotantoani. Sekin on onneksi lisääntynyt ihan selvästi: tyttö imee usein ja mielellään ja tuntuu, että useimmiten hän tuleekin rinnoista kylläiseksi. Pulloruokintoja oli esim. eilen 3 kertaa, joten uskon että nuo saadaan kyllä lähiaikoina kokonaan pois. Välillä tuntuu, että maitoa on joka paikassa, erityisesti yöllä lakanat ja yöpaita välillä lainehtivat maidosta joten sekin kielii lisääntyvästä tuotannosta!

Imetystuokioista on muodostunut meidän oma lepohetki: tyttö imee tyytyväisenä n. 10-20 minuuttia per rinta ja minä toteutan Sintistä hyväksi havaittua tapaa lukemalla kirjoja. Rinnanpäät ovat onneksi taannoisista ongelmista parantuneet, mutta en ole vieläkään uskaltanut jättää rintakumeja pois. Suunnitelmissa olisi hivuttaa ne pois rauhalliseen tahtiin, niin että rinnanpäät pysyisivät hyvässä kunnossa.

Kun vertaan Taikaa yliaikaisena syntyneeseen Sinttiin, on hän selvästi väsyneempi vauva ja nukkuu paljon. Tämän reilun kahden viikon aikana valveillaoloaika on kuitenkin lisääntynyt koko ajan, mutta vielä tyttö ei ota samalla tavalla kontaktia kuin Sintti teki jo tässä iässä. Nukkuessaan hän hymyilee refleksinomaisesti, mutta tietoiset hymyt puuttuvat. Samoin tyttö tuntuu niin kovin pieneltä ja hentoiselta. Ei mikään ihme, sillä noiden kahden vauvan välinen painoero oli 800 grammaa ja ikäero 4 viikkoa! On ollut kuitenkin ihanaa huomata, miten tämän "syöttökuurin" päälle tyttö on kerännyt hiljalleen lihaa luiden ympärille ja pieni massukin alkaa kasvaa isommaksi :)

Valitettavasti viime päivien riesana ovat olleet masuvaivat. Pienen mahaan sattuu ja hän kipristelee usein syöttöjen päälle, ja välillä tulee isoja paukkuja. Pari kertaa hoitopöydällä ollessa kakkaa on tullut kovalla paineella, joten ei mikään ihme että on kipuja! Cuplaton-kuuri alkoi perjantaina ja nyt yritän muistaa antaa maksimi-annoksen joka päivä. Aika näyttää auttaako tämä konsti vai pitääkö minun alkaa rukata omaa ruokavaliotani johonkin suuntaan.

Muuten Taika on aika rauhallinen tapaus. Jos ruoan tulossa kestää, tyttö ei turhista hermoile vaan jaksaa odottaa suht kärsivällisesti. Kunnon rääkäisyt saadaan aikaiseksi tavallisesti hoitopöydällä kun puolinakuna on inhottavan kylmää ja kurjaa. Tästä kiusanteosta seuraa toisinaan kostokakka tai - pissa ;)

Meidän yöt sujuvat todella leppoisasti niin, että typy nukkuu äidin kainalossa ja molemmat saamme siten nukuttua hyvät unet. Taika ei viihdy omassa sängyssään kovin pitkään, tavallisesti hänet laitetaan kyllä sinne aluksi, mutta viime aikoina on käynyt niin, että nälkä ja tankkauksen tarve on yllättänyt aina juuri silloin kun minä olen menossa nukkumaan, joten helpointa on ottaa tyttö tissille ja viereen. Siihen sitten molemmat nukahdamme ja yöllä murkinoidaan pari kolme kertaa, kun nälkä yllättää. Usein kyllä minä herään viimeistään muutaman tunnin kuluttua ja herättelen tyttöä syömään, jos on mennyt liian monta tuntia unten mailla.

Kaiken kaikkiaan meillä menee tosi mukavasti, en ole (vielä) kokenut maata mullistavaa väsymystä ja vauvaelämä sujuu varsin leppoisasti :)

sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Stressi purkautuu

Taikan synnytyksestä on kulunut aikaa nyt 2 viikkoa ja 2 päivää. Vasta noin viikon päästä aloin ymmärtää, kuinka valtavan henkisen paineen alla olin elänyt viimeiset kuukaudet. Stressi alkoi purkautua kun sain etäisyyttä tapahtumiin ja vihdoin pienen, suloisen ilontuojan syliini.

Ei voi sanoa, että heti kotiin palattuamme olisimme olleet seitsemännessä taivaassa. Ehei, pari päivää meni melkein kireässä ilmapiirissä kun miehen kanssa kävimme ylikierroksilla ja yritimme sulattaa kaikkea tapahtunutta. Ravasimme tarkistamassa nukkuvaa vauvaa (kyllä, hengityshälyttimestä huolimatta!) ja koko ajan pään päällä tuntui leijuvan joku epämääräinen uhka ja huoli. Stressiähän se oli, mikä otti aikansa purkaantua.

Pian tunsin kuinka maidonnousun myötä hormonit rupesivat mylläämään kehossani ja olo muuttui hyvin itkuherkäksi, ihan samalla tavalla kuin Sintistäkin. Jotenkin se muutos rentoutti kehoni ja aloin nähdä edessäni olevan ihanan olennon aivan uudella tavalla. Aloin uskoa, että hän on todella meidän eikä ole lähdössä minnekään. Voiko tämä olla tottakaan?

Mutta kyllä se voi. Ja se on!

Nyt kun jälkikäteen katson taaksepäin raskausaikaa, minua puistattaa. Tuosta ajasta en jää ikävöimään yhtään mitään, iloitsen ainoastaan sen ihanasta lopputuotoksesta jota nyt saan rutistaa sylissäni.

Enkelipoikaa ajattelin todella paljon viimeisinä päivänä ennen synnytystä. Pelotti palata ajassa taaksepäin niihin samankaltaisiin muistoihin, mikä silloin päättyi ikävästi ja joka mielestäni saattoi toistua tälläkin kertaa. Samalla suretti ihan käsittämättömän paljon se, että pieni poikamme ei koskaan saanut syntyä elävänä. Nyt sydäntä puristaa suuri haikeus siitä, että jos kaikki kolme lastamme olisi täällä, kaikki olisi täydellistä. Yksi on kuitenkin ikuisesti joukosta poissa.

Tänä aamuna päädyin lukemaan Ilkan ja Katariinan Enkelipoika-blogia, sillä huomasin heistä kertovan jutun Iltasanomissa. Olin törmännyt heidän tarinaansa aiemminkin, mutta nyt luin muutamia postauksia heidän alkutaipaleeltaan uudestaan. Vaikka viimeiset 1v ja 9kk:tta ovat tuoneet suruuni rauhaa ja pystyn nykyään elämään menetykseni kanssa hyvää elämää, pystyn edelleenkin palauttamaan kaiken sen koetun tuskan mieleeni muutamassa sekunnissa. Pitkästä aikaa huomasin pyyhkiväni kyyneleitä kun luin heidän tarinaansa, niin identtinen se oli omani kanssa ja niin tutulta kuulosti kaikki se suru ja murhe. Heidän pähkinä-vauvansa syntyi melkeinpä samaan aikaan kuin omani 

Meidän pieni onnentuojamme nukahtaneena rinnalle, tyytyväisenä ja kylläisenä 

perjantai 8. huhtikuuta 2016

Yllättäviä imetysongelmia: vertavuotavat rinnanpäät

Aiemmin ehdin jo mainita, että meidän typy on osoittautunut innokkaaksi imijäksi ja on osannut hienosti ruokailla jopa ilman rintakumia, mitä Sintti ei koskaan oppinut. Nyt näyttää siltä, että hän on vähän liiankin tehokas, nimittäin viime päivinä imetys on sattunut ihan järkyttävän paljon! Toissa yön imetyssessioiden jäljiltä huomasin, että rinnoista oli vuotanut verta ja sama jatkui aamulla. Sattui niin paljon, että piti potkia jaloilla ilmaa ja pidätellä kivun kiljahduksia :(

Eilen aamulla otin rintakumin käyttöön, mutta se taisi olla liian myöhäistä sillä aamun eka ruokinnan yhteydessä huomasin kuinka parin imaisun jälkeen kumi rupesi täyttymään verellä. Yök! Rinnanpäät olivat niin herkistyneet, että ne aukesivat välittömästi ja tietysti kipukin oli sen mukaista. Inhotti ajatus, että vauvaparka joutuu juomaan veristä maitoa joten lopetin imetyksen sillä kertaa siihen paikkaan. Luin epätoivoisena netistä imetysaiheisia keskusteluja ja etsin tietoa, miten nännit saisi nopeasti kuntoon, sillä pelotti että hyvin alkanut imetys tyssää tähän.

Tässä muillekin mahdollisesti samassa tilanteessa oleville äideille omat kokemukseni:

Vinkki 1)
Sairaalassa ohjeistettiin ottamaan minigrip-pussi ja leikkaamaan keskelle 2 euron kolikon kokoinen reikä. Pussin sisälle sideharsoa joka kastellaan lämpimällä vedellä ja painetaan rintoja vasten.
Toimiko? Ei minulla, sillä koin noilla pelaamisen hankalaksi ja sitäpaitsi joka imetyskerralla poistettu suojus ehti jäähtyä ja sideharsoa olisi mennyt loppumattomia kasoja. Sairaalassa tätä jo kokeilin jonkin aikaa, mutta en huomannut hyötyä.

Vinkki 2)
Melkein sama kuin kohdassa 1, mutta pussin ja harson sijasta käytetään liivinsuojusta, joka kastellaan lämpimään veteen ja vaihdetaan joka imetyksen jälkeen.
Toimiko? Ei oikein, sillä tämänkin kanssa rinnanpää ehti kuivua ja tarttua kiinni liivinsuojukseen eli irrottaminen tuntui kivuliaalta ja repi jälleen herkkää ihoa auki.

Vinkki 3)
Rinnoissa pidetään koko ajan maidonkerääjiä, jotka estävät rinnanpäätä tarttumasta mihinkään kiinni. Kupin sisälle muodostuu samalla hieman kostea ilmasto, joka auttaa nänniä pysymään pehmeänä. Kosteus varmistetaan vielä sivelemällä joka imetyksen jälkeen ensin tippa äidinmaitoa ja sitten kunnon kökkö Lansinohia ympäri rinnanpäätä.
Toimiko? Kyllä! Koko eilisen päivän rinnat olivat tällä kuurilla ja tuntui, että ne rupesivat paranemaan silmissä. Hieman vereslihalla ne edelleenkin olivat iltaa kohden, mutta sen verran paremmassa kunnossa, että uskaltauduin imettämään rintakumilla muutaman kerran. Lisäksi pumppasin rintapumpulla maitoa, sillä huomasin että se ei rääkkää rintaa ollenkaan vaan lypsää huomattavasti hellävaraisemmin kuin vauva. Noissa maidonkerääjissä hyvää oli myös se, että kävin niistä pitkin päivää kaatelemassa valumamaitoja pulloon ja niistä yhdistettynä pumpattuun maitoon sain vastikkeen lisäksi ujutettua joukkoon myös ihan mukavasti omaa maitoani.

Eilinen päivä oli siis suurimmalta osalta taukoa varsinaisen imetyksen kanssa, mikä huoletti siksi, ettei maidontuotanto vain rupeaisi kääntymään laskusuuntaiseksi. Ihmeellisesti tämä aihe menee tunteisiin ja olenkin vääntänyt itkua jo pari päivää pelätessäni, etten enää pystykään imettämään omaa lastani. Nyt alkaa jo tuntua paremmalta, kun huomaan että rinnanpäät alkavat hieman toipua ja olenkin nyt imettänyt normaalisti rintakumin kanssa. Huomaan silti, ettei maitoa tosiaankaan tule tarpeeksi vaan aika pian sen jälkeen Taika tahtoo vielä pullomaitoa. Yritän olla ruokintojen kanssa nyt tosi varovainen ettei herkkä iho ota jälleen takapakkia, vaan että pääsisin taas kasvattamaan tuotantoa Taikan tarpeiden mukaisesti.

Toinen pelkoni oli, että Taika ei enää halua rintaa jos hän tottuu päivässä, parissa helposti pullosta saatavaan maitoon, mutta on ollut lohdullista huomata että tyttö pitää tästä puuhasta yhtä paljon kuin minäkin. Mieskin on yrittänyt lohduttaa huomauttamalla kuinka tyytyväiseltä neiti rinnalla näyttää, mikä on ihan totta.

Toistaiseksi pidän taukoa makuullaan imettämisestä (mikä on lempiasentoni, nyyh!) sillä koen etten pysty siinä ohjaamaan rinnanpäätä vauvan suuhun tarpeeksi oikeaoppisesti. Kun hänellä on nälkä, hän hyökkää rinnan kimppuun kuin pieni haukanpoika ja imee erittäin voimallisesti. Epäilen, että imuotteessa täytyy olla jokin vika näiden vaurioiden takia ja aion kokeilla jatkossa erilaisia niksejä. Ihmettelen tätä kuitenkin siitä syystä, että sairaalassa pyysin kätilöitä monta kertaa tarkistamaan imuotteen ja aina he kommentoivat, että oikein on.

Montako päivää vastaavanlaisen ongelman paraneminen on lukijoilla ottanut?

Taikan synnytyskertomus

Menimme perjantaiaamuna aikaisin sairaalaan, minä paastonneena ja juomatta, kuten ohje sektiota varten kuului. Hoitaja osastolla otti meidät vastaan, kertoi lyhyesti toimenpiteen kulusta ja kuunneltiin vielä viimeisen kerran sydänäänet. Melkein heti saimme kuulla, että meidän leikkausaika oli annettu jollekin toiselle, jonka kiireellistä sektiota piti aikaistaa. Uutinen tuntui masentavalta, sillä oli ollut vaikeaa sinnitellä edes kyseiseen aamuun, saati että pääsisimme EHKÄ seuraavana leikkaussaliin tai VARMASTI ainakin saman päivän aikana.

Onneksi loppujen lopuksi pääsimmekin seuraavina saliin ja oma jännitys huipentui siellä h-hetken kynnyksellä. En ole koskaan aiemmin ollut "oikeassa" leikkaussalissa ja mm. henkilöstön määrä oli pyörryttävä, koko ajan lisää ihmisiä kävi esittäytymässä. Siitä tapahtumat etenivät vauhdilla ja ennen kuin huomasinkaan, koko alakroppani oli tunnoton saamieni epiduraalin ja spinaalin johdosta, joten jäseniäni siirreltiin kuin liikkumatonta lihakimpaletta (mikä olinkin!) siinä tilanteessa. Toinen käsi oli tönkkönä verenpainemittarin takia ja toinen kanyylin takia, joten todellakaan mitään ei pystynyt itse tekemään. Tunsin itseni hyvin avuttomaksi ja yritin piipittää sermin takaa, että minulle olisi tärkeää että kerrottaisiin mitä kulloinkin tapahtuu. Näin myös tehtiin.

Tunne sektion aikana oli hyvin erikoinen: tunsin, että jotain mahassani puuhattiin mutta varsinaista kipua en kokenut. Hyvin pian kuulin sanat "Nyt avataan kohtu" ja siinä vaiheessa itkin jo vuolaasti, tytön syntymä yhtäaikaa jännitti ja pelotti, enkä olisi malttanut odottaa enempää. Mies istui koko ajan vierellä ja oli yhtä jännittynyt kuin minäkin. Kohta kuului "Onneksi olkoon, tyttö tuli" ja päälle korviahivelevää vastasyntyneen itkua. Luultavasti kysyin heti, onko kaikki hyvin ja siltä vaikutti.

Taika tuotiin kohta vierelleni katsottavaksi ja laskettiin hetkeksi solisluun päälle ihan leuan viereen pötköttämään. Maailman ihanin näky! Kävi ilmi, että kaikki muu oli hyvin, mutta vauvan peppuun oli tullut kohdun avauksen yhteydessä pieni viilto. Tämä johtui siitä, että kohtu oli melkein vedetön joten veistä vastassa olikin ollut heti veden sijasta vauva! (Myöhemmin kysyin lääkäriltä, mistä ihmeestä tuo vedettömyys saattoi johtui sillä muistan vielä tuoreeltaan äitipolin lääkärin kommentoineen kuinka vettä oli vielä runsaasti ja että vauva pystyisi sen ansiosta halutessaan kääntymään. Lääkäri ei osannut kuitenkaan sanoa syytä, totesi vain että hyvä kun vauva otettiin ulos nyt).

Kätilö lähti viemään vauvaa punnittavaksi ja mies lähti mukaan. Olin etukäteen vannottanut miestä, että hän ei saisi jättää vauvaa hetkeksikään yksin vaan olla koko ajan hänen kanssaan. Aika pian poistumisen jälkeen Taikan happiarvot olivat romahtaneet ja siitä syystä hänet laitettiin noin pariksi tunniksi happikaappiin. Tämän jälkeen hän pääsi isän paidan sisälle kenguruhoitoon ja siellä he olivat  vielä silloin kun palasin osastolle.

Leikkaussalissa istukkaa ruvettiin irrottamaan ja silloin rupesin erottamaan huolestuneita äänensävyjä sermin toiselta puolelta. Myöhemmin sain kuulla, että istukka ei ollut meinannut irrota millään ja sen yhteydessä koko kohtu oli pyörähtänyt ulos ja ympäri. Istukasta oli jäänyt kohtuun jotain röpelöä ja lääkäri varoitteli, että sen takia on olemassa tulehdusriski ja oireita pitäisi tarkkailla huolellisesti sektion jälkeen. Onneksi kohtu saatiin nätisti takaisin eikä mitään varsinaisia vaurioita ilmennyt. Kohtu vaikutti muuten hyväkuntoiselta eikä mikään estäisi uutta raskautta jos vielä näin haluaisimme.

Kohdun putsaaminen tuntui ehkä kaikista toimenpiteistä ilkeimmältä ja siinä vaiheessa koin pahaa oloa. Viereeni asetettiin oksennusastia, mutta onneksi sille ei tullut käyttöä. Pahoinvointilääkettä sen sijaan laitettiin heti, muutenkin kaikenlaiseen lääkitsemiseen tuntui olevan matala kynnys sillä kuulemieni lääkeaineiden lista oli loputon. Oksitosiinia, Caprilonia, pahoinvointilääkettä, ja ties mitä vielä. Verenpaineeni olivat kuulemma romahtaneet sektion aikaan useaan otteeseen joten sitäkin lääkittiin erikseen. Lisäksi kohtuongelmien johdosta menetin paljon verta, muistaakseni synnytyskertomukseen oli kirjattu 1100 ml. Ihme kyllä hemoglobiini oli vielä leikkauksen jälkeen yli sata, luultavasti siksi kun olin syönyt rautaa ja sen takia lähtötaso oli ollut hyvä. Lisäverta en siis tarvinnut.

Maha saatiin suljettua hyvin ja operaation jälkeen minut kärrättiin heräämöön pariksi tunniksi toipumaan. Uskoakseni olin hoitajille eräänlainen pain-in-the-ass, koska kyselin koko ajan milloin pääsen osastolle (oli kiire vauvan luokse!), saako juotavaa, paljonko kello on ja kauanko vielä pitää olla. Juotavaa annettiin hyvin nihkeästi koska koko ajan piti varautua siihen, että jos kunto olisi heikentynyt, minut olisi kärrätty takaisin operoitavaksi. Aika pian kätilö toi vauvan luokseni vähäksi aikaa ja sain mm. kokeilla imettämistä. Vauva ei vielä oikein hoksannut mistä oli kysymys, mutta tärkeintä oli että sain hänet vähäksi aikaa iholle ja lähelle. Tässä vaiheessa Taika oli siis päässyt happikaapista ja tämän heräämöreissun jälkeen palasi takaisin isin hoiviin.

Onneksi minulla tunto alkoi hiljalleen palata jalkoihin ja siinä vaiheessa uskottiin, että minut voi tosiaankin jo toimittaa osastolle. Muutaman tunnin oleskelun jälkeen pääsin siis heräämöstä pois ja huoneessa sain vauvan heti viereen. Jostain syystä minulla ei ole hirveästi muistikuvia enää noista hetkistä, luultavasti pitelin vauvaa ja miehen kanssa hoimme vuorotellen, kuinka ihmeellistä oli että hän oli vihdoin siinä :)

Sektion jälkeen yritimme jalkeille nousua samana iltana, mutta pää ei pitänyt joten sitä yritettiin seuraavan kerran vasta lauantai-iltana. Voi luoja sitä kipua ylösnousun yhteydessä! Seisominenkin oli kauheata. Kätilön patistamana lähdin köpöttelemään ympäri osastoa ja ihana Neiti S kannusti vierellä: "Hyvä äiti, jaksa vielä vähän matkaa!" :) Sunnuntaina olin kuin uudestisyntynyt ja kävelin huomattavan paljon vaivattomammin ympäriinsä, ainostaan nouseminen teki vielä tiukkaa mutta haava tottui siihen yllättävän nopeasti. Tämän huomatessani pyysin, että saisimme kotiutua maanantaina ja onneksi siihen suostuttiin. Maanantaina liikkuminen oli entistäkin helpompaa ja olin iloinen että pyysin päästä kotiin, sillä sairaalassa nukkuminen ei metelin takia ole kovin helppoa. Vauvaa hoidin itsenäisesti sunnuntain ja maanantain, eka päivät jouduin soittamaan kelloa kaikkiin vaivoihin ja tarpeisiin. Tämän takia mies vietti kaiken mahdollisen ajan sairaalassa apukäsiparina ja sisarusten vierailuajoilla mukana oli aina myös isosisko, joka oli innokas näkemään vauvaa ja jota harmitti joka ilta yhtä paljon jättää meidät vielä yhdeksi yöksi sairaalaan.

Kokemus sektiosta oli kaiken kaikkiaan aika negatiivinen. Sektio mielletään "helpoksi" tavaksi synnyttää, mutta mielestäni se on kaikkea muuta! Jotenkin se leikkauspedillä avuttomana makaaminen ei tuntunut ollenkaan helpolta, vaan pikemminkin pelottavalta ja ahdistavalta. Toki varmasti luonteellanikin on tähän vaikutusta, eräänlaisena kontrollifriikkinä haluan pikemminkin itse aina olla puikoissa. Tässä se tehtiin täysin mahdottomaksi ja koin siitä suurta avuttomuutta. Nyt kun olen läpikäynyt 2 alatiesynnytystä ja 1 sektion, valitsisin ehdottomasti mieluummin normaalin alatiesynnytyksen, sillä siinä pystyy itse pääsääntöisesti vaikuttamaan asioihin ja osallistumaan vauvan syntymään ihan eri tavalla. Silti edelleenkin olen sitä mieltä, että Taikan syntymässä minulla ei perätilan ja kohtukuolemataustan takia ollut muita vaihtoehtoja, vaan tällä kertaa tämän piti mennä näin. Kuvaavaa oli kuitenkin, että tämä raskaus meni loppuun saakka samalla tavalla kuin se alkoikin, eli pieniä jännitysmomentteja ripoteltiin mukaan myös synnytykseen! Olen suunnattoman kiitollinen, että kaikki kuitenkin päättyi onnellisesti ja olemme molemmat vauvan kanssa hyvävointisia.

tiistai 5. huhtikuuta 2016

Kotiutuminen

Vihdoin ehdin hieman istahtaa koneelle ja kirjoittaa tarkempia kuulumisia. Pääsimme eilen sairaalasta kotiin ja nyt koitamme koko perheellä totutella uudenlaiseen kotielämään uuden, pienen perheenjäsenen kanssa. Kirjoitan lähiaikoina tarkemman synnytyskertomuksen, mutta sektiosta sen verran että kaikki meni pääsääntöisesti hyvin vaikkakin pieniä komplikaatioita oli. Ensimmäinen "vaikeus" koettiin siinä kun sairaalaan tultuamme saimme heti kuulla, että meidän leikkaussaliajalle oli siirretty toinen potilas ja joutuisimme odottamaan vähintään muutaman lisätunnin. Meinasin romahtaa siihen paikkaan, koska olin selvinnyt siihen asti laskemalla tunteja ja lisätunnit edustivat minulle vauvan hengen vaarantumista. Jotenkin siitäkin selvittiin ja onneksi pääsin saliin heti seuraavana.

Sektio ei ollut mikään mukava kokemus, koin sen itse asiassa aika ahdistavana ja pelottavana. Minä menetin reilusti verta ja vauva sai pienen haavan peppuun leikkausveitsestä, mutta muuten kaikki voimme oikein hyvin. Pääsin jalkeille vasta lauantai-iltana ja silloin kulku oli hyvin huteraa, mutta sunnuntaina olo muuttui kuin taikaiskusta paremmaksi. Ihmettelin itsekin, että miten voi päästä niin hyvin liikkumaan vaikka koko maha on juuri pari päivää sitten avattu läpikotaisin! Esitin toiveen maanantaisesta kotiinpääsystä ja se onneksi onnistui, koska olo oli kohentunut sen verran paljon.

Ja se meidän uusi tulokas sitten. No pieni ja ihana :) Puhkesin itkuun salissa jo juuri ennenkuin kohtu avattiin ja sitä riittikin niin kauan, kuin vauveli oli vierellä. Taika joutui syntymän jälkeen happiarvojen heikentymisen vuoksi tunniksi, pariksi happikaappiin, mutta sen jälkeen arvot ovat olleet erinomaiset. Tyttö on tietysti vastasyntyneiden tapaan unelias, mutta erittäin virkku silloin kun ollaan rinnalla! Sairaalassa jopa kehuttiin tytön imuotetta ja ilmeisesti juuri sen ansiosta imetys on lähtenyt hienosti käyntiin, mikä on mahtavaa. Eilen rupesin voimaan hieman huonosti koska maito alkoi nousta voimalla, ja on ollut ihmeellistä havaita kuinka yhtäkkiä palelen jatkuvasti kun vielä viime viikolla minulla oli hiki ulkosallakin!

Nyt meillä yritetään hakea sopivaa tasapainoa ruokailujen kanssa, sillä tytön paino oli laskenut hieman liikaa kotiinlähtöaamuun mennessä, mutta se ei onneksi estänyt kotiinlähtöä vaan tarkkojen ruokintaohjeiden kanssa meidät kotiutettiin. Nyt menee muutaman kerran päivässä lisämaitoa imetysten päälle, ja uskon että se riittää kyllä. Sintillä oli aivan sama tilanne syntymän jälkeen ja tilanne korjaantui nopeasti. Bilirubiiniarvoja seurattiin ahkerasti, sillä niissä tapahtui lievää nousua, mutta viimeistään tämänaamuiset testit osoittivat, että kaikki on kunnossa. Todella huojentavaa!

Oma olo on sekava. Onnellinen tietysti, mutta hieman varovainen ja erittäin paljon epäuskoinen. On vaikea käsittää, että se koko tuskainen odotus on takanapäin ja nyytti on nyt sylin puolella! Monta kertaa päivässä katselemme tuota pientä olentoa ja ihmettelemme, että onko hän tosiaan tuossa vai olemmeko kuvitelleet kaiken. On valtaisa tarve pitää hänet turvassa kaikelta pahalta ja pitää pienestä mahdollisimman hyvää huolta. Päivä kerrallaan vauvasta nauttien kohti rauhaisampaa mieltä 

perjantai 1. huhtikuuta 2016

Hän on täällä!

Meidän pieni ihmeemme syntyi tänään, elossa ja erittäin ihanana :) Painoa typyllä oli melkeinpä tasan etukäteen arvioitu 3,5kg ja pituutta 51cm.


Kirjoitan myöhemmin tarkemmat kuulumiset. Nyt keskityn sen sisäistämiseen, että sylissäni on todellakin elävä vauva ja se on ikiomani!

keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

RV37+1: H-hetki lähenee...enää 2 päivää!

Uskomatonta, piinaviikkoni on vihdoin edennyt siihen pisteeseen, että kahden päivän päästä tähän aikaan sylissäni pitäisi olla ihkaelävä vauva! Kun oikein mietin asiaa, se tuntuu kuin joltain vitsiltä. Silti huomaan, että mielessäni jatkuva jossittelu "JOS vauva tulee" on muuttunut hiljalleen osittain lauseeksi "KUN vauva tulee". Tuon huomatessani soimaan itseäni aina hiukan, sillä järjenvastaisesti miellän, että mitä suurempana pidän vauvan menehtymisen mahdollisuutta, sitä suurempi todennäköisyys on että hän jää henkiin. Eli en saa pitää vauvan tuloa varmana, etten vain nuolaise ennen kuin tipahtaa. Kuitenkin, jäljellä on enää nuo vaivaiset pari päivää ja alkaa tuntua todennäköisemmältä, että sellaisen ajan saattaisikin jopa pysyä hengissä!

Äsken kävin äitipolilla vihoviimeisellä käynnillä. Siellä otettiin käyrää, mikä todellakin osoitti että pikku Taikalla on kaikki toistaiseksi hyvin. Liikkuminen oli niin villiä, että laite herjasi vähän väliä kun typy pakeni anturin alta ja käyrän ottamista piti jatkaa. Lisäksi viime viikkoisen käynnin jälkeen lääkäri soitti minulle perään, että he olivatkin tulleet siellä kollegojen kanssa toisiin ajatuksiin, että minulle olisi sittenkin hyvä pistää kertaalleen vauvan keuhkoja kypsyttävä kortisonipistos. Jossain Keski-Euroopassa kuulemma saatetaan laittaa tuo piikki jopa säännönmukaisesti kaikille ennen laskettua aikaa syntyville vauvoille, eikä siitä pitäisi olla haittaa. Minulle tuo tietysti sopi, sillä olen valmis kaikkeen mikä auttaa kohentamaan vauvan vointia syntymän jälkeen.

Äitipolilla katsottiin omasta pyynnöstäni pitkästä aikaa paino (jostain syystä kukaan ei oikein tunnu kiinnostuvan siitä vaikka minulla on turvotusta) ja punnituksen jälkeen kokonaisnousuksi tässä raskaudessa ilmeni +17 kg. Aika reipasta, mutta senhän jo tiesinkin.

Ajatus sektiosta jännittää edelleen, mutta olen löytänyt siitä yhden, ison hyvän puolen: tiedän täsmälleen mihin päivään ja mihin kellonaikaan asti tätä jännittämistä pitää vielä jatkaa. Käynnistetyssä alatiesynnytyksessä olisin todennäköisesti joutunut odottelemaan useita päiviä, ennenkuin mitään olisi tapahtunut. Lisäksi piinapäivät eivät ole enää niin piinallisia osaksi sen ansiosta, että minulla on niin kova kiire! Tällaista olen puuhannut viime päivinä:


Eli täällä on pyykätty useita koneellisia pienen pientä vauvanpyykkiä, silitetty ja viikattu niitä kaappiin. Myös kaikkea muuta valmisteltavaa on aivan yllin kyllin, ja nyt rupeaakin hieman harmittamaan, että miksi jätin kaiken niin viime tippaan...Sairaalakassikin on täysin pakkaamatta. Tässä se aika siis kuluu ja toivottavasti pian saan todeta, että nämä päivät menivätkin vilauksessa :)

lauantai 26. maaliskuuta 2016

RV36+4: Piinaava viimeinen viikko

Takana on jälleen mielenkiintoisia päiviä. Keskiviikkona alkoi hurja supistusten aalto, sillä olin ehkä järjestänyt itselleni liikaakin menoja. Sektiopäivän sopimisen myötä tuli kiire hankkia tarpeelliset asiat joten pyörin asioilla aamupäivästä asti, kunnes iltapäivällä kauppareissulla eteneminen alkoi tuntui mahdottomalta kun vatsaa kiristeli ihan jatkuvasti. Ja tällä kertaa joukossa oli myös kipeitä supistuksia, ensimmäistä kertaa!

Kotiin selvittyäni vietin loppuillan tiukasti sohvannurkassa miehen määräyksestä, ja jokainen pieni kävelyreissu sai aikaan uusia suppareita. Miehen kanssa aivoihin iskeytyi tähän loppuodotukseen ihka uusi ajatus: "Älä synny vielä, on liian aikaista!" Tuosta päivästä asti olen joutunut ottamaan aika rauhallisesti, sillä kohtu on totisesti muuttunut supistusherkäksi. Lepo ei ole vaikeaa, sillä olen myös ollut ihan järjettömän väsynyt. Liekö syynä fyysiset vaivat vai henkinen rasitus, ehkä molempia.

Pitkäperjantai puolestaan alkoi hermostuneissa tunnelmissa. Herään öisin useita kertoja ja aamukuudelta havahduin siihen, että onpa mahassa rauhallista (ihan kuin sinä yhtenä aamuna). Rupesin silittelemään ja kevyesti töykkimään masua, että saisin elonmerkkejä ja parin potkaisun jälkeen uskalsinkin taas ummistaa silmäni ja nukahtaa reiluksi tunniksi. Iltapäivän puolella otin tunnin torkut ja herättyäni huoli nosti jälleen päätään: miksi vauva ei myllännyt levon aikana kuten yleensä?

Pelon vallassa join lasin mehua ja rupesin tekemään liikelaskentaa. Sain liikkeet täyteen n. 20-25 minuutissa, eli kyllä Taika elossa oli, mutta huoletti kun tavallisesti saan 10 liikettä huomattavasti lyhyemmässä ajassa. Olikohan vauvalla jokin ahdinkotila, mikä näkyi liikkeiden vähyytenä? Napanuora kiertymässä kaulan ympärille tai jotain muuta vastaavaa? Sitten tuli kiire ja lähdin synnärille tarkistuttamaan tilanteen.

Synnärin käyrällä vauva heräsi liikkumaan lähes vanhaan, tuttuun tapaan. Viimeistään lääkärin tekemän ultran jälkeen rauhoituin, kun lääkäri tarkisti virtaukset ja kaikki vaikutti normaalilta. Taas kuulin ne tutut sanat: "Tällä vauvalla on kaikki aivan erinomaisen hyvin". Pakko yrittää luottaa noihin sanoihin. Valitettavasti alan tajuta, että tästä viimeisesti viikosta ennen sektiota on kehittymässä oikein piinaviikkojen huipentuma...hermot ovat pinnassa ja tuntuu hirvittävältä uhkapeliltä, että vauva pitäisi saada pysymään hengissä tuolla sisuksissani kokonaiset 6 päivää! Ei tunnu löytyvän mitään niin mielenkiintoista tekemistä, mikä saisi ajatukset karkaamaan edes hetkeksi muualle vaan elän tätä piinaa 24/7.

tiistai 22. maaliskuuta 2016

RV36: Sektiopäivä sovittu!

Tänään kävimme erittäin pitkän äitipolireissun, mutta tuomisina oli hyviä uutisia: sektiopäivä on vihdoin lyöty lukkoon! Jännitin tätä visiittiä aika lailla, koska en ollut ihan varma miten lääkäri suhtautuisi sektiotoiveeseeni ja olisiko hän kuitenkin vahvasti ulkokäännöksen kannalta tms. Ultratessa lääkäri totesi kuitenkin nopeasti, että tätä pikkuista hän ei edes lähtisi kääntämään, koska asento ei ole sille ollenkaan suotuisa. Taika lepäili siellä pää ylöspäin ja koivet oikosenaan alaspäin, eli ei edes perinteisessä perätilavauvojen linkkuveitsiasennossa, mistä vauva voisi itsekin jaloilla auttaa käännösyritystä. Perätilavauvan alatiesynnytys puolestaan karsiutui pois siitä syystä, että niitä ei koskaan käynnistetä ja minun hermoni eivät kestä enää usean viikon odotusta.

Lääkäri totesi, että sektio menee ainakin raskausviikkojen puolesta ensi viikon loppupuolelle ja siinä vaiheessa oli helppo todeta, että olin itsekin ajatellut samaa, itse asiassa perjantaita. Keskustelimme vielä raskausviikolla 37 syntymisen riskeistä, mutta todettiin että kun vauva syntyy RV 37+3, on se olosuhteet huomioon ottaen sopiva kompromissi. Tässä vaiheessa huokaisin isosti helpotuksesta!

Menin siis kätilön pakeille, joka varasi sektioajan ja labrakokeet, antoi ohjeet mukaan ja otti vielä Taikasta käyrää. Ohjeet luettuani en voinut estää jännityksen nousemista: kyseessä on kuitenkin ihka oikea leikkaus, jonka jälkeen olen jonkin verran heikossa hapessa useamman päivän. Kuitenkin ihanaa tietää, että 10 päivän kuluttua Taika on sylissä ja toivottavasti hyvissä voimissa! Nyt taidan uskaltautua toteuttamaan alkuperäisen suunnitelmani, eli pääsiäisenä on ohjelmassa vauvanvaatteiden pesua ja kaappiin laittoa :)

Ai niin, ja Taika-tyttösen painoarvio oli 3,3kg joten ihan reippaan kokoinen neiti sieltä on syntymässä vaikka vähän aikaisin ulos otetaankin!

lauantai 19. maaliskuuta 2016

RV35+4: Odottavan aika on tooosi pitkä

Suurkiitokset hurjasta määrästä kommentteja edelliseen postaukseen! Niistä on todella paljon apua tähän jatkuvaan synnytysvatvomiseen. Olen lukenut niitä uudelleen ja uudelleen, useat vieläpä miehelle ääneen :)

Tällä hetkellä tilanne on se, että aika kuluu ihan järjettömän hitaasti, mutta onneksi viime viikon ahdistus on vähän helpottanut. Synnytystä mietin edelleen lakkaamatta ja yritän sovittaa mieleen sitä utopistista ajatusta, että 2 viikon kuluttua meillä saattaa olla vauva sylissä. En edelleenkään usko sitä ollenkaan, toivon kuitenkin, mutta rehellisyyden nimissä en uskalla luottaa elävän vauvan syntymiseen. Asiaa järkeillessäni omassa päässäni mahdollisuudet ovat 50/50: vauva joko selviää tai sitten ei.

Tällä viikolla ilmassa on myös merkkejä turnauskestävyyden loppumisesta. Olen ihan perin pohjin kyllästynyt tähän odottamiseen, jännäämiseen ja toivomiseen! Tätähän on jossain muodossa suoritettu aina Enkelipojan poismenosta asti, kun toive uudesta vauvasta heräsi. Eli aina minä vaan odotan jotakin. Muutaman päivän ajan olen hokenut miehelle, että jos tämäkin vauva kuolee niin sitten minulle riittää. Hautaan toiveeni monilapsisesta perheestä ja tyydyn elämäämme 3-henkisenä yksikkönä (+1 taivasvauva). Kerään kaikki vauvanvaatteet ja tarvikkeet (ne miljoona laatikkoa) ja toimitan ne jonnekin hornan tuuttiin, missä minun ei enää koskaan tarvitse katsella niitä.

No, tuo on toki vain puoli totuutta ja se toinen puoli jatkaa toivomista. Kaksi viikkoa tuntuu vaan niin pitkältä ajalta! Eikä sitäkään siis kukaan ole vielä luvannut, voi mennä kauemminkin. Olo muuttuu kaiken aikaa yhä vaivaisemmaksi: viime yönä heräsin noin kymmenen kertaa ja pari kertaa piti heittää jaloittelulenkki ympäri huushollia, sillä kädet olivat ihan turrat ja silloin ainoa konsti saada veri kiertämään on nousta pystyyn. Myös päiväsaikaan kädet ovat aika hyödyttömät sillä ne edelleen puutuvat kaikesta mahdollisesta tekemisestä ja lisäksi ne ovat turvonneet huomattavasti. Jotta olo olisi mahdollisimman kukoistava, selkä on myös ihan kaputt.

Viikko sitten menin vielä kaiken kukkuraksi kaatumaan ulkona liukkailla. Onneksi se oli vain pehmeä tussahdus sillä taistelin tasapainostani hetken aikaa ja sain otettua kaatumisen hyvin vastaan. Muuten olisinkin varmaan rynnännyt paniikissa suoraan synnärille tarkistettavaksi! Tietysti loppupäivän tarkkailin jatkuvasti liikkeitä, mutta vauva mylläsi enemmän kuin koskaan joten päättelin, että kaikki on hyvin. Nyt puolestani huomaan väijyväni tosi tarkkaan vauvan liikkumisia ja mietin mikä määrä on sopivasti, liikkuuko hän nyt enemmän vai vähemmän kuin ennen ja mitä se tarkoittaa. Olen tottunut siihen, että vauva on tosi aktiivinen ja jos menee muutamakin tunti vähemmällä menolla, huolestun helposti. En ole vielä kertaakaan joutunut säntäämään paniikkikäyrille mutta ehkä sekin päivä kohta koittaa...

Nyt keskityn pitämään itseni kiireisenä jotta tiistain äitipolikäynti koittaisi mahdollisimman nopeasti. Voi saisinpa hyviä (=käynnistys/sektio)uutisia! Aion anoa sektiota perjantaille 1.4 eli RV37+3, katsotaan mikä on vastaanotto :)

maanantai 14. maaliskuuta 2016

RV34: Äitipolireissu & ahdistava loppuodotus

Pahoittelen pitkäksi vierähtänyttä postaustaukoa. Kävin viime viikolla äitipolilla ja fiilikset olivat kaikin puolin niin keljut, että ei innostanut edes (taas yhden) valituspostauksen laatiminenkaan :/

Viime viikon maanantain koittaessa ajatukset rupesivat synkkenemään huomattavasti. Olinkin ihmetellyt, miten olin päässyt näin "helpolla" tähänastisesta raskaudesta ilman vakavempia ahdistuskohtauksia tai pakonomaista ajattelua vauvan menehtymisestä. Sieltähän ne ajatukset sitten hiljalleen hiipivät, ja rupesin odottamaan äitipolireissua todella hartaasti. Tuli sellainen tunne, että nyt on pakko saada jokin päivämäärä milloin tämä epämääräinen ja ahdistava odotus päättyy, joten ajattelin vaatia aiempaa pontevammin joko käynnistys- tai sektiopäivämäärää. Vastassa oli eri lääkäri, joka oli empaattinen mutta huomattavasti suorempi kuin oma lääkärimme.

Epämiellyttävä fakta nro 1)
- Vauva on edelleen perätilassa. Mahdollisuudet siihen, että vauva kääntyy ovat 50/50. Lääkäri totesi neuvolakortin perusteella, että todistettavasti edellisen kerran vauva on ollut oikein päin 2kk:tta sitten joten hän olisi taipuvainen uskomaan, että luultavimmin vauva tahtoo jäädä näin päin. Jos haluan, voidaan kokeilla ulkokäännöstä joskus RV36 jälkeen, mutta sanoin etten lämpene kyseiselle operaatiolle ollenkaan. Tarkempi selostus kyseisestä toimenpiteestä vain vahvisti tätä mielipidettä...

Epämiellyttävä fakta nro 2)
- Kohdunsuun tilanne tarkistettiin ja sisäsuu on kiinni, ulkosuu puolestaan sormelle auki. Kanava lyhentynyt n. 0,5 cm. Jos vauva olisi oikeinpäin ja nyt oltaisiin lähempänä RV37, tämä "edistys" ei yksistään riittäisi käynnistyspäätöksen tekemiseen. (Jos lähdetään käynnistelemään liian epäkypsästä tilanteesta, siihen liittyy kuulemma liikaa riskejä)

Epämiellyttävä fakta nro 3)
- Mitään käynnistysaikoja ei siis tippunut! Lääkärin mukaan luultavasti ei vielä ensi kerrallakaan eli RV36. Tämä tuntui tosi lannistavalta sillä olin todella laskenut sen varaan, että pian saisin tiedon siitä milloin tämä piina loppuu. Ja kukaan lääkäri ei sano mitään suoraan, rivien välistä voin päätellä että jos vauva kääntyisi ja mentäisiin käynnistykseen, se EHKÄ onnistuisi RV37. Sektio puolestaan menisi pidemmälle eli EHKÄ lähemmäs RV38...Mutta luultavasti tämäkin selviää vasta ihan loppusuoralla.

Voimakkain ajatus tällä hetkellä on, että vauva pitää saada nopeasti kohdusta turvaan. Nyt en voi kuitenkaan kuin odottaa, mutta jos positiivisesti ajatellaan niin sitä olisi jäljellä enää 2-3 viikkoa. Minä varmaan kestän, mutta kestääkö vauva? Lääkärit aina vakuuttelevat, että NYT kaikki on erinomaisesti, mutta siihen on vähän vaikea uskoa sillä näin oli viimeksikin: Enkelipoika menehtyi yhtäkkisesti niin, että 5 minuuttia aiemmin kaikki oli varmasti ihan hyvin. En siis pysty vaikuttamaan Taikan hengissäpysymiseen millään tavalla.

Olen hakenut epätoivoisesti tietoa siitä, missä kunnossa RV37 sektiolla syntyneet vauvat ovat olleet. Pääsääntöisesti vaikuttaa, että ihan hyvässä mutta väsyneitäkin vauvoja on ollut. Ja viimekertaisen lääkärin mielestä edelleen osa näistä vauvoista saattaa kokea hengitysongelmia. Jos vaatisin kivenkovaan mahdollisimman aikaista sektiota niin kuinka kova olisi katumus, kun vauva olisikin ihan keskeneräinen ja tarvitsisi happikaappia...? Keskiviikkona Taika painoi 2,9kg joten uskoisin mieluummin, että 2-3vkon päästä lähes nelikiloinen vauva (viikkokasvu oli 350g) olisi aktiivisesti maitoa vailla niinkuin Sinttikin. Ainakin näin toivoisin!

Ottaisin mielelläni kommentteja vastaan RV37 syntyneistä vauvoista, eli millaisia olivat syntyessään ja miten kaikki sujui? Kiitos paljon edellisistä kommenteista vauvan kääntymiseen liittyen! Niistä oli tosi paljon apua ja vastaan niihin kaikkiin vielä :)

maanantai 29. helmikuuta 2016

RV32+6: Perätila-baby

Viime viikon äitipoli-reissulla todettiin se, minkä jo valmiiksi tiesin: meidän neiti on edelleen perätilassa. Edellisenä iltana typy oli harjoittanut masussa sellaista möyrintää, että tuli tunne että hän yrittää kääntää itseään oikein päin. Lääkärin mielestä tämä piti paikkansa, sillä vaikka Taika olikin perätilassa, hän oli kääntynyt lievästi sivuttain. Pää sijaitsi siis oikean rinnan alla ja peppu viistosti alhaalla vasemmalla.

Olen sen jälkeen tuntenut joka päivä noita samoja, todella erikoisia liikkeitä. Tyttö jatkaa mellastusta, mutta nyt alkaa jo isosti huolettaa että onko hänellä enää riittävästi tilaa kääntyä. Kokoarvioksi tuli 2,2kg eli kookkaanpuoleista vauvaa siellä kasvatellaan edelleen, joten miten ihmeessä tuollainen kohta normaalikokoinen vauva saa itsensä kammettua siellä ahtaassa tilassa oikeinpäin? En tahtoisi millään sektiota, mutta perätilassa olevaa vauvaa en kyllä synnytä alateitse. Samallahan tämä tarkoittaa sitä, että jos lapsivedet menisivät kotona, sairaalaan pitäisi mennä ambulanssilla. Ja mitä jos tyttö päättäisi syntyä sieltä vauhdilla...pelon aiheita siis riittää!


Lääkäri tarjoutui kurkistamaan kohdunsuun tilannetta, mutta sanoin jaksavani odottaa seuraavaan kertaan. Ja nyt kaduttaa! Olisinpa antanut tarkistaa, niin olisi saanut vähän osviittaa siitä mitä supparit ovat saaneet aikaan. Onneksi seuraavaan kertaan on enää 1,5 viikkoa, joten ehkä sen jaksaa tässä odottaa.

Muuten raskaus etenee omalla painollaan. Supistelut ovat jonkin verran vähentyneet, mutta se voi johtua siitä että olen ottanut rauhallisemmin. Väsyn helposti ja tulee otettua päivätorkkuja harva se päivä, olen jo kokopäivätoimisesti vapaalla joten se onnistuu hyvin. Vauvavalmisteluja en ole hetkeen tehnyt ja kerään voimia seuraavaa koitosta varten! Olen asettanut itselleni takarajaksi RV36, jolloin ryhdyn pesemään ja silittelemään pikkuisia vaatteita kaappiin, tuli mitä tuli (jos siis vauva on silloin vielä hengissä). Tähän puuhaan pääsiäisaika soveltuisi enemmän kuin hyvin, koska jos toiveeni toteutuu, heti pääsiäisen jälkeen päästäisiin synnytyspuuhiin.

Huomenna ylitetään jälleen yksi etappi kun tulee täyteen 33 raskausviikkoa. Sen jälkeen jäljellä 4 viikkoa! :)

torstai 25. helmikuuta 2016

Miksi raskaanaolo ei aina ole herkkua

Vaikka on haaveillut raskaaksitulosta pienen ikuisuuden ja tehnyt sen eteen kaikkensa, tässä raskauden loppuvaiheessa olo on vaan sen verran "hehkeä" että omilta valituksiltaan ei voi välttyä. Seuraavat kohdat saavat minut iloitsemaan siitä, että tätä kolmatta raskauttani on jäljellä enää joitakin viikkoja.

1) Kaikki tippuu käpälistä, aivan kaikki. Nyt kun tavaroiden poimiminen on osoittautunut vähän vaativammaksi jooga-harjoitukseksi, tietysti käy niin että kaikesta huolellisuudesta huolimatta niitä putoilee vähän väliä ja löydän itseni kiemurtelemasta lattian rajasta useita kertoja päivässä. Onneksi 4-v pikkuapurini mielellään avittaa äitiä tässä puuhassa, jos vaan sattuu olemaan paikalla . Minulla on siis nakkisormet. Eilen jouduin poistamaan sormukset kun tuntui, että veri ei kierrä enää nimettömässä!

2) Noin kuukausi sitten koitti se aika, kun napa rupesi antamaan periksi kasvavan mahan tieltä. Koko navan seutu oli aivan yliherkkänä, ja voi itku sitä päivää kun suihkussa suihkunpään letku pääsi vahingossa pyyhkäisemään sen päältä! Nggghhhhh. Napaa jomotti koko saman illan ja vielä seuraavan päivänkin. Nyt tämä vaiva on helpottanut, mutta auta armias jos ultrassa vedellään anturilla navan päältä...silloin tämä erittäin raskaana oleva yksilö nytkähtää pediltä noin pari senttiä ilmaan silkasta kavahduksesta.

3) Käsien pistely ja puutuminen.

4) Pakara-issias is back!! Viime raskaudesta tuttu vaiva alkoi taas ihan muutamia päiviä sitten. Olin keittiössä laittelemassa ruokaa ja kattamassa pöytää, kun äkkiarvaamatta alkoi vihloa vasenta pakaraa. Vaikka se ei iskenytkään täydellä teholla heti, oli pakko istuutua alas. Sen sijaan seuraavana päivänä suihkussa paikat ärtyivät seisoskelusta sen verran, että tuttu salamanisku lennähti peffaan ja onneksi sain napattua hanasta kiinni - muuten olisin tippunut lattiaan. Yksinäiset metsälenkit taitavat olla loppuraskauden ajalta pois laskuista...

5) Ankkakävely: jostain syystä olen ruvennut yhtäkkiä taapertamaan kuin ankka. Tätä en muista harrastaneeni aiemmista raskauksissa, mutta nyt se vaan tuntuu luonnolliselta. Ehkä siksi, että tuntuu kun jalkojen välissä olisi keilapallo jonka kuljettaminen vaatii tavallista isompia voimainponnistuksia. En tiedä miksi, mutta maha tuntuu olevan hirmu alhaalla vaikka neiti istuu siellä edelleen pää pystyssä.

6) Ne perinteiset raskausvaivat: pissattaa, janottaa, on kuuma, hankala nukkua, mahaa kiristää pienimmästäkin syömisestä, nenä on tukossa, selkää jomottaa, PISSATTAA.

Vielä noin 5 viikkoa jäljellä!

tiistai 16. helmikuuta 2016

RV31: Äitiyspolireissulla & käsiongelmia

Viime viikolla kävimme yhdessä miehen kanssa äitipolilla, hänkin sai pitkästä aikaa tilaisuuden kurkata vauvelia. Taas ultrattiin pitkään ja perusteellisesti, mikä on loistavaa, mutta se käy kerta kerralta työläämmäksi kun paha olo yllättää jo muutaman minuutin selällään makoilun jälkeen. Hammasta purren sinnittelin, koska halusin että lääkäri saa rauhassa kartoittaa kaikki sisäelimet lävitse. Siellä siis tosiaankin katsottiin kaikki: aivot, sydän, mahalaukku, kohtuvaltimo ja jopa napanuoraa pyydysteltiin siellä täällä kuvaan, jotta nähdään että virtaukset ovat kunnossa.

Taika menee edelleen yläkäyrällä, säännönmukaisesti kuten tähänkin asti. Painoarvioksi lääkäri sai 1,8 kg, mikä tarkoittaisi 200g viikkolisäyksellä ja RV37 synnytyksellä syntymäpainoksi n. 3,2kg. Epäilen kuitenkin, että meidän vauveli kasvaa standardia nopeammin ja tuskinpa synnytän vielä tasan RV37.  Kuitenkin jos koosta voi vetää johtopäätöksiä ja tuon mukaan mentäisiin, hän syntyisi suunnilleen samankokoisena kuin Enkelipoika (3,3kg), mikä oli Sinttiin verrattuna teknisesti ottaen todella helppo synnytys.

Tästä lähtien rupean käymään äitipolilla aina kahden viikon välein, ja ensi kerralla jatketaan käynnistyskeskustelua. Gynekologinen tutkimus tehdään sitä seuraavalla visiitillä, jolloin saadaan osviittaa kohdunkaulan tilanteesta mikä puolestaan myös vaikuttaa käynnistysajankohtaan. Ihanaa päästä käymään siellä useammin! Se helpottaa mieltä ja oloa suuresti.

Viime viikolla alkoi lisäksi mielenkiintoinen vaiva. Huomasin, että kyljellään makoillessa alempi käsi alkaa helposti puutua ja sitä rupeaa pistelemään, erityisesti jos pitelen siinä esim. kirjaa. Pian kädet alkoivat puutua ihan vaan nukkuessa ja viikonlopun aikana jopa meikatessa! Meinasin tulla ihan vainoharhaiseksi, sillä perjantai-iltana ja lauantaina rupesin tuntemaan myöskin oikeassa pohkeessa tietyssä kohdassa pientä, pistävää kipua. Olin tietysti varma, että olin saanut veritulpan! Onneksi pohjekipu katosi siihen, mutta miehen yllytyksestä soitin kuitenkin maanantaiaamuna äitipolille, mutta siellä puhelimeen vastasi tosi ei-kiinnostunut hoitaja, joka ei meinannut ottaa kantaa mihinkään, millään tavalla. Lopuksi hän sai kakistettua ulos ohjeeksi piipahtaa synnärillä käymään "jos asia vaivaa". No en sitten mennyt. Google tarjosi vaivaan diagnoosiksi joko rannekanavaoireyhtymää tai jännetupin tulehdusta. Jos tämä ei vie minua aivan toimintakyvyttömäksi, odottelen seuraavaan äitipolikäyntiin ja kysyn siellä neuvoa, mutta epäilen että ongelman ratkaisee synnytys (samoin kuin Enkelipojasta issias-vaivat).

Eilen alkoivat kuin tyhjästä aivan vimmatut supistukset. Tässä raskaudessa on muutenkin supistellut ihan eri tavalla kuin koskaan, tosin kivuttomia ne ovat olleet mutta silti minulle uusi asia. Eilen yritin sitten käydä asioilla ja varsinkin ruokakaupassa jouduin vähän väliä pysäyttämään ja huilimaan, kun vatsa vetäytyi niin kireäksi että menoa ei yksinkertaisesti voinut jatkaa. Tämä jatkui koko eilisen päivän pienimmästäkin liikkeestä ja tänään vaikuttaisi aika samalta. Pelottaa, että nuo viattomat supparit eivät olekaan niin viattomia, vaan saavat aikaan ennenaikaisen synnytyksen...yritän kuitenkin nyt keskittyä ajatukseen, että ehkä ne saavat jotain pientä valmistelua kohdunsuulle ja silloin käynnistys olisi helpompaa. Tai jopa synnytyksen käynnistymään luonnollisesti siellä rv37 tienoilla!

Onko muuten kenelläkään lukijalla kivuttomat supparit pehmentäneet kohdunkaulaa? Tai onko voimakkaasta supistelusta seurannut ennenaikainen synnytys?

torstai 11. helmikuuta 2016

RV30+2: Suuri edistysaskel!

Viime aikoina olen voivotellut loputtomiin sitä, kuinka en kykene tarttumaan minkäänlaisiin vauvavalmisteluihin vaikka viikot lähenevät maaliviivaa koko ajan. Halu ja tahto oli olemassa, mutta kyky ryhtyä toimeen puuttui.

Viime viikolla tunsin kun jokin minussa muuttui. Ehkä ajan, ehkä terapeutin käynnin, toissakertaisen postauksen tai kaikkien niistä voimalla. Sanoin miehelle, että viikonloppuna haluaisin kaivaa kaikki vauvanvaatelaatikot varastosta esiin ja käydä ne yhdessä lävitse. Pelotti, mutta näin tehtiin. Aloitimme ensin Sintin nimetyistä vaatteista ja voi sitä riemua, kun löysin niistä suurimman osan! Luulin myyneeni kaiken pois kirppiksellä kun Enkelipojan sukupuoli selvisi, mutta laatikoista löytyikin ihania aarteita ja muistoja herättäviä vaatekappaleita. Tuntui lohdulliselta, että pikkusisko saisi käyttää isosiskon vaatteita.

Ehkä näiden positiivisten tunteiden avulla selvisin siitä, kun tuli hetki käydä Enkelipojan vaatelaatikoiden kimppuun. Tuntui, kuin olisin vasta edellisviikolla pakannut kaiken pois. Muistin niistä lähes jokaisen vaatteen. Haikein mielin poimin sieltä kaikki tytölle soveltuvat talteen ja viikkasin takaisin kaikki vaaleansiniset.

Homma oli ohi reilussa tunnissa, mutta projektista jäi tosi hyvä mieli. Olin uskaltanut! Olin pystynyt siihen!

Samalla tein inventaarion puutteista ja lista näytti tältä:
- parit vaaleanpunaiset sukkikset
- pari tyttömäistä puseroa kokoa 56 cm tai vaihtoehtoisesti neulepaitoja
- pussilakanat & reunapehmuste sänkyyn
- kuolalappuja
- toppapuku kokoa 56 cm
- Baby Sense 5 hengityshälytin


Ei siis puutu paljoa. Nuo sukkikset kävin ostamassa seuraavana päivänä ja toppapuvunkin hankin käytettynä (se on ihanan pinkki!). Pari päivää sitten ostin myös kirppikseltä kahdet puolipotkarit ja yhdet housut, ne kustansivat yhteensä alle 2 euroa. Olin aivan yllättynyt siitä, miten hyvin kaikkea löytyy joten hankintoja ei tarvitse tosiaankaan tehdä paljoa. Kaikista tärkein jäljelläolevista on hengityshälytin: en usko, että pystyisin nukkumaan silmän täyttäkään ilman sellaista joten lähempänä h-hetkeä se menee tilaukseen.

Kaikesta tästä valmistelusta johtuen sain kuin uuden vaihteen päälle tähän raskauteen. Ihan kuin olisin melkein normaali odottaja, minulle kuuluu samat puuhat kuin toisille äideillekin. Ja mikä parasta: tämä ei tuntunut raskaalta vaan päinvastoin yllättävänkin mieluisalta puuhalta! Uskoakseni perimmäinen syy löytyy itseni ylittämisestä. Luulin, etten pystyisi tähän mutta pystyin kuitenkin, ja vieläpä sain siitä iloa. Minä en tavallisesti ole se, joka pelkää. Omien pelkojeni voittamisesta sain todella paljon lisää puhtia ja nyt alan uskoa, että saatan hyvinkin selvitä hengissä seuraavista 7 viikosta :)

sunnuntai 7. helmikuuta 2016

RV29+5: Neuvolaa, painajaisia ja huonoja yöunia

Kuluneella viikolla piipahdin jälleen neuvolassa. Hemoglobiini kynti edelleen aika alhaisissa lukemissa eli 115, joten päätin ryhtyä ottamaan iltaisen 100mg tabletin lisäksi päiväsaikaan 50mg tabletin. Pahaksi onnekseni se oli apteekista juuri käyntipäivänäni loppu, joten pakkaus on edelleen hankkimatta.  Pitääkin käydä pikapuoliin tekemässä uusi reissu, sillä olisi mukava saada hieman lisää virtaa tähän väsyneeseen olemukseeni. 


Painonnousu on tasaisen reipasta: tähän mennessä olen kerryttänyt elopainoa +10kg. Aika pyörryttävä tahti, sillä Enkelipojasta niitä taisi tulla kaiken kaikkiaan +12kg, mutta kuten sanottua tästä lapsukaisesta ruokahalu on ihan eri sfääreissä...kävin kuitenkin menneellä viikolla pitkästä aikaa kuntosalilla ja tarkoitus olisi kuntoilla kevyesti noin pari kertaa viikossa seuraavan kuukauden ajan. Sen jälkeen laitankin jäsenyyden tauolle, sillä ei salitreeni mitään herkkua ole kun olemus on raskas ja tehtävien liikkeiden määrä on tässä vaiheessa raskautta aika rajoitettu. Uskon kuitenkin, että kevyt urheilu on hyväksi joten harrastan sen aikaa kun pystyn.

Tällä kertaa neuvolassa ei ultrattu, mutta kuunneltiin kuitenkin sydänäänet. Ensi viikolla on seuraava äitipoliaika, joten onneksi ei tarvitse odottaa kauaa, että pääsee kurkkaamaan pienokaista. Valittelin lisäksi neuvolassa huonoja yöuniani. Viimeiset pari viikkoa olen nukkunut erittäin kehnosti, sillä vaivoja löytyy koko joukko: on kuuma, asento on aina huono joten vaihdan koko ajan kylkeä, nenä on tukossa, janottaa, pissattaa jne jne. Ihan kuin raskauden viimeisillä viikoilla! 

Lisäksi viime viikolla näin ensimmäisen vauvapainajaisen. Olin jossain kodin ulkopuolella menossa, ja yhtäkkiä tunsin kuinka synnytys käynnistyi. Se eteni vauhdilla, muistan unessa nojanneeni käsillä pöytään kunnes tunsin jotain valahtavan jalkovälistäni. Se oli vauva! Sain kumartumalla juuri ja juuri kopattua sen käsiini, ennenkuin pää olisi kopsahtanut maahan. Hän oli todella pieni, sillä unessa hän syntyi juuri niillä viikoilla kun parhaillaan olin eli 29+ jotain. Muistan pidelleeni vauvaa käsissäni ja vauva vain oksensi koko ajan, lapsivettä tuli aivan loputtomiin ulos. Yritin auttaa ja kääntää häntä parempaan asentoon, ja kaivaa suuta tyhjäksi, mutta oksentaminen vain jatkui eikä vauva tuntunut pääsevän ollenkaan hengittämäään. Pian paikalle saatiin kätilö, joka katsoi minuun pitkään ja yritti sanoa, että vauva on ollut tosi kauan aikaa hengittämättä...Muistan hokeneeni, että nythän hän hengittää ja kaikki on hyvin, mutta siihen uni loppui. Aamulla kylmäsi, nytkö tämä jo alkaa. Koko päivä meni hieman epätodellisissa tunnelmissa.

Hyviä uutisiakin on: sokerirasituksen tulos oli normaali. Ei siis tarvitse huolehtia raskausajan diabeteksestä! Lisäksi tällä kertaa hain vauvavakuutusta hyvissä ajoin (Enkelipojasta taisin myöhästyä päivällä) ja parhaillaan odotan vakuutusyhtiön päätöstä. Nyt päädyimme eri vakuutusyhtiöön kuin Neiti S:stä, sillä silloisen vakuutuksen ehdot olivat muuttuneet merkittävästi ja toinen yhtiö tarjosi parempaa vaihtoehtoa. Täytyykin lähipäivinä tarkistaa, että menihän hakemus läpi.

sunnuntai 31. tammikuuta 2016

RV28+5: Odottaminen pelkojen keskellä

Kuten tiesin jo ennen raskaustestin plussaa, tästä odotuksesta tulisi vaikeaa. Ennakko-olettama on todistanut itsensä oikeaksi moneen kertaan matkan varrella ja tietyllä tapaa vaikein osuus on käsillä nyt. Ennen puoliväliä oli kaikenlaista konkreettista ongelmaa mitä piti pelätä ja jännätä, mutta juuri nyt kamppailen lähinnä pääni kanssa ja yritän estää mielikuvitusta laukkaamasta huonoille teille.

Kuten aiemmin kirjoitin, olen yrittänyt "ratkaista" ongelmaa olemalla ajattelematta vauvaa ollenkaan. Usein havahdun siihen, että en ole ajatellut synnytyksenjälkeistä elämää yhtään ja pelkään, että jos tästä elävän vauvan syliini saan, se syliin tupsahtava olento aiheuttaa pienimuotoisen shokkireaktion. Tuntuu vain niin mahdottomalta ja pelottavalta antautua haaveilemaan lapsesta, elävästä vauvasta, kun luonto on niin julmasti jo kerran osoittanut mihin se pystyy. Jos rupean uskomaan, että saan tämän vauvan itselleni, miten selviän jos sama toistuu uudestaan?

Toisaalta, onko oikein syntyvää vauvaa kohtaan, jos äiti ei ollenkaan valmistaudu hänen tuloonsa? Koen siitä syyllisyyttä monin eri tavoin. Olisin varmasti parempi äiti, jos pystyisin vastaanottamaan hänet vahvana, onnellisena ja muitta mutkitta. Kokisin olevani parempi äiti myös, jos aloittaisin valmistautumisprosessin hankkimalla hänelle valmiiksi kaikki ne materialiset asiat, joita pieni ihminen elämänsä alkutaipaleella tarvitsee: vaatteet, lakanat ja muut varusteet.

Muistan elävästi kuinka äidinvaistoni heräsivät vahvasti siinä silmänräpäyksessä kun piskuinen Sintti nostettiin rinnalleni. Muistan kätilöiden kirjanneen kotiuttamispapereihin jotain sensuuntaista kuin että "äidin varhainen vuorovaikutus on luontevaa jne jne". Muistan kuinka toiveikkaana valmistauduin juuri samalla tavalla Enkelipojan tuloon, mutta kuinka jouduinkin perumaan kaiken. Siellä ne kaikki vaatteet ja tarvikkeet edelleenkin ovat varaston laatikoissa, koskemattomina. Pitämällä kodin toistaiseksi "vauvavapaana" kuvittelen voivani estää tulevat pahat asiat, että kukaan ei voisi minua unelmistani pudottaa kun sellaisia ei olisi vielä asetettukaan.

Äskettäin kävin vanhalla tutulla neuvolan psykologilla keskustelemassa kaikista näistä peloistani ja huolistani. Jälleen kerran vapautuksen toi jo se pelkkä fakta, että joku ammattilainen tunnusti sen, että olen kokenut kauheita ja näiden kokemusten johdosta kaikki ajatukseni ja tuntemukseni raskaudesta ovat täysin oikeutettuja ja normaaleja. Oivalsin, että vaikka en keskitä ajatuksiani jatkuvasti tulevaan vauvaan, on silti hetkiä kun ajattelen olevani raskaana ja hetkiä, kun pystyn nauttimaan vauvan liikkeistä sisälläni. Nuo pienet hetket toivon mukaan ajan kanssa avaavat tietä tulevalle, jos ei tietoisesti niin vähintäänkin alitajunnassa. Ja kuka tietää, ehkä lähiviikkoina uskallan puolivahingossa ajatella vauvaa enemmänkin.

Haluaisin NIIN kovasti ostaa kasapäin vaaleanpunaisia vaatteita ja miettiä vauvanhuoneen sisustusta, mutta en vaan (vielä) pysty. Ehkä en silti ole aivan toivoton tapaus, sillä kuvan puserot ostin muutama viikko sitten Lindexin alennusmyynnistä juuri tätä pikkuneitiä varten. Ne tulivat siinä sivussa kuin huomaamatta, sillä jouduin ostamaan eräälle toiselle vauvalle lahjavaatteita yhtäaikaa ja samalla nappasin nämä mukaani. Ennenkuin ostan mitään muuta, olisi tarpeen kaivaa kaikki ne varastoon siirretyt vauvanvaatelaatikot esiin ja tehdä inventaario puutteista sen jälkeen kun kaikki vaaleansiniset asut on poistettu joukosta. Epäilen kuitenkin, että se operaatio vaatii paljon aikaa ja nenäliinoja, joten se ei siitäkään syystä tunnu kovin houkuttelevalta. Onneksi en joudu tekemään sitä yksin, mies lupasi osallistua ja puolestaan eräs hyvä ystäväni tarjoutui lähtemään mukaan vauvanvaateostoksille henkiseksi tueksi 

sunnuntai 17. tammikuuta 2016

RV 26+5: Neuvolassa ja äitipolilla

Viime viikolla käväisin neuvolassa ja nyt rupesi käyntiaikoja satelemaan kalenteriin. Lähiaikoina käyn siellä noin joka toinen viikko ja terkka on varannut sen verran aikaa, että aina pääsemme ultraan kurkkaamaan pienokaista mielenrauhan vuoksi. Tuntuu, että näin aika kulkee mukavan nopeasti ja auttaa, kun tietää että ihan oven takana odottaa seuraava visiitti!

Tällä reissulla selvisi, miksi olen tuntenut oloni niin väsyneeksi viime aikoina. Hemoglobiini oli pudonnut 107:ään ja ohjeeksi tuli muistaa säännöllinen raudan otto, mielellään jopa pari kertaa päivässä (50mg Retafer). Olenkin yrittänyt tsempata tämän suhteen ja nyt olo on ehkä aavistuksen kohentunut. Uskaltauduin myös dopplerille ja sieltä kuului reipas syke, sekä pian äkäiset potkut anturia kohden kun neidin unosia häirittiin.

Terkka laittoi lähetteen äitipolille ja sain sieltä tosi nopeasti ajan, kävinkin siellä perjantaina ensimmäistä kertaa. Kokemukset olivat varsin positiiviset: taustatiedot selvitettiin perusteellisesti, ultrattiin ja tarkasteltiin mm. napanuoran virtaukset, istukka ja sydämen toiminta extra huolellisesti sekä avattiin kovasti odottamani keskustelu käynnistyksen ajankohdasta. Lääkäri oli ihanan ymmärtäväinen ja suhtautui avoimin mielin ehdotukseeni jo RV 37 puolella käynnistämisestä: jos tuolloin nähtäisiin, että kohdunkaulassa olisi jotain edistystä ja valmiutta vastata käynnistysyritykseen, voitaisiin sitä harkita jo RV37+. Tämä oli tietysti musiikkia korvilleni. Selitin lääkärille kuinka huoli vauvan hyvinvoinnista on jatkuvasti iso ja uskon, että olotila menee loppua kohden vain hankalammaksi. Nyt on huojentavaa tietää, että jos oma henkinen jaksaminen uhkaa heiketä loppuvaiheessa, ei tarvitse käydä isoja taisteluja käynnistyksen puolesta. Seuraavan kerran menen äitipolille muutaman viikon päästä, raskausviikolla 30. (Tulipa muuten muhkea poliklinikkamaksu nyt kun hintoja on korotettu, kokonaiset 41,70 eur!)

Neuvolaan menen uudestaan tulevalla viikolla. Kohta puoliin pääsen myös pitkästä aikaa tapaamaan samaa neuvolan psykologia, jolla kävin viimeksi yli vuosi sitten. Kuten aiemmin mainitsinkin, huoli on jatkuvasti iso ja erilaiset pelot ovat läsnä koko ajan. Lisäksi olen hieman huolissani siitä, että en osaa henkisesti ollenkaan valmistautua vauvan tuloon. Tottakai tiedän ja tiedostan jatkuvasti olevani raskaana, mutta en käytännössä ajattele elämää vauvan syntymän jälkeen ollenkaan, koska en yksinkertaisesti voi olla varma, että sellaista koskaan tuleekaan. Pää siis jarruttaa pelkojen takia tätä 9 kuukauden  valmistautumisprosessia minkä ehtii, enkä usko sen olevan kovin hyvä asia. Lisäksi epäilen olevani otollista maaperää synnytyksenjälkeiselle masennukselle, joten näitä asioita olisi hyvä lähteä työstämään jo hyvissä ajoin.

Päänvaivaa ovat myös aiheuttaneet oudot kilpirauhasarvot. Kävin labroissa alkuviikosta ja lukemat näyttivät tältä vertailuarvoineen:

TSH: 1,00 (joulukuun alussa 1,6)
T4V: 10,1 (joulukuun alussa 10,6)

Eli aika kammottava tuo T4V! Viimeksi se on ollut noin alhainen joskus vajaa vuosi sitten keväällä kun voin huonosti ja olin jatkuvasti väsynyt. Silti oudolta tuntuu, että kuinka TSH puolestaan on noin hyvä eli ne eivät ole ollenkaan linjassa keskenään. Nostin viimeksi tyroksiiniannostusta joulukuussa niissä toiveissa, että T4V rupeaisi hiljalleen kohenemaan, mutta sen sijaan se vain jatkaa laskuaan. Neuvolan lääkäri ohjeisti nostamaan tyroksiinia, mutta suhtauduin tähän epäilevästi koska silloin TSH saattaisi painua liian alas. Äitipolin lääkäri sen sijaan oli samaa mieltä kanssani, että ei ole järkevä nostaa annosta, sillä kuulemma raskauden aikana T4V saattaa käyttäytyä näin eikä siitä varsinaisesti ole haittaa. Minun tapauksessani väsymys voi johtua hemoglobiinistakin ja tilanne korjaantuu kuitenkin synnytyksen jälkeen. Päätimme siis pitää tämänhetkisen tyroksiiniannoksen ja käyn luultavasti kuukauden kuluttua uudestaan labroissa.

keskiviikko 6. tammikuuta 2016

Hyvästi vanha vuosi, tervetuloa (parempi) v. 2016!

Vuosi 2014 oli elämäni kamalin vuosi, sillä jouduimme hyvästelemään kauan odotetun Enkelipojan. Edellisen kerran vuoden vaihtuessa toiveet olivat korkealla, sillä eihän enää voisi tapahtua (?) yhtä kamalia asioita, ja vahva odotus oli, että kolmas lapsi syntyisi v. 2015 aikana.

Tarkastellaanpa lähemmin, mitä kaikkea viime vuoden aikana oikein tapahtuikaan.

Vuosi vaihtui tiiviisti hoitojen merkeissä ja heti kalenterin käännyttyä tammikuuhun minulle tehtiin  elämäni 4.s ICSI. Valitettavasti sen tulokset olivat alunperinkin laihat ja niin kävi, että hoito ei onnistunut. Tästä seurasi iso romahdus ja se yhdistettynä töihinpaluuseen oli melkoinen kokemus. Hengissä kuitenkin selvittiin, kuten aina, ja helmikuussa koitettiin rämpiä eteenpäin. Piristystä toi mm. käynti uudelle klinikalle, jossa tehtiin uusi hoitosuunnitelma mikä tarkoitti parin kuukauden odotusaikaa.

Maaliskuussa odottelu jatkui ja samoihin aikoihin jouduin vielä usein toteamaan olevani Outsider, erilainen kuin muut, mikä teki erityisesti oloni sosiaalisissa tilanteessa paikoin erittäin vaikeaksi (onneksi tämä tunne on sittemmin kadonnut). Valitettavasti muutokset ja henkinen paine taisivat tehdä tehtävänsä, sillä huhtikuussa vasta havahduin siihen seikkaan, että kiertoni oli aivan liian pitkä ja syylliseksi ilmenivät liian korkeat kilpirauhasarvot. Onneksi tämä ei sittenkään estänyt uutta hoitoa, vaan 5.s ICSI tehtiin onnistuneesti samassa kuussa.

Toukokuussa meitä odotti pettymys: hoito ei tepsinyt vaan se päättyi perinteiseen, punaisiin tunnelmiin. Käsittelin edelleen vahvasti suruani ja tulin uusiin johtopäätöksiin omasta lapsettomuudestani, josta en siis tuntunut pääsevän millään eroon. Samassa kuussa ehdittiin vielä tehdä 1 PAS, jonka osalta fiilikset olivat jo aika loppuunkuluneet: aina vaan tätä samaa. Kesäkuu alkoi jymy-yllätyksellä, tein positiivisen raskaustestin! Tätä iloa ei valitettavasti kestänyt kauaa, sillä se osoittautui nopeasti kemialliseksi raskaudeksi, mikä tuntui ihan kohtalon ivalta. Onneksi menkat alkoivat tuon jälkeen normaalisti ja seuraavaa siirtoa silmälläpitäen minulle tehtiin ensimmäistä kertaa Endo-Scratching.

Heinäkuu oli vaikea kuukausi, sillä se toi kaikki muistot pintaan vuosipäivien kynnyksellä. Tuli uudelleen se päivä, kun kuulin elämäni kauheimmat sanat ja se päivä, kun vietettiin pikkuisen syntymäpäivää. Leivoimme syntymäpäiväkakun, joka meinasi joka suupalalla tarttua kurkkuun.

Elokuussa "teho-yritys" jatkui jälleen kun minuun siirrettiin vihoviimeinen pakastealkio eli blastokysti. Tällä kertaa en uskaltanut tehdä raskaustestiä ollenkaan, mutta olin jo tappioni tunnustanut kun verinen tiputtelu alkoi. Kävin kuitenkin verikokeessa, joka yllättäen osoitti raskauden alkaneen! Paniikissa ravasin verikokeissa ja aina vaan HCG nousi. Kuin vahvistukseksi ihan puskista alkoi äklötys ja kuukauden viimeisenä päivänä ultrassa nähtiin maailman ihanin näky: sykkivä sydän.

Syyskuussa oli totuteltava uuteen asiaan: olimme tosiaan raskaana ja raskaus tuntui kaikista peloista & ongelmista huolimatta jatkuvan. Kävin eka kertaa neuvolassa, ramppasin ultrissa pelkoja lievittämässä ja sain vihdoin luvan lopettaa lääkkeet. Koitti myös niskapoimu-ultra, jossa valitettavasti saatiin pelottavia ja huolestuttavia uutisia. Lokakuussa varasimme ajan kromosomitutkimukseen eli NIPT-testiin ja pitkän odotuksen jälkeen saimme positiivisia uutisia: lapsukaisemme oli terve!

Marraskuu ei valitettavasti ollut huolista vapaa, vaan se alkoi hematooma-säikäytyksellä. Seuraavat viikot vietin levossa, sydän syrjällään vuotoa seuraten. Onneksi joulukuun rakenneultra toi mukanaan hyviä uutisia ja nähtiin, että hematooman takia ei enää tarvinnut pelätä. Vauvakin vaikutti erittäin hyvävointiselta ja rakenteet olivat kunnossa - kerrankin ultra, josta selvisimme puhtain paperein! Joulun alla jouduin käymään yhden pikareissun synnärillä, mutta onneksi se oli väärä hälytys ja sen jälkeen sain keskittyä rauhassa joulunviettoon.

Kun luen tätä, ihan päätä huimaa ja eritoten myös siksi, kun elävässä elämässä niitä isoja tapahtumia on ollut vielä roppakaupalla lisää. Usein viime vuoden aikana tunsin olevani kuin lastu lainehilla, joka vain ajelehtii ja odottaa asioiden tapahtuvat hänelle, vailla isompaa vaikutusmahdollisuutta mihinkään. Olen NIIN helpottunut, että tuo hullu vuosi 2015 on vihdoinkin ohitse ja ehkä nyt pääsemme elämään tasaista, onnellista ja vastapainoksi mahdollisimman tapahtumaköyhää elämää :) En enää uskalla vannoa, että tästä vuodesta on tulossa parempi, mutta varovaisesti uskon ja toivon niin.

Onnellista alkanutta 2016 kaikille lukijoille!