tiistai 30. joulukuuta 2014

Sadasmiljoonas stimulaatio ja yksi punktio

Asiat uuden hoidon osalta ovat edenneet siihen pisteeseen, että huomenna päästään punktioon. Jännittävää! Puolitoista viikkoa sitten tuikkasin mahaan Elonvan ja viime viikolla tehtiin pari ultraa. Ensimmäinen oli joululomien takia todella varhain ihan eka kiertopäivinä joten näkyvyys ei ollut paras mahdollinen, mutta toisessa ultrassa havaittiin positiivinen yllätys: muniksissa majaili noin kuusi follikkelia, jotka yritetään kaikki kerätä. Osa oli pienempiä, mutta isoja niistä oli n. 3-4 kappaletta. Nyt näyttää siis paremmalta kuin koskaan aiemmin tässä vaiheessa!

Joulun ajan olen noudattanut ihan uutta dieettiä, joka sisältää 3 pääkohtaa: Suklaa, Punaviini ja Rentoutus, voin kertoa että se on aika mukava sellainen ;) Ilmeisesti aika toimivakin, kun tulos kerran näyttää tältä! Nyt yritän hiljalleen palata takaisin vanhaan, eli herkut pois ja takaisin ruotuun. Uni sen sijaan maistuu edelleen, nukuin viime viikolla ihan hirveän paljon ja vieläkin väsyttää - ilmeisesti uuvuttavaa puuhaa tämä munien kasvattelu.

Toiseksi viimeisen piikin eli Pregnylin pistimme eilen illalla. Sen jälkeen sanoin miehelle, että nyt olen täysin kypsä näihin pistoksiin. Koko hemmetin pitkän syksyn olen leikkinyt neulatyynyä ja elänyt kello kaulassa, että milloin mitäkin mömmöä pitää pistää. Jos tästä hoidosta ei tärppää, niin (pakollinen) tauko tulee tarpeeseen, sitten pitää ottaa myös aikalisä etenkin jos mitään ei jää pakkaseen. PASit ovat suhteellisen kevyttä puuhaa, mutta tätä koko ruljanssia en kyllä jaksa vähään aikaan.

Poikkeavaa tällä hoitokierroksella on ollut myös se, että en ole jaksanut kamalasti vouhottaa aiheesta. Toiseen ultraan menin käytännössä ilman mitään ennakko-odotuksia, sillä aiemminhan tässä vaiheessa on saatu aina huonoja uutisia (ellei oteta lukuun edellistä julkisen hoitoa). Hieman huvittavaa oli, että lääkäri vaikutti olevan tuloksesta enemmän innoissaan kuin minä - minulla asia ei mennyt oikein jakeluun. Lääkäri hihkui: "Hei, tämähän on tosi mahtavaa! Hieno juttu!". Minä: "Niin...joo, on hienoa. Kiva." :)

Mahaa on pullottanut tosi voimakkaasti ja on tosi vaikeaa löytää sopivia housuja jalkaan. Siitäkin olisi tietysti etukäteen voinut päätellä, että kasvua on tapahtunut. Sen johdosta olen myös iloinen, että punktio on jo huomenna niin pääsen viimein tästä möhköfantti-olosta eroon. Alkionsiirtopäivä, jos siirrettävää löytyy, on perjantaina, mutta super jänskättävää on, että torstai sattuu olemaan pyhäpäivä eli ei ole mitään keinoja saada selville onko mitään hedelmöittynyt! Tästä tulee piiitkä viikko...:)

torstai 25. joulukuuta 2014

Joulun tunnelmissa

Sukelsin kohti tätä joulua yllättävin kevyin mielin, reippaana ja touhukkaana. Mietin, missä tuska, missä ahdistus. Kun koitti tämä päivä, joulupäivän aamu, kaikki ne tunteet saapuivat sieltä missä ne olivat taas jonkin aikaa piilotelleet. Hiljalleen alkoi ahdistaa, jonkin määrittelemätön jäyti sisuksia ja iltapäivään mennessä kurkkua alkoi kuristaa. Tuli kiire lähteä joulunviettopaikasta pois, ja niin autossa olo alkoi purkaantua sitä perinteistä reittiä, kyyneleitse. Oli myös pakko päästä Enkelipojan haudalle. Pitkästä aikaa tuntui, etten halua lähteä sieltä ollenkaan pois, jäisin sinne ihan kahdestaan viettämään pikkuiseni kanssa joulua.


Mutta tämä oli kai väistämätöntä. Eiväthän perheet seuraamuksitta jäseniään menetä. Tästä lähtien on opeteltava viettämään juhlapyhiä tässä erikoisessa onnen ja surun sekoituksen tunnelmissa. Onneksi saamme olla loput pyhät omassa kodissa, turvapaikassani.

Lämmintä joulunjatkoa kaikesta huolimatta kaikille lukijoilleni   

tiistai 23. joulukuuta 2014

3-vuotias prinsessa

Kovaa vauhtia kasvava pikkuneitimme on jäänyt blogissa viime aikoina vähemmälle huomiolle, mutta näin ei totisesti ole "elävässä "elämässä.  Hän on meidän hurmaava ilopillerimme, joka on auttanut meitä jaksamaan eteenpäin tänä syksynä ihan vain olemalla oma itsensä.

Kävimme vasta 3-vuotisneuvolassa ja kävi ilmi, että tyttö on 97,2 cm pitkä ja painaa 15,3 kg. Pituudesta en ollut yllättynyt, sillä olen huomannut että kasvua on tullut viimeisen vuoden aikana aivan hurjasti: tällä hetkellä käytämme 104 cm vaatteita ja tuntuu, että erityisesti koko 92 cm oli käytössä tosi lyhyen aikaa. 2-vuotisneuvolasta pituutta on tullut lisää melkein 10 cm. Tällä reissulla saatiin tietää myös aikuisiän pituusennuste ja se oli n. 174 cm, hänestä tulee äitiään pidempi neitokainen!

Neuvolassa pistettiin influenssarokote, joka pitää käydä uusimassa parin viikon päästä. Olen välillä laiskasti pohdiskellut, että pitäisikö ottaa myös vesirokkorokotus - oletteko te muut pienten tyttölasten äidit ottaneet sen?

Jotkut neuvolan tehtävät, esim. sanaharjoitukset tuntuivat aika helpoilta, mutta ne oli selvästi taitavasti rakennettu ja niissä saadaan varmasti nopeasti kiinni mahdolliset puheen kehityksen häiriöt. Sen sijaan huomasin että jos johonkin tehtävään ei tule heti oikeata reaktiota, niitä ei kokeilla uudestaan. Esim. Neiti S pelästyi pallon heittämistä, käänsi päänsä sivuun ja sulki silmänsä, mutta siitä huolimatta olikin jo seuraavan tehtävän vuoro. Terkka tuumasi, että tyttö puhuu todella hyvin, puhe on selkeää ja käyttää monipuolisia sanoja. R-kirjain sorahtaa juuri oikein. S:n lausuminen ei vielä ihan täysin suju, mutta siitä kysyttäessä sain vastauksen, että noin viiteen ikävuoteen asti on vielä hyvin aikaa.

Halusin keskustella neuvolassa vessa-asioista, nimittäin Neiti S on ollut 2-vuotiaasta asti ilman vaippaa ja pääsääntöisesti kaikki on sujunut hyvin, mutta viime aikoina pissavahinkoja on ruvennut tulemaan vähän enemmän. Oikeastaan aina silloin, kun me huolehdimme vessatuksesta, vahinkoja ei tule koskaan, mutta jos tyydymme vain muistuttelemaan ja tiedustelemaan "Onko hätä?" ja "Muista käydä pissalla", hätää ei oikein tunnu olevan kuin vasta sitten kun lirahtaa jo housuun. Tämä on terkan mielestä ihan normaalia ja tässäkin asiassa kehitystä tapahtuu aina viisivuotiaaksi saakka. Onneksi vahinkoja ei kuitenkaan koskaan tule sänkyyn, pelkästään päiväsaikaan ja silloinkin vähäsen.

Tänä syksynä äidin ja isin hermoja on koeteltu eritoten pukemisen ja riisumisen kanssa. Neiti S on sitä tyyppiä, joka haluaa eri tilanteisiin reilusti aikaa ja joka ahdistuu hoputtamisesta. Usein siltikin löydän meidät lähtemästä paikkaan kuin paikkaan hirveällä kiireellä ja tuloksena on mahtavia yhteenottoja. Olen koittanut panostaa siihen, että varaan enemmän aikaa sillä tyttö mielellään ilmaisee tahtoaan pukemisessa, vielä kuukausi sitten saattoi olla lähes mahdotonta saada hänet pukeutumaan itse, mutta auttaakaan ei saanut. Onneksi tuo vaihe on jo menossa ohitse! Tänä syksynä on ollut ehdottomasti vaikein uhmakausi ikinä, mutta luojan kiitos ne menevät aina pian ohitse.

Toisinaan minua naurattaa, kun ajattelen miten pienenä mieltymykset voivat jo muodostua. Neiti S on niin tyttömäinen tyttö ettei ole tosikaan. Eräänä päivänä piirsimme yhdessä jotain ja tyttö kysyi "Äiti, mikset sinä käytä ollenkaan tuota ihanaa väriä?". Se "ihana väri" oli tietysti pinkki! Toinen suosikki on vaaleanvioletti. Musta on puolestaan "tuhma väri" :D Hän osaa myöskin fanittaa tiettyjä tunnettuja lastenhahmoja, suosii lempiohjelmiaan ja hoilottaa niiden tunnusmelodioita aamusta iltaan. Muutenkin tyttö nauttii laulamisesta ja jos mieleen ei tule sopivaa laulua, hän keksii sen itse.

Tässä ikävaiheessa minusta on erityisen hauskaa, että meillä alkaa jo olla kaikenlaisia äidin ja tyttären yhteisiä kikattelujuttuja. Tietysti isin kanssakin heillä on omat touhunsa, mutta vietämme niin paljon aikaa kahdestaan, että minä olen yleensä se jota tyttö seuraa kuin hai laivaa. Pikkuveli on sujahtanut luontevaksi osaksi meidän elämää, ja Neiti S mieltää itsensä isosiskoksi. Omille ystävilleen hän on kertonut, että "pikkuveli on taivaassa". Eräänä päivänä, jokunen aika sitten, hän puhui kavereidensa sisaruksista ja uskaltauduin kysymään: "Haluaisitko sinäkin veljiä tai siskoja, samalla tavalla kuin x:lläkin on?" Vastaus tuli epäröimättä: "Joo, hauaisin".

Rakas joulupukki, voisitko täyttää meidän koko perheen yhteisen joululahjatoiveen? Meille käy jälkitoimitus noin 9kk:n kuluttua. Kiitos paljon etukäteen!

maanantai 22. joulukuuta 2014

Pettymyksen tunteita

Viimeviikkoinen pettymys on jatkunut useamman päivän ja se on saanut minut huonotuuliseksi. Nyt kun suru on hieman väistynyt, olen huomannut että alan reagoida joka kuukauden huonoihin uutisiin samalla tavalla kuin joskus silloin ennen Enkelipojan raskautta. Kiukku, katkeruus, kateus ja itsesääli, niistä tämä pettymys on tehty. Raskausuutisia satelee taas oikealta ja vasemmalta, ja niistäkin pohja saavutettiin perjantaina kun puhelimen uutisvirrasta verkkokalvoille lävähti uutinen: "Prinsessa Madeleina on raskaana!". Voi jumalauta! Nainen, jonka esikoinen ei ole vielä vuottakaan. Aijai, että kipeää tekee.

Lisäksi surun tuomat ja pettymysten vahvistamat pelko-peikot ovat saaneet uutta tuulta purjeisiinsa. Nyt en enää jatkuvasti pyörittele päässäni mielikuvia siitä, kuinka Neiti S kuolee nukkuessaan sänkyynsä, vaan olen löytänyt uuden kohteen ja kuolintavan: pelkään liikenneonnettomuutta ja sitä, että joko meidän koko perhe menehtyy tien päällä tai osa meistä. Tämän johdosta minusta on tullut liikenteen kauhu, köröttelijä-mummo! Keksin mielessäni syitä, miksi olisi järkevintä vältellä kaikkia isoja teitä, joilla nopeus on yli 80 km/h ja annan mieheni ajaa aina (ennen olemme neuvotelleet siitä kuka SAA ajaa). Ratin takana ollessani skannaan katseellani koko ajan vastaantulevia ajoneuvoja ja arvioin, onko joku mahdollisesti juuri nyt menettämässä autonsa hallinnan ja syöksymässä minua kohti. Tämän takia pulssi on tietysti kaiken aikaa lähempänä kahtasataa, joten ajaminen on kaukana nautinnosta. Jos mies lähtee tyttären kanssa kahdestaan autolla jonnekin, menee tavallisesti noin viisi minuuttia ja olen kauhun vallassa, varma siitä että he eivät enää koskaan palaa kotiin. Tekisi mieli aivan hirveästi vältellä ajamista, mutta toistaiseksi en ole antanut pelon estää minua - toivon, että ajan kanssa tämäkin vitsaus menee ohitse.

Onneksi jotain positiivistakin on näköpiirissä. Soitin heti raskaustestin tuloksen vahvistuttua yksityisen klinikan lääkärille, sillä julkisella puolella meidät pistettiin taas hoitojonon hännille, ja lääkäri suostui hieman pitkin hampain aloittamaan uuden hoidon. Ei joulutauon vuoksi, vaan siksi että hän pelkäsi jaksamiseni puolesta. Hänen sanansa hieman herättelivät minua, sillä onhan tämä "hoitosaldo" pelkästään tälle syksylle aivan kammottava:
- kuukautisten käynnistys Terolutilla + Clomifen
- 1 PAS
- 2 keskeytettyä pistoshoitoa
- 1 ICSI-hoito

Ja nyt heti perään on tulossa uusi ICSI! Huhhuh. Haluan kuitenkin vielä kokeilla tämän yhden kierron, nimittäin seuraavassa kierrossa se ei menojen takia olisi mahdollistakaan. Lisäksi tämän hoitohistorian valossa tauko olisi muutenkin pakollinen: en usko että kukaan lääkäri suostuisi meitä hoitamaankaan jos emme välillä huilaa. Lääkärin kanssa keskusteltuani oivalsin ehkä ensimmäistä kertaa, että minä en välttämättä saa tätä raskautta toteutumaan vaikka tekisin mitä. Se oli todella kipeä havainto, jonka myötä olen joutunut tekemään vaivihkaista luopumistyötä. Se pitää sisällään erityisesti omista päänsisäisistä aikatauluistani luopumista, esim. "raskauden on pakko alkaa viimeistään tammikuussa" tai "vauvan on pakko syntyä viimeistään xx kuussa". Luulen, että tekisin elämäni itselleni helpommaksi, jos osaisin suhtautua tähän vähän rennommin enkä näin pakkomielteenomaisin vivahtein. Valitettavasti en ole vielä keksinyt miten tuo tapahtuisi.

Olen miettinyt paljon v. 2013 alkanutta luomuraskauttani ja mikä sen sai aikaiseksi, sillä se oli kaiken huomioonottaen käsittämätön ihme . Silloin olimme lomalla auringossa ja lämmössä, vietimme aikaa pikkuisen Neiti S:n kanssa ja nautiskelimme joka ilta sangriaa. Luultavasti sekä keho että mieli ovat olleet täysin rentoutuneet. Kysymys kuuluu, että miten tuon kokemuksen saisi toistettua keskellä kylmää ja pimeää Suomen talvea...? Minun on edelleen koitettava löytää itsestäni rentous, mikä tuntuu olevan aivan hemmetin vaikeaa. Lisäksi pohdin, että olisiko sittenkin parempi hieman löysätä näistä tiukoista, uusista elintavoistani ja koittaa elää joulu huolettomasti? Elonva-piikki on pistetty eilen, joten time to take it easy is now!

keskiviikko 17. joulukuuta 2014

Raskaustestin tulos

En meinannut saada yöllä nukuttua, sen verran jännitti vessan pöydällä odottava testiliuska. Vaikka ennustin tuloksen jo eilen, silti pieni toivo eli tuolla syvällä sisimmässäni.

Tässä teillekin nähtäväksi, ei tuossa ole epäilyksen sijaa:

Ja selvennyksen vuoksi, minulla on aina aiemmin näkynyt tässä vaiheessa kaksi viivaa jos olen ollut raskaana joten en usko että se myöhemminkään plussaksi muuttuu, varsinkin siksi kun fyysiset oireet puuttuvat täysin.

Olen hyvin pettynyt. Tuoresiirto ei näköjään sittenkään aina tepsi meidän kohdalla :(

Jos joku olisi kertonut meille kesällä, että jouluna, melkein puoli vuotta Enkelipojan poismenosta en vieläkään odota uutta vauvaa, olisin lyönyt hanskat tiskiin. Onneksi en tiennyt. Erityinen tavoitteeni oli olla raskaana viimeistään sitten kun palaan takaisin töihin, sillä sitten minulla olisi ollut jokin kiintopiste lähitulevaisuudessa mutta nyt ei ole sitäkään...

Tänään käyn ostamassa viiniä, sushia, homejuustoa, Battery Strippedin ja kaikkea samaan sarjaan kuuluvaa, lohdutukseksi. Sitten kun on pari päivää möyritty pohjamudissa, takaisin ruotuun. *Huokaus*

tiistai 16. joulukuuta 2014

Ennakkoaavistuksia

Perjantaisen raskaustestin odottelu tuntuu erityisen piinaavalta joten on paikallaan kirjoittaa vähän ajatuksia ylös, ehkä se helpottaa tätä jännittynyttä olotilaa. Viime viikon puolella mieliala muuttui kuin tyhjästä aika äkäiseksi, ilman mitään näkyvää syytä. Näissä kummallisissa ja satunnaisissa kiukkufiiliksissä olen ollut siitä asti, jopa siihen pisteeseen asti että mieskin on asiasta huomauttanut. Samalla kuvioihin astui aivan hillitön ja jokapäiväinen väsymys.

Näiden oireiden perusteella päättelin, että niiden täytyy kieliä raskaudesta, joten taas kerran olen toteuttanut pakkomiellettäni pissan värin kyttäämisestä. Olen myös googlettanut erilaisia raskausoireita jo useita kertoja, vaikka periaatteessa minun pitäisi ne tietää jo varsin hyvin - eihän tässä tosiaankaan olla ensimmäistä kertaa pappia kyydissä! Olisi vain niin ihanaa löytää joku täydellinen vastine näille tuntemilleni oireille ja saada varmuus siitä, että on raskaana.

Vaikka kuinka tarkastelen pissan väriä, totuus on että se ei ole muuttunut mihinkään. Samoin kaksi aiemmistä raskauksista tuttua piirrettä eli rintojen kipuilu ja masuturvotus loistavat poissaolollaan. Pikemminkin paino on tehnyt pienen nykäisyn alaspäin viimeisen parin päivän aikana. On enemmän todennäköistä että raskausoireet noudattaisivat tutuksi tullutta kaavaa, kuin että olisin poikkeuksellisesti täysin oireeton, joten ikävä kyllä on pakko vetää se johtopäätös että hoito ei tainnut onnistua :( Tein sellaisen päätöksen, että oman mielenrauhani vuoksi aikaistan testin tekopäivää perjantaista keskiviikkoon eli huomiseen. Kyllä se silloin näkyy jos on näkyäkseen. Saan sitten toipua hyvissä ajoin tästä pettymyksestä ja täyttää päätä joulun ajan jollain muilla kuin pakkoraskautumisajatuksilla!

lauantai 13. joulukuuta 2014

5 surun kuukautta

On kulunut jo yli viisi kuukautta siitä, kun Enkelipoika sai siivet ja lennähti pois luotamme. Suru on ollut todella voimallista ja kaikennielevää, mutta yhtäkkiä havahdun siihen, kun tajuan että oma oleminen alkaa olla pääsääntöisesti enemmän ilon kuin surun puolella. Olenko vihdoin pääsemässä ohi pahimmasta? Toivon niin. Suru on totisesti opettanut minulle sen, että sitä ei voi ennustaa ja koska tahansa voi tulla käänne pahempaan.

Jos vertaan itseäni katastrofia edeltävään minään, olin silloin vahvempi, pelottomampi ja en-niin-hermostunut. Nykyään asiat vaativat enemmän totuttelua ja pohdintaa kuin aiemmin. Saatan hieman jännittää asioita, joille en aiemmin olisi uhrannut ajatustakaan. En ole uusien ihmisten seurassa enää ollenkaan itsevarma, mielestäni otsassani on näkymätön leima joka huutaa huomiota. Kohta se huomataan...vielä he eivät tiedä, mutta kohta joku kysyy ja sitten se selviää näillekin ihmisille...En osaa rentoutua ennenkuin tilanne laukeaa, mutta en ole valmis ottamaan Enkelipoikaa itsekään puheeksi. Pian on pakko tottua, sillä kun astun työelämään, nämä kohtaamiset ovat arkipäivää.

Ihmeellistä kyllä, en taida olla katkera. Sanon "taida", sillä en ole vielä ihan varma siitä. Aluksi pettymys, suru, viha ja epätoivo olivat niin suuria, että uskoin katkeroituvani koko loppuelämäkseni. Elämä on kuitenkin vilautellut positiivisia puoliakin ja hitaasti alan uskoa, että onni löytää meidätkin. Kaikki on silti hyvin haurasta ja erityisesti koska selviytymiseni kietoutuu niin läheisesti uuteen raskauteen, se sama asia voi myös heilauttaa tasapainon koska tahansa päinvastaiseen suuntaan. Pelkään joka sekunti elossaolevien perheenjäsenteni menettämistä, mutta yksi asia eritoten kummittelee mielessä, koska uuden raskauden mahdollisuus on nyt niin konkreettisesti käsillä: keskenmeno. Jos uusi elämä alkaisi mutta vietäisiin hetikohta pois, se olisi todella järkyttävää.

Luin äskettäin viimeisen surukirjan, joka on jäänyt hyllyyn pölyttymään sen jälkeen kun lopetin joskus syyskuussa aihepiiriin perehtymisen. Ilahduttavan taidokkaasti kirjoitettu, mutta surussaan riipivä teos: Johanna Ervastin "Jäähyväisten jälkeen, kertomus elämästä lapsen kuoleman jälkeen". Hänelle tapahtui maailman epäreiluimman asian eli lapsen menettämisen lisäksi toiseksi epäreiluin asia: monta keskenmenoa ja kaikki keskellä toipumisprosessia. Luin ja murehdin, murehdin ja luin.

Tähän kirjaan liittyy myös eräs mieltä matalaksi saanut kommentti, ja vieläpä ammattilaiselta eli psykologilta. Oman terapeuttini käynnit lopetin viikko sitten ja pari päivää sitten kävin viimeistä kertaa myös tällä toisella henkilöllä, jonka olin tavannut yhteensä muutaman kerran. Keskustelimme suruprosessista ja toin esiin tämän kirjan, jonka lukemisen olin juuri lopettanut edellisenä päivänä. Olin iloinnut siitä, että pystyin vihdoinkin tekemään huomioita suruprosessien erilaisuudesta kun taas vielä loppukesästä lukiessani olin ahminut pelkästään faktatietoa, päällimmäisenä kysymyksenä "Miten tästä voi selviytyä?". Tähän liittyen koin tärkeän ahaa-elämyksen, minkä halusin jakaa myös psykologin kanssa: mielestäni olin onnistunut varjelemaan elossa olevaa lastani pahimmalta surultani ja raastavimmilta itkukohtauksilta. Luultavasti Neiti S on nähnyt minut itkemässä kovaa korkeintaan 2-3 kertaa. Tietysti kyyneleitä on tullut useasti, mutta ei niin että ne olisivat häntä pelottaneet. Olen myös pitänyt todella tärkeänä sitä, että Enkelipoika on puheissa usein läsnä ja että muistelemme häntä hyvillä mielin, ei niin että lasta alkaa ahdistaa ja pelottaa koko aihe. Kirjailija oli toiminut toisin, mikä ei ole oikea eikä väärä tapa, mutta itse saatoin tämän havainnon kautta iloita siitä, että olin toiminut niinkuin alunperin surun keskellä aioinkin. Psykologi kommentoi, että olen ehkä luontaisestikin pidättyvä ja tottunut tukahduttamaan tunteitani. Siinä kohdassa raivostuin sisäisesti, sillä se mikä minulle oli ollut yksi harvoista onnistumisen kokemuksista tällä matkalla, onnistuttiin noin vain parilla sanalla muuttamaan negatiiviseksi asiaksi vaikka mielestäni se oli kaikkea muuta! Olen saanut kyseiseltä henkilöltä paljon käytännön apuja ja neuvoja, mutta kyllä tuo yksi ikävä kommentti jäi kummittelemaan päähäni ylitse muiden.

Koska olen nykyään niin herkillä, olen ryhtynyt aktiivisesti suojelemaan itseäni. Olen vertaisten parissa, mutta sopivin annoksin sillä muuten ryhdyn helposti suremaan yli omien voimavarojeni. Digiboksi on pullollaan vauvojen syntymisohjelmia, mutta niiden katselu menee välillä itsekidutuksen puolelle joten pidättäydyn niistä. Surukirjallisuuskin on jäänyt ja sen sijaan olen pohtinut, että minun olisi luultavasti hyväksi lukea jotain kevyttä mistä tulee hyvä mieli, sillä sitä tässä tarvitaan ennen muuta. Kokeilemalla selvittelen omia rajojani.

Olen vielä toipilas, mutta parempi olo häämöttää melkein näköpiirissä. Todelliset voimavarani punnitaan ensi perjantaiaamuna jos teen negatiivisen raskaustestin...

tiistai 9. joulukuuta 2014

4. päivä alkionsiirron jälkeen

Tänään on tosiaan neljäs päivä siirron jälkeen. Viikonloppu meni nopeasti ja todella hyvissä tunnelmissa, sillä meillä oli sekä yhdessä perheen kanssa että erikseen paljon mukavaa tekemistä. Avainsana oli hyvä olo. Tuntui, että ehkä minä sittenkin saatan saada tämän kaksi viikkoa kulumaan niin, etten joka hetki mieti olenko raskaana vai en.

Maanantain koittaessa, kun meidän perheen arki alkoi, raskausasia alkoi taas täyttää mielen sen kaikkia sopukoita myöten. Olen laskeskellut, kuinka viidessä päivässä alkion pitäisi olla kiinnittynyt ja pohtinut, onko niitä oireita vai ei. En edes muista mitä tässä vaiheessa tunsin Sintistä tai Enkelipojasta. Mahaturvotusta ehkä, mutta nyt sitäkään ei edes samalla tavalla huomaisi, kun vatsa on aika....hmm, no ei-niin-kiinteä kesäisen synnytyksen jäljiltä. Vessareissut - kuten tänä syksynä on käynyt tuttuakin tutummaksi - menevät pissan väriä kyttäillessä. Enkä tiedä näkyisikö siinä edes tässä vaiheessa mitään! Rinnat ovat kevyet, ei arkuudesta tietoakaan.

Jostain sisältä alkaa nousta ihan kevyesti epätoivon omaisia tuntemuksia. Sen on pakko onnistua! Anna sen onnistua nyt! Ja samalla ymmärrän, että en voi hallita tätä. Suorittamisestahan piti päästä eroon, vain rentous ja hyvä olo auttaa. Muistaakseni minkään aiemman tuoresiirron jälkeen en ole suunnitellut jatkohoitoja, ja taikauskoinen minäni ajattelee, että jos teen sen nyt, tuomitsen samalla tämän hoidon epäonnistuneeksi. Ihan varovasti, melkein salaa itseltänikin, kurkkasin kalenteria ja totesin saman minkä jo tiesinkin: jos tästä ei tärppää niin seuraava kierto jää välistä sillä pitkällä kaavallakaan sitä ei nyt voida toteuttaa, kun nenäsumutteet alkaisivat ennen seuraavia kuukautisia.  Sen verran kuitenkin pidän kiinni vanhoista tavoistani, että alkionsiirtopäivän jälkeen en ole piirtänyt kalenteriin kiertopäiviä. Jos en piirrä niitä, niitä ei tule! Ja puolentoista viikon kuluttua saan ruksia päivät 1-18 ylitse...

Tänään kokeilin jotain uutta. Sanoin ääneen kolmesti: "Minä saan vauvan. Minä saan x:n. Minä saan x:n". Kyllä, olen ahne: toivon elämältä juuri nyt kolmea suurta asiaa! Jos kaksi viimeistä toteutuu, saatan jopa kestää toive numero ykkösen toteutumattomuutta ihan vähäsen aikaa vielä. Ja se on kuulkaas aika paljon sanottu se :)

perjantai 5. joulukuuta 2014

Alkionsiirto

Eilen oli todella jännittävä päivä, sillä sain tietää hedelmöittymistulokset. En ollut pysyä nahoissani kun vihdoin pääsin soittotunnilla läpi IVF-hoitajalle. Sydän pompsahti kurkkuun, kun sain kuulla, että vain yksi alkio oli aamuun mennessä hedelmöittynyt. Hoitaja oli sitä mieltä, että toisetkin saattavat vielä lähteä jakautumaan päivän aikana.

En voinut estää pettymyksen tunteita tulemasta sillä samalla tämä tarkoitti sitä, että kaikki oli yhden kortin varassa. Koko loppuillan ja yön jännäsin sitä, että säilyykö se meidän ainokainen hengissä vai ei ja väijyin puhelinta aivan herkeämättä. Kun viimein istuimme tänä aamuna sairaalan aulassa, uskoin että taidetaan tässä sittenkin päästä siirtoon.

Muut munasolut eivät sitten tosiaankaan olleet hedelmöittyneet ja siirrettävä alkio ei ollut saanut TOP-luokitusta, se oli 6-soluinen ja 1-luokkaa, mutta hoitaja kertoi että se on silti erittäin hyvä. En muista ollenkaan millaisia meidän aiemmat alkiot ovat olleet. Minulla on ainoastaan mielikuva siitä, että v. 2013 siirrettiin 1 TOP-alkio josta raskaus ei lähtenyt ja toinen samanlainen kupsahti sulatuksessa. Eli siihen luokitukseen ei ehkä niin tarkkaan kannata edes luottaa. Se kuitenkin harmittaa, että lääkäri ehti etukäteen suostua 2 alkion siirtoon meidän historia huomioonottaen, mutta nyt sitä siirrettävää ei sitten enempää löytynytkään.

Toinen pettymys tuli miehen siemennestenäytteen laadusta. Se oli jälleen aika heikko, vaikka reilu vuosi sitten käytiin hetkeksi ihan toisenlaisissa lukemissa:

               Ennen pesua           Pesun jälkeen
A:                   4                               16
B:                   14                              49
C:                   21                              9
D:                  61                              26
A+B =           18                              65

Hoitajan mielestä normaali liikkuvuus eli A+B tulisi olla n. 40-50% yhteensä. Tästä voi jälleen vetää sen johtopäätöksen, että meidän ei tosiaankaan kannata odottaa luomuihmettä sillä sen todennäköisyydet ovat minimaaliset, eritoten kun meikäläisen kroppakaan ei ole maailman vastaanottavaisimmasta päästä!

Tuumasimme kuitenkin miehen kanssa melkein yhteen ääneen toimenpiteen jälkeen, että tämä kaikki oli silti meille pieni ihme. Meni syteen tai saveen, olemme ainakin saaneet ihan puskista ensimmäisen konkreettisen tilaisuuden tulla raskaaksi ja siitä pitää olla hyvin kiitollinen. Jos tämä ei nyt onnistu, tiedämme että voimme aina yrittää uudelleen. Tällä nimenomaisella hetkellä olen kuitenkin (teknisesti) raskaana ja vaikka se kestäisi vain pari tuntia, siitä pitää iloita. Taidankin mennä tästä vällyjen väliin laiskottelemaan ja hakemaan kokonaisvaltaista zeniä kehoon! :)

keskiviikko 3. joulukuuta 2014

Punktio onnellisesti ohi

Nyt on sitten punktio takana. Ennakkovalmisteluista unohdin täysin, että Omega-3 olisi pitänyt jättää pois jo mielellään viime viikolla, joten siihen ehti tulla vain parin päivän tauko. Onneksi vuoto ei siitä huolimatta ollut mitenkään erikoisen runsasta.

Eilen mieliala oli aika tyyni, mutta iltaa kohden ajatukset rupesivat pyörimään tulevassa toimenpiteessä ja juuri kun tuli nukkumaanmenon aika, alkoi hermostuttaa. Väsytti todella paljon, mutta uni pakeni silmistä täydellisesti ja jouduin nousemaan sängystä ottamaan yhden melatoniini-tabletin. Sain päähäni sellaisen ajatuksen, että entä jos Pregnylin pistäminen onkin ajoitettu väärin tai muuten vaan munarakkulat puhkevat sieltä itsestään. Sitten kun olisin jo hoitopöydällä, todettaisiin että siellä ei valitettavasti enää ole mitään. Onneksi unilääke huuhtoi nämä kuvitelmat pois.

Julkisen ja yksityisen puolen hoidossa oli sellainen ero, että kotiin ei nyt saanut mukaan mitään esilääkkeitä, vaan sairaalaan saavuttiin tuntia ennen toimenpidettä ottamaan ne paikan päällä. Cocktailissa oli mukana Diapam, joka ainakin näin lääkkeisiin tottumattomalla sai heti mukavan hiprakan aikaiseksi! Kaikista inhottavinta oli jälleen kanyylin laitto, teki koko ajan mieli kiskoa kättä pois ja teippaamisen jälkeenkään olo ei meinannut millään asettua. Rauhoitin itseni katselemalla puhelimesta Neiti S:n ja Enkelipojan kuvia, äidin muruset.

Itse toimenpide ei tälläkään kertaa tuntunut pahalta. Rauhoittavaa annosteltiin suoraan suoneen reilulla kädellä, minkä ansiosta tunsin vain kevyesti neulojen tuikkaisut mutta varsinaista kipua en kokenut. Sisuksistani saatiin imaistua kaikki neljä munarakkulaa, mutta vain kolmen sisällä oli kypsä munasolu. Neljä olisi ollut parempi, mutta mielestäni kolmekin on aika hyvin! Historiani huomioon ottaen tuskin alusta asti tapahtuvalla stimuloinnillakaan olisi saatu enempää aikaiseksi.

Kaikki oli ohi erittäin nopeasti. Toimenpiteestä puolen tunnin kuluttua pääsimme lähtemään kotiin (hyvästi kanyyli!) ja vetäisin sen päälle parin tunnin unet. Sairaalasta lähtiessäni sain vielä pari pitkävaikutteista kipulääkettä, joten en ole tuntenut juuri minkäänlaista kipua koko päivänä. Arkuutta kyllä, mutta lähinnä minua vaivaa väsymys lääketokkurasta johtuen.

Nyt vaan sitten odotellaan, että montako munasolua hedelmöittyi! Papereihin kirjattiin heti ensimmäisen käynnin yhteydessä, että tehdään ICSI koska se on toiminut aiemminkin ja luultavasti siksi, että muniksia oli niin vähän. Jos on jotain ongelmia ( = ei mitään siirrettävää), sairaalasta soitetaan huomenna. Älä soi, älä soi, älä soi....

Olo hyvä, seesteinen ja jopa luottavainen.

maanantai 1. joulukuuta 2014

Kontrolliultrat

Perjantaina kävin ensimmäisessä kontrolliultrassa sairaalassa, ja siellä todettiin, että neljästä follikkelista kolme oli lähtenyt hyvin kasvamaan. Yksi oli kooltaan 13mm, kaksi 11mm ja neljäs 9mm. Siellä ohjeistettiin jatkamaan Puregonin pistämistä ja Orgalutran aloitettiin samantien. Tiedustelin, että jokohan punktio olisi maanantaina, mutta vastattiin että menee keskiviikolle tai jopa perjantaille. Käynnin jälkeen oli taas hyvä mieli, ensimmäistä kertaa keho todellakin reagoi hoitoon juuri niinkuin pitää ja tuntuu, että nyt tässä on edellytyksiä vaikka mihin.

Olen yrittänyt noudattaa rentoutumisen reseptiä ja sopivasti lauantaille sattui yhdet pikkujoulut. Vaan mitä sieltä käsilaukun uumenista löytyikään..? Meikkien ja hiuslakkaputelin seassa lepäili aika erikoinen bileväline, nimittäin Puregon-kynä! Kesken illanvieton hipsin muina miehinä vessaan ja tuikkasin vatsanahkaan annoksen hormonia. Minähän en tavallisesti pistä itse, vaan mies hoitaa sen homman, mutta olisi ollut vähän liikaa selittämistä muille jos olisin poistunut miehen kanssa jonnekin viideksi minuutiksi kesken illanvieton ;)

Toisessa kontrolliultrassa tänään todettiin, että kolme follikkelia on jatkanut loistavasti kasvuaan ollen n. 20mm paikkeilla jokainen. Neljäskin sinnittelee menossa mukana, ja lääkäri tuumasi että kyllä se myös yritetään kerätä siltä varalta että senkin sisältä löytyisi kypsä munasolu. Punktio varattiin keskiviikolle, mistä en ollut yhtään yllättynyt, sillä eilen jo kauppareissukin rupesi tuntumaan tukalalta kun mahassa pullisteli, kiristeli ja jomotteli. Urheilu on siis selvästikin täysin pannassa ainakin tämän viikon, koska pelkkä kävely tuntuu niin hankalalta.

Sairaalareissun yhteydessä pistettiin viimeinen Orgalutran ja tänä iltana on vuorossa Pregnyl. Sitten pistämiset on hoidettu ja saa ruveta odottelemaan punktiota!

Lähdin sairaalalta todella herkissä tunnelmissa. Olin yhtäaikaa liikuttunut, iloinen, pelokas ja helpottunut. En voi uskoa, että viimein olemme tässä pisteessä ja olen siitä ihan äärettömän kiitollinen. Ihan kuin olisimme jo kokeneet pienen ihmeen. Mahtuisikohan tämän perään vielä toinen, vähän isompi ihme...?

Äiti ja isi tarvitsevat apuasi nyt oikein kovasti, pieni Enkelini   

keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Huolta ja Isoa Iloa

Viimeiset pari viikkoa ovat olleet melkoista vuoristorataa. Edellisessä postauksessa kirjoittelin, kuinka iloitsin viivästyneistä kuukautisista, koska kierto tuntui olevan normalisoitumassa ensimmäistä kertaa synnytyksen jälkeen. Niitä menkkoja ei vaan millään alkanut kuulumaan ja koska olen (nykyään) tällainen hermoraunio, joka ikinen vessareissu meni ihan kyttäilyksi ja loppujen lopuksi tein jo hätäpäissäni pari raskaustestiäkin. Kiertoa ehti kulua 30 päivää ja sitten vihdoin viime viikon tiistaina kuukautiset alkoivat, mikä helpotus! En tiedä miksi sitä pitikin jännittää niin kamalasti, mutta tämä osoitti että keho alkaa toipua ja toiveet uudesta raskaudesta alkavat sen myötä muuttua realistisemmiksi.

Viime viikolla kuvioihin astuivat univaikeudet. Stressi kaikesta mahdollisesta sai minut rättiväsyneenäkin pyörimään sängyssä pitkään hereillä, ja havahtumaan taas aamuyöllä varhain, vaikka olo oli vielä väsynyt. Syypää oli luultavasti huoli tulevaisuudesta, lähestyvästä lääkärikäynnistä ja työhönpaluusta. Onneksi lääkäri tällä kertaa tuntui ymmärtävän tilanteeni ja kirjoitti reilumman pätkän saikkua, sellaisen jonka itsekin koin sopivaksi. Sain myös reseptin melatoniiniin, joka auttaa unettomuuteen ja olen kyseistä lääkettä myös onnistuneesti käyttänyt.

Tämä sairausloma tulee olemaan viimeinen ja sen päätyttyä palaan töihin, päivämääräkin on tiedossa.  On yhtäaikaa sekä hämmentävää että pelottavaa kuvitella itsensä sinne normaalien ihmisten keskelle, tekemään joka päivä tehokkaasti töitä. Toisaalta uskon, että siinä vaiheessa se tulee olemaan minulle myös hyväksi kunhan voitan alkukammon tästä kaikesta muutoksesta.

Suru on ollut todella pinnassa viime aikoina. Jotenkin tuntuu myös siltä, että nyt on aika surra "niin paljon kuin ehdin" sillä nämä ovat viimeisiä viikkoja kun voin rauhassa uppoutua vain itseeni ja Enkelipoikaan. Tässä eräänä iltana vertailimme miehen kanssa omaa suruamme. Kerroin, että kaipaan Enkelipoikaa enemmän kuin koskaan ja hän sanoi, että hän puolestaan ei varsinaisesti kaipaa poikaa, koska hänen mielestään poika on aina lähellä ja mukana. Minusta taas äitinä tuntuu, että varsinkin kun minut on raskausaikana valmisteltu hoivaamaan sitä pientä olentoa, syli yksinkertaisesti huutaa tyhjyyttään. Vaikka Enkelipoika olisi henkisesti läsnä, minulla on ihan valtava tarve hoitaa ja ruokkia omaa pienokaistani fyysisesti, konkreettisesti. Ja se tarve ei ole edelleenkään vajaan viiden kuukauden aikana poistunut mihinkään. Elämässäni on ammottava vauvan kokoinen aukko.

Onneksi tänään, tämän pitkän synkän jakson jälkeen, tapahtui aivan uskomaton asia! En tiedä onko mikään ilahduttanut minua näin paljon viiteen kuukauteen. Meillä oli tänään aika julkisen puolen hedelmällisyysklinikalle ja olin varautunut juttutuokioon, joka saisi meidät palaamaan pikaisesti takaisin yksityiselle. Ensimmäinen jymy-yllätys paljastui ultrassa: viime viikolla syömäni Clomifen-kuurin jälkeen sisuksissani on kasvamassa yhteensä 4 follikkelia! Molemmilla puolilla 2, ja niin muhkean kokoisia että itsekin erotin ne kuvaruudulta helposti. Kerrassaan ällistyttävä tulos, kun ottaa huomioon että tänä syksynä kummastakaan stimulaatiosta ei käytännössä lähtenyt kasvamaan mitään, ja tämä kaikki siis pelkällä Clomifenillä :)

Ensin lääkäri tuumasi, että meidät laitetaan usean kuukauden mittaiseen hoitojonoon odottelemaan omaa vuoroamme. Sitten hän jäi miettimään, että mitä jos tästä sittenkin rupeaisi kasvattamaan noita neljää vähän isommaksi ja keräisi ne ensi viikolla pois, sillä kalenterissa oli kuulemma sen verran tilaa ja tilanne oli valmiiksi näin otollinen. Näin päätettiin tehdä ja tänä iltana pistin Puregonia 300 yksikköä, ensimmäinen kontrolliultra on puolestaan perjantaina. Jos follikkelit lähtevät tuosta suosiolla kasvamaan, punktio on siis ensi viikolla ja omien laskujeni mukaan luultavasti maanantaina, sillä silloin olisi KP 14.

Olen pitkästä aikaa ihan käsittämättömän iloinen. Viime viikolla surin ihan kamalasti sitä, että kierron pituuden ja joulusulkujen takia seuraava hoito siirtyisi vähintään tammikuulle, joten en olisi ollenkaan osannut odottaa tällaista positiivista käännettä. Minun piti tosissani tehdä töitä, etten olisi puhjennut hihittelemään ilosta siellä lääkärin edessä :) Vihdoinkin valoa, vihdoinkin toivoa!

perjantai 14. marraskuuta 2014

Eteenpäin! Sanoi mummo lumessa.

Viime päivinä olen yrittänyt keskittyä täysillä siihen, minkä koen tällä hetkellä kaikista tarpeellisimmaksi eli itseni rentouttamiseen. Tämän viikon kikkakolmonen oli hieronta ja kylläpä se olikin ihanaa. Viimeksi kävin hierojalla juuri ennen äitiyslomalle jäämistä, joten siitä on todella kauan aikaa. Minusta tuntuu, että oma olotila paranee koko ajan, mutta silti viime päivinä, erityisesti iltaisin, on ollut kummaa sydämen jumputusta ja olen moneen otteeseen huomannut hengitteleväni todella nopeasti ja pinnallisesti. Minun pitää silloin todella kovasti keskittyä siihen, että saan itseni pysähtymään ja hengittämään kunnolla syvään. Mitähän ihmettä tuo oikein on? Joku esitti arveluja, että onko tämä stressi vihdoin laukeamassa ja se saa iltaa kohden aikaiseksi tuollaisia olotiloja. Toivottavasti mieluummin noin päin!

Pientä Enkelipoikaani olen ajatellut usein ja paljon. Olen yrittänyt sovittaa mieleeni "Vauva kuoli"-ajatusta, ja välillä tuntuu, että se ei vaan sovi sinne, ei sitten millään. Niinkuin tunkisi liian pientä kenkää väärään jalkaan. Mahdoton ajatus, kun vauvat ei vaan kuole. Sitten taas toisina hetkinä olenkin yhtäkkiä sovinnossa tuon ajatuksen kanssa. Vauvani maallinen olemus lepää hautausmaalla ja sielu taivaassa. Otan ajatuksen vastaan, laitan sen sopimaan ja hyväksyn.

Tunnen menneeni tämän syksyn aikana roimasti eteenpäin, mutta silti olen koko ajan ihan auki ja vereslihalla. Kaikki hyvä ja paha uppoaa minuun niinkuin suonsilmäkkeeseen. Olen vastaanottavaa maaperää ihan kaikelle. Konkreettinen esimerkki siitä viime perjantailta. Iltamyöhään istuskelin vielä tietokoneella ja selailin Iltalehden uutisia, kunnes yhtäkkiä verkkokalvoille pompsahti eräs uutinen lapseen kohdistuneesta julmasta ja kohtalokkaasta väkivallasta. Pakotin itseni ohittamaan sen nopeasti ja jatkoin muiden uutisten lukemista. Mutta oli ihan pakko saada tietää, joten palasin takaisin ja luin jutun sanasta sanaan. Se oli jotain niin kauheaa, että vollotin silmät päästäni enkä voinut ajatella muuta kuin tuota viatonta lapsiparkaa. Järkevä ihminen ei olisi lukenut sitä ollenkaan, mutta en voinut muutakaan.

Lisäksi pään alkaa täyttää tulevaisuuden suunnittelu. Meidän olisi tehtävä joitain isoja päätöksiä elämästämme, ja siihen olennaisena osana liittyy työhönpaluu. Tiedän, että sen aika ei ole ihan vielä, mutta ahdistavalta tuntuu kun ensi viikolla pitää taas mennä työterveyslääkärille anomaan jatkoaikaa. Toivon, että hän voisi kirjoittaa suoraan loppuvuoden sairauslomaa, mutta se on epätodennäköistä sillä tähänastinenkin on tullut pätkissä. Olen kuitenkin aika varma siitä, että työkykyisyys alkaa häämöttää jossain lähitulevaisuudessa sillä ajatus töihinmenosta ei tunnu enää ihan niin kamalalta. Silti tämä kaikki vielä lievästi ahdistaa, sillä aikaa ei ole enää loputtomasti. Toipumiselle on ikäänkuin henkinen takaraja.

Riemua olen repinut hyvin pienistä asioista. Tänään on menossa kierron 27. päivä ja sekös minua ilahduttaa! Ehkä outoa iloita siitä että kuukautiset alkavat minä päivänä tahansa, mutta minulle se edustaa kehon toiminnan normalisoitumista ja lisääntyvää toivoa siitä, että ehkä pian minulla olisikin taas edellytyksiä raskautua. Tämä on selkeästi synnytyksen jälkeen kaikista pisin kierto ja lähentelee synnytystä edeltäviä aikoja, jolloin normaali kierron mitta oli 28-30 päivää. Sinänsä outoa kylläkin, että se tapahtui samassa kierrossa kun hoito jouduttiin keskeyttämään, mutta luultavasti sekin osoittaa, että keho palautuu vaiheittain. Mitään osa-aluetta ei voi nopeuttaa.

Kuun loppupuolella meillä on aika julkisen puolen lapsettomuuspolille. Juuri siihen aikaan seuraavan kierron pitäisi olla lähentelemässä puoliväliä, mikä tarkoittaa sitä että kyseisessä kierrossa ei enää mitään pysty tekemään ja seuraava kierto menee ohi joulun takia. Käsittääkseni mikään klinikka ei tee joulun aikaan toimenpiteitä. Toisaalta meidän alkuperäinen suositushan oli, että nyt on syytä pitää muutaman kuukauden yritystauko, joten sikäli emme ole menettämässä mitään. Olisin vain niin mahdottoman kovasti toivonut, että töihin palatessa olisin jo raskaana, jotta vauvaton töihinpaluu ei tuntuisi niin raskaalta...

tiistai 11. marraskuuta 2014

Keinoja hedelmällisyyden parantamiseksi

Kesällä heti synnytyksen jälkeen, kun olin vielä tosi huonossa kunnossa, join paljon sokerisia mehuja ja energiajuomia saadakseni itseeni vähän kaloreita ja virtaa. Ja heti kun ruoka rupesi vähän maistumaan, söin muutenkin ihan mitä sattuu, sillä millään ei tuntunut olevan hirveästi väliä. Rupesin kuitenkin tosi nopeasti toivomaan uutta raskautta, ja muistan kun odotin hartaasti jälkivuodon päättymistä, että pääsisimme yrittämään uudestaan. Samalla vannoin, että heti kun jaksan, siivoan ruokavalion ja laitan elämäntavat remonttiin, jotta mahdollinen uusi elämä saisi parhaat mahdolliset edellytykset. Ajattelin, että erityisesti sitten kun tulen raskaaksi, en ota mitään riskejä vaan elän ja syön todella askeettisesti.

Elokuun puolivälissä, 6 viikkoa synnytyksestä alkoi tämä uusi terveellinen elämäni. Jatkoin kävelylenkkejä ja ostin salikortin. Sovimme miehen kanssa yhteisestä uudesta ruokavaliosta, koska hedelmällisyysongelmia on meillä molemmilla, joten on tärkeää että hän syö yhtä terveellisesti kuin minä. Olemme molemmat olleet melkoisia sokerihiiriä, joten kaikki herkut jätettiin välittömästi pois, niin makeat kuin suolaiset. Meillä on yksi herkuttelupäivä viikossa jolloin saa syödä mitä haluaa, mutta kohtuudella. Karkki ja energiajuomat ovat kuitenkin täysin pannassa, sillä uskon että molemmat ovat omalla tavallaan myrkkyä elimistölle, erityisesti sisältämiensä lisäaineiden takia. Varmaan ensimmäistä kertaa sitten lapsuusvuosieni olen ollut kokonaiset 2,5 kuukautta syömättä karkkia!

Tähän samaan olisi kuulunut myös kokiksen juonnin lopettaminen, mutta totesin että en yksinkertaisesti voi jättää ihan kaikkea pois. Tyydyin sitten vähentämään, eli joka toinen päivä saan juoda yhden 0,33 l tölkin cokis Zeroa.

Raskauskilot ovat pudonneet melkein kokonaan pois, mutta vielä on vähän jäljellä, luultavasti siksi että varsinaisella dieetillä en ole ollut ollenkaan, enkä laskenut kaloreita. Olen syönyt reilusti, mutta terveellistä ruokaa nälkään.

Kirjastossa käydessäni törmäsin puolivahingossa kirjaan nimeltä Getting Pregnant Faster, sen on kirjoittanut Dr Marilyn Glenville. Sen kannessa komeilee teksti "Boost your fertility in just 3 months - naturally". Kyseessä on englantilainen opus, jossa puhutaan kokonaisvaltaisesta hedelmällisyyden parantamisesta, sekä jonkin verran myös lapsettomuushoidoista. Kyseinen lääkäri hoitaa pariskuntia, jotka kärsivät lapsettomuudesta ja on kirjoittanut kirjan perustuen omaan tietoonsa ja kokemukseen. Olen lukenut sitä hiljalleen syksyn kuluessa ja tehnyt siitä muutamia omia muistiinpanoja. Tässä muutamat, itselleni tärkeimmät näkökohdat:

1) Monipuolinen ja terveellinen ruokavalio on kaiken A ja O. Kirjan ohjeistukset noudattelevat perusperiaatteiltaan sitä, miten jokaisen pitäisi syödä eli paljon vihanneksia, sopivasti proteiineja, täysjyväviljoja ja mahdollisimman vähän sokeria sekä valkoisia jauhoja. Tupakointi ja alkoholinkäyttö olisi hyvä lopettaa kokonaan. Itse yritän lisätä ruokavaliooni suositelluista ruoista erityisesti seuraavia:
- parsakaali
- erilaiset siemenet (erityisesti auringonkukka)
- pähkinät
- kalaruoat
- kiivit & sitrushedelmät
- avokadot
- kuivatut aprikoosit
- joka päivälle joku vihreä, lehtevä kasvis
- auringonkukkaöljy
- kaneli
- enemmän proteiinia, päivässä 2-3 annosta (1 annos = 60-90g kalaa, 115 g papuja, 1 muna tai 100g pähkinöitä)
- enemmän vettä, hyvin vähän kofeiinia

Kirjassa suositellaan vahvasti käyttämään luomutuotteita aina kuin mahdollista, mutta itse syön toistaiseksi ihan massatuotettua ruokaa. Varmaan luomu olisi sopiva seuraava askel.

Kirjailija puhuu myös erittäin voimakkaasti kasvisruokavalion puolesta, tai ehkä enemmänkin liiallista lihansyöntiä vastaan. Tässä myönnän olevani aika huono, sillä lihasta saa mielestäni niin helposti proteiinia. Kasvisruoat ovat usein aika "höttöisiä" ja hiilihydraattivoittoisia. Note to self, tätä pitää parantaa!

2) Lisäravinteet. Kirjassa suositellaan otettavaksi mm. seuraavia valmisteita, itse otan suunnilleen nuo määrät joka päivä, samoin mies:
- sinkki 30mg 
- seleeni 100 
- Omega 3, 1 kapseli
- B6-vitamiini 20mg
- B12-vitamiini 20 
- E-vitamiini 160mg
- C-vitamiini 1000mg

Otan joka päivä yhden imetys-ja raskausmonivitamiinin, ja vähennän ylläolevista sen määrän mitä monivitamiini sisältää. Esimerkiksi sinkkiä otan vain yhden 15mg tabletin, koska Multivita sisältää sitä myös 15mg. Foolihappo on myös todella tärkeää raskauden kannalta, mutta sitä en ota enää lisänä koska sitä on reilusti monivitamiinitabletissa.

3) Liikunta. Kirjan mukaan liikunta auttaa todistetusti insuliini- ja glukoositasoihin, joka puolestaan auttaa tasapainottamaan verensokeria, mikä on erityisen tärkeää elimistön hormonitasapainolle ja hedelmällisyydelle. Samoin liikunta voi helpottaa elimistön stressiä, mikä on itselleni todella tarpeen juuri nyt! Pitää kuitenkin muistaa kohtuus, esim. n. 15 tuntia urheilua viikossa on maksimi, sillä se saattaa alkaa haitata ovulointia.

Painoindeksin olisi hyvä olla 20-25, ihanteellinen olisi 24. Tiukkaa dieettiä ei suositella, sillä esim. 1000 cal päivätahti kuulemma tutkimusten mukaan saattaa vaikuttaa elimistön hormonitasoihin ja estää ovulaatiota. (Tästä kysyin omalta lääkäriltäni, sillä todennäköisesti minulla syntyy urheilun myötä pientä kalorivajetta päivittäin ja jos pääsen ihannepainooni, se on aika lailla painoindeksin alarajoilla. Hän sanoi, ettei se haittaa, kunhan rasvaprosentti ei putoa liikaa. Se on hänen mielestään se kaikista tärkein kriteeri.)

Tämä raskautumisohjelma suositellaan aloitettavaksi 3 kuukautta ennen raskauden yrittämistä, koska tässä kierrossa ovuloiva munasolu on kehittynyt 3 kuukautta sitten. Follikkelit uinuvat elimistössä sen aikaa, kunnes tulee niiden vuoro ruveta kasvamaan. Toivoin tietysti, että minun ei tarvitsisi tuota aikaa odottaa, mutta kohtapuoliin alkaa olla kulunut juuri tuon verran siitä kun rupesin elämäntapojani muokkaamaan. Kirjassa korostettiin, että näitä neuvoja on yhtä tärkeä noudattaa vaikka olisikin hoidoissa, sillä ne auttavat tukemaan hoitojen onnistumista.

Suosittelen tuota kirjaa niille, jotka haluavat tosi yksityiskohtaista tietoa raskautumisesta. Paikka paikoin se yltyy jopa hieman fanaattiseksi, mutta itse olen lukenut sitä suodattimen kautta, poimien sieltä ne oleellisimmat ja itselleni tärkeimmät näkökohdat. Luultavasti kirjaa ei ole suomennettu, koska kirjastosta lainaamani opus oli englanninkielinen.

Tähän loppuun pitää vielä lisätä eräs korjaus erääseen ikivanhaan raskautumisvinkkiin. Niin kauan kuin tähän aihepiiriin olen perehtynyt, on suositeltu greippimehun käyttöä ja olen tainnut siitä itsekin blogissa joskus kirjoittaa. Sen kanssa olen kuitenkin nykyään tosi varovainen, sillä greipillä on aineenvaihduntaa vilkastuttava ominaisuus ja mm. sen johdosta se vapauttaa erityisesti lääkeaineita maksasta nopeammin verenkiertoon. Käytännössä lääkettä vapautuu siis suurempia annoksia elimistöön kuin pitäisi. Itse näin kilpirauhaspotilaana ja tyroksiinin käyttäjänä olen vähentänyt sen käyttöä, erityisesti aamuisin jolloin otan tyroksiinitabletin. Nautin greippiä nykyään satunnaisesti iltaherkkuna, eli mahdollisimman eri aikaan kun otan lääkkeen.

Löytyykö muita raskautujia, joilla olisi samantapaiset keinot käytössä...? Jos kyllä, niin onko niistä ollut apua?

perjantai 7. marraskuuta 2014

No problem!

Eilen rupesin pitkästä aikaa käymään läpi vanhoja valokuvia, halusin järjestellä ne ja tilata kuvia albumia varten. Päädyin katselemaan Neiti S:n vauva-ajan kuvia ja voi mikä haikeus! Kuinka onnellisia sitä oltiinkaan, se aika oli ruusunpunaista vauvanihon tuoksuttelua, laiskanpulskeita imetystuokioita ja jokapäiväistä ihastelua siitä, kuinka ihmeellinen tuo pikkuinen jälkikasvumme olikaan. Vain 2-3 vuotta aikaa, mutta silti niin kauan sitten. Juuri noita hetkiä olimme odottaneet niin kovasti, minun pitäisi elää sitä kaikkea uudestaan juuri nyt.

Seuraavaksi kävin läpi Enkelipojan masukuvia ja kaikki hautajaisista napsitut otokset. Pääsin silmänräpäyksessä takaisin täsmälleen niihin tunnelmiin, kun Enkelipoika siunattiin, laskettiin hautaan. Niissä kuvissa oli vain synkkiä ilmeitä, kukaan ei huutanut "Sano muikku! Say cheese!". Koko sen ajan, kun kuvia käsittelin, mahassa oli iso ahdistusmöykky. Oikein vatsaa väänsi, suru sattui fyysisesti.

Viimeksi terapeuttini sanoi, että ehkä tämä tauko vauvanyrityksessä tulee tarpeeseen, niin saan keskittyä täysillä pelkästään Enkelipojan menetykseen. Tätä tuli sitten koko rahalla noiden valokuvien mukana...

Tällä viikolla kävin uudestaan akupunktiossa. Kävimme akupunktiohoitajan kanssa aivan uskomattoman keskustelun. Jos muistatte, niin hänellä oli aika heikko suomenkieli ja englanti. Tässä vapaasti suomennettuna keskustelun anti:

A: Sinulla on ihan liian kiire, ihan liian kiire!
V: Niin...
A: Pitää odottaa ainakin puoli vuotta, tai kymmenen kuukautta. Liian kiire!
V: Kun minulla kuoli äskettäin se vauva, pitäisi päästä pian uudestaan raskaaksi.
A: Mutta miksi sinä ei odottaa kymmenen kuukautta? Vuoden päästä sinä uudelleen raskaana!
V: Kun on tämä ikäkin, olen 37.
A: Sinä vielä nuori, vielä 47-vuotiaana sinä raskaana jos haluat!! (Oliko tuo lupaus...?)
V: Meillä oli niitä hedelmällisyysongelmia, ei ole helppoa tulla uudelleen raskaaksi....
A: KAIKKI naiset voi tulla raskaaksi, ei ongelmaa, no problem!

Tässä vaiheessa ymmärsin napsauttaa suuni kiinni. Parin viikon kuluttua kokeilen uudelleen akupunktiota, mutta eri henkilölle.

maanantai 3. marraskuuta 2014

Valoa päin

Pyhäinpäivänä kävimme haudalla ja kirkossa kuuntelemassa, kun Enkelipojan nimi luettiin. Tapahtuma oli tunteikas ja kyynelkanavia avaava, mutta samalla tunsin myös jonkinlaista sisäistä rauhaa. Lohtua, ehkä? Samana päivänä sydämessä läikähti lämpimästi, kun eräs ystävä halusi viedä kynttilän Enkelipojan haudalle.

Viime päivät olen pohtinut hartaasti elämää. Ei sen vähempää eikä enempää, kuin koko tätä Elämää. Mitä minulle tarkoittaa olla kuolleen lapsen äiti? Mitä onnellisuus minulle merkitsee ja kuinka tavoitettavissa se on? Miten pystyä elämään tuskallisten asioiden kanssa, joita ei voi muuttaa? Pystynkö muuttamaan omaa asennettani ja suhtautumistani, voinko elää sen kanssa mitä minulla nyt on, enkä sen kanssa mikä puuttuu?

Olen tosiaankin päätynyt niin vaikeiden asioiden äärelle, että järkevä minäni ei noin vain löydäkään niistä ulopääsyä. On vaikeaa hyväksyä, alistua. Tahdon aina vaikuttaa asioihin, muuttaa niitä, mutta nyt en pysty.

Luja tahto vie läpi harmaan kiven.

Kuinka typerä sanonta. Eikä vie! Monissa asioissa ehkä, mutta ei kaikissa. Niihen kahteen asiaan, jotka tällä hetkellä kaikista eniten haluaisin, tahtominen ei auta. Sen sijaan luulen, että olen tavoittanut taas ainakin hetkeksi toivon. Toivon paremmasta huomisesta ja luottamuksen siihen, että meidän perhe jonain päivänä vielä kasvaa. Totta puhuen, monella on asiat vielä huonommin.

Surevana olen kuitenkin monessa asiassa omaan napaani tuijottelija. Olen lyhytpinnainen, jopa tuomitseva, enkä oikein jaksa lämmetä ystävän valituksille lasten jatkuvasta flunssakierteestä (sillä minun silmissäni hänellä on kaikki hyvin!). Lisäksi huomaan, että lapsettomuus on jättänyt minuun omat jälkensä. Haaveenani oli monta lasta lyhyellä ikäerolla, ja tuolle ikäerolle olen joutunut jättämään kipeät hyvästit. Luultavasti juuri siitä johtuen minulle on jäänyt sellainen tapa, että lasken aina automaattisesti tapaamani tai lukemani perheiden lasten ikäerot ja sen, minkä ikäisenä äiti on kenetkin heistä synnyttänyt. Kun lapset ovat tulleet kolmikymppisinä, huokaan: taas noita onnellisia! Kun joku on synnyttänyt nelikymppisenä, hihkun: hei, se onnistuu vielä!

Pari viikkoa sitten eräs tuttu/kaveri antoi ymmärtää, että hän oli hieman kadehtinut meidän elämäämme, "eihän asiat voi paremmin olla". Kunnes tuli heinäkuu. Silmäni melkein pullistuivat päästä, tietäisipä tämä henkilö vain mitä kaikkea olemme joutuneet käymään läpi saadaksemme Neiti S:n ja Enkelipojan! Itse puolestaan olen ihaillut hänen elämässään sitä omaa toteutumatonta unelmaani: 2 lasta lähes perätysten, hivenen nuoremmalla iällä kuin minä. Asiat eivät todellakaan ole sitä miltä ne päällepäin näyttävät. Minun elämäni on nyt tällaista, mutta en minä silti kenenkään toisen elämää haluaisi.


Ja eräänä päivänä
sinä riisut uhman ja kaunan
      tarpeettoman vaatteen
ja opettelet elämään sen kanssa.
Ehkä et vielä sovussa,
et ainakaan ystävänä.
Mutta alistuminenkin
ja rauha,
ei vielä lumen viileää
ylpeää rauhaa
vaan syysaamun rauhaa
hallayön jälkeen
väistämättömän rajalla.

- Maaria Leinonen


lauantai 1. marraskuuta 2014

Pyhäinpäivänä


Pieni enkelipoikani,

käytkö nukkumaan pehmoisten pilvien päälle?
Vedätkö peitoksesi aamun usvaa?
Kun ylös katson, näenkö sinut siellä,
olethan vapaa, etkä tunne meidän tuskaa.

Lämmitteletkö säteissä auringon?
Entä kylvetkö sadepisaroissa?
Tahdon uskoa, on sinun hyvä olla,
vaikka en sua näe, et silti ole poissa.

Lasketko pitkin sateenkaarta?
Kisaatko kanssa tähdenlennon?
Tiedän, enkelit sinusta huolen pitää,
puhallan ilmaan suukon hennon.

Ratsastatko villejä aaltoja pitkin?
Leikitkö seassa puuskaisen tuulen?
"Joskus me vielä kohdataan, äiti",
kun kuiskaat, sen rakkaani, kuulen.

perjantai 31. lokakuuta 2014

Pettymyksen jälkeen

Kulunut viikko on ollut raskas ja pettymyksen tunteiden kyllästämä. Viime perjantain uutiset hoidon epäonnistumisesta ja tauon tarpeellisuudesta veivät minut takaisin pohjamutiin, hyvin lähelle niitä tuntemuksia joiden keskellä olin heinä- ja elokuussa kun Enkelipoika oli juuri menehtynyt. Itkin koko viikonlopun ja maanantaina, kun olin käynyt klinikalla saamassa viimeisen varmistuksen hoidon keskeyttämisestä, makasin ja nukuin koko päivän sängyssä.

Toimintakykyni palaili sen jälkeen hiljalleen, mutta fiilikset ovat aika apaattiset ja yleinen mieliala täysin negatiivinen. En pysty näkemään hyvää juuri missään ja aiemmin orastavat toiveikkuuden tunteet ovat kadonneet.

Olen oivaltanut, että Enkelipojan raskaus ja uuden raskauden pakottava tarve ovat kietoutuneet päässäni käytännössä samaksi asiaksi. Todellisuudessahan ne ovat kaksi täysin eri asiaa, mutta mieleni uskoo, että vain uusi raskaus voi minut tältä surulta pelastaa. Tosiasiassa näin ei varmasti käy, mutta uskon raskauden kuitenkin helpottavan surua ja ennen kaikkea antavan sitä kaivattua varmuutta elämän jatkumisesta, sekä uskoa siitä, että jonain päivänä voin ehkä taas olla onnellinen. Uuden raskauden pakonomainen tavoittelu on kuitenkin selvästi vienyt sijaa surutyöltä. Siihen on takuulla vaikuttanut myös lapsettomuuden tuska, joka on aivan uudella tavalla herännyt henkiin nyt kun olen taas keskellä sitä samaa epätoivoista yrittämistä jolle ei loppua näy.

Terapeuttini on yrittänyt saada minua uskomaan, että tämä tauko voi olla hyväkin asia, sillä tänä aikana minun on mahdollista keskittyä pelkästään Enkelipoikaan ja surra surua pois. Lisäksi nyt on tilaisuus hoitaa itseäni, niin että keho alkaisi hiljalleen rentoutua kovasta stressistä, ja tarpeellisen tauon jälkeen se olisikin valmis vastaanottamaan uuden raskauden. Näin asia varmasti onkin, mutta sitä on todella vaikea hyväksyä. Niinkuin olen aiemminkin kirjoittanut, jokainen kuukausi uutta raskautta odottaen tuntuu liian pitkältä.

Aiemmat käynnit olivat toisella lääkärillä, mutta kun vihdoin pääsin oman lääkärini kanssa juttusille, hän suositteli odottelua ainakin vuodenvaihteeseen saakka. Sillä välin on suositeltavaa käydä akupunktiossa ja tehdä kaikkia sellaisia asioita, jotka tuottavat mielihyvää ja saavat minua rentoutumaan. Yksi asia kuitenkin löytyi, jota voin tässä odotellessa tehdä, mikä hieman helpotti ahdistusta tämän odotusajan pituudesta: voin käyttää Clomifenia kahdessa seuraavassa kierrossa, sillä ne tukevat omaa kiertoa ja ovulaatiota. Tuskin ne minua raskaaksi saavat, mutta jos niistä apua on, niin aion ehdottomasti kokeilla niitä.

Huomenna on pyhäinpäivä, jolloin muistetaan kuolleita. Silloin pikkuiseni saa haudalleen oman Halloween-pallon ja kynttilämeren. Mieluummin kuitenkin puristaisin pienen rakkaani syliin ja veisin omaan kotiin, sen sijaan että joudun käymään häntä hautausmaalla tervehtimässä....

Tuhansia suukkoja taivaaseen, kulta.

perjantai 24. lokakuuta 2014

Kolmosen yritys: Päätä seinään

Akupunktio

Kävin eilen akupunktiossa ja kokemus oli aika mielenkiintoinen. Tämä ulkomaalainen mies puhui hyvin heikosti suomea ja englantia. Olin lähettänyt hänelle etukäteen sähköpostilla hoitohistoriamme, mutta tuntui ettei hän välttämättä ollut ihan täysin ymmärtänyt sitä. Hän kauhistui kuullessaan, että yritämme näin pian uutta vauvaa ja hoki "You too hurry, too hurry! Too early." Sen verran ymmärsin, että hormonit eivät kuulemma voi mitenkään vielä olla tasapainossa, mikä haittaa sekä uuden raskauden tavoittelua että tulevan vauvan hyvinvointia. Lääkäri kertoi, että "You very stress, very very stress" (tiedetään!). Hän käytti stressin lieventämiseen sekä akupunktiota että jotain laitetta, joka hieroi hyvin kevyesti alaselkää ja niskoja. Se tuntui todella miellyttävältä, joten kokemus oli positiivinen. Lisäksi akupunktiolla hän kertoi yrittävänsä vaikuttaa myös follikkeleiden kehittymiseen.

Hän toi todella vahvasti esille, että hänen mielestään pitäisi ehdottomasti odottaa puoli vuotta ennen uuden raskauden yrittämistä. Kielimuuri haittasi kommunikaatiota joten en edes yrittänyt selittää taustoja tarkemmin, mutta sanoin vain, että ikäkin painaa ja minulla on ollut ongelmia follikkeleiden määrässä. Se kuitattiin sanoilla "No, no, I see you young, you very good skin and you many eggs. Many eggs, no problem!" Toivottavasti hän oli oikeassa ja niitä munia sitten todellakin riittää ;)

Totta puhuen en oikein tiedä, uskoako tällaiseen vai ei. Olen siinä pisteessä, että olen valmis yrittämään kaikkea, mistä vain apua voi löytyä. Akupunktio sai minut kuitenkin oivaltamaan entistäkin vahvemmin, että olen todellakin erittäin stressaantunut niin fyysisesti kuin henkisesti. Jos on yhtä rento kuin hiilihanko, raskaudella ei ole kovin hyviä edellytyksiä. Aion mennä tuonne vielä uudestaan, sillä olo vastaanotolta lähtiessä oli mahtavan unisen rentoutunut ja se jo pelkästään riittää. Jos akupunktio kuitenkin jollain tavalla pystyy vaikuttamaan niiden munien kasvuun niin se on plussaa.


1. kontrolliultra

Tänä aamuna oli toisen piikityshoidon ensimmäinen kontrolliultra ja käynti oli paha pettymys. Menin sinne vailla ylimääräisiä ennakko-odotuksia, mutta silti totuus lävähti taas ultran näytöltä vasten kasvoja: oikealla puolella majailee ainostaan yksi pieni follikkeli ja vasen puoli oli tyhjää täynnä. Limakalvo on ohuehko. Annetuista hevosen annoksista huolimatta tulos on näin surkea. Lääkäri oli sitä mieltä, että katsotaan nyt viikonlopun yli lähteekö mikään kasvamaan ja maanantaina tehdään päätöksiä.

Hän varoitteli etukäteen, että ei kannata odottaa liikoja sillä saalis näyttää tosissaan hyvin vähäiseltä, erityisesti verrattuna siihen että vuosi sitten melkein puolet pienemmällä lääkeannoksella tuli 3 follikkelia. Vaikuttaa siis siltä, että keho taistelee vastaan kaikin voimin, ja ehkä eilinen akupunktiolääkäri puhui totta: edellytyksiä ei vielä ole uudelle raskaudelle.

Lähdin klinikalta voimattoman kiukun ja epätoivon siivittämissä tunnelmissa. Tämä on niin epäreilua, että suorastaan tikahdun! Meillä ei ole vauvaa, mutta raskauttakaan ei tule, ei edes lääketieteen avustuksella. Jos kroppa ei ole valmis, se ei ole valmis. Tuntuu todella mustalta, että joudun taistelemaan tällaisen asian kanssa, johon en voi vaikuttaa millään tavalla. Ehkä 2kk:n odotus tepsii, mutta ehkä siihen vaaditaan vielä kokonainen vuosi! Koko ajan olen tsempannut itseäni, että jaksaisin vielä vähän matkaa ja kohta olen raskaana, jolloin on helpompi kestää vauvamahat, toisten raskausuutiset, töihin paluu jne jne. Nyt kun sekin toivo on viety, en oikein tiedä mitä sitten tekisin. Päässä jyskyttää "epäreilua, epäreilua", mutta lupasiko joku muka, että elämä olisi reilua?

torstai 23. lokakuuta 2014

Kolmosen yritys: Akupunktiosta Apua?

Tuntuu, ettei ole oikein hirveästi kirjoitettavaa näinä päivinä. Suututtaa, että olen tässä edelleenkin jauhamassa näitä samoja hedelmöityshoitoasioita kuin viime vuonna. Silloin kävi hyvin, mutta niinhän sekin tärppi nykäistiin nenän edestä viime metreillä pois: "Ähäkutti!" Jutut ovat siis edelleen ihan samat, ainoastaan synkemmillä sävyillä väritettyinä. Ihan itseänikin kyllästyttää.

Luvassa nyt siis kuulumisia viime lääkärikäynniltä maanantailta. Lääkäri oli sitä mieltä, että ehkä se ainokainen edellisen kierron munarakkula ei välttämättä sisältänytkään munasolua ja näin ollen keltarauhashormonin puute olisi aiheuttanut lyhyeksi jääneen kierron. Tai jotain tähän suuntaan, sillä veikkailua se on joka tapauksessa. Ultratessa kävi ilmi, että kaikki on sisuksissa kuitenkin ihan hyvin: limakalvo on sopivasti kehittynyt ja munatorvissa uinuu molemmilla muutamia follikkeleita, joista saattaisi hyvällä tuurilla jokunen lähteä kasvamaan. Mikään ei siis estä uutta hoitokierrosta.

Meillä on luultavasti maailman ihanin ja empaattisin lääkäri. Uskon, että tämä raskas prosessi olisi paljon vaikeampi kestää jos meitä hoitaisi joku muu. Hän kuuntelee ja huolehtii, mutta antaa meidän itse päättää etenemisestä. Tälläkin kertaa hän oli huolissaan jaksamisestani, mutta vakuutin että jaksan huonommin jos minulta otetaan toivo raskautumisesta pois - jatkettava siis on!

Niinpä sain uudet reseptit, tällä kertaa yhdistelmällä Puregon ja Orgalutran. Puregonia tuli reilusti. Muistaakseni vuosi sitten ensimmäisten päivien annos oli 200 yksikköä per pistos, nyt se on 375. Kroppa reagoi niin huonosti lääkkeisiin, joten annostusta lisättiin erityisesti kun vaaraa hyperstimulaatiosta ei minun kohdallani ole. Ensimmäinen kontrolliultra on huomenna ja sitten selviää onko mitään lähtenyt kasvuun. Tällä viikolla on siis piikitetty maanantaina, tiistaina ja keskiviikkona. Vuorossa on vielä tämän illan pistos ennen huomista. Tunnen alavatsassa selvästi jotain pullisteluja, lisäksi eilen kiristeli kun olin niin paljon liikkeellä ja tuntui että iltaa kohden piti ruveta rauhoittamaan menoa.

Tällä kertaa en kuitenkaan uskalla tehdä mitään etukäteisarveluja saaliin koosta, sillä ne menevät aina pieleen. Toivon ainoastaan, että siellä kasvaisi useampi ja niin, että punktioon on järkevää lähteä. Uskon kuitenkin että tällä kertaa tulemme tekemään keräyksen vaikka siellä olisi yksi ainokainenkin, sillä tuntuu että riskejä on pakko ryhtyä ottamaan...

Minulla on nyt tavoitteena panostaa rentoutumiseen, sillä tunnen oloni fyysisestikin stressaantuneeksi. Erityisesti maanantai oli todella ahdistava päivä ja sydän jyskytti rinnassa, enkä meinannut saada sitä rauhoittumaan. Olen yrittänyt keksimällä keksiä, mikä minua rentouttaisi, mutta nyt kaikki sellainen tuntuu kovin kaukaiselta. Se olisi kuitenkin todella tarpeen, jotta hoito onnistuisi ja alkiokin pystyisi paremmin kiinnittymään. Sitten päätin kokeilla yhtä asiaa, minkä pariin en vielä ole löytänyt - akupunktiota. Varasin ajan täksi iltapäiväksi ja menen sinne suurella mielenkiinnolla. Tulisiko tästä kaksi kärpästä yhdellä iskulla - apua hedelmöittymiseen ja rentoutumiseen?

sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Kolmosen yritys: KP 1

Niinhän siinä kävi, että lauantai-iltana alkoi tiputteluvuoto ja hyvin pian kävi selväksi, että kuukautisethan ne. Se yllätti, suututti ja sai pettymään pahankertaisesti. Ovulaatiohan oli vasta viikko sitten lauantaina ja sen jälkeen koin muutaman päivän ajan niin jänniä tuntemuksia, että hetkittäin epäilin raskauden alkaneen. Munasarjojen tienoota pakotteli ja jomotteli heti oviksen jälkeen, ja mietin, että onkohan siellä joku yrittämässä kiinnittyä. Tuntemukset väistyivät, mutta sitten loppuviikosta olin näkevinäni raskauspissaa, sitä tummempaa.

Sen jälkeen kaikki oireet pakenivat pois ja tyydyin odottelemaan menkkoja, joiden piti alkaa ensi viikon puolivälissä tai lopuilla. Olin ihan shokissa vuodon ilmestyttyä iltasella, sillä oli vasta kiertopäivä 18. Tarkoittaa sitä, että luteaalivaihe on ehdottomasti liian lyhyt! Sen pitäisi olla vähintään 12 päivää, mutta nyt se oli vain 7. En siis todellakaan ymmärrä miten tällaisella kierrolla edes voisi raskautua.

Toinen pelästys johtui siitä, että minulla ei ollut vielä reseptin kulmaakaan kotona, sillä edellisen klinikkavisiitin jälkeen en halunnut niitä mukaani. Ilmeisesti olin sen verran toiveikas, että ajattelin hakea ne vasta tarpeen tullen (tai en ollenkaan). En siis todellakaan ollut varautunut siihen, että ne alkavat kesken viikonlopun kun klinikan ovet ovat visusti kiinni! Onneksi vuoto alkoi niin myöhään illalla, että laskennallisesti KP1 on vasta tänään ja kun pistokset aloitetaan KP2, ehdin soittaa klinikalle huomenna.

Käynnin aiheena on luonnollisesti reseptien haku ja muistinvirkistys Puregonin pistämisen suhteen. Lisäksi haluan keskustella lääkärin kanssa siitä, mistä tuo liian lyhyt luteaalivaihe johtuu ja pitääkö sille tehdä jotain.

En ole kovin innoissani alkavista pistoksista. Maha on vielä mustelmilla edellisten jäljiltä ja mieli maassa kun tämä prosessi ei tunnu etenevän. Seuraavan vauvan syliinsaamiseen on aikaa vähintään 9 kuukautta!! Liian pitkästi sekin, etenkin kun uuden raskauden alkamisestakaan ei ole mitään takeita :( Jos tässä jotain positiivista on kaivettava, niin sentään pääsemme etenemään lokakuun puolella...

perjantai 17. lokakuuta 2014

Pelko

Keskiviikkona oli kansainvälinen kuolleiden lasten muistopäivä. Kävin aamupäivällä hautausmaalla, ja siellä oli todella kaunista. Kirpeä pakkasaamu oli saanut lehdet putoilemaan puusta, niitä putosi niin paljon että ympäriltä kuului koko ajan tasainen ropina. Se kuulosti aivan vesisateelta. Puiden yläosista tipahtelevat veivät mukanaan alaosien lehtiä ja maa oli paikoin kauttaaltaan niiden peitossa. Lähistöllä sijaitseva vaahtera oli varissut melkein Enkelipojan haudalle saakka ja seurasin kun orava leikki lehtikasoissa pomppien vuoroin niiden sekaan, vuoroin heittäen pikaspurtin ylös puunrunkoa pitkin.

Seisoin siinä pojan haudalla ja mietin, että pian ollaan siirtymässä jo kolmanteen uuteen vuodenaikaan. Kun hän kuoli, oli kesä. Sitten tuli syksy ja ihan kohta on talvi. Ja vääjäämättä tämä kierto tulee toistumaan ja toistumaan, minä siellä haudalla vain vierailijana.

Eräänä päivänä olin todella vihainen, kun pohdin tätä menetystäni. Suututti, että minulta ei kysytty, haluanko vaihtaa elämäni Enkelipojan edestä. Sillä olisinhan minä sen tehnyt, silmänräpäyksessä. Oma lapsukaiseni, jolla vielä koko elämä edessä. Miksi siis ei kysytty??

Siltikin näitä päiviä leimaa kaikista eniten pelko. Se on surua ja vihaakin kaikkivoipaisempi. Positiivista siinä on se, että on olemassa jotain minkä puolesta pelätä. Negatiivista on se, että tuo pelko on vain henkäyksen päässä hallitsemattomasta. Monta kertaa päivässä vakuutun uudelleen ja uudelleen siitä, että kohta esikoinenkin kuolee. Olen iloinen siitä, että tyttö haluaa nykyään nukkua valot päällä, sillä silloin minun on helpompi käydä tarkistamassa että hän vielä hengittää. Joka ilta tarkistan, ja tarkistan ja tarkistan.

Toisinaan taistelen itseni kanssa, kun nautin niistä hetkistä jolloin mies lähtee tytön kanssa kahdestaan ulos ja saan jäädä itsekseni kotiin. Taistelen, koska tavallisesti sillä hetkellä kun he ovat astumassa ulos, tulee varmuus että he kuolevat auto-onnettomuudessa ja minä jään yksin. Joudun pakottamaan suustani iloisen hein ja tolkuttamaan itselleni, että mitään pahaa ei tapahdu. Jos he myöhästyvät, olen taas varma.

Tavallinen järkevä minäni, se vanha minä, ei saa läheskään aina otetta tästä kauhuntunteesta joka tällaisina hetkinä valtaa mieleni. Toiset sanovat, että salama ei iske kahdesti samaan paikkaan, mutta minä tiedän, että kyllä se iskee. Samoin todennäköisyysprosenteilla minua on turha yrittää vakuuttaa, sillä itse jouduin siihen 0,3% porukkaan johon kukaan ei halua kuulua. Voiko enää olla huonompi tuuri? Houkuttelevaa olisi pitää perhe koko ajan likellä ja turvassa, mutta ei niin voi elää. Jatkan siis taistelua itseni kanssa ja pakotan sen pelokkaan puolikkaani joka kerta uudelleen pois.

Halusin vielä kertoa, että toiveeni on toteutunut - eräs henkilö pyysi päästä Enkelipojan haudalla käymään  Kyyneleitähän se tiesi, liikutussellaisia.

tiistai 14. lokakuuta 2014

Masennusdiagnoosi?

Viime päivinä olen ollut jonkinlaisessa lamaannuksen tilassa. On tapahtunut niin hurjasti kaikenlaista, että kaikki energia menee kaikesta selviytymiseen. Niistä tietysti tämä kolmosen yritys on mielessä päällimmäisenä. Olen jotenkin tietoisesti koittanut olla ajattelematta Enkelipoikaa jo muutaman päivän ajan, on tuntunut helpommalta ja paremmalta niin. Kyyneleet eivät koskaan ole kaukana, mutta nyt tarvitsen pienenpienen loman mielen myllerryksiltä joten annan itselleni luvan miettiä muuta.

Eräs suuri huolenaiheeni on vasta alkanut sairausloma. Kävin työterveyslääkärillä, joka totesi viiden minuutin keskustelun jälkeen, että hänen mielestään olen selvästi masentunut ja hän kirjoittaa sairauslomaa masennusdiagnoosilla. Lisäksi huomenna menen vastaanotolle uudestaan, jolloin hän tekee minulle BDI-masennustestin.

Olin aika järkyttynyt näin pikaisesta masennusdiagnoosista, varsinkin kun omasta mielestäni en ole masentunut. Tein tuon testin etukäteen ja sain tulokseksi "kohtalainen tai keskivaikea masennus". Eikö ole vain loogista, että tällaisen menetyksen jälkeen mielialat ovat synkät ja vastaukset noudattelevat samaa linjaa kuin depressiossa?? Olen kuitenkin toimintakykyinen, en makaa sängyssä toimettomana, pystyn huolehtimaan arjen askareista ja tyttärestäni. Mutta kyllä, tunnen oloni kurjaksi, olen surullinen ja elämä tuntuu aika synkältä tällä hetkellä. Pystyn kuitenkin hetkittäin varovasti kurkistamaan tulevaisuuteen ja uskon, että siellä voi odottaa positiivisiakin asioita. Työkykyinen en silti ole, sillä en kestä minkäänlaista stressiä enkä pysty tekemään päätöksiä.

Miksi sitten masennusdiagnoosin välttäminen on niin tärkeää? Jos jättäisi vaan lääkkeet lunastamatta ja eläisi niinkuin aiemminkin. Siksi, että kun tutkin aihetta, selvisi että mm. nämä asiat ovat silloin pannassa:

- tapaturma- ja sairaskuluvakuutus, pitää olla 5 vuotta kulunut diagnoosista
- mahdollisuus adoptoida:

CCAA:n kriteerit adoptiohakijoille

- psyykenlääkitys, kuten masennus-, ahdistus-,mania-,neuroosi-, ym. lääkkeet viimeisen  kahden vuoden aikana.

Näistä luonnollisesti enemmän minua huolettaa tämä adoptioasia. Olen joutunut pohtimaan sitäkin vaihtoehtoa, sillä jos iän ja näiden hedelmällisyysongelmien takia emme enää saisi lapsia, on adoptio ainoa vaihtoehto. Olisi hirveää, jos se jäisi laskuista pois yhden diagnoosin johdosta!

Soitin jo hädissäni neuvolan psykologillekin, jonka luona olen käynyt viimeisen kahden kuukauden ajan. Hän oli samaa mieltä kuin minä, että en ainakaan tässä vaiheessa ole masennuslääkityksen tarpeessa ja hän olisi kyllä kehottanut menemään lääkärin pakeille, jos se olisi vaikuttanut tarpeelliselta. Hän lisäsi vielä, että olen selvästi mennyt eteenpäin näiden kahden kuukauden aikana. Jos en olisi, hän olisi saattanut huolestua.

Mutta nyt minun pitäisi siis osata perustella nämä näkökohdat huomenna niin, että diagnoosiksi tulisi jokin muu kuin masennus. Huh.

Onko lukijoilla hyviä neuvoja tai kokemuksia aiheesta...?

//EDIT: Asia ratkesi. Kävin lääkärissä ja vaikka hän olisi edelleenkin erittäin mielellään kirjoittanut diagnoosiksi masennuksen, sairauslomatodistukseen kirjattiin "Reaktiot vaikeaan stressiin ja sopeutumishäiriöt". Lääkäri suositteli myös lääkitystä, mutta kieltäydyin siitä.

sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Ilonaiheita etsimässä

Tavallisesti jos elämässä sattuu jotain vastoinkäymisiä, minulla on tapana lohduttaa itseäni etsimällä tapahtuneesta hyviä puolia ja ajattelemalla mitä muuta kivaa voin sitten tehdä kun alkuperäinen toive ei toteutunutkaan. Nyt se ei vaan toimi. Enkelipojan poismeno on niin järkyttävän suuri henkilökohtainen tragedia, että siitä ei yksinkertaisesti voi löytää hyviä puolia. Mitenpä kuolemasta ikinä voisikaan.

Voisin ajatella, että nyt voin keskittyä paremmin Neiti S:ään, elämä on helpompaa jatkuvasti kasvavan ja itsenäistyvän pikkutytön kanssa, saan nukkua hyviä yöunia jne jne. Mutta se kaikki on täysin keinotekoista, kaiken vaihtaisin tällä samalla sekunnilla elävään Enkelipoikaan. Yöunista tai omasta ajasta viis.

Kuitenkin minun on pakko koittaa löytää jotain, mikä tuo minulle tämän surun keskellä jotain iloa. Ei välttämättä onnea (ainakaan kaikissa tapauksissa), mutta ilosta lähdetään ja katsotaan mitä siitä voi muotoutua. Tässä muutamia asioita, jotka minua ovat piristäneet:

Neiti S. Tottakai oma tyttäreni on tällä hetkellä se taho, joka minua eniten auttaa. Pienen lapsen iloa katsoessa ei vaan voi käpertyä omaan suruunsa. Balettihypyt, prinsessakotkotukset, loppumattomat omakeksimät sadut ja tarinat, siansaksalaulut ja kutitusleikit ovat vaan niin parasta. Kotipäivinä käymme kirjastossa, kirjastoautossa, HopLopissa, leivomme, käymme ostoksilla ja ulkoilemme. Täysin tietämättömänä siitä, että tämä on äidille pahimman painajaisen vuosi, hän nauttii kun saa viettää tavallista enemmän aikaa minun kanssani (vaikka äiti ei aina olekaan ihan 100% läsnä kuten ennen).

Ystävät. Tässä elämäntilanteessa on enemmän aikaa viettää ystävien seurassa, päiväkahvien ja kyläilyjen merkeissä. Nuo kullanarvoiset yksilöt ovat myös pitäneet huolta siitä, että minulla riittää ohjelmaa päiväreissujen ja pikkujoulujen myötä.

Kuntoilu ja painonpudotus. Keväällä haaveilin siitä, että Enkelipojan synnyttyä pääsisin taas huolehtimaan paremmin omasta fyysisestä kunnostani ja pudottamaan raskauskiloja. Tämä toteutui, vaikkakin ilman vauvaa. Olen käynyt päivisin kuntosalilla ja lenkeillä. Lisäksi pari kuukautta sitten aloitin aiempaa huomattavasti kurinalaisemman ruokavalion, jonka päätarkoituksena oli karsia turhat herkut pois ja panostaa monipuolisempaan syömiseen. Tämä sai alkunsa oikeastaan siitä, että halusin tehdä kaiken voitavani uuden raskauden onnistumiseksi ja jos raskaus saisi alkunsa, niin uuden elämän hyvinvoinnin edistämiseksi. Ensin mietin, että olenkohan typerä kun kiellän itseltäni tällaisessa elämäntilanteessa pienet nautinnot, kuten suklaan, karkin ja jäätelön, mutta ajan kanssa olen todennut, että tämä antaa minulle sittenkin enemmän kuin menetän. Kilot karisevat nopeaa vauhtia (vaikka syön oikeaa ruokaa reilusti ja monipuolisesti!) ja se yhdistettynä jälleen aiemmat muotonsa hitaasti löytävään kroppaan, antaa minulle tyydytystä ja jonkinlaista tunnetta edes osittaisesta elämänhallinnasta. Enkelipoikaa edeltävään painoon on enää matkaa noin kilon verran, joten senkin puolesta uutta raskautta ajatellen valmiina ollaan!

torstai 9. lokakuuta 2014

Kolmosen yritys: 1. IVF-hoito & 2. ultra = pettymys

Tänään menimme toiseen kontrolliultraan ja suurista toiveista huolimatta edessä oli jälleen pettymys. Ainoastaan yksi follikkeli oli kasvanut ja muut kaksi olivat jämähtäneet samaan kokoon, ne eivät olleet kasvaneet edellisestä ultrasta yhtään. Eivät siis ole kypsiä eikä niitä voi kerätä.

Meille oli heti selvää, että yhdellä follikkelilla emme lähde punktioon. Riskit ovat yksinkertaisesti liian suuret. Jos se kerättäisiin, ja hedelmöittyminen epäonnistuisi, mahdollisuudet kutistuisivat pyöreään nollaan. Hoito siis keskeytetään siltä osin että mitään muuta ei enää pistetä, paitsi huomisiltana Pregnyl. Se aikaansaa sen ainokaisen munasolun irtoamisen ja yritämme luonnollisin keinoin.

Kun vuoto alkaa, hoito aloitetaan heti uudestaan. Sanoin, että kaikesta kätevyydestään huolimatta en halua enää Elonvaa, sillä se ei selvästikään toiminut kohdallani halutulla tavalla. Palataan siihen samaan vanhaan kaavaan, mikä toimi kahdesti aiemminkin eli pelkkä Puregon + jarrut. Siitäkään ei kuitenkaan ole takeita, sillä lääkäri oli edelleen sitä mieltä että surulla voi olla omat vaikutuksensa elimistöni toimintaan, eli se saattaa taustalla sabotoida tätä prosessia riippumatta siitä mitä hoitokeinoja käytetään.

Tämä hoitokierros ei ole tähän mennessä tuntunut onneksi ylitsepääsemättömän raskaalta. Johtuu ehkä siitä, että nyt se "toimenpidevaihe" jää välistä, siis punktio ja alkionsiirto. Toki olen samalla sitä mieltä, että tärppääminen tästä kierrosta on minimaalisen pieni koska nyt luotetaan luonnollisiin keinoihin, mutta piskuinen toivonkipinä on kuitenkin olemassa, sillä koskaan aiemmin ei ole kokeiltu mitä pelkkä hormoneilla stimulointi saa kehossani aikaiseksi. On selvää, että minun kropassani on myös suuresti vikaa, sillä se ei muun muuassa ole huolinut kaikkia niitä kelpo alkioita, joita matkan varrella sille on yritetty tarjoilla. Odotan pikkuisen uteliaana, onko tästä hyötyä vai ei.

Silti, *iso tuskastus*, kunpa tästä vaan raskautuisi pian eikä menisi kovin kauaa...

tiistai 7. lokakuuta 2014

Nainen, jonka autossa on hautausmaakassi

Syksy. Se vuodenajoista viheliäisin on täällä. Olisin nähnyt itseni tänä syksynä niin helposti maailman onnellisimpana, käpertyen sohvannurkkaan viltin ja vauvan kanssa pitkien imetyssessioiden merkeissä. Sen sijaan vietän aikaani hautausmaalla käyden ja piikittäen hormoneita itseeni.

Minusta tulikin nainen, jonka autossa on hautausmaakassi.

Viime aikoina minua on ruvennut harmittamaan, että Enkelipojan haudalla ei käy kukaan muu kuin meidän perhe ja isovanhemmat. Olisi ihanaa, jos joku ystävä tai sukulainen tahtoisi käydä siellä myös. Pyytäisi vaikka menemään yhdessä, tai ihan vaan omia aikojaan. Että haudalle ilmestyisi kynttilä jonkun muun toimesta. Se symbolisoisi sitä, että Enkelipoikaa ei ole unohdettu tämän kolmen kuukauden jälkeen, ja että hänen poismenonsa merkitsee jotain myös muille.

Mutta kukaan ei kysy, eikä käy. Enkä minä tohdi vaivata ketään.

Eilen kun rupesimme piikittämään Orgalutrania, löysin kaapista meidän "piikityspussukan". Klinikalta saatu toilettilaukku, jonka sisällä on erinäisiä ruiskuja, ohjeita, desinfiointilappusia sekä riskijäteastia neulanterille. Tuo hemmetin ruiskupurkki on ollut siellä samassa paikassa jo 3,5 vuotta, siitä asti kun sinne ruvettiin keräämään jämäteriä Sintin hoidosta alkaen. Enkelipojan hoidon alkaessa "löysin" tuon saman purkin uudestaan ja ilahduin, tämäpä kätevää kun en heittänytkään sitä pois. Senkin jälkeen oli tarkoitus, mutta plussatestin myötä taisin haluta unohtaa kaikki hoitoihin liittyvät asiat ja törppö hautautui jälleen vaatehuoneen perukoille. Eilen kun huomasin jälleen tuon saman purkin, alkoi pelkästään suututtaa. Jäikö se sinne kerjäämään uutta käyttökertaa, jota ei pitänyt koskaan tulla? Tällä kertaa vien sen omakätisesti apteekkiin heti kun viimeinen piikki on pistetty. Hus pois meiltä kaikki pahanilmanlinnut.

Vietän parhaillaan viimeisiä äitiyslomapäiviä. Pian joudun lääkäriin pyytämään sairauslomaa ja syyllisyys on pilvenpiirtäjän korkuinen. Minä sairaslomalla - olenko varmasti tarpeeksi huonossa kunnossa, uskotaanko minua? Häpeä ja epäusko. Tähän on tultu.

Mutta silti, uskon että jonain päivänä tulen voimaan paremmin. Sain siitä ensimmäisen merkin törmätessäni äskettäin erääseen tuttavaan, joka käveli minua vastaan maha erittäin tukevasti pystyssä. Toki mahassa muljahti ikävästi, mutta ensimmäistä kertaa onnittelin raskaanaolevaa aidosti ilman taustalla jyskyttäviä negatiivisia ajatuksia. Maailma ei pyöri pelkästään minun suruni ympärillä. Ihmisille tapahtuu hyviäkin asioita, ja ehkä jonain päivänä minä olen yksi heistä.

maanantai 6. lokakuuta 2014

Kolmosen yritys: 1. IVF-hoito & 1. ultra

Torstaina piikitimme ensimmäistä kertaa Elonvaa ja heti illalla rupesin mielestäni tuntemaan alavatsassa jotain. Sen jälkeen on ollut samantapaisia tuntemuksia aina tähän päivään asti, joten tuntui että jotain siellä todellakin pitäisi tapahtua.

Tänään meillä oli ensimmäinen ultra, jota rupesin jännittämään aika lailla. Matkalla teimme miehen kanssa veikkauksia, että paljonko follikkeleita on kehittymässä. Kaikki toivo oli nyt pistetty Elonvan harteille, että se tekisi sen mitä pitää. Mies veikkasi neljää ja minä arvelin, että sieltä löytyy 5-10 kappaletta.

Pettymys oli suuri, kun lääkäri löysi ensin oikealta puolelta vain yhden follikkelin ja vasemmalta kaksi. Niistäkin kahdesta toinen oli pieni, eli ei ollut varmuutta siitä, ehtiikö se ollenkaan mukaan. Selvästikin syypää on oma kroppani, lääkkeillä ei siis ole väliä, onko kyseessä Elonva vai Puregon. Ensimmäisessä ultrassahan saimme 3,5 vuotta sitten 5 follikkelia, Enkelipojasta 3 ja nyt saalis näyttäisi jälleen olevan sama. Selvästikään minusta ei enempää saada irti. Enkelipojasta onni oli matkassa, ja nyt voi käydä samoin, tai sitten oikein huonosti. Luultavasti pakkaseen ei luultavasti ainakaan jäisi mitään, kävi miten kävi.

Seuraava kontrolliultra määrättiin torstaille ja nyt pitää ryhtyä heti pistämään Orgalutrania, ettei suurin follikkeli vielä puhkea. Torstaina päätetään, kannattaako punktiota ollenkaan tehdä. Jos niitä näyttäisi tulevan vain kaksi, on mahdollista katkaista hoito siihen ja yrittää tässä kierrossa luomusti. (Uusi hoito voidaan aloittaa heti seuraavaan kiertoon ja lääkärin mukaan alla oleva hormonihoito saattaa vaikuttaa positiivisesti uuden kierron tuloksiin.) Jos punktio tehdään, se tapahtuu sunnuntaina tai maanantaina.

Nyt yritän päästä yli tästä pettymyksestä ja avata näkökenttää hieman laajemmalle. Voi olla, että vielä marraskuussa ja joulukuussa hoitoja jatketaan, mikä ajatuksena tuntuu aika rasittavalta, mutta on pakko varautua kaikkeen jotta jaksaa painaa eteenpäin. Mutta voi kun tämä hoito riittäisikin...

torstai 2. lokakuuta 2014

Se elämä, joka minun piti saada

Eilen ajatus tuli. Minulle riittää! Olen kärsinyt lapsen menettäneen tuskaa ihan tarpeeksi. Kohta kolme kuukautta olen itkenyt ja surrut, enkä jaksa enää, en halua enää. Ottakaa se pois! I'm done, finito, fertig.

Haluan takaisin sen elämän, joka minun piti saada. Haluan onnentunteita, vaaleansinisiä unelmia ja pehmoisia vauvanvaatteita. Tahdon elämän, josta tiedän mihin suuntaan se johdattaa. Sellaisen tavallisen, missä on sopivasti kaikkea, iloa ja surua eikä niin, että surun puolelta vaakakuppi rysähtää pöydästä läpi. Mutta ennen kaikkea minä tahdon sen pikkuisen poikani, jota yhdeksän kuukautta sisälläni kannoin. Haluan sen saman pienen pojan, enkä yhtään ketään muuta. Tahdon, että ne kasvot, jotka syntymähetkellä olivat edessäni niin mykkinä, heräävät eloon. Että ne pienet silmät vihdoin avautuisivat ja katsoisivat minuun. Että saisin hoitaa tuota pientä olentoa, kunnes se ei enää hoitoa kaipaa. Haluan puristaa sitä pientä vauvanvartaloa omaani vasten, tietää että hän on siinä aina.

Kuulitteko? Minulle riittää jo! Haluan takaisin entisen elämäni, en minä tällaista pyytänyt. En voi olla tämä ihminen. En halua olla tämä ihminen.

keskiviikko 1. lokakuuta 2014

Kolmosen yritys: Totuus

Tänään piti olla kiertopäivä 26. Piti. Sen sijaan aamulla se muuttui kuun ensimmäisen päivän myötä ensimmäiseksi kiertopäiväksi, sillä kuukautiset alkoivat. En edes ollut kovin järkyttynyt, vaikka eilen ehdin jo hitusen ounastelemaan, olisiko sittenkin tärpännyt. Viimeisen puolentoista viikon jännitys hävisi kuin tuhka tuuleen ja olo tasoittui.

Pettymys muuttui toiminnaksi. Tämän minä osaan.

Soitin klinikalle ja kävimme päivällä pistosopetuksessa. Reseptit on muutettu ja annos Elonvaa (kiitos vinkeistä!) löytyy varattuna nimellämme lähiapteekista. Huomisaamuna tehdään vielä varmistava raskaustesti ja jossain vaiheessa päivää piikin saa tuikata vatsanahkaan.

Siitä se sitten lähteekin, piikittäminen ja hautominen. Nyt tämä onnistuu, luotan siihen.

maanantai 29. syyskuuta 2014

Kolmosen yritys: Piinaviikko + jatkohoitopohdintaa

Alkionsiirron jälkeinen jännitysnäytelmä on täällä ihan huipussaan. Viime päivät olen noteerannut joka ikisen alamahasta kantautuvan vihlaisun, väijynyt pissan väriä ja jahkaillut joopas eipäs - tyyliin hoidon onnistumista. Testauspäivään on reilu viikko, mutta kyllähän lopputulos jo sitä ennen selviää jos kuukautiset alkavat, sillä tänään on kiertopäivä 24.

Pohdintaa on aiheuttanut myös uuden IVF-hoidon lääkitys. Meillähän on aiemmilla kierroksilla pistetty Puregonia ja Cetrotideä. Tällä kertaa lääkäri esitteli uuden vaihtoehdon nimeltään Elonva, joka on ollut käytössä muutaman vuoden ajan. Se on pistosten kannalta todella kätevä lääke, sillä se pistetään vain kerran ja se vaikuttaa viikon ajan. Pistosten määrä vähenisi siis huomattavasti eli käyttömukavuus on huomattavasti korkeampi, mutta erityistä hintaeroa lääkkeillä ei ole. Elonvan riskinä on hyperstimulaatio, mutta meillä follikkeleiden määrä on ollut vähän liiankin maltillinen, joten siinä mielessä se sopisi meille hyvin.

Tästä keskusteltiin alkionsiirron jälkeen, mutta en ollut silloin kovin kykeneväinen tekemään uusia ratkaisuja, joten poistumme klinikalta Puregon + Cetrotide - reseptien kanssa. Lääkäri kuitenkin kertoi, että jos muutamme mielemme, puhelu riittää ja hän muuttaa reseptit. Olemme yrittäneet hiljalleen punnita näitä vaihtoehtoja, mutta koska en ole näinä aikoina terävimmilläni, se on jäänyt ja jäänyt.

Mies kannattaa Elonvaa koska silloin meillä olisi mahdollista saada pakkaseen enemmän tavaraa. Itsestä taas tuntuu, että olisiko järkevämpää edetä sillä samalla kaavalla, joka on jo kaksi kertaa aiemmin johtanut toivottuun lopputulokseen. Lisäksi uskoni pakastetun alkion siirtoihin ei ole kovin korkealla, koska niistä ei vielä kertaakaan ole tärpännyt, joten onko sillä väliä jos sinne saadaan useampi alkio? Toisaalta on myös olemassa riski, että Puregonin kanssa ei jää tuoresiirrettäväksi mitään jos taas tulee vain 2-3 munasolua ja jos niiden kanssa kävisi huonosti. Elonvasta löytyy todella vähän tietoa googlaamalla, koska lääke on niin uusi, mutta olisiko lukijoilla kokemuksia? Ottaisin mielelläni neuvoja vastaan jos jollakulla on aiheeseen jotain sanottavaa.

Muuten olotilat tämän piinaviikon keskellä eivät ole kehuttavat. Ehkä jopa suorastaan huonot. Välillä mietin, että mihin minä oikein ryhdyin. Mietinkö tämän nyt varmasti loppuun asti? Näillä voimavaroilla päivät ovat melkoista raahustamista aamusta iltaan, sillä tämä jännittäminen on niin kuluttavaa. Tuntuu, että panokset ovat korkeammalla kuin koskaan, sillä pelissä on oma toipuminen ja henkinen terveys. Välillä tunnen myös järjettömän suurta katkeruutta siitä, että miksi meidän tilanne on se mikä on, miksi emme voi saada yrittää seuraavaa lasta ihan tavallisin keinoin tietämättä mitään lapsettomuudesta kärsivien elämästä. Tässä olisi ihan tarpeeksi ilman tätä koko hoitoshow'ta.

Aiemmin ajattelin, että hoitojen kanssa eteneminen auttaa minua voimaan paremmin, koska tiedän että plussatesti on silloin konkreettisesti hieman lähempänä. Nyt tuntuu, että vointini on päinvastoin heikentynyt. Lisäksi olen saanut esimakua synkän syksyn vaikutuksesta mielialaan pimenevien ja sateisten iltojen muodossa. Tiedän, että seuraavista kuukausista ei tule helppoja, sillä usein syksy saa minut muutenkin hieman alakuloiseksi. Tänä vuonna olen sen lisäksi vielä ilman vauvaani, ilman työtä ja hoitojen kurimuksessa.

perjantai 26. syyskuuta 2014

Hetkiä Vol II

Naapuri. Törmäsin tässä eräänä päivänä harrastusmenoissa yllättäen naapuriin ja tervehdin. Vaihdoimme kuulumiset ja jäin odottamaan. Hän ei kuitenkaan tehnyt aloitetta (emme ole tavanneet Enkelipojan poismenon jälkeen), joten kysyin suoraan: "Tiesitkö, että se meidän vauva menehtyi?". Hän vastasi tietävänsä. Sen jälkeen tuli se tyypillinen litania hänen äskettäin menettämistään (vanhoista) sukulaisista. Ja tietysti loppumaton selitys siitä, kuinka tällä on jokin tarkoitus. Kuinka on lohduttavaa ajatella, että vauvan kuolemalla on jokin tarkoitus, ainakin hän ajattelee näin. Haluaisinpa nähdä ajattelisitko edelleenkin noin, jos kyseessä olisi oma vauvasi... *Paljon äänetöntä, sisäistä huutoa*

Vauva. Äskettäin kävi niin, että erään tilaisuuden jälkeen törmäsin vauvaan. Vauvaan, joka itki lohduttomana vaunuissaan päiväunien jälkeen, itkuhälytin jaloissaan täysin mykkänä. Tilanne, jota en voinut mitenkään ohittaa, sillä tuo pikkuinen itki täyttä kurkkua, selvästi peloissaan siitä kun kukaan ei tullutkaan hakemaan. Nielin tuntemukseni ja koitin lohduttaa poloista parhaani mukaan, silitin poskesta ja hytkytin vaunuja. Vauva katkaisi itkunsa hetkeksi, katsahtaen minuun hämmästyneenä, mutta jatkaen heti perään yhtä suurella volyymilla kuin aiemminkin. Olin päättänyt, että seuraava vauva jonka otan syliin, on omani, mutta enhän voisi jättää syytöntä lasta itkemään vaunuihinsa. Juuri kun rupesin avaamaan valjaita, äiti saapui paikalle. Viime hetken pelastus... *Käsien tärinää*

Vuori. Tämä suruni on kuin alati kokoaan muuttava kumpare, toisinaan se on Mount Everestin korkuinen vuori, jonka ylitse on joka päivä jollain keinolla kiivettävä. Toisinaan se on kutistunut mäeksi, jonka ylittäminen on helpompaa ja nopeampaa. Jostain syystä kyyneleet auttavat kiipeämisessä. Tänä aamuna herätessäni siinä se taas oli, niin korkea vuori ettei huippua nähnyt. Nyt iltapäivään mennessä olen sen kiivennyt. Minusta tuntuu, että huomisaamuna se on jälleen vähän matalampi. Tasamaaksi se ei muutu koskaan, mutta mäestä selviää.