RV 37+3: Kaikenvaltaava pesänrakennusvietti + sairaalakassin pakkausta

Mikä onkaan tämä outo tunne, joka valtaa mielen ja niin Veronalle vieraalla tavalla suorastaan pakottaa järjestelemään kaappeja, siivoamaan hyllyjä, karsimaan turhaa tavaraa..? Sehän on tietysti pesänrakennusvietti! Äitiysloman alusta saakka olen sormet syyhyten järjestellyt, siivonnut ja puunannut. Jotenkin tuntuu, että it's now or never - sitten kun vauva syntyy, ei tällaiselle ole aikaa ja muutenkin onhan se nyt kivempaa tietää että on ottanut kaiken hyödyn äitiyslomasta irti :)

Nyt tämä jynssäyksen määrä luonnollisesti vähenee kun Neiti S on ollut tämän viikon kesälomalla eikä palaa päiväkotiin ennenkuin vasta elokuulla. On ihanaa viettää enemmän aikaa tytön kanssa, mutta isovanhempien apu on enemmän kuin tarpeen jotta neidin päivittäisen liikunnan ja puuhailun tarve saadaan tyydytettyä, koska minusta ei oikein perässäjuoksijaksi enää ole, ainakaan ulkona missä saa alituiseen olla skarppina autojen varalta. Erityisesti pyörän kanssa S on varsinainen vauhtihirmu: hän pääsee etenemään todella lujaa, mutta valitettavasti hoksottimet ja itsesuojeluvaisto eivät mene vielä kyseisen taidon kanssa käsi kädessä. Pyörä lipsahtaa tuon tuostakin ojan puolelle tai vaikkapa äidin päälle, jos huomio on kiinnittynyt muualle.

Kuvittelin, että S ilahtuu kesäloman alettua, mutta jo juhannuksena kuultiin ensimmäinen kommentti:
"Äiti, minä hauan mennä päiväkotiin"
"Kulta, sinä olet nyt kesälomalla etkä mene vähään aikaan päiväkotiin"
"Eiii, hauan päiväkotiin!"

Maanantaina sama keskustelu käytiin melko lailla sanatarkasti uudestaan. Kivahan se vaan on, että tyttö viihtyy päivähoidossa :)

Tänään ryhdyin vihdoin tuumasta toimeen ja päätin pakata sairaalakassin niin valmiiksi kuin mahdollista. Mukaan pääsivät seuraavat asiat:
- omat henkilökohtaiset hygieniatarvikkeet
- parit sukat ja alusvaatteet
- kahdet vanhat imetysliivit (toivottavasti ainakin toiset niistä sopivat tarpeen tultua!)
- pari pillimehua
- korvatulpat (muistan vielä elävästi sen sairaalan 24h metelin)

Nämä puuttuvat vielä:
- meikkipussi (napataan lähtiessä mukaan)
- Fazerin sininen (tätä ei voi ostaa liian aikaisin koska muuten se kokee luonnollisen tuhoutumisen)
- myslipatukoita (hankintalistalla)
- tohvelit (hankintalistalla)
- kamera
- vauvan kotiinlähtövaatteet

Lisäksi, todennäköisesti toivon mieheltä ensimmäisiksi tuliaisiksi sairaalaan kukkien sijaan tölkillisen ihanan kylmää Stripped Batterya. Pinkin Pingviinin erääseen postaukseen kommentoinkin äskettäin, että samoin minä ikävöin kyseistä juomaa todella paljon nyt kun raskaus alkaa olla loppusuoralla ja sitä pitää heti päästä maistamaan :)

Päivähoitopulmia

Olemme koittaneet pohtia viime aikoina S:n päivähoitokuvioita kesän jälkeen. Neiti on tietysti pienten puolella, mutta hänen onnekseen ryhmässä on 5 muuta tyttöä jotka ovat hänen kanssaan suunnilleen samanikäisiä ja oikeastaan kaikkien kanssa leikit käyvät hyvin yksiin. Tänään sain kuulla, että yksi tytöistä vaihtaa nyt ihan lähiaikoina päiväkotia. Samoin toinen (S:n kaikkien rakkain ystävä) muuttaa kohta toiselle puolelle Suomea joten yhteydet katkeavat täysin.

Soitin vastikään päiväkodin johtajalle, ja sen keskustelun mukaan S vaihtaa pienten ryhmästä isojen puolelle viimeistään tammikuun alusta koska hän täyttää joulukuussa 3 vuotta. Jos haluamme, S saa aloittaa isojen ryhmässä jo syksyllä, mutta siinä lapset ovat 3-5-vuotiaita eli osa tuplat vanhempia kuin S!

Tänään kyselin S:n omahoitajalta neuvoja aiheeseen, ja hänen mukaansa tyttö on ryhmänsä kypsimpiä vaikkei kaikkein vanhin olekaan, joten isompien ryhmässä saisi varmasti paljon virikkeitä ja kypsempää seuraa, sillä vauvaikäisten kanssa hän ei kovin kauaa jaksa touhuta. Kolikon kääntöpuolena on se, että tuonikäisten ryhmässä lapsia saattaa olla jopa 23 kpl, mikä kuulostaa aivan järkyttävän suurelta määrältä! Jos jatkaisi pienten puolella, tyttö saisi vielä mahdollisesti puolisen vuotta jatkoa rakastetun omahoitajansa kanssa, eli muutoksia ei tulisi pienen elämään ihan hirveästi.

Itsestä tuntuu, että ajatus noin suuresta ryhmästä isoja lapsia tuntuu vähän liian hurjalta, mutta mies taas on lämpenemässä sille selvästi enemmän kuin minä. Rupesin tiedustelemaan S:n ystävien vanhemmilta, että mitkä heidän suunnitelmansa ovat, sillä olisi lohdullista ajatella, että S saisi jatkaa edes yhden läheisen lapsen kanssa, oli ryhmä mikä tahansa.

Nyt mielipiteitä kehiin! Mitä olette itse tehneet tai kuinka menettelisitte vastaavassa tilanteessa?

Ja S ei siis jatka kokopäiväisenä kesän jälkeen, vaan teemme todennäköisesti n. 10-14 päivän kuukausisopimuksen.

Neiti S: 2v 3kk

Neiti S kehittyy ihan valtaisaa vauhtia, välillä tuntuu että pitäisi ottaa paljon enemmän valokuvia ja videota jotta saisi tallennettua kaikki ne mahtavat hetket mitä arjen keskellä tulee.

Viimeisin hitti ovat omat laulut, yhdisteltynä suomenkieltä ja siansaksaa. Usein laulukohtaus iskee erityisesti ruokapöydässä, varsinkin ruoka suussa saattaa joku hyvä laulu pyrkiä ulos ja siinäpä neiti sitten posket pullollaan koittaa samalla hoilottaa. Näihin lauluihin saattaa tulla mukaan sellaisia fraaseja, mitä neiti on poiminut niistä lukuisista kirjoista mitä luemme, tai sitten niitä lausutaan ihan muuten vaan kesken jutustelun:

"...mutta olen siihen kovasti kiintynyt!" (Ihaa hännästään)
"...ei kuulunut muuta kuin mussutusta" (Nyt siivotaan, Sauli - kirjasta)

Näitä lausahduksia kun kuulee, pitää usein tosissaan miettiä, että mitä ihmettä...sitten muistan että ne ovat jostain kirjasta peräisin ;)

S on innokas kirjojen lukija (olemme vihdoin kääntyneet kirjastojen puoleen koska omat kirjavarastot ovat käyneet nopeasti vähän tylsiksi) ja luulen, että se on osaltaan vaikuttanut suomenkielen räjähdysmäiseen etenemiseen. Tyttö puhua pulputtaa jatkuvasti, ja mielestäni artikuloi todella selkeästi. Haastavimpia äänteitä ovat "ks", "ra" / "va" / "ve" - tavut:

renksu --> rensku
kaverit --> karevit
harava --> havara
oliivi --> ovaali (äskettäin opittu uusi sana ja samalla suuri herkku)
traktori --> takkori

S selvästikin kuuntelee kaikkien juttuja jatkuvasti korva tarkkana. Jos joskus pääsee vahingossa ärräpää, joku pieni papukaija toistaa sen välittömästi ääneen! Samoin äidin puheita korjataan terävänä, esim. eräänä päivänä kiinnitin hieman hajamielisenä ruokailun yhteydessä S:n kaulaan ruokalappua, mutta tulin sanoneeksi:
Ä: "Laitetaanpa sulle tämä kauluri kaulaan"
S: "Äiti! Ei se ole mikään kauluri, se on ruokalappu!"
Ä: "No niinpä onkin, äiti sanoi vähän väärin...."
S: "Äiti höpötti" + naurua päälle :)

Ylipäätään S puhuu aika pitkiä lauseita, tässä muutamia esimerkkejä:
"Ei näy pupuja, onkohan ne menneet päiväunille"
"Äiti voitko lukea minulle tätä kirjaa?"
"Minähän sanoin, etten haua (=halua) maitoa"

Tarhassa S:n omahoitaja kertoi taannoin, että tyttö on omasta ryhmästään oikeastaan ainoa jonka kanssa voi jo käydä jonkin verran keskusteluja, vaikkei hän porukan vanhimmasta päästä aivan olekaan. Mitä tästä voi päätellä - neidillä saattaa olla jonkin verran suupaltit vanhemmat kotona ;)

S on persoonaltaan voimakasluonteinen, aurinkoinen, puhelias, aluksi ujo uusia ihmisiä tavattaessa ja hirmuisen herkkä. Lempisana tällä hetkellä on ehdottomasti "ei", sen saa vastaukseksi melkeinpä kysymykseen kuin kysymykseen vaikka tahtotila olisi jotain ihan muuta. Neiti ei pidä komentelusta joten olen kiinnittänyt erityistä huomiota siihen miten pyydän tekemään asioita, saatan sanoa esim. "Kävisitkö pesemässä ensin kädet ja tule sitten syömään" mikä ilmaisutyyliltään soveltuu meidän herkkikselle parhaiten ;) Lisäksi sellaiset ilmaisutavat, mitkä samalla kehuvat neidin taitoja, auttavat pääsemään tavoitteeseen hieman paremmin ja tehokkaammin. Jos erehdyn korottamaan (aiheettomasti) ääntäni, S pahoittaa yleensä välittömästi mielensä ja alkaa itkeä korkealta & kovaa. Eräänä yönä hän halusi välttämättä viereemme nukkumaan (oli kipeänä) ja reilun tunnin reuhaamisen jälkeen poltin proppuni ja ärähdin, että nyt heti unten maille tai seuraa palautus omaan sänkyyn. Siitäkös seurasi itkukohtaus ja kommentti "Äiti huusi minulle kovasti" ;(

Päivittäisiä turhautumiskohtauksia aiheuttavat erityisesti pukemiset, varsinkin jos minä joudun ison mahani kanssa istumaan lattialla vaatteiden kanssa ja sitten huutelemaan karkuun juoksevaa taaperoa palaamaan pukeutumispaikalle 5-10 kertaa. Nimittäin yleensä se tarkoittaa sitä, että joudun nousemaan takaisin ylös ja hakemaan tytön kädestä pitäen takaisin, koska karkuun juokseminen on vaan niin kivaa. (toim. huom: lapsen mielestä, ei äidin!)

Rutiinit ja totutut tavat ovat tytön mieleen. Käsienpesut ennen ateriaa, iltasadut, hampaidenpesut jne. Jopa jäähylle menemisen tyttö hyväksyy vaikka ei siitä pidäkään. Joskus saattaa jopa itsekin tuumata sen jälkeen kun on käyttäytynyt huonosti, että "Pitäisiköhän S:n mennä jäähylle?" Viime aikoina tyttö on tuntenut suurta ylpeyttä siitä, että osaa itse käydä pesemässä kädet ja kuivaamassa ne, toisinaan hän kieltää ehdottomasti vanhempia tulemasta auttamaan. (jee, tätä lisää kiitos!) Myös oma-aloitteinen potallakäynti on alkanut onnistua, mikä on meille iso helpotus varsinkin vauvantuloa silmälläpitäen, sillä pääsääntöisesti olemme käyttäneet häntä vessassa. Silti edelleen saattaa sattua niitä tapauksia, kun tyttö ei muista mennä pisulle jos on liian hauskat leikit menossa, esim. kyläpaikassa tai kotona vieraita. Silloin pitää aina itse muistaa kysellä, onko pissahätä ja viedä vaikkei tyttöä niin huvittaisikaan. Tästä syystä kuljetamme yleensä kodin ulkopuolella liikkuessa aina vaihtovaatekertaa mukana (pikkarit + housut).

Neidille on kehkeytynyt aika hyvä huumorintaju tuollaiseksi natiaiseksi. Hän opettelee parhaillaan juksaamaan vanhempiaan takaisin niin paljon kuin ehtii, esim. eräänä päivänä kävimme tällaisen sananvaihdon:
Ä: "Kuka on äidin rakas?"
S: "Isi!" hihhhihhihhiii! ;)

Tällä hetkellä paljon pohdintaa aiheuttaa kaksikielisyys. Neiti on heittäytynyt aika mukavuudenhaluiseksi toisen äidinkielensä kanssa, ja luultavasti on meidän syytämme että kielenkehitys ei etene. Pari päivää sitten nappasin käteeni erään kirjan joka kertoo kaksikielisen lapsen kasvattamisesta, ja ainakin tähän asti luettuna siinä on ollut loistavia havaintoja. Kunhan pääsen kirjassa vähän pidemmälle, ajattelin laatia aiheesta oman postauksen.

Mitenkäs teillä muilla? Onko toisillakin tällaisia lukutoukka-lapsosia vai pitävätkö enemmän jatkuvasta actionista kotona?

P.S. Tässä postauksessa EI ollut mitään aprillipilaa :)

Sintti ja päivähoito

S meni päivähoitoon noin vuoden ja kuukauden iässä, ja se oli yhdenlainen shokki meille molemmille. Olimme olleet aina yhdessä kuin majakka ja perävaunu tytön syntymästä saakka. Olin onneksi varannut tarhaan tutustumiselle viikon verran aikaa ennen työn aloitusta, joten S:n ei tarvinnut olla heti täysiä päiviä hoidossa. Pahaksi onneksi taudit rupesivat jylläämään välittömästi, joten tuosta tutustumisviikosta neiti saikin olla heti viimeiset päivät kotona kuumeen kourissa.

Ihan eka päivät päiväkodissa menivät hyvin, silloin kun olin mukana leikkimässä. Ensimmäisen kerran poistuin sieltä asioille pariksi tunniksi, ja tyttö vilkutti pyynnöstä hyvästiksi, ja jäi tyytyväisenä leikkimään omia leikkejään. Hän ei ollut kuitenkaan tajunnut, että lähden sieltä oikeasti pois, joten n. 20 minuutin kuluttua oli tullut kunnon itkureaktio siihen kun äiti ei löytynytkään. Kohta tyttö tajusikin, että kun tarhassa vilkutetaan, vanhemmat katoavat tosiaan pysyvästi pois joten siitä asti hän rupesi itkemään joka kerta ja kyllä siinä äidin sydäntä raastettiin pahemman kerran kun piti jättää itkevä lapsi sinne vieraille.

Tilanne rupesi helpottamaan kun veimme tytön aina suoraan aamiaiselle. Muistaakseni parin viikon ajan jäimme itse siihen syöttämään ja seurustelemaan, kunnes pikku hiljaa rupesimme poistumaan saman tien. Kun oli kova nälkä, ei ehtinyt niin pahasti itkeä isin ja äidin perään. Pari kuukautta meni niin, että aina päiväkodista haun yhteydessä tyttö tuli vauhdilla luokse, tahtoi syliin ja rupesi heti osoittelemaan naulakkoa, että nyt pitäisi mennä pukemaan ja lähteä heti kotiin. Nyt kun päiväkotia on takana n. 4,5 kk:tta, tyttö tervehtii meitä joko iloisesti tai hajamielisesti, riippuen kuinka kiinnostava leikki on parhaillaan menossa ja toisinaan saattaa kirmailla hihitellen karkuun :) Tätä on jatkunut vähintään kuukauden päivät, ja nyt huomaa muutenkin, että tyttö on sopeutunut tarhaan todella hyvin.

Joskus kysymme aamulla esim. pukiessa, että onko kiva mennä tarhaan. S ryhtyy yleensä heti nyökyttelemään kiivaasti ja ääntelemään "mm mm" (=kyllä) joten tuntuu viihtyvän :)

Meidän päiväkodissa on käytössä omahoitaja-systeemi ja yhdellä hoitajalla on pienryhmässään 4 lasta. Yhteensä koko ryhmässä on 3 hoitajaa ja 12 lasta. Ikähaitari on käsittääkseni vauvoista 3-vuotiaisiin, ja mielestäni S:n ikäisiä lapsia on aika monta. Olin aluksi aika yllättynyt siitä, että meidän omahoitajaksi valittiin sellainen henkilö, joka ei puhu ollenkaan englantia vaikka ryhmästä olisi löytynyt myös englantia puhuvia hoitajia! Käytännössä mies ei pysty kommunikoimaan hänen kanssaan juuri ollenkaan. Muutenkaan tämä omahoitaja ei ole aivan minun tyyppiseni henkilö, mutta olen todennut että S tykkää hänestä kovasti joten on siis jätettävä omat mielipiteet sivuun :) Onneksi tulemme kuitenkin hyvin toimeen, ja Vasu-keskustelussa sain todella paljon arvokasta tietoa neidin kehityksestä.

Vasu-keskustelu järjestettiin maaliskuussa ja omahoitaja kehui Sinttiä aurinkoiseksi ja iloiseksi persoonaksi. Tyttö kuulemma pitää tarhan säännöllisistä päivärutiineista, ja hänellä on siellä jo omat leikit, minkä parissa erityisesti rakastaa touhuilla. Hän on ihan alusta asti jaksanut keskittyä hirveän hyvin erilaisiin lauluihin ja musiikkileikkeihin vaikka on niin nuori. Omahoitaja lauleskelee kuulemma lapsilleen jatkuvasti ja S osaa pyytää häneltä lempilaulujaan :)

Olin aluksi todella huolissani siitä, kun S on niin vaikea nukutettava. Tiedostin, että ryhmässä on monta lasta eikä hoitaja voi antaa aina erityishuomiota vain yhdelle lapselle, mutta onneksi siihenkin asiaan oli löytynyt hyvä rutiini ja hänen tavallaan S nukahtaa usein yhtä nopeasti kuin kotonakin. Kaikesta siitä hälinästä huolimatta neiti vetelee päikkäreitä aina pisimmästä päästä, joten ei voi muuta sanoa kuin että kyllä ne siellä tarhassa osaavat hommansa!

Jossain vaiheessa pohdiskelin myös sitä, että osaakohan S pitää ollenkaan puoliaan sen ison lapsilauman keskellä, kun on omalla tavallaan aika kiltti lapsi eikä ole tottunut puolustamaan itseään. Vasu-keskustelussa omahoitaja kertoi, että S tulee kuulemma hyvin toimeen kaikkien ryhmän lapsien kanssa. Silti neiti ei epäröi puolustaa itseään lelujen kanssa: jos joku tulee riistämään häneltä kädestä lelun, hän painelee hetken päästä perään ja ottaa lelun takaisin itselleen. Olen aivan äskettäin huomannut tämän myös kotona. S:llä on jotenkin hyvin vahva "oikeudentaju" ja häntä haittaa suunnattomasti jos lelujen kanssa ei noudateta vuorotteluperiaatetta. Muutama päivä sitten olimme kyläilemässä ystävien luona jossa oli häntä pikkuisen nuorempi tyttö, joka ei ollut tarhassa eikä tottunut siihen, että toisen kädestä ei oteta lelua. Tyttö oli myöskin hieman puolustuskannalla kun hänen reviirilleen tultiin ja leikittiin ronskisti vaan kaikilla hänen leluillaan. Aina kun S yritti mennä jonkin isomman leluauton kyytiin, tämä pikkuneiti ampaisi väliin tai kävi nappaamassa lelun Sintin kädestä. Siitäkös S heti hermostui ja päästeli tuon tuostakin närkästyneitä kiljahduksia, kun taisi pitää sitä epäreiluna toimintana. Tarkka tyttö! ;)

Sairasteluja pelkäsin etukäteen, mutta meillä niistä kärsittiin kaikista eniten ensimmäisten 1,5 kk:n ajan. Sen aikana kävimme läpi useamman taudin, mutta sen jälkeen on tullut ainoastaan kausiluonteisia flunssia ja jotain yksittäisiä poissaoloja esim. hampaiden johdosta huonosti nukuttujen öiden takia. Usein olemme saaneet onneksi isovanhempia apuun niin ettei ole tarvinnut mennä neuvolasta pyytämään saikkua yhdelle päivälle tms.

Yksi erinomaisen hyvä puoli päiväkodissa käymisessä on se, että S oppii nopeasti uusia taitoja isommilta lapsilta. Juuri ennen tarhan alkua yritimme opettaa S:lle lusikan käyttöä, mutta se ei oikein ottanut tuulta purjeisiin. Päiväkodin alettua tyttö oppi todella nopeasti syömään itse ja muistaakseni maaliskuussa Vasu-keskustelun aikoihin hän ei enää antanut omahoitajan auttaa. Äskettäin kuulimme tarhasta terveisiä, että S juo nykyään mukista ilman nokkamukin kantta. Yritimme sitä myös kotona, mutta tämä sotkua kammoava äiti luopui siitä nopeasti kun yhden aterian aikana kaadettiin 3 maitolätäkköä ympäri pöytää ja lattiaa...on se kumma kun tarhassa ollaan helpommin siivolla kuin kotona ;)

Kaiken kaikkiaan olen erittäin helpottunut siitä, että S viihtyy päiväkodissa niin hyvin. Tämä olisi voinut mennä toisinkin, joten pitää olla tyytyväinen kun siellä on mukavaa tekemistä ja seuraa. Näin jälkiviisaana totean, että mielestäni parempi aloitusikä olisi ollut n. 1v3kk - 1v6kk:tta. Ehkä sitten seuraavan kanssa (jos se meille vielä suodaan), meillä on mahdollista laittaa lapsi päiväkotiin hieman myöhemmin!

Mitenkäs teillä muilla on päiväkodin aloituksen sujuneet ja mitä ongelmia on ilmennyt?

Veronan & Sintin kuulumisia, pitkästä aikaa!

Yksi kadonnut lammas ilmoittautuu! Elossa ollaan, ja järkytyksekseni tajuan, että edellisestä postauksesta on kulunut kolme kuukautta - KOLME! Jostain päähäni pälkähti käydä tarkistamassa sähköpostini tässä eräänä päivänä, ja huomasin eräältä lukijalta tulleen viestin jossa kyseltiiin onko kaikki ok. Kuulin, että minua on kaipailtu ja sitten vasta tulin pitkästä aikaa vilkaisemaan blogia ja huomasin kaikki huhuilut. Pahoittelut, että olen ollut niin täydessä blogihiljaisuudessa - minua suorastaan NOLOTTAA kuinka moni on ollut huolissaan hyvinvoinnistani! Anteeksi. Olen pitänyt ihan täydellistä blogitaukoa, niin omista kuin kaikkien muidenkin blogeista vaikka ikävä on ollut kaikkia ihania bloggaajia ja lukijoita - Pingua, Sandya, Riikkaa jne jne. En ole kunnolla tajunnut miten nopeasti aika on mennyt.

Meillä on tapahtunut vaikka mitä tässä viime kuukausina. Kaikista eniten olen ehkä kärsinyt kroonisesta ajanhallintaongelmasta, jo viime (vauva)vuoden aikana kirjoittelutahti on ollut todella epäsäännöllistä. Sama pätee kaikkiin omiin harrastuksiini (mitä ne ovat?), en kerta kaikkiaan ole kyennyt järjestämään aikaa juuri millekään muulle kuin arjelle ja omalle perheelle. Minä en hallitse arkea, vaan arki hallitsee minua, argh!

Lyhyesti summattuna mitä meillä on puuhailtu viime aikoina. Ostimme viime syksynä uuden asunnon ja käytännössä koko marraskuu, heti kun saimme avaimet käteemme, remontoimme siellä kaiken liikenevän vapaa-ajan ja kuun vaihteessa muutimme. (Muuttaminen on muuten aivan järkkyä hommaa pienen lapsen kanssa!!) Sitten remontoimme vähän lisää, koitimme saada tavaroita paikoilleen ja kävimme matkoilla. Tammikuussa Sintti pikkuinen aloitti päivähoidon, minä menin takaisin töihin ja ihan äskettäin pistin pillit pussiin ja lopetin viimeisetkin imetyksen rippeet. Vapaa-aikana koitamme sitten viimeistellä kotia, mikä tosin sujuu aika heikolla menestyksellä :) Ehkä jouluun mennessä olemme valmiit ja saamme viimein loputkin laatikot purettua, hah.

Tuntuu hassulta, että vielä syksyllä olin ihan jämähtänyt rauhalliseen kotiarkeen ja olin jopa vaipunut tietynlaiseen alakuloiseen passiivisuuteen, enkä oikein saanut mitään aikaiseksi. Jos olisin tiennyt mitä tuleman pitää niin ehkä olisin nauttinut jotenkin "enemmän täysillä" niistä päivistä! Nyt muistelen suurella haikeudella sitä, että sain olla Sintin kanssa kaiken sen ajan verrattuna niihin muutaman hassuun tuntiin per päivä mitä on jäljellä töiden jälkeen, ennen kuin tyttö menee unten maille.

Meillä oli hyvä tilaisuus valmistella Sintti rauhassa päivähoitoon ja harjoitteluaika menikin ihan hyvin, Sintillä nimittäin. Minä puolestaan vollotin joka ilta silmät päästäni! Se oli äidille hirmuinen shokki kun pieni lapsukaiseni meni sinne isoon ryhmään joka oli erityisesti sillä viikolla täynnä jatkuvasti itkeviä lapsia kun kaikki olivat siellä ensimmäistä kertaa. Hoitaja-parat vain juoksivat lapsen luota toisen luo ja yrittivät kahmia syliinsä niin monta itkevää lasta kuin vain mahtui. Minäkin lainailin siellä syliäni kaikille halukkaille. Minä murehdin murehtimasta päästyäni, että miten tuommoinen pikkuinen lapsi kuin Sintti osaa edes ilmaista jos sillä on nälkä tai jano, tai jos osaakin niin ehtiikö kukaan huomata. Ja kun toisella ei vähän päälle vuoden ikäisellä ollut mitään taitoja, ei edes kävellä osaa joten jääkö isompien jalkoihin ja syömiseenkin tarvitsee syöttämisapuja.

Niin onneksi sitten riitti viikon suruaika äidille, ja työviikon alkaessa mieli oli hyvä ja rauhallinen :) Itkuvuoro vaihtui valitettavasti äidiltä tyttärelle, joka itkeskeli erityisesti ensimmäisen viikon aika kovaa, kunnes tottui ja nyt alkaa olla oma aurinkoinen itsensä myös hoitotädeille. Ihan turhaan jännäsin ja pelkäsin, sillä hoitajat tekevät parhaansa ja tuntuvat oikeasti tykkäävän niistä lapsistaan siellä, eikä Sinttikään jää syliä vaille! Mutta voi että omaa lastaan ehtiikin työpäivän aikana ikävöidä...*huokaus* Toisaalta nyt illat jaksaa leikkiä paljon paremmin tytön kanssa kun on tehnyt jotain muuta päivät.

Silti olen ihan pikkuriikkisen kateellinen niille äideille, joilla on mahdollisuus jäädä kotiin pidemmäksi aikaa. Tämän jälkeen olen todennut, että jos seuraava lapsi sieltä jonain päivänä tulee, veisin hänet paljon mieluummin hoitoon 1v 3 kk:tta - 1,5 v ikäisenä. Siinä vaiheessa taidot ovat jo niin paljon paremmat että ei ole koko ajan täysin riippuvainen hoitajista.

Muuten neiti kehittyy valtavaa vauhtia ja on selvästi kehittymässä omaksi hurmaavaksi persoonallisuudekseen :) Hän on edelleenkin varsinainen hymytyttö, mutta osaa tarvittaessa muuttua sekunnissa kiljuvaksi kiukkupussiksi jos häneltä riistetään joku sillä hetkellä hänen mielestään välttämätön kapine (jonka on juuri pihistänyt kun silmä välttää), kuten äidin puhelin, isin tietokone jne jne. Loppuvuodesta näytti pitkään siltä, että tyttö lähtee aivan kohta kävelemään, mutta hän taisi tuumata, että ei tässä mitään kiirettä ole ja otti ne odotetut ensiaskeleet 1v 1kk:n iässä. Nytkään ei silti varsinaisesti vielä kävele, vaan rauhassa ja harkiten aina silloin tällöin ottaa muutaman askeleen kunnes pysähtyy lepuuttamaan ja jatkaa hyväksi havaitulla etenemiskonstilla eli kontaten tai seinästä tukea ottaen kävelemällä :)

Sanavarasto kattaa 2 tärkeintä sanaa: "äiti" ja "anna". Noista viimeksimainittua kiljutaan korkealta ja kovaa, varsinkin jos haluaa leipää (=suurta herkkuaan). Isin mielestä tyttö sanoi eilen aamulla ensimmäistä kertaa "isi", ei siis suomeksi vaan isin omalla kielellä. Minä en tätä vielä ole kuullut, mutta innolla odotan!

Jatkan kirjoittelua toisella kertaa, mutta tässä tuli varmaan kaikki oleellinen tältä ajalta kun olen viettänyt hiljaiseloa. Olette ihania kun olette jaksaneet käydä kurkkimassa ja huhuilemassa tämän epäluotettavan bloggaajan kuulumisia! Kertokaahan mitä teille kuuluu! Käyn varmasti tässä hiljalleen lueskelemassa tuttuja blogeja, ja lupaan palata kirjoittelemaan vähän nopeammin kuin viimeksi :)