RV35+4: Odottavan aika on tooosi pitkä

Suurkiitokset hurjasta määrästä kommentteja edelliseen postaukseen! Niistä on todella paljon apua tähän jatkuvaan synnytysvatvomiseen. Olen lukenut niitä uudelleen ja uudelleen, useat vieläpä miehelle ääneen :)

Tällä hetkellä tilanne on se, että aika kuluu ihan järjettömän hitaasti, mutta onneksi viime viikon ahdistus on vähän helpottanut. Synnytystä mietin edelleen lakkaamatta ja yritän sovittaa mieleen sitä utopistista ajatusta, että 2 viikon kuluttua meillä saattaa olla vauva sylissä. En edelleenkään usko sitä ollenkaan, toivon kuitenkin, mutta rehellisyyden nimissä en uskalla luottaa elävän vauvan syntymiseen. Asiaa järkeillessäni omassa päässäni mahdollisuudet ovat 50/50: vauva joko selviää tai sitten ei.

Tällä viikolla ilmassa on myös merkkejä turnauskestävyyden loppumisesta. Olen ihan perin pohjin kyllästynyt tähän odottamiseen, jännäämiseen ja toivomiseen! Tätähän on jossain muodossa suoritettu aina Enkelipojan poismenosta asti, kun toive uudesta vauvasta heräsi. Eli aina minä vaan odotan jotakin. Muutaman päivän ajan olen hokenut miehelle, että jos tämäkin vauva kuolee niin sitten minulle riittää. Hautaan toiveeni monilapsisesta perheestä ja tyydyn elämäämme 3-henkisenä yksikkönä (+1 taivasvauva). Kerään kaikki vauvanvaatteet ja tarvikkeet (ne miljoona laatikkoa) ja toimitan ne jonnekin hornan tuuttiin, missä minun ei enää koskaan tarvitse katsella niitä.

No, tuo on toki vain puoli totuutta ja se toinen puoli jatkaa toivomista. Kaksi viikkoa tuntuu vaan niin pitkältä ajalta! Eikä sitäkään siis kukaan ole vielä luvannut, voi mennä kauemminkin. Olo muuttuu kaiken aikaa yhä vaivaisemmaksi: viime yönä heräsin noin kymmenen kertaa ja pari kertaa piti heittää jaloittelulenkki ympäri huushollia, sillä kädet olivat ihan turrat ja silloin ainoa konsti saada veri kiertämään on nousta pystyyn. Myös päiväsaikaan kädet ovat aika hyödyttömät sillä ne edelleen puutuvat kaikesta mahdollisesta tekemisestä ja lisäksi ne ovat turvonneet huomattavasti. Jotta olo olisi mahdollisimman kukoistava, selkä on myös ihan kaputt.

Viikko sitten menin vielä kaiken kukkuraksi kaatumaan ulkona liukkailla. Onneksi se oli vain pehmeä tussahdus sillä taistelin tasapainostani hetken aikaa ja sain otettua kaatumisen hyvin vastaan. Muuten olisinkin varmaan rynnännyt paniikissa suoraan synnärille tarkistettavaksi! Tietysti loppupäivän tarkkailin jatkuvasti liikkeitä, mutta vauva mylläsi enemmän kuin koskaan joten päättelin, että kaikki on hyvin. Nyt puolestani huomaan väijyväni tosi tarkkaan vauvan liikkumisia ja mietin mikä määrä on sopivasti, liikkuuko hän nyt enemmän vai vähemmän kuin ennen ja mitä se tarkoittaa. Olen tottunut siihen, että vauva on tosi aktiivinen ja jos menee muutamakin tunti vähemmällä menolla, huolestun helposti. En ole vielä kertaakaan joutunut säntäämään paniikkikäyrille mutta ehkä sekin päivä kohta koittaa...

Nyt keskityn pitämään itseni kiireisenä jotta tiistain äitipolikäynti koittaisi mahdollisimman nopeasti. Voi saisinpa hyviä (=käynnistys/sektio)uutisia! Aion anoa sektiota perjantaille 1.4 eli RV37+3, katsotaan mikä on vastaanotto :)

Miksi raskaanaolo ei aina ole herkkua

Vaikka on haaveillut raskaaksitulosta pienen ikuisuuden ja tehnyt sen eteen kaikkensa, tässä raskauden loppuvaiheessa olo on vaan sen verran "hehkeä" että omilta valituksiltaan ei voi välttyä. Seuraavat kohdat saavat minut iloitsemaan siitä, että tätä kolmatta raskauttani on jäljellä enää joitakin viikkoja.

1) Kaikki tippuu käpälistä, aivan kaikki. Nyt kun tavaroiden poimiminen on osoittautunut vähän vaativammaksi jooga-harjoitukseksi, tietysti käy niin että kaikesta huolellisuudesta huolimatta niitä putoilee vähän väliä ja löydän itseni kiemurtelemasta lattian rajasta useita kertoja päivässä. Onneksi 4-v pikkuapurini mielellään avittaa äitiä tässä puuhassa, jos vaan sattuu olemaan paikalla ♥. Minulla on siis nakkisormet. Eilen jouduin poistamaan sormukset kun tuntui, että veri ei kierrä enää nimettömässä!

2) Noin kuukausi sitten koitti se aika, kun napa rupesi antamaan periksi kasvavan mahan tieltä. Koko navan seutu oli aivan yliherkkänä, ja voi itku sitä päivää kun suihkussa suihkunpään letku pääsi vahingossa pyyhkäisemään sen päältä! Nggghhhhh. Napaa jomotti koko saman illan ja vielä seuraavan päivänkin. Nyt tämä vaiva on helpottanut, mutta auta armias jos ultrassa vedellään anturilla navan päältä...silloin tämä erittäin raskaana oleva yksilö nytkähtää pediltä noin pari senttiä ilmaan silkasta kavahduksesta.

3) Käsien pistely ja puutuminen.

4) Pakara-issias is back!! Viime raskaudesta tuttu vaiva alkoi taas ihan muutamia päiviä sitten. Olin keittiössä laittelemassa ruokaa ja kattamassa pöytää, kun äkkiarvaamatta alkoi vihloa vasenta pakaraa. Vaikka se ei iskenytkään täydellä teholla heti, oli pakko istuutua alas. Sen sijaan seuraavana päivänä suihkussa paikat ärtyivät seisoskelusta sen verran, että tuttu salamanisku lennähti peffaan ja onneksi sain napattua hanasta kiinni - muuten olisin tippunut lattiaan. Yksinäiset metsälenkit taitavat olla loppuraskauden ajalta pois laskuista...

5) Ankkakävely: jostain syystä olen ruvennut yhtäkkiä taapertamaan kuin ankka. Tätä en muista harrastaneeni aiemmista raskauksissa, mutta nyt se vaan tuntuu luonnolliselta. Ehkä siksi, että tuntuu kun jalkojen välissä olisi keilapallo jonka kuljettaminen vaatii tavallista isompia voimainponnistuksia. En tiedä miksi, mutta maha tuntuu olevan hirmu alhaalla vaikka neiti istuu siellä edelleen pää pystyssä.

6) Ne perinteiset raskausvaivat: pissattaa, janottaa, on kuuma, hankala nukkua, mahaa kiristää pienimmästäkin syömisestä, nenä on tukossa, selkää jomottaa, PISSATTAA.

Vielä noin 5 viikkoa jäljellä!

RV18+4: Muistoja traumaattiselta perjantailta

Mielessäni palaan aina uudestaan siihen parin viikon takaiseen perjantaihin, joka oli lähellä päättyä todella ikävästi. Kertaan noita traumaattisia hetkiä, kun olin varma että pikkuinen oli menehtynyt.

Muistan kun ajoin työpäivän jälkeen kotiin ja noin puolivälissä Taika rupesi möyrimään vatsassani. Ilahduin, sillä tuolloin liikkeitä ei vielä tuntunut ihan niin useasti kuin nyt, joten jokainen potku oli merkki siitä, että hän oli vielä elossa. Aika pian kotiin saavuttuani vuoto sitten alkoikin. Muistan miettineeni sairaalareissulle lähdettyämme, että noinko nopeasti vauva tosiaan saattoi menehtyä. Ensin todella vilkkaita ja normaalin tuntuisia liikkeitä, ja sitten vuodon alettua hän meni heti. Sairaalassa sain makoilla pedillä odotellessani lääkäriä, ja yhtäkkiä rupesin tuntemaan jotain pientä myllerrystä vatsassani. Tavallisesti olisin ajatellut sen olevan vauva, mutta nythän se ei ollut mahdollista sillä hän oli jo kuollut. Se sai minut epäilemään kaikkia aiempiakin tuntemuksiani - olivatko ne liikkeitä olleetkaan, olinko vain kuvitellut kaiken.

Luojan kiitos tämä traumaattinen kokemus päättyi hyvissä merkeissä, niistä tärkeimpänä tietysti vauvan hyvinvointiin.

Tällä kertaa sain kokea myös omakohtaisesti, kuinka tylyä kohtelua ammattilaisilta voi saada silloin kun hätä on suurin ja kaipaisi ihmistä kohtaamaan sen hädän keskellä. Päivystyksessä minut otti vastaan nuori naislääkäri, joka mielestäni sivuutti täysin kaikki huolenaiheeni eikä sanonut ensimmäistäkään lohduttavaa sanaa. Ensin hän ei saanut dopplerilla sydänääniä kuuluviin ja siinä paniikki alkoi kasvaa. Sitten kun puin housuja jalkaani, vuoto alkoi yhtäkkiä kuin hanasta ja aloin mennä tolaltani. Paniikissa puoliksi huusin kuinka verta voi tulla noin paljon, eihän tämä voi olla normaalia ja kuinka en voi menettää tätä vauvaa. Lääkärin vastaus siihen oli: "Niin, usein nopeasti kiihtyvä vuoto on kyllä merkki keskenmenosta". Siinä kaikki. Olin luultavasti niin sumussa ja hädässä, etten muista kaikkea tarkasti, mutta olen kyllä aika varma ettei tämä lääkäri millään tavalla yrittänytkään lohduttaa. Liippasiko kokemus liian läheltä vai eikö tämä nuori nainen ollut koskaan ennen kohdannut järkyttynyttä potilasta? Paha maku tästä joka tapauksessa jäi suuhun.

Hieman samantapainen fiilis tuli eilisestä lääkäristä kontrollikäynniltä. Hän ei tainnut edes huomata neuvolakortin "fetus mortus"-merkintää ja piti minua vain yhtenä rivipotilaana ylihysteeristen odottajien joukossa. Luultavasti olenkin ainakin lievästi hysteerisyyteen taipuvainen, mutta mielestäni minulla on siihen aika hyvät syyt. Moni ammattilainen ei varmasti edes ymmärrä, kuinka suuri merkitys kohtaamisen laadulla on potilaan hyvinvointiin ja siihen fiilikseen, mikä käynnistä jää. Olen kuitenkin siinä mielessä onnekas, että omasta neuvolastani olen saanut koko ajan erittäin ymmärtäväistä kohtelua ja voin luottaa siihen, että ylimääräisiä käyntejä järjestyy aina kun vaan pyydän.

Tärinää ja uudet HCG-tulokset

Eilen huoli tästä alkavasta raskaudesta kasvoi hurjiin sfääreihin. Tiputtelua jatkui koko viikonlopun ja kun se vielä viime viikon puolella ilmeni pääsääntöisesti iltapäivisin, viikonloppuna se tuntui alkavan jo aamusta. Tänään kyllästyin vaihtamaan pikkuhousunsuojaa vähän väliä ja laitoin siteen :(

Aamulla soitin klinikalle ja sain lähetteen uuteen HCG-testiin. Oli tarkoitus käydä siellä vasta huomenna, mutta olin niin jännittynyt ettei ajatus enää kulkenut. Yhtäkkiä huomasin hyppääväni autoon ja kurvaavani labraan, ja hups vain verikoe oli otettu! Tuloksen sain nopeasti:

HCG 3940.

Taaskin aivan mahtava arvo. Taas soitin klinikalle ja tiedustelin, onko mahdollista että HCG nousee vaikka raskaus onkin menossa kesken. Ei kuulemma ole. Luvattiin kuitenkin ottaa minut, heti kun haluan, lääkärille ultraääneen, jossa voitaisiin yrittää paikallistaa vuodon aiheuttajaa. Huomenaamuna menemme ja toivon, että sieltä löytyy joku täysin harmiton syyllinen tähän kaikkeen ja ehkä sitten vihdoin voin hengähtää. Ainakin pariksi päivää.

(Miksihän minusta tuntuu, että minusta on kehkeytymässä oikea maanvaiva...? Niin lapsettomuusklinikan viattomille hoitaja-paroille, tulevalle neuvolan terkalle (jos sinne asti päästään) ja synnytyssaliin mennessä olenkin luultavasti täysi hermoraunio)

Kallista hommaa, tämä verikokeissa ja lääkärissä ramppaaminen, mutta jos tällä ostetaan mielenrauhaa niin se on joka pennin arvoista. En olisi ihan arvannut, että plussan jälkeen olisi tällaista. Ehkä odotin vähän...onnellisempia (?) olotiloja.

Sydän syrjällään

Kiitos vielä kaikista onnitteluista, joita on sadellut kommenttiboksiin! On tosi liikuttavaa, miten elätte mukana tässä Veronan vuoristoradassa, jossa ei tunnu välillä olevan päätä eikä häntää.

On todella vaikea osata eläytyä tähän raskauteen ja hypätä täysillä mukaan onnenpilvelle. Koko ajan on sellainen tunne, että jokin menee pieleen. Tietysti tätä ihan konkreettisestikin varjostaa se hiton tiputtelu, joka on tainnut pysytellä poissa vasta yhtenä päivänä kuluneella viikolla. Tänään sydän hyppäsi kurkkuun kun iltapäivällä mukana oli lisäksi joitain "hitusia". Alkiomateriaalia! Näin tietysti heti ajattelin, enkä tunnu saavan karistettua tuota ajatusta millään.

Lugesteronia ja Zumenonia pitää käyttää aina raskausviikolle 10, enkä uskalla tuota ensiksimainittua ostaa kuin viikoksi kerrallaan. Olen jo klinikalta kysynyt mitkä päivät olisivat sopivia varhaisultralle, mutta en uskalla varata aikaa. Lupasin itselleni, että jos ensi viikko menee hyvin, sitten soitan. Mutta mahdolliseen ultrapäiväänkin olisi aikaa n. 2,5 viikkoa, hulluksihan tässä odotellessa tulee :/

Onneksi alan havaita hiljalleen jotain raskausoireita: pissan värissä alkaa mielestäni tapahtua muutoksia ja rintoja alkaa hyvin lievästi pakottaa. Toivottavasti ne jatkuvat! Ensi viikolla ajattelin tehdä viikkonäytöllisen raskaustestin, ihan vain tarkistaakseni että se näyttää mitä pitääkin. Jos vuoto jatkuu tai pahenee, käyn luultavasti uudelleen ottamassa HCG:n ja hätätapauksessa ultrassa.

Tosiaan selkäpiitä karmii kun ajattelen, että aiemmissa raskauksissa en ole koskaan vuotanut. Yritän silti tarrautua ajatukseen siitä, että toisaalta lääkkeellisestä PASista en ole vielä ikinä raskautunut joten toivottavasti "erilaisuus" johtuu siitä.

Voih, kunpa saisi toimitettua vähän erikeeperiä tyypille tuonne sisuksiin...

P.S. En uskaltanut lisätä raskausviikkoja tähän postaukseen, mutta huomasitteko uuden tunnisteen? "Kolmosen odotus"!! Odotustahan se tämäkin, vaikka kestäisi vain lyhyen aikaa.

KP8 & hyvää juhannusta!

Kuten otsikosta voi päätellä, kuukautiset alkoivat tasan viikko sitten parin päivän tiputtelun jälkeen. Se oli suuri helpotus, sillä pelkäsin että homma menee loppuun asti pieleen jonkin menkkojen käynnistelykuvioiden muodossa. Vasta tänään voi sanoa, että ne ovat ohi joten selvästikin jotain kiinnittymistä siellä oli tapahtunut kun vuodettavaa riitti näin pitkään. Klinikalta ohjeistettiin tekemään uudestaan herkkä raskaustesti jossain vaiheessa kuukautisten loputtua, sillä siitä saa osviittaa onko kohtu varmasti tyhjentynyt kunnolla. Jos HCG:tä näkyy edelleen testissä, jatkotoimenpiteet ovat luultavasti tarpeen...

Hieman huolestuttaa se, että rinnat eivät tunnu täysin samoilta kuin tavallisesti kuukautisten jälkeen. Ja tällä tarkoitan siis sellaista "kevyttä" tunnetta päinvastoin kuin juuri ennen kierron käynnistymistä. Toivottavasti siellä ei helkkari soikoon ole mitään. Tämän kokemuksen oikein kruunaisi visiitti kaavintaan!

Entä fiilikset tällä hetkellä? Erittäin Paha Allergia Kaikkea Lisääntymistä kohtaan. Yäk. En halua nähdä mahoja, en kuulla raskausuutisia, en tietää kenenkään vauvoista, en edes puhua omista jatkohoitosuunnitelmistani. Pari viikkoa sitten kohtasin erään tuttavan, jolla oli selvästi pieni vatsakumpu. Vieläkin hävettää oma reaktioni: teeskentelin etten huomannut mitään! En vaan kyennyt noteeraamaan asiaa, enkä ainakaan onnittelemaan maailman luonnollisimmasta asiasta joka vaan ei koskaan tapahdu minulle.

Lisäksi olen melkein ruvennut häpeämään omien kuulumisteni kertomistani parille läheisimmälle ystävälle. Sellaisille, jotka tietävät meidän vaiheista aivan kaiken. Kerta toisensa jälkeen he toivottavat tsemppiä uuteen hoitoon, jännäävät mukana ja kyselevät tuntemuksia. Ja kerta toisensa jälkeen joudun kertomaan samat uutiset ja katsoa kuinka ilmeet venähtävät, suu yrittää hakea jostain lohduttavia sanoja mutta ne alkavat loppua kesken sillä mitään uutta sanottavaa, uutta näkökulmaa ei ole. Tämä on loputonta tahkoamista, mikä pistelee kampoihin jopa hedelmällisyystieteiden todennäköisyyslaskennalle. Alan katua, että olen kertonut. Rasittava ystävä, aina sillä menee huonosti.

Koska olen tullut näin allergiseksi kaikelle, ei enää tunnu kovin pahalta tämä taukokuukausi. Aion ottaa kaiken totisesti loman kannalta, juoda viiniä, unohtaa kaiken maailman kellon kanssa otettavat pillerit ja elää tätä hetkeä. Ehkä bloggaan, ehkä en.

P.S. On minulla yksi pieni ilo: painosta on pudonnut jo 2kg toimintaansa kiihdytelleen kilpirauhasen ansiosta! Sinne meni viimeisetkin raskauskilot, ja sehän sopii näin kesän tullen :)

P.P.S. Viimeistään kahden viikon kuluttua palaan ihan varmasti asiaan. SE hemmetin pelottava päivä lähestyy...

Kolmosen yritys: Päätä seinään

Akupunktio

Kävin eilen akupunktiossa ja kokemus oli aika mielenkiintoinen. Tämä ulkomaalainen mies puhui hyvin heikosti suomea ja englantia. Olin lähettänyt hänelle etukäteen sähköpostilla hoitohistoriamme, mutta tuntui ettei hän välttämättä ollut ihan täysin ymmärtänyt sitä. Hän kauhistui kuullessaan, että yritämme näin pian uutta vauvaa ja hoki "You too hurry, too hurry! Too early." Sen verran ymmärsin, että hormonit eivät kuulemma voi mitenkään vielä olla tasapainossa, mikä haittaa sekä uuden raskauden tavoittelua että tulevan vauvan hyvinvointia. Lääkäri kertoi, että "You very stress, very very stress" (tiedetään!). Hän käytti stressin lieventämiseen sekä akupunktiota että jotain laitetta, joka hieroi hyvin kevyesti alaselkää ja niskoja. Se tuntui todella miellyttävältä, joten kokemus oli positiivinen. Lisäksi akupunktiolla hän kertoi yrittävänsä vaikuttaa myös follikkeleiden kehittymiseen.

Hän toi todella vahvasti esille, että hänen mielestään pitäisi ehdottomasti odottaa puoli vuotta ennen uuden raskauden yrittämistä. Kielimuuri haittasi kommunikaatiota joten en edes yrittänyt selittää taustoja tarkemmin, mutta sanoin vain, että ikäkin painaa ja minulla on ollut ongelmia follikkeleiden määrässä. Se kuitattiin sanoilla "No, no, I see you young, you very good skin and you many eggs. Many eggs, no problem!" Toivottavasti hän oli oikeassa ja niitä munia sitten todellakin riittää ;)

Totta puhuen en oikein tiedä, uskoako tällaiseen vai ei. Olen siinä pisteessä, että olen valmis yrittämään kaikkea, mistä vain apua voi löytyä. Akupunktio sai minut kuitenkin oivaltamaan entistäkin vahvemmin, että olen todellakin erittäin stressaantunut niin fyysisesti kuin henkisesti. Jos on yhtä rento kuin hiilihanko, raskaudella ei ole kovin hyviä edellytyksiä. Aion mennä tuonne vielä uudestaan, sillä olo vastaanotolta lähtiessä oli mahtavan unisen rentoutunut ja se jo pelkästään riittää. Jos akupunktio kuitenkin jollain tavalla pystyy vaikuttamaan niiden munien kasvuun niin se on plussaa.


1. kontrolliultra

Tänä aamuna oli toisen piikityshoidon ensimmäinen kontrolliultra ja käynti oli paha pettymys. Menin sinne vailla ylimääräisiä ennakko-odotuksia, mutta silti totuus lävähti taas ultran näytöltä vasten kasvoja: oikealla puolella majailee ainostaan yksi pieni follikkeli ja vasen puoli oli tyhjää täynnä. Limakalvo on ohuehko. Annetuista hevosen annoksista huolimatta tulos on näin surkea. Lääkäri oli sitä mieltä, että katsotaan nyt viikonlopun yli lähteekö mikään kasvamaan ja maanantaina tehdään päätöksiä.

Hän varoitteli etukäteen, että ei kannata odottaa liikoja sillä saalis näyttää tosissaan hyvin vähäiseltä, erityisesti verrattuna siihen että vuosi sitten melkein puolet pienemmällä lääkeannoksella tuli 3 follikkelia. Vaikuttaa siis siltä, että keho taistelee vastaan kaikin voimin, ja ehkä eilinen akupunktiolääkäri puhui totta: edellytyksiä ei vielä ole uudelle raskaudelle.

Lähdin klinikalta voimattoman kiukun ja epätoivon siivittämissä tunnelmissa. Tämä on niin epäreilua, että suorastaan tikahdun! Meillä ei ole vauvaa, mutta raskauttakaan ei tule, ei edes lääketieteen avustuksella. Jos kroppa ei ole valmis, se ei ole valmis. Tuntuu todella mustalta, että joudun taistelemaan tällaisen asian kanssa, johon en voi vaikuttaa millään tavalla. Ehkä 2kk:n odotus tepsii, mutta ehkä siihen vaaditaan vielä kokonainen vuosi! Koko ajan olen tsempannut itseäni, että jaksaisin vielä vähän matkaa ja kohta olen raskaana, jolloin on helpompi kestää vauvamahat, toisten raskausuutiset, töihin paluu jne jne. Nyt kun sekin toivo on viety, en oikein tiedä mitä sitten tekisin. Päässä jyskyttää "epäreilua, epäreilua", mutta lupasiko joku muka, että elämä olisi reilua?

Jälkitarkastus ja synkkiä ajatuksia

Olen yrittänyt toipua viimeviikkoisten uutisten jälkeen, mutta nouseminen on ollut kovin vaikeaa. En tiedä miksi luulin ylipäätään, että surun tie olisi aina nousujohteinen. Vaikka olin muuta kuullut, takapakki tuli yllätyksenä ja shokkina. Kyyneleitä on taas riittänyt, ja hetkittäin olen ollut varma, etten nouse tästä koskaan.

Kaikkein pahinta on konkreettinen muistutus siitä, että toisten elämä jatkuu, kun taas me olemme juuttuneet kiinni tähän juoksuhiekkaan, mikä pitää meidät lujasti otteessaan.

Me emme ole enää koskaan tavallisia, normaaleja ihmisiä. Olemme erilaisia. Me tiedämme, mitä kaikkea pahaa maailmassa voi tapahtua, koska olemme itse joutuneet kokemaan sen. Pahin painajainen on käynyt toteen, oman lapsen hautaaminen. Tästä eteenpäin kukaan läheinen ei ole ikinä turvassa. Varttitunnin kauppareissu on riski, jokainen nukkumaanmeno voi olla viimeinen.

Sen lisäksi, että pelkään, minä suren. Olen taas itkenyt enemmän kuin muutamaan viikkoon. Enkelipoika on lopullisesti poissa, eikä mikään teko tai ajatus saa häntä takaisin. Ei edes uusi raskaus. Ei mikään.

Viime viikolla kävimme myös jälkitarkastuksessa. Tuota etappia olin odottanut. Saimme lämmintä, myötätuntoista ja ammattitaitoista kohtelua. Kaikki kunnossa, paitsi yksi pienen pieni asia: tässä kuussa en ovuloi ollenkaan. Kuulemma aivan tavallista, voi mennä kolmekin kuukautta että hormonitoiminta käynnistyy synnytyksen jälkeen. Ja niin tämä pienikin asia riitti katkaisemaan kamelin selän, illalla itkin taas itkemästä päästyänikin.

Viimeiset pari viikkoa olin pystynyt olemaan ajattelematta uutta raskautta aktiivisesti, mutta ensimmäiset (niukat) kuukautiset olivat saaneet minut uskomaan, että kroppa toimii taas. Jossain hiljaa taustalla ajattelin, että tämä kuukausi mennään luomuyrityksellä, mutta syyskuussa päästään hoitoihin ja viimeistään lokakuussa ehkä olisin jo raskaana. Teki pahaa tajuta, että naiivisti olin jälleen erehtynyt haaveilemaan sellaisesta, mikä ei ole vallassani. Jos en ovuloi nyt, niin en välttämättä vielä syyskuussakaan...Jos lokakuussa päästään hoitoihin, tuntuu se niin kaukaiselta asialta etten pysty edes näkemään niin pitkälle. Ja silloin oltaisiin juuri siinä samassa kuukaudessa, kun Enkelipoikakin sai alkunsa.

Kun jokaikinen päivä tuntuu viikolta, ja viikot kuukausilta, on vaikea nähdä elämää monen kuukauden päähän. Pienet asiat tuntuvat suurilta ja tietysti kaikista suurin on oman lapsen syliin saaminen. Näiden uutisten myötä tunsin menettäväni toivon, sillä tuntuu mahdottomalta edes ajatella, että vauvan kotiin saamiseen menee vähintään vuosi. Vuosi! Mitä ihmettä teen vuoden ajan? Mitä ihmettä teen edes seuraavan kahden kuukauden ajan?

Tällä hetkellä elämässä ei juuri ilonaiheita ole. Ainoastaan Neiti S. Olen yrittänyt väkipakolla hakea ilonlähteitä, miettiä mitä tekemällä olisi jotain mukavaa odotettavaa, mutta niitä ei tunnu löytyvän. Elämä tämän pelkän mustan keskellä tuntuu niin kovin synkältä.

Voi kuinka haaveilenkaan unipilleristä, jonka avulla voisin mennä nukkumaan niinkuin karhu talviunille ja herätä ensi keväänä. Ja herätä kaikista mieluiten raskaana, niin että odotus olisi jo loppusuoralla...

2 x vauvauutinen = iso, paha mieli

Tänään se sitten tapahtui. Läiskähti vasten kasvoja kuin märkä rätti. Sain kuulla kasvotusten vauvauutisia eräästä tuttavapiiriin kuuluvasta henkilöstä, jonka tapaan parin viikon kuluttua. Olin koko ajan tiedostanutkin, että näin voi käydä mutten arvannut, että ajoitus on näin perusteellisen osuva.

En romahtanut, en purskahtanut itkuun. Fyysisesti sen sijaan tuntui siltä, kuin joku olisi lyönyt nyrkillä vatsaan, ja sinne jäi koko lopputapaamisen ajaksi inhottava möykky.

Ikäänkuin tässä ei olisi ollut tarpeeksi, päiväkotireissulla sain kuulla vielä toisen samanlaisen satsin. Neiti S:n rakkain päiväkotikaveri kuulemma odottaa sisarusta tulevaksi, ja tämä tyttö oli ruokapöydässä kertonut siitä kavereille. Neiti S oli sitten jutellut takaisin, että meillekin tulee vauva. Hoitaja ei ollut hennonnut puuttua keskusteluun ja korjata hänen sanomisiaan, vaan oli antanut lasten jutella. Nämä kaikki tulivat esiin siinä samassa parin minuutin mittaisessa keskustelussa, ja kun siitä tilanteesta pääsin pois, paha olo vain kasvoi kasvamistaan. Autossa purskahdin itkuun ja itkin koko matkan kotiin saakka, vaikka S istui takapenkillä.

Suretti niin vietävästi sekä meidän että tytön puolesta. Meiltä vietiin lapsi ja tyttö menetti sisaruksensa. Miksi meidän viaton lapsemmekin joutuu kärsimään? Miksi päiväkotikaveri saa siskon tai veljen, mutta Neiti S menetti omansa? Jonain päivänä hän on ehkä tarpeeksi vanha kysymään näitä asioita ääneen, enkä tiedä mitä sitten vastaan.

Ja hetken olin luullut, että voin jo paremmin. Sen sijaan sain "Palaa heti takaisin lähtöruutuun!" - kortin.

Itsepintaiset kaverini Ahdistus ja Epätoivo ovat taas seuranani.

Kuilun pohjalla

Viime päivinä olen kirjoittanut niin, että sormenpäitä pistelee. En siis blogiin, vaan päiväkirjaan. Yhtäkkiä tuli tärkeäksi kirjoittaa kaikki tapahtunut ylös pieniä yksityiskohtia myöten. Tuli paniikki, kun huomasin että hyvä jos muistan enää edes eilisen asioita, ja koko ajan tapahtuu niin paljon että haluan tallentaa ne myöhempää varten. Kaikki ne pienet "ekat kerrat" tapahtuneen jälkeen, miltä tuntui, mitä ajattelin, kuka lohdutti missäkin asiassa.

Olen tehtaillut jo sivutolkulla ihan kamalan huonoa tekstiä, pääpaino määrässä, ei laadussa. Vain omille silmilleni, ja ehkä jonain päivänä myös miestä varten. Kaivan puhelinta, kyselen mieheltä ja tarkistelen yksityiskohtia blogista jotta saisin mahdollisimman paljon tietoa ylös. Hirveän paljon on pelkkää sumua, en vaan muista mitä on tapahtunut sillä kaikki päivät tuntuvat ihan samanlaisilta. Surua, surua ja surua. Kaikista kauheimmalta tuntuu, etten vieläkään muista mitä tapahtui elämämme viimeisenä onnellisena päivänä. Missä oikein olimme ja mitä teimme?

Luulin jo hetken verran, että oma oloni alkaa hiljalleen kohentua ihan pikkuriikkisen parempaan suuntaan. Sen sijaan pari päivää sitten herättyäni totesin, etten oikeastaan haluaisi herätä enää ollenkaan. En halua nousta sängystä, en halua tehdä mitään. Teen kuitenkin jotain, tietystikin, mutta mikään ei huvita. Se musta aukko on vihdoin levittäytynyt ihan kokonaan ympärilleni, imaissut sisäänsä enkä pysty enää näkemään valoa. Näen vain satunnaisia heijastuksia, mutta mikään ei valaise pysyvästi.

Tietoisuus Neiti S:n olemassaolostakaan ei enää riitä lohdukkeeksi. Tiedän, että pitäisi olla kiitollinen yhdestä elävästä, ihanasta lapsesta mutten jaksa. Näen edessäni pelkkää mustaa.

Ja toissapäivänä alkoivat painajaiset. Enkelipojan sijasta oli kuollutkin esikoisemme, ja vakuutusyhtiöstä ilmoitettiin että he irtisanovat lapsivakuutuksemme. Sain jatkettua vakuutusta maksamalla avoimen laskun. Ystäväperheen lapsi sen sijaan oli kolmatta päivää kadoksissa ja menetyksestämme huolimatta lähdimme auttamaan heitä etsinnöissä.

Viime yönä näin samaa unta, mutta niin että esikoisemme oli se, joka oli kadoksissa. Unessa muistan kiduttaneeni itseäni arveluilla siitä, kenen käsissä lapseni on, ehkä pieni tyttöni oli jopa joutunut hyväksikäyttäjän uhriksi. Uni päättyi siihen, että kuulin tytön olevan turvassa ja juoksin metsätietä pitkin hänen luokseen, sain juuri puristettua hänet syliini kun heräsin.

Viha-rakkaussuhde

Tänään on kulunut tasan viikko synnytyksestä. Kamala päivä, raskas päivä. Mutta toisaalta niin on ollut jokaikinen siitä lähtien kun nämä uutiset saimme.

Eilen luulin hetken aikaa, että eilinen oli niinsanottu hyvä päivä, kunnes illalla kaikki ryöpsähti isona ahdistuskohtauksena ulos. On kamalaa itkeä vähän väliä sillä tavalla, kidutettuna, kuin joku repisi kaiken aikaa sydäntä rinnasta ulos. Tässä surussa ei ole mitään vapauttavaa, pikemminkin sillä hetkellä kun ahdistuskohtaus iskee, tuntuu siltä kuin musta aukko nielaisisi mukanaan ja pyörittäisi sisuksissaan loputtomiin. Ja kun se loppuu, varmaa on ainoastaan se että se tulee vielä uudestaan.

Toisinaan mietin myös sitä, että vaikka toisinaan (erityisesti nyt) tämä blogi on uskomattoman tärkeä purkautumiskanava, toisinaan myös vihaan sitä. Neljä vuotta sitten perustin tämän blogin toiveikkain mielin. Olimme aloittamassa prosessia perheenlisäyksen saamiseksi ja olin täynnä intoa. En olisi voinut kuvitellakaan, että jonain päivänä päädytään tähän.

Olen aina ollut hyvin tietoinen siitä, että lapsia ei noin vain tehdä. Tiedostin syöneeni e-pillereita yli 10 vuoden ajan ja usein sen taipaleen ajan mietin, mitähän nuo hormonit keholleni ovat ajan saatossa tehneet. Kuitenkin tai siitä huolimatta, meidän kohdallemme osui lapsettomuusdiagnoosi. Blogin nimi Haikaran Jalanjäljillä muodostui siitä, että otaksuin kirjoittavani kutakuinkin samasta aiheesta jopa usean vuoden ajan, koska haaveissa oli silloin arviolta kolmilapsinen perhe. Neljän vuoden blogipostaukset eivät sitten koostuneetkaan pelkästä vauvantuoksuisesta arjesta, vaan käytännössä melkein kaikesta mahdollisesta mitä eteen voi tulla kun toiveissa on lapsi.

Luomuyrittäminen, lapsettomuusdiagnoosi, hoitoprosessi, raskaus, vauva-arki, uusi yrittäminen, raskaus, keskenmeno, uusia hoitoja, raskaus, kohtukuolema!!

Missä menee raja? Paljonko yksi ihminen voi jaksaa?

Välillä tuntuu, että maailmankaikkeus on päättänyt, että Veronalla on tämä blogi, joten annetaanpa hänelle nyt oikein kunnolla materiaalia mistä kirjoittaa! Ettei vain kävisi tylsäksi. Kukapa nyt jaksaisi lukea, kuinka helposti meillä raskaudutaan ja vauvaelämä on ihanaa. Väritetään tarinaa hiukan! Pitäähän joka vauvablogissa vähintään yksi keskenmeno olla. Ja nyt se ei ole jaksanut enää päivittää kovin usein - tilanne vaatii selvästi jotain dramaattisempaa juonenkäännettä. Otetaan joka äidin pahin painajainen, vauvan menetys, ja taas blogi laulaa.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun mietin samaa asiaa. Jo keskenmenon aikoihin ihmettelin, että miten meidän kohdalle voi sattua kaikki mahdollinen paska. Tai no tiedän vielä pari juttua, jotka tästä sopasta puuttuvat mutta en edes uskalla listata niitä sillä sehän olisi melkein veren kerjäämistä nenästä...

Ja siltikin, juuri nyt en voi kuvitella elämää ilman tätä blogia. On pakko puhua, on pakko kirjoittaa. Se on ainut asia mikä auttaa edes vähän.

Toivoton ja väsynyt, väsynyt ja toivoton

Hetkittäin tuntuu, että tämä suru vie minulta järjen. Välillä pystyn olemaan kuten päällisin puolin normaali ihminen (ellei katso kasvojani), tekemään jotain kodin turhia askareita ja toimimaan. Pelleilemään Neiti S:n kanssa. Mutta Se vaanii koko ajan nurkan takana....

Se odottaa, että pysähdyn hetkeksi ja muistan taas. Silloin Se hyökkää eikä anna armoa. Kun tuska rupeaa vierimään ylitseni, henkeä puristaa ja kyyneleet valuvat. Silloin ei pysty olemaan yksin, koska toisen ihmisen läsnäolo, kosketus saa minut pysymään sen aikaa tämän maailman puolella. Silti itken niin, että varpaista päähän asti sattuu ja sattuu niin paljon, että silloin uskallan ajatella Enkelipoikaa niin paljon kuin haluan. Koska enää ei voi tuntua pahemmalta.

Miksi en voi surra niinkuin Mies...? Tasaisen tyhjä olo, rauhallisempi olo. Sen sijaan nämä kauheat ahdistuskohtaukset tulevat yhtä varmasti kuin aurinko nousee joka aamu.

Eilen piti tsempata muutama tunti. Koska oli ihmisiä talossa aika pitkään, pyynnöstämme. Kun ovi heidän perässään painui kiinni, Se rupesi taas kurkottelemaan lonkeroitaan joten pakotin koko perheen kanssani ulos. Oli vain pakko päästä liikkeelle, jonnekin missä asiat "ovat normaalisti". Ja siltikin, ulkonakaan ei ole hyvä. Ihmiset ottavat aurinkoa, grillaavat, elävät Normaalia Elämää johon meillä ei ole enää oikeutta. Tuleeko enää koskaan olemaankaan...?

Kun palasimme kotiin, Se palasi. Lisäksi vielä fyysisen väsymyskohtauksen kanssa. Heikotti, kun olin syönyt niin niukasti ja vielä liikkunut päälle. Söin, mutta ei se ei auttanut. Ärjäisin lapselle kun kiukutteli väsymystään ja sain hänet itkemään. Hirviöäiti.

Mies laittoi lapsen nukkumaan ja minä sain rauhassa hajota pieniksi palasiksi. Onneksi on puhelin ja ystävät...

Olin päättänyt, että en anna itseni katkeroitua tästä. Mutta voiko sitä estääkään...? Milloin ihminen saa katkeroitua? Pitikö minulta mennä taas pilaamaan yksi kesä, lempivuodenaikani. Viime vuonna harjoittelimme pientä surua vielä näihin aikoihin toukokuisen keskenmenon jälkeen. Koko vuosi leijuu lisäksi jossain loputtomien alkionsiirtojen sumussa, jotka eivät kertaakaan onnistuneet ja tuntui, että aloin hiljalleen menettää toivoani. Vasta lokakuisessa uudessa ICSI-hoidossa tärppäsi ja vaikka pelkäsin uutta keskenmenoa paljon, hiljalleen uskalsin hellittää ja ruveta luottamaan että tämä elämä kantaa.

Ja kymmenen päivää ennen laskettua aikaa hänet viedään minulta pois!! Avot, tässä sitä ollaan. Nyt vellotaan tässä ISOSSA surussa ja taas pitäisi muka jaksaa keräillä itsensä kokoon.

Milloin tulee meidän vuoro saada olla rauhassa onnellinen? Edes vähän pidemmästi kuin puoli vuotta, tai muutama kuukausi kerrallaan.

RV 24+4: Raskausvaivoja kohden

Tähän asti raskaus on sujunut melko huomaamattomasti kaiken kaikkiaan ja onnekkaasti ilman vaivoja. Nyt alan kuitenkin selvästi saada niistä osani: eritoten selkä on venähtämispisteessa ja vasta sen myötä olen herännyt pitämään sen kunnosta parempaa huolta. Huomaan, että pitkät istumissessiot tekevät todella pahaa. Äskettäin tein työmatkan joka tarkoitti kirjaimellisesti istumista aamuvarhaisesta iltamyöhään ja illasta olin hätää kärsimässä, tuntui että selkää poltti ja olisi pitänyt päästä vaihtamaan asentoa, mutta vaihtoehtoja ei oikein ollut. Siitä eteenpäin olen taistellut selän kunnon kanssa joka päivä. Yritän jumpata, pysyä paljon liikkeessä ja aina välillä tasapainotukseksi levätä kunnolla, käydä kävelylenkeillä, mutta vielä ei ole helpotusta löytynyt.

Vau-kirjassa sanottiin, että näihin aikoihin äidit yleensä yrittävät tasata painopisteen siirtymistä eteenpäin kallistamalla selkää taaksepäin, ja huomaan syyllistyväni täsmälleen samaan. Aina välillä yllätän itseni tästä virheasennosta ja silloin koitan korjata ryhtiä paremmaksi, jotta selkä ei ihan lopullisesti sanoisi sopimusta irti. Vielä olisi kuitenkin 3,5 kuukautta jäljellä!

Toinen inhoista inhoin ongelma on peräpukamat, argh. Ne ovat iskeneet ihan samoilla viikoilla kun viimeksikin...

Valitettavasti myöskään painonhallinta ei ole onnistunut niinkuin viime kuussa, vaan huomaan repsahtelevani tuon tuostakin. En ole ihan varma paljonko parissa viikossa on kertynyt painoa, mutta veikkaisin että helposti 1-2 kg. Viime viikkoina maha on myös tehnyt valtavan kasvuspurtin ja jotenkin tunnen itseni kamalaksi valaaksi. Eräs henkilö kommentoi kuluneella viikolla vatsaani isoksi viikkoihin nähden, ja pahoitin siitä mieleni järjettömällä tavalla. Mies sanoo, että olen paljon pienempi kuin edellisessä raskaudessa samaan aikaan, mutta minä uskon tietysti vain negatiivisinta arviota. :( Jospa tämä olisi kuitenkin vain jokin ohimenevä vaihe, sillä itse asiassa tykkään kyllä masustani tosi paljon enkä tietystikään ole ahdistunut itse raskaana olemisesta!

Luultavasti tuo edellinen liittyy myöskin hormonien hyökyaaltoon, sillä muutama päivä sitten sain kotona hormonihirviökohtauksen viattomalle miespololleni. Väsyneenä ja hieman nälkäisenä sain itkukohtauksen jostain pienestä asiasta, jota mies ei ymmärtänyt heti ottaa yhtä vakavasti kuin mielestäni olisi pitänyt ;) Jälkikäteen naurattaa, että miten tuollaisestakin asiasta piti vaivautua kyyneleisiin asti. Onneksi oli sentään vasta ensimmäinen kerta. Muuten olen mielestäni ollut aika seesteinen ja oma itseni.

Jos jotain positiivistakin kerrotaan, niin olen paaaljon pirteämpi nyt kuin viime viikkoina. Ihanaa! Olen nukkunut kunnon yöunet, ja lisäksi tämä lisääntyvä valo ja auringonpaiste toimii kuin luontaisena piristysruiskeena kuten joka ikinen kevät.

En lakkaa ihmettelemästä vauvelin potkimisintoa vatsassa. Sintti oli aktiivinen tapaus mutta jotenkin epäilen että tämä tyyppi on vielä aktiivisempi sillä iskut ovat jo todella voimakkaita viikkoihin nähden. Usein töissä säpsähtelen työpisteen äärellä kun tulee yllättäen monoa :) Ne ovat myös silminnähtävissä ulospäin. Toisinaan vauveli potkii yllättäviin paikkoihin: olen varma että toisinaan iskuja satelee myös alaspäin jonnekin peräsuolen suuntaan mikä tuntuu todella oudolta ;) Tällaista en muista Sintistä ollenkaan.

Mitenkäs teillä muilla odottajilla sujuu? :)

RV8+6: Hormonien hyökyaalto - eikun pyörremyrsky!

Pitkän yrityksen jälkeen sitä tulee raskaaksi, muuttuu hymiseväksi positiivisuuden ilmentymäksi joka hymyilee kaiken aikaa ja on täynnä onnea, valoa ja rakkautta. Eikö? Väärin! Hormonit ovat iskeneet kimppuuni täydellä voimallaan ja koen vuorotellen kaikkia seuraavista:

- kaikkivoipaa väsymystä
- ärtymystä & lyhyttä pinnaa
- ummetusta
- alituista nälkää
- mahanpuruja (varmaan osittain johtuen kahdesta edellisestä)

Argh. En muista Sintistä tällaista olotilaa, varmaan siksi kun sitä ei ollut. Todella outoa, tunnen itseni välillä todella kiittämättömäksi yksilöksi kun raskaudesta huolimatta olen tällainen pirttihirmu. Kauhulla odottelen, että seuraako tuota hillitöntä väsymystä myöskin pahoinvointi & oksentelu sillä ilmeisesti viikot olisivat sille erittäin otollista aikaa. Toivottavasti ei, sillä luultavasti en kestäisi sitä!

Mahaturvotus on läsnä koko ajan, koska nälän takia syön useasti ja iltaa kohden huomaan, että olosta alkaa olla tukala. Kohtu alkaa tuolla jossain takana selvästi puskea mahaa eteenpäin ja koska mahalaukku on jatkuvasti täynnä, mielestäni näiden kahden asian yhteisvaikutuksesta raskautta alkavat jo tarkkasilmäisimmät huomata. Nyt missiona on ruokavalion tarkastaminen entistä kuitupitoisemmaksi niin, että vatsa alkaisi taas toimia kunnolla ja annoskokojen huolellinen tarkkailu, jotta tämä tukala olo helpottaisi. Erityisesti myöhään illalla paikallaan on korkeintaan erittäin kevyt iltapala, sillä siinä vaiheessa olo varsinkin muuttuu hankalammaksi (hyvästi iltanapostelu ja herkut!). Lisäksi ei olisi pahitteeksi tehdä muutamia reippaita kävelylenkkejä silloin kun pakkasta ei ole liikaa.

Hormoneja tosiaan piisaa tällä hetkellä. Rinnatkin ovat muuttuneet kahdeksi kivimöykyksi jotka ovat harpanneet koossa yhden kuppikoon verran eteenpäin. Onneksi edellisestä raskaudesta tuli säästettyä C- ja D-kupin liivit ja noista se pienempi kategoria pääsi nyt käyttöön :)

Nyt on siis menossa RV 8+6 ja lueskelin, että mm. väsymys alkaa helpottaa viimeistään 12. viikon kohdalla, joten sitä odotellessa! Torstaiksi olemme myöskin varanneet toisen ultran, sillä tulee niin paljon parempi mieli kun näkee pikkuisen siellä tyytyväisenä ja hyvinvoivana :)  (toivottavasti näin myös on)

Edellisen postauksen kommenttiboksissa Fru L epäili minun odottavan poikavauvaa, ja sama on käynyt minullakin mielessä. Jo alkumetreiltä tämä raskaus tuntuu aivan erilaiselta kuin Sintistä, joten olen taipuvainen uskomaan, että sukupuolikin on eri. Hauska nähdä sitten jossain vaiheessa kun rakenneultran aika koittaa, että pitikö tämä veikkaus ollenkaan paikkaansa! Itse olen sitä mieltä, että molempi parempi. Toisaalta olisi mukava saada Neiti S:lle samaa sukupuolta oleva sisarus, jolle voisi myös hyödyntää pieneksi jääneet vaatteet. Toisaalta olisi mukava kokea myös vanhemmuus poikalapsen äitinä, joten hävitä ei voi.

Onko siellä muita kurjasti voivia (tulevia) äitejä ruudun toisella puolella? :)

P.S. Taas maha kurnii, pari siivua Pirkan ohuen ohutta possupaistia on muuten tehokas nälän poistaja pieneen hätään...!

Peikko on muuttanut kylään...

Niin, tänne on muuttanut sellainen peikko. Tiedättekö ne kuvat, joissa toisella olkapäällä istuu enkeli, ja toisella piru. No, se meidän peikko muistuttaa vähän tuota jälkimmäistä. Sillä ei ole oikein mitään hyvää sanottavaa ja se esittää mielellään negatiivisia kommentteja, erityisesti liittyen tähän raskauteen. Omituinen tyyppi, en oikein tiedä miten sen saisi savustettua täältä ulos...!

Peikon olemassaolo sai varmaan alkunsa noin viikko sitten kun tulin uudelleen sairaaksi. Sairastuin siis käytännössä ennenkuin ehdin toipua siitä edellisestä. Yskin koko ajan kuin viimeistä päivää, päätä särkee ja olo on vetämätön, diagnoosina mykoplasma. Jippii. Lääkäri ei uskaltanut edes määrätä antibioottikuuria koska kyseisiä lääkkeitä ei saisi raskauden aikana käyttää. Tiistaina kun menemme varhaisultraan, kysyn siellä lääkäriltä (työterveyslääkärin neuvosta) josko kuitenkin olisi jotain mitä uskaltaisi ottaa tai mitä hän ylipäätään on asiasta mieltä.

Joka tapauksessa tämä alituinen sairastaminen, joka on siis kestänyt koko tämän raskauden ajan (!) on vetänyt mieltä hieman matalaksi. On pakostakin ruvennut epäilyttämään, että miten se alkioraukka kestää tuolla sisuksissa kun itse hautoja on näin huonossa kunnossa ihan koko ajan. Senhän pitäisi olla hyvässä turvassa, mutta rajansa kai kaikella...?

Lugesteronia jatketaan edelleen. Soitin viime viikolla klinikalle kun lääkkeet reseptiltä olivat loppumassa, ja sieltä suositeltiin kuuria jatkettavaksi ainakin varhaisultraan asti, kahden kapselin päiväannoksella. Kuulemma varsinkin sellaisissa tapauksissa joissa äidillä on ollut jotain hormonaalisia ongelmia tai on ollut keskenmenoja, on viisasta jatkaa lääkitystä. Minähän taidan kuulua jollain tapaa kumpaankin kategoriaan. Lääkäri soitti uuden reseptin meidän lähiapteekkiin, josta minun piti käydä hakemassa uusi satsi, mutta tietysti onnistuin mokaamaan koko homman, sillä eilen illalla tajusin, että jäljellä on enää 2 kapselia ja apteekki kiinni koko sunnuntain! Eipä ollut oikein muuta vaihtoehtoa kuin vähentää annostus poikkeuksellisesti yhteen per päivä ja käydä heti maanantaina apteekissa kun se aukeaa.

Varhaisultraan on enää vajaa 2 vuorokautta aikaa ja jännitys tiivistyy. Eletään samoja aikoja kuin keväällä kun edellinen raskaus keskeytyi, ja nyt toivon hartaasti että samaa ei tarvitse kokea enää uudestaan. Kyttään ja väijyn olemassaolevia raskausoireita: ovatko rinnat varmasti vielä yhtä kipeät/arat kuin viime viikolla? Entä pissan väri, ettei se vaan ole vaalentunut? Ainut ihan varma ja pysyvä oire on supernälkä, se on koko ajan voimistunut ja nyt purtavaa tarvitaan 2 tunnin välein kuten Sintistäkin. Voi kun tiistai toisi mielenrauhan hyvien uutisten muodossa!

Jospa nukkua mä saisin...

Nyt voin vihdoinkin todeta ääneen, että täällä eletään meidän tähänastisen vauva-arjen vaikeinta aikaa. Ja lapsi on kohta puolivuotias! Ongelmana siis edelleen unenpuute ja kohta se on muuttumassa ihan krooniseksi. Aamulla ihmettelin herätessä, että miten tässä on nyt jopa suht koht ihmismäinen olo ja kelloa katsoessa totesin, että viime yönä "saatiin" nukkua jopa 6h. Ennen Sintin syntymää olisin ollut hätää kärsimässä niin lyhyiden yöunien kanssa! No, ehkä tässä vertailukohteena toimii toissayö jolloin unta kertyi vain 4h ja sekin pätkissä.

Kyllä, Sintti tekee edelleen hampaita. Ilmeisesti meillä tilataan koko purukalusto kerralla kun ei pidetä yhtään taukoja välillä. Suuhun on vähän vaikea katsoa kun Sintti ei siitä tykkää, varmaan käy kipeää ja koko suu on arkana, mutta oveluutta käyttämällä olen onnistunut näkemään mielestäni 4 pikkuhammasta ja/tai niiden alkua. Se ihka ensimmäinen hammas on jo reilusti puolivälissä tulossa ja ai että sillä saa napakat pikku puraisut aikaiseksi äidin eri ruumiinjäseniin! Nykyään saa olla tosi varovaisena jos tyttö lähtee vetämään esim. sormea suutaan kohti, sillä siihen voi tulla kunnon jälki.

Avauduin eilen tästä kaikenkattavasta väsymyksestä ja sen sivuvaikutuksista yhdelle ystävälle, joka meidän aikatauluista kuultuaan suositteli vahvasti iltapumppauksen lopettamista. Sintti nimittäin edelleeenkin menee unille klo 19.30-21.00 paikkeilla ja itse olen tyhjentänyt molemmat rinnat pumppaamalla n. klo 23. Ongelmana on, että koko ruljanssiin menee helposti 30-45 minuuttia ja se on pois sekä vähäisestä omasta ajastani että niistä kallisarvoisista yöunista.

Olen pumpannut, että rinnat eivät ole aamuisin aivan räjähtämispisteessä, ja jotta saisin Sintille maitoa pakastimeen. Siellä onkin jo varmaan useampi litra kerättynä, enkä tiedä onko edes järkeä pumpata sinne mitenkään tolkuttomasti kun eiväthän ne loputtomiin säily....Mutta jotenkin on niin kova kynnys antaa maidontuotannon alentua Sintin nykyiselle tasolle. Lisäksi kun näyttää myös siltä, että tyttö saattaa hyvinkin hylätä rinnan lähikuukausina kun imeminen on niin tylsää puuhaa nykyisin. Pitänee vielä työstää tätä ajatusta ennenkuin tohdin lopettaa..:)

Löytyykö lukijoilta muuten hyviä vinkkejä minkälaisia puruleluja kannattaa tässä hampaidentekovaiheessa tarjota vauvalle? Meillä on pari sellaista jääkaapissa viilennettävää purulelua ja ne ovat ihan ok Sintin mielestä mutta olisi kiva tarjota jotain "järeämpää". Yksi uutuus mikä meillä on otettu käyttöön on maissinaksut. Tytöllä on ollut hyviä ilmeitä sitä maistellessa, mutta varsinkin kun tarjoan naksua omasta kädestäni suoraan suuhun, hän järsii sitä vimmalla ja hankaa kutiavia ikeniään naksun karheaan pintaan. Tosin näitäkään ei ihan tolkuttomasti voi antaa kun ovat kuitenkin samalla ruokaa. Lisäksi eräs ystäväni vinkki oli, että vauvalle voi ostaa leikkikaluksi sellaisen pienen hammasharjan jossa on leveä kädensija eli hän ei saa tukittua sitä kurkkuun, mutta pureksimalla harjaosaa se stimuloi kivasti ikeniä ja hammas tulee paremmin esiin. Aionkin mennä tästä kohta kauppaan ostamaan sellaista!

Ihanaa kesäistä lauantaita! :)

RV 38+1: Rankka päivä & kamala yö

Eilen tein aika tyhmästi, sillä olin buukannut päivän liian täyteen erilaisia menoja, ja näin ollen illalla olin aivan naatti. Olin niin väsynyt että olisin voinut mennä yöunille iltakahdeksalta ja pohdinkin, että jos nyt tästä joutuisi lähtemään synnyttämään, niin hommasta ei tulisi kyllä yhtään mitään! Jatkossa pitää olla vähän varovaisempi ja muistaa olla rasittamatta itseään tuolla tavalla. Ilmeisesti tämä kaikki kostautuikin yöllä, koska viime yö oli aivan hirveä ja ensimmäistä kertaa nukkuminen oli ihan kunnolla hakusessa. Sinnittelin nukkumaanmenon kanssa kymmeneen ja nukahdinkin sikeästi, mutta heräsin kahdeltatoista kun mies tuli nukkumaan, ja siinä vaiheessa olinkin aivan pirteä.

Yön saldo oli 4-5 kpl vessareissuja, noin tuhat kyljenkääntöä, lisätyynyjen lisääminen ja poistaminen pään alta kun toisesta tuli niskat kipeäksi ja toisesta kohta kuvottava olo, 2 reissua jääkaapille kun nälkä yllätti (mitä ei normaalisti tapahdu ikinä!), huoneen tuulettaminen (ja miehen jäädyttäminen) kuin välillä meinasin tukehtua kuumuuteen. Sintin saldo puolestaan oli villiä möyryämistä todennäköisesti äiti-ihmisen jääkaappireissujen ansiosta, yksi sitkeä hikkakohtaus ja viimeisen parin viikon uutuusliikkeen "superkipeä kylkiluupotku" harjoittelua. Aamuviideltä olisin voinut nousta ylös, mutta sinnittelin puoli kahdeksaan ja päivän ohjelmassa tulee takuulla olemaan päivätorkkuja! Jos nukkuminen tulee olemaan seuraavien päivien ajan tällaista, niin pliis haluan synnyttämään ja pian...

Nyt kun valittamisen makuun päästiin, niin avaudunpa samalla vähän eräästä toisestakin asiasta. Nimittäin yhden pari kertaa synnyttäneen ystävän kanssa keskustelimme taannoin raskaana olemisesta ja hän tuumasi, että raskaana on mukavaa kun ei koskaan tarvitse jonottaa missään vaan ihmiset kohteliaina päästävät aina jonon ohi. Olin ihan kysymysmerkkinä sillä itse olen saanut kiltisti jonottaa koko raskauden alusta loppuun niin virastoissa, kaupoissa kuin vessajonoissakin. Mistään erikoiskohtelusta ei siis ole ollut tietoakaan. Viime viikolla jopa eräs mieshenkilö vei härskisti parkkipaikan ihan nenäni edestä, ja tuloksena se, että hän päästi kätevästi asioilleen ja minä jouduin jättämään autoni todella kauas. Sille miehelle olisi kyllä tehnyt mieli käydä vähän heiluttamassa mahaa nenän edessä, että veitkö parkkipaikan nyt varmasti ihan oikealta henkilöltä...

No, nuo nyt ovat arkipäivää mutta pari sellaista tilannetta sattui, joissa olisin oikeasti kaivannut apua. Viikko pari sitten pudotin lähikaupassa ruokia pakatessa 2 euron kolikon maahan ja koska kengissä oli vähän korkoa ja mahassa kokoa jo hurjasti, katsoin sitä kolikkoa ihan kauhuissani että tuota en kyllä ikipäivänä saa omin avuin ylös. Jos kyseessä olisi ollut joku senttien kolikko, olisin kyllä jättänyt sen maahan, mutta tätä kolikkoa ähräsin sieltä ylös noin viiden minuutin ajan, eikä kukaan tosiaan tullut auttamaan. Ihmisiä kulki ohitse ja pari taisi seurata tapausta kuin jotain viihdyttävää väliaikanumeroa kauppaostoksien lomassa. Sama tapahtui eilen, mutta onneksi pudottamani esine oli vähän isompi ja sen sain muutamalla yrityksellä ylös, mutta taas sama lopputulos: ei apua ulkopuolisilta.

Ehkä olisin myös itse voinut rohkeasti pyytää apua mutta jotenkin se ei tule edes itse tilanteessa mieleen kun ei ole tottunut pitämään itseään "avuttomana" ja on aina pärjännyt itse. Joskus sitä vaan ihmettelee ihmisten käytöstapoja ja toivoo, ettei itse vastaavassa tilanteessa käyttäytyisi samalla tavalla. Muistan vielä sellaisenkin tarinan, kun joskus pari vuotta sitten lueskelin yhtä jo kiinni mennyttä blogia jossa kirjoittaja oli viimeisillään raskaana ollut Stockmannilla kiertelemässä ja oli yhtäkkiä siellä liikkeessä ollessaan saanut jonkin kohtauksen, puuskuttaen ja melkein kaatuen. Jostain hyllynlaidasta kiinni nappaamalla hän oli saanut itsensä pysymään pystyssä ja koko kohtaus oli käsittääkseni kestänyt useampia minuutteja. Siinäkin tilanteessa ihmiset olivat kyllä katselleet, mutta ensimmäinenkään katsoja tai edes myyjä ei tullut kysymään tarviiko henkilö apua ja onko hän kunnossa.

Onneksi nämä murheet pitäisi olla parin viikon kuluttua jo takana..:) Onko muilla vastaavia kokemuksia?

RV 37+6: Missä ne supparit luuraa??

Tässä saattaa tulla lähtö synnyttämään periaatteessa milloin vaan, mutta vieläkään ei ole minkäänlaista käsitystä mitä ne supistukset ovat. Voisko saada yhden sellaisen tänne nyt pian, kiitos!? Kroppani ei ilmeisesti ole oikein älynnyt mistä nyt on kyse, eli että tässä ollaan todellakin viimeisillään raskaana ja että tavallisesti kropat treenaavat niitä supistuksia etukäteen. Mutta ei meillä, ehei...

Kaikki ne pienet tuntemuksetkin mitä minulla on ollut, olen todennut joko vauvan liikkeiksi tai sitten ponteviksi iskuiksi virtsarakkoon. Tuosta jälkimmäisestä säteilevä tunne ja kipu ovat niin pistämättömiä ettei niistä voi erehtyä. Olisi mukava tietää, että millainen se supistus oikein on ja miltä se tuntuu.

Edes yksi? Jooko?

Tai ei haittaa vaikka pistetään koko sarja kerralla tulemaan, eli samantien synnärille ja vauva ulos? Miten olisi...?

P.S. Vielä ehtii osallistua kilpailuun. Riina, laitatko vielä kellonajan mukaan arvaukseen, sillä veikkaamasi päivä oli aika suosittu!

RV 33+6: Nukkumatti, älä jätä!

Aamulla hiukan huvitti, kun luin Pinkin Pingviinin eilistä postausta. Minulla oli eilen nimittäin melkeinpä täsmälleen yhtä kettuuntuneet mielialat. En ole kärsinyt kivuista, mutta huonoista yöunista kylläkin jo jonkin aikaa, ja toissayö oli aivan ehdoton ennätys.

Havahduin aamuyöllä neljän aikaan tavalliseen tapaan siihen, että oli käytävä vessassa. Sen jälkeen en kyennytkään vaipumaan uneen vaan aivot alkoivat pakonomaisesti askarrella erilaisten (periaatteessa mitättömien) asioiden parissa enkä kyennyt lopettamaan. Jossain vaiheessa vaivuin horrosmaiseen uneen, jossa edelliset ajatukseni ja unet sekoittuivat keskenään, mutta nukuin siis kaiken kaikkiaan todella levottomasti.

Kuuden maissa meidän kissamme päättivät yhtäkkiä, että isäntäväen turhanpäiväinen nukkuminen lauantaiaamuna saa riittää ja paljon parempi olisi tulla heti ruokkimaan heidät ja mielellään vielä pitämään kaupan päälle seuraa. Tunnin päästä annoin niille pikku riehujille periksi ja kävin heittämässä kateille ruokaa, ja painuin takaisin nukkumaan. Tämän jälkeen heräilin vähän väliä siihen, että jompikumpi käsivarsi oli pirun puuduksissa ja kyljenkääntö ei auttanut mitään: veri ei vain kiertänyt. Kohta oli pakko luovuttaa ja nousta ylös aivan helkkarin väsyneenä ja ärsyyntyneenä. Onneksi sain nukuttua noin tunnin päikkärit iltapäivän puolella, mutta ei se silti minusta kovin pirteää tehnyt. Viime yökään ei ollut hirveän paljon parempi vaan katkonainen yöuni ja käsien puutuminen on nähtävästi jokaöinen kaveri, jota on vain pakko sietää! Mur, olisin NIIN mielelläni hyödyntänyt nämä viikot ennen vauvan syntymää ja nukkunut vaikka varastoon, mutta kroppa taitaa olla toista mieltä...

Onko muilla ollut tätä käsien puutumisongelmaa? Onko siihen mitään apua? On nimittäin aika inhottavaa!

RV 31: Äitiyspakkaus odottaa + masukuva

Arvatkaa mitä? Postista oli tullut lappu vihdoin äitiyspakkauksen noutoa varten!! :) Tätä on odotettu kuin kuuta nousevaa. Ei ole viitsinyt oikein tehdä enempiä hankintoja ennen pakkauksen saapumista että pääsisi ensin inventoimaan mitä sieltä löytyy. Olisihan se pakkaus tietysti nähtävillä Kelan sivuilla, mutta kun ei se ole ollenkaan SAMA ASIA...

Huomenna siis pääsee penkomaan paketin sisältöä, jihuu :)

Piristystä tässä kaivataankin sillä mieli on ollut vähän matalalla viime päivinä, tai erityisesti viime viikon puolella. Jossain vaiheessa viikkoa tajusin olevani ihan sippi ja joka aamu olin entistä väsyneempi. Olin nukkunut eräänlaista koiranunta jo toista viikkoa, tai vähintäänkin heräilin monta kertaa joka yö ja aina herätessä saatoin singahtaa täysin valveille ryhtyen miettimään ties mitä mielessä liikkuvia asioita. Aina aamuisin tuntui ettei pääse sängystä ylös.

Loppuviikkoa kohden olin jo aivan viulunkielenä ja pillahtelin itkuun mitä pienimmästäkin asiasta. Sitten piti antaa periksi ja mennä lääkäriin, joka kirjoitti saikkua. Hän olisi kirjoittanut jopa 6 päivää mutta totesin että kyllä loppuviikko varmaan riittää ja viikonloppuun yhdistettynä se helpottikin olotilaa huomattavalla tavalla, varsinkin kun sai vihdoin nukkua kunnolla. Tunsin itseni vähän hölmöksi kun piti keskellä päivää kömpiä päivätorkuille että jaksaa, mutta siitä sain hyvän opetuksen että pitää muistaa kuunnella itseään ja raskaana ollessa voimat eivät ole entisellään. En voi vaatia itseltäni samoja suorituksia kuin tavallisesti.

Toki mieltä on painanut useampi muukin asia, ja terveys on reistannut muutenkin. Katsotaan onko paranemista odotettavissa vai mitä, mutta huomenna se onneksi selviää...

Työkuvioni ovat myös aivan sekaisin ja en voi kuin ihmetellä, että miksi työnantaja on edennyt seuraajan palkkaamisessa niin mahdottoman hitaasti. Töitä on jäljellä reilut 3 viikkoa ja olisin olettanut, että tässä vaiheessa minulla on jo joku perehdytettävänä ja koko ajan rinnalla oppimassa, mutta ei. Olen joutunut oikein komentamaan itseäni, että en saa pysähtyä murehtimaan tätä koska se ei ole minun ongelmani eikä näin ollen minun ratkaistavissani.

Mieltä piristää onneksi tuo mahassa ahkerasti mylläävä tyttö. Jos liikkeistä mitään voi päätellä, niin vauva ainakin on mitä energisin ja tervekuntoisin :) Jopa tätä kirjoittaessa koko maha hyllyy ja heiluu puolelta toiselle kun tyyppi joraa.

Tässä vielä aivan tuore masukuva tältä aamulta. Hassu tuo yläosan "lättänä" kohta, mistähän se oikein tulee :) Ja ostin muuten niitä rintaliivien pidentäjiä, jotka ovat tulleet todellakin tarpeeseen! Varsinkin iltaa kohden rintaliivit alkavat puristaa ja silloin joudun laittamaan liivit noiden jatkajien avulla aivan ääriasentoon.