Mikä kauhea viikko takana. Saimme nähdä pikkuisen kauan odotetussa ultrassa, mutta minkälaisia uutisia sieltä saatiinkaan! Pahimmat pelot (sykkeen puuttumista lukuunottamatta) kävivät toteen. Sen jälkeen olen googlannut monta päivää lakkaamatta, mutta loppujen lopuksi konkreettista tietoa löytyy niin kovin vähän.
Minkälaiset "oikeat" mahdollisuudet minun on saada down-vauva ottaen riskiluvun huomioon, mutta tietäen että nenäluu näkyi? Jos kävisimme kohta uusintaultrassa ja niskaturvotus olisi vähentynyt, olisiko se hyvä merkki? Voiko noin käydä?
Kysymyksiä ilman vastauksia. Turhauttavaa!
NP-ultran jälkeen kätilö kertoi, että sairaalasta soitettaisiin pian, luultavasti jo seuraavana päivänä. Tähän pistimme kaiken toivomme ja mikä pettymys kun puhelua ei vaan kuulunut. Pitkiltä tuntuneiden päivien jälkeen tartuin lopulta itse luuriin ja soitin äitipolille. Sain selville, että lähetettämme ei oltu vielä edes käsitelty, lääkäri soittaisi meille vasta maanantaina mutta että mitään aikoja ei olisi saatavilla ennen loppuviikkoa! Siinä ei auttanut itku eikä maamme-laulukaan: aikoja ei ole.
Aihetta hieman googlattuani tajusin nopeasti mitä tämä tarkoitti. Koska NIPT-verikokeet lähtevät ulkomaille tutkittavaksi, niitä yleensä otetaan vain alkuviikon päivinä. Jos ne otetaan loppuviikosta, näytteet jätetään sairaalaan odottamaan seuraavaa viikkoa, kunnes ne vasta saadaan matkaan. Tästä alkaa 2 viikon laskenta tulosten odottamiseksi. Eli jos olisimme jääneet odottamaan tuota aikaa, meidän kokonaisodotusaika olisi NP-ultrasta laskettuna jopa 4 viikkoa! Näissä fiiliksissä täysin mahdoton yhtälö. Niinpä rupesin selvittämään, missä saman testin voi teettää yksityisellä ja löysinkin paikan, joka veloittaa hunajaisen hinnan, mutta siitä testistä saadaan selville koko liuta sairauksia. Sellaisiakin joiden nimiä en osannut kirjoittaa, ja joista en ole koskaan kuullutkaan. Mikä parasta, kyseinen aika on huomisaamulle, eli voimme olla varmoja että näyte lähtee heti tutkittavaksi! Tämä tuntuu nyt sellaiselta asialta, johon on vain pakko investoida jotta voisi saavuttaa jonkinlaisen mielenrauhan.
Toivon tietysti, että tuloksissa ei menisi ihan sitä 2 viikkoa, sillä tämä muutaman päivän epätietoisuuskin on saanut meidät hermoromahduksen partaalle. Tai no, minä olen saavuttanut jonkinlaisen mielenrauhan sillä olen pakottanut itseni ajattelemaan, että en voi tälle asialle toistaiseksi muuta kuin mitä olen nyt jo tehnyt. Ja lisäksi vauva tuntuu jo niin omalta rakkaalta vauvaltani, että en pysty ajattelemaan että testitulos saisi kuitenkaan minua tekemään mitään toisin...
Itse raskautta alkaa olla jo vaikea salata. Olen kerännyt jonkin verran painoa ja maha on pullahtanut ulos niin, että monikaan vaate ei sitä enää peitä. En missään nimessä halua kertoa tästä ulkopuolisille ennenkuin tulokset selviävät, joten senkin puolesta toivon nopeaa ratkaisua asioihin. Tulee sellainen keisarin uudet vaatteet - olo kun menen tuolla maha pystyssä ja olen niinkuin en olisikaan :)
Tein muuten tänään mahtavia kirppislöytöjä itselleni: löysin muutamat juuri sopivat ja edulliset äitiyshousut, joilla pärjään ainakin alkuraskauden hienosti! Eilen puolestaan kirppislöydöistä sai nauttia Neiti S: ostoslistalta löytyi Pet Shoppeja, hyväkuntoinen villapuku talveksi ja prinsessavaatteita (=juhlamekkoja, jota neiti käyttää lukemattomiin pukuleikkeihinsä). Ehkä tämä on se resepti, joilla ajan saa kulumaan ja mielen piristymään siinä sivussa.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste RV 7-12. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste RV 7-12. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 4. lokakuuta 2015
tiistai 29. syyskuuta 2015
RV11: Karmea np-ultra, osa II
Tämä päivä on ollut melkoista tunteiden vuoristorataa. Ultraan mennessä en tiennyt miten päin saisin itseni parhaiten pysymään kasassa, niin paljon jännitti. Toivoin tietysti eniten maailmassa saavani rauhoittavia uutisia ja hetkeksi kaikki tuntuikin ihanasti asettuvan paikoilleen, kun näiden pikkuisen köllöttelemässä niin mukavasti kohdun uumenissa. Välillä hän intoutui liikuskelemaan ja jumppaamaan kovasti, esitellen kehoaan joka kulmasta meille katsojille. Ultralaite oli aivan loistava, en muista koskaan aiemmin nähneeni yhtä edistynyttä kuvaa vauvasta kohdun sisällä!
Pyysin kätilöä heti alkuun katsomaan rakenteita mahdollisimman paljon, ja mieltä huojensi kun hän luetteli näkemiään ruumiinosia: ...sydän lyö vahvasti...molemmat kädet ja jalat löytyvät ja näyttävät asianmukaisilta...munuaiset ovat paikoillaan...aivot ja verisuoniverkosto näyttävät juuri siltä miltä pitääkin...napanuora on kiinnittynyt hyvin...nenäluu näkyy hienosti.
Puristus sydänalassa rupesi hiukan hellittämään otettaan, kunnes kätilö yhtäkkiä lausui: "Niskaturvotus näyttää kyllä silmään hieman liian isolta. Juuri nyt en saa vauvan asennon takia mitattua sitä, mutta yritän"
Sitten vietettiin useita, pitkiä minuutteja odottaen vauvan vaihtavan asentoaan. Siinä vaiheessa olin kyllä jo aivan varma, että uutiset eivät tule olemaan hyviä. Kohta luku löytyikin: 2,26. Ja sen pitäisi olla 1-1,5. Ei voi olla totta! Veriarvot HCG 153 ja Papp-a 1094 yhdessä (korkean) ikäni kanssa antoivat Downin syndrooman riskiluvuksi 1:110.
Kätilö rauhoitteli meitä kertomalla, että tämä ei tarkoita sitä ettäkö vauvalla olisi downi, mutta toisaalta tällaisten huonojen uutisten edessä tiedän jo, että mitkään sanat eivät voi minua rauhoittaa. Ainoastaan verikokeen tulos saattaa huojentaa mieltä, mutta viimeistään huokaisen sitten jos saan elävän vauvan syliin.
En voi estää ajatusta: onko tämä raskaus kirottu? Meidän survivor-blastokysti meinasi jäädä katetriin heti siirron yhteydessä ja jo siitä eteenpäin tämä on ollut taistelua vuotoineen päivineen. Nyt tällaiset uutiset vielä tähän päälle.
Ja meidän pikkuinen kun näytti ultrassa niin vahvalta ja iloiselta. Kokoerokin oli kuroutunut kiinni: aiempi lasketusta ajasta -2 päivän heitto oli nyt +1 päivä eli vauva vastasi viikkoja 11+1. Kasva pieni, kasva.
Isälle ja äidille koittaakin nyt piiitkä odotus...
Pyysin kätilöä heti alkuun katsomaan rakenteita mahdollisimman paljon, ja mieltä huojensi kun hän luetteli näkemiään ruumiinosia: ...sydän lyö vahvasti...molemmat kädet ja jalat löytyvät ja näyttävät asianmukaisilta...munuaiset ovat paikoillaan...aivot ja verisuoniverkosto näyttävät juuri siltä miltä pitääkin...napanuora on kiinnittynyt hyvin...nenäluu näkyy hienosti.
Puristus sydänalassa rupesi hiukan hellittämään otettaan, kunnes kätilö yhtäkkiä lausui: "Niskaturvotus näyttää kyllä silmään hieman liian isolta. Juuri nyt en saa vauvan asennon takia mitattua sitä, mutta yritän"
Sitten vietettiin useita, pitkiä minuutteja odottaen vauvan vaihtavan asentoaan. Siinä vaiheessa olin kyllä jo aivan varma, että uutiset eivät tule olemaan hyviä. Kohta luku löytyikin: 2,26. Ja sen pitäisi olla 1-1,5. Ei voi olla totta! Veriarvot HCG 153 ja Papp-a 1094 yhdessä (korkean) ikäni kanssa antoivat Downin syndrooman riskiluvuksi 1:110.
Kätilö rauhoitteli meitä kertomalla, että tämä ei tarkoita sitä ettäkö vauvalla olisi downi, mutta toisaalta tällaisten huonojen uutisten edessä tiedän jo, että mitkään sanat eivät voi minua rauhoittaa. Ainoastaan verikokeen tulos saattaa huojentaa mieltä, mutta viimeistään huokaisen sitten jos saan elävän vauvan syliin.
En voi estää ajatusta: onko tämä raskaus kirottu? Meidän survivor-blastokysti meinasi jäädä katetriin heti siirron yhteydessä ja jo siitä eteenpäin tämä on ollut taistelua vuotoineen päivineen. Nyt tällaiset uutiset vielä tähän päälle.
Ja meidän pikkuinen kun näytti ultrassa niin vahvalta ja iloiselta. Kokoerokin oli kuroutunut kiinni: aiempi lasketusta ajasta -2 päivän heitto oli nyt +1 päivä eli vauva vastasi viikkoja 11+1. Kasva pieni, kasva.
Isälle ja äidille koittaakin nyt piiitkä odotus...
RV11: Karmea np-ultra
Tulin nopeasti kertomaan meidän niskapoimu-ultran kuulumiset. Se, mitä pelkäsinkin, näyttäisi käyvän toteen: Downin riskiluku oli kohonnut eli 1:110 ! Niskaturvotuslukema oli 2,26 eli alempi kuin 3 mutta korkeampi kuin normaalisti.
Kamala järkytys. Varsinkin kun kätilö juuri hetkeä ennen katsoi, että nenäluu näkyy hienosti (downissa ei kuulemma näy). Nyt alkaa pitkä odotus tarkentavaan verikokeeseen ja sen tuloksiin!
Kuinka moni lukija on näillä arvoilla saanut silti terveen lapsen...?
Kirjoitan illalla tarkemmin.
Kamala järkytys. Varsinkin kun kätilö juuri hetkeä ennen katsoi, että nenäluu näkyy hienosti (downissa ei kuulemma näy). Nyt alkaa pitkä odotus tarkentavaan verikokeeseen ja sen tuloksiin!
Kuinka moni lukija on näillä arvoilla saanut silti terveen lapsen...?
Kirjoitan illalla tarkemmin.
maanantai 28. syyskuuta 2015
RV10+6: NP-ultran panikointia
Viimeiset 3-4 päivää olen viettänyt panikoimalla huomista niskapoimu-ultraa. Tästä on selvästi muotoutunut ihan omanlaisensa käytäntö: säännölliset ultrat ovat elintärkeitä, mutta siltikin pelko ottaa minusta joka kerta hyvissä ajoin niskalenkin joten edeltävät päivät menevät murehtiessa. Pelko on yleismaailmallinen ja aina sama: se, että siellä olisi jotain pahasti pielessä.
Jos huomenna saisimme huonoja uutisia, se olisi melkein kuin pamauttaisi autolla seinään satasen vauhdista. Plätsistä! Mitä hittoa oikein tapahtui? Vaikka pelkotilat ovat osa nyt osa tätä odotusta, pidän raskautta jo annettuna lupauksena enkä pysty kuvittelemaan, että kaikki tämä, väsymys, paisunut maha, muuttuneet rinnat, TOIVO, vietäisiin noin vain kesken kaiken pois. Tämän on onnistuttava koska sen on vain pakko.
Jos kaikki menisi hyvin...
...huomenna kertoisimme odotusuutiset isovanhemmille.
...muutaman viikon päästä saattaisin tuntea jo liikkeitä.
...kuukauden päästä kertoisimme vauvasta Neiti S:lle.
...parin kuukauden päästä jokainen vastaantulija näkisi heti, että olen raskaana.
...4,5 kuukauden kuluttua jäisin äitiyslomalle.
...äitiyslomalla uskaltaisin ehkä ostaa jo vauvanvaatteita!
...6,5 kuukauden kuluttua nuuhkuttelisin mahdollisesti jo uutta tulokasta!!
Saisikohan noista aikaiseksi vaikka muutaman voimalausemantran, joiden avulla selviäisi sinne huomiseen saakka..?
Jos huomenna saisimme huonoja uutisia, se olisi melkein kuin pamauttaisi autolla seinään satasen vauhdista. Plätsistä! Mitä hittoa oikein tapahtui? Vaikka pelkotilat ovat osa nyt osa tätä odotusta, pidän raskautta jo annettuna lupauksena enkä pysty kuvittelemaan, että kaikki tämä, väsymys, paisunut maha, muuttuneet rinnat, TOIVO, vietäisiin noin vain kesken kaiken pois. Tämän on onnistuttava koska sen on vain pakko.
Jos kaikki menisi hyvin...
...huomenna kertoisimme odotusuutiset isovanhemmille.
...muutaman viikon päästä saattaisin tuntea jo liikkeitä.
...kuukauden päästä kertoisimme vauvasta Neiti S:lle.
...parin kuukauden päästä jokainen vastaantulija näkisi heti, että olen raskaana.
...4,5 kuukauden kuluttua jäisin äitiyslomalle.
...äitiyslomalla uskaltaisin ehkä ostaa jo vauvanvaatteita!
...6,5 kuukauden kuluttua nuuhkuttelisin mahdollisesti jo uutta tulokasta!!
Saisikohan noista aikaiseksi vaikka muutaman voimalausemantran, joiden avulla selviäisi sinne huomiseen saakka..?
keskiviikko 23. syyskuuta 2015
RV 10+1: Merkkipäivä
Tänään oli siinä mielessä vapauden päivä, että puhelimen kalenteri ei ole jatkuvasti piipannut muistutuksia lääkkeistä. Niitä ei nimittäin tarvitse enää ottaa! 3 x pv Zumenon, 2 x pv Lugesteron, ohi on. Aah, mikä vapaus!
Hysteerikkona luonnollisesti soitin klinikalle jo viikko sitten, että "Oletteko te nyt ihan varmoja siitä, että lääkkeet voi lopettaa?" Varmoja olivat, keho on kuulemma tuottanut tarvittavia hormoneja itse jo viikkotolkulla ja 10-viikko rajapyykkinä oli vain varotoimi. Huh helpotusta. Eihän ne vessareissut siltikään ihan ilman kyttäämistä suju, vaan joka kerta tarkistan onko vuoto alkanut.
Väsymys on kaikennielevää. En muista milloin viimeksi olisin nukkunut näin paljon ja näin antaumuksella. Muu ei edes onnistu, sillä tarve on niin primitiivinen. Jos tällä tästä selviän, olen järkyttävän kiitollinen.
Viikonloppuna kävin vaatekaupassa ja ostin 2 äitiysvaatetta! Oli pakko saada rennot, pehmeät olohousut (joihin mahtuu maha!) mutta puolivahingossa mukaan tarttui myös äitiyspusero. Tunsin lievää syyllisyyttä, ei kai sitä nyt ihan tässä vaiheessa vielä olla menossa, mutta kun muistin äitiysvaatteiden laihat mallistot ja kuinka tarpeen edessäkään sopivaa ei välttämättä löydy, nappasin paidan kouraan ja painelin kassalle. Toivottavasti sille tulee vielä käyttöä...
Tänään 23.9 on kuolleiden lasten muistopäivä. Sytytin pienelle pojallemme kynttilän ja lähetin tuplamäärän suukkoja taivaaseen. Äiti ei koskaan unohda, olet aina syvällä sydämessä, pikkuinen.
Hysteerikkona luonnollisesti soitin klinikalle jo viikko sitten, että "Oletteko te nyt ihan varmoja siitä, että lääkkeet voi lopettaa?" Varmoja olivat, keho on kuulemma tuottanut tarvittavia hormoneja itse jo viikkotolkulla ja 10-viikko rajapyykkinä oli vain varotoimi. Huh helpotusta. Eihän ne vessareissut siltikään ihan ilman kyttäämistä suju, vaan joka kerta tarkistan onko vuoto alkanut.
Väsymys on kaikennielevää. En muista milloin viimeksi olisin nukkunut näin paljon ja näin antaumuksella. Muu ei edes onnistu, sillä tarve on niin primitiivinen. Jos tällä tästä selviän, olen järkyttävän kiitollinen.
Viikonloppuna kävin vaatekaupassa ja ostin 2 äitiysvaatetta! Oli pakko saada rennot, pehmeät olohousut (joihin mahtuu maha!) mutta puolivahingossa mukaan tarttui myös äitiyspusero. Tunsin lievää syyllisyyttä, ei kai sitä nyt ihan tässä vaiheessa vielä olla menossa, mutta kun muistin äitiysvaatteiden laihat mallistot ja kuinka tarpeen edessäkään sopivaa ei välttämättä löydy, nappasin paidan kouraan ja painelin kassalle. Toivottavasti sille tulee vielä käyttöä...
Tänään 23.9 on kuolleiden lasten muistopäivä. Sytytin pienelle pojallemme kynttilän ja lähetin tuplamäärän suukkoja taivaaseen. Äiti ei koskaan unohda, olet aina syvällä sydämessä, pikkuinen.
lauantai 19. syyskuuta 2015
RV 9+4: Varmistelu-ultra ja vihdoinkin mielenrauhaa?
Viime viikko meni ihan mukavasti neuvolakäynnin jäljiltä, mutta viikonloppuna, kun oli työviikon jälkeen taas enemmän aikaa ajatella asioita, epäilyksen mörköpeikko hiipi olkapäälle istumaan ja kuiskuttelemaan kaikenlaisia ikäviä juttuja. Olin yhtäkkiä varma, että juuri minun kohdallani on käynyt niin, että syke on sieltä vain hiljakseen sammunut ja tässä minä nyt kannan kuollutta sikiötä sisälläni tietämättä siitä mitään itse.
Tuli hurja tarve päästä ylimääräiseen ultraan ja luojan kiitos tästä nykyisestä neuvolasta löytyy sellainen laite. Sinne pääsee kuulemma koska vaan, ja nytkin tämä hätäkäyntini järjestyi todella kätevästi. Ultraan päästyämme näytöllä näkyi pieni, 2,3-senttinen toukka jonka sydän edelleen pompotti vinhasti. Siinä katsellessamme se yhtäkkiä rupesi liikuskelemaan! Sisällä liikahti lämpimästi, vaikka olin vannonut että tähän en nyt sitten rupea liian aikaisin kiintymään ettei taas saa pettyä.
Kyllä, viimeiset pari viikkoa olen soveltanut yksinkertaista mutta yllättävän tehokasta konstia: Denial! Olen niinkuin en olisikaan raskaana! En ajattele sitä, en stressaa sitä. Työviikolla helpompi toteuttaa, mutta niinkuin tuossa ylempänä kirjoitin, viikonloput ovat hiukka vaikeampia. Tällainen perinteisen primitiivinen keino kuitenkin helpottaa omaa olemistani, ja olen varma että jossain vaiheessa raskaus tulee joka tapauksessa täyttämään pääni 24/7, joten parempi ottaa tässä vaiheessa aikalisä kun sitä todella tarvitaan.
Jotain kuitenkin tapahtui tuon viimeisimmän ultran jälkeen. On vaikea torjua ajatusta siitä pienestä, kohdun uumenissa liikahtelevasta vauvanalusta. Samalla se antoi ensimmäistä kertaa pikkiriikkistä varmuuden tunnetta, aavistusta siitä että kyllä tämä sittenkin saattaa mennä hyvin tai että se ei ole kuolemassa sieltä hetkenä minä hyvänsä. Onneksi niskapoimu-ultra on varattu puolentoista viikon päähän joten sinne pääsee ihan kohta (maksimi ultrareissujen väli on selvästikin 2 viikkoa!) ja neuvolasta kerrottiin, että siellä laitteet ovat huomattavasti paremmat, joten kätilö pystyy katsomaan jo tässä vaiheessa jonkin verran rakenteita. (Olen jostain syystä ruvennut pelkäämään hirveästi rakennepoikkeavuuksia)
Raskausoireiden kanssa on vähän helpottanut. Aikaisemmat pahoinvoinnin tunteet liittyivät luultavasti siihen, että olin sairastumassa ja podin tautia yhdessä oireiden kanssa parisen viikkoa voiden todella kehnosti. Nyt kaikista selkein raskausoire on valtava, jatkuva nälkä. Ihan kuin Sintistä! Poikkeuksena kuitenkin se, että jos en tyydytä näläntunnetta, siitä seuraa huono olo. Toissailtana yritin mennä nukkumaan ilmeisesti liian kevyen iltapalan jälkeen (=lähinnä jogurttia, hedelmiä, ei leipää) ja jouduin nousemaan ylös, sillä tuntui ihan kuin oksennus olisi alkanut kihota kurkkuun joten söin kourallisen manteleita ja johan helpotti. Paino tuntuu nousseen reippaasti lyhyessä ajassa ja sen lisäksi masu alkaa selvästi pullahtaa ulos. Luulen, että jos haluan koittaa salata tämän vielä muutaman viikon ajan, on aika tehdä reissu vaatekauppaan...
Tuli hurja tarve päästä ylimääräiseen ultraan ja luojan kiitos tästä nykyisestä neuvolasta löytyy sellainen laite. Sinne pääsee kuulemma koska vaan, ja nytkin tämä hätäkäyntini järjestyi todella kätevästi. Ultraan päästyämme näytöllä näkyi pieni, 2,3-senttinen toukka jonka sydän edelleen pompotti vinhasti. Siinä katsellessamme se yhtäkkiä rupesi liikuskelemaan! Sisällä liikahti lämpimästi, vaikka olin vannonut että tähän en nyt sitten rupea liian aikaisin kiintymään ettei taas saa pettyä.
Kyllä, viimeiset pari viikkoa olen soveltanut yksinkertaista mutta yllättävän tehokasta konstia: Denial! Olen niinkuin en olisikaan raskaana! En ajattele sitä, en stressaa sitä. Työviikolla helpompi toteuttaa, mutta niinkuin tuossa ylempänä kirjoitin, viikonloput ovat hiukka vaikeampia. Tällainen perinteisen primitiivinen keino kuitenkin helpottaa omaa olemistani, ja olen varma että jossain vaiheessa raskaus tulee joka tapauksessa täyttämään pääni 24/7, joten parempi ottaa tässä vaiheessa aikalisä kun sitä todella tarvitaan.
Jotain kuitenkin tapahtui tuon viimeisimmän ultran jälkeen. On vaikea torjua ajatusta siitä pienestä, kohdun uumenissa liikahtelevasta vauvanalusta. Samalla se antoi ensimmäistä kertaa pikkiriikkistä varmuuden tunnetta, aavistusta siitä että kyllä tämä sittenkin saattaa mennä hyvin tai että se ei ole kuolemassa sieltä hetkenä minä hyvänsä. Onneksi niskapoimu-ultra on varattu puolentoista viikon päähän joten sinne pääsee ihan kohta (maksimi ultrareissujen väli on selvästikin 2 viikkoa!) ja neuvolasta kerrottiin, että siellä laitteet ovat huomattavasti paremmat, joten kätilö pystyy katsomaan jo tässä vaiheessa jonkin verran rakenteita. (Olen jostain syystä ruvennut pelkäämään hirveästi rakennepoikkeavuuksia)
Raskausoireiden kanssa on vähän helpottanut. Aikaisemmat pahoinvoinnin tunteet liittyivät luultavasti siihen, että olin sairastumassa ja podin tautia yhdessä oireiden kanssa parisen viikkoa voiden todella kehnosti. Nyt kaikista selkein raskausoire on valtava, jatkuva nälkä. Ihan kuin Sintistä! Poikkeuksena kuitenkin se, että jos en tyydytä näläntunnetta, siitä seuraa huono olo. Toissailtana yritin mennä nukkumaan ilmeisesti liian kevyen iltapalan jälkeen (=lähinnä jogurttia, hedelmiä, ei leipää) ja jouduin nousemaan ylös, sillä tuntui ihan kuin oksennus olisi alkanut kihota kurkkuun joten söin kourallisen manteleita ja johan helpotti. Paino tuntuu nousseen reippaasti lyhyessä ajassa ja sen lisäksi masu alkaa selvästi pullahtaa ulos. Luulen, että jos haluan koittaa salata tämän vielä muutaman viikon ajan, on aika tehdä reissu vaatekauppaan...
keskiviikko 9. syyskuuta 2015
RV8+1: Eka neuvola
Koitti odotettu, toivottu ja suuresti pelätty ensimmäinen neuvolakäynti. Pääsin super ymmärtäväisen ja ammattitaitoisen terveydenhoitajan hoivaan, joten luultavasti jo siitäkin syystä visiitti meni pillittämiseksi. Aluksi itketti, kesken kaiken itketti ja lopuksikin piti vielä tirauttaa.
Ajattelin, tässä minä nyt istun, vuoden odotuksen jälkeen. Vihdoinkin! Mutta kuuluuko minun olla täällä? Onko tämä tottakaan? Eihän tätä viedä minulta pois!
Onneksi joku ammattilainen tunnusti, että minulla on oikeus pelätä ja kammota tätä raskautta. Saa kuulemma soittaa (varo vaan!), saa tulla käymään ylimääräisillä käynneillä, saa tulla ultraan (!!) ja äitipolillekin lähtee lähete. Kaikkea mitä etukäteen toivoin, ja pyytämättä.
Muuten paljon paperitöitä, lippusia ja lappusia luettavaksi ja täytettäväksi. Neuvolakorttiin kuoret ja ohjeistus siitä, että Vau-kirjoja saa nykyään apteekeista eikä neuvoloista. (Karautin heti hakemaan senkin mutta uskallus ei ole riittänyt avaamiseen) Doppleria ei ehdoteltu, kun ei sieltä mitään vielä kuuluisikaan. Niskapoimu-ultraan sain lähetteen ja onneksi voin vaikuttaa ajankohtaan itse: aion varata ajan heti ensimmäiselle mahdolliselle päivällä sillä on pakottava tarve saada tietää, että vauvalla on kaikki kunnossa. (Ja ihan käytännön sanelema juttukin: jos aiemmista raskauksista maha pullahti ulos jo viikoilla 10-12 niin miten sitten kolmannen kanssa! Tätä raskausuutista en vaan halua joutua perumaan niin lähipiirissä kuin työpaikallakaan...)
Kuin pisteenä iin päälle, Neiti S rupesi reissun päälle oikein kärttämään sisaruksia. "Äiti, miksei minulla voi olla kahta veljeä tai siskoa? Minä niin haluaisin!". *Huokaus* Ei vaan voi kertoa vielä vaikka mieli tekisikin. Onneksi nyt ollaan sentään paljon lähempänä maaliviivaa kuin kertaakaan aiemmin tämän kuluneen vuoden aikana.
Ajattelin, tässä minä nyt istun, vuoden odotuksen jälkeen. Vihdoinkin! Mutta kuuluuko minun olla täällä? Onko tämä tottakaan? Eihän tätä viedä minulta pois!
Onneksi joku ammattilainen tunnusti, että minulla on oikeus pelätä ja kammota tätä raskautta. Saa kuulemma soittaa (varo vaan!), saa tulla käymään ylimääräisillä käynneillä, saa tulla ultraan (!!) ja äitipolillekin lähtee lähete. Kaikkea mitä etukäteen toivoin, ja pyytämättä.
Muuten paljon paperitöitä, lippusia ja lappusia luettavaksi ja täytettäväksi. Neuvolakorttiin kuoret ja ohjeistus siitä, että Vau-kirjoja saa nykyään apteekeista eikä neuvoloista. (Karautin heti hakemaan senkin mutta uskallus ei ole riittänyt avaamiseen) Doppleria ei ehdoteltu, kun ei sieltä mitään vielä kuuluisikaan. Niskapoimu-ultraan sain lähetteen ja onneksi voin vaikuttaa ajankohtaan itse: aion varata ajan heti ensimmäiselle mahdolliselle päivällä sillä on pakottava tarve saada tietää, että vauvalla on kaikki kunnossa. (Ja ihan käytännön sanelema juttukin: jos aiemmista raskauksista maha pullahti ulos jo viikoilla 10-12 niin miten sitten kolmannen kanssa! Tätä raskausuutista en vaan halua joutua perumaan niin lähipiirissä kuin työpaikallakaan...)
Kuin pisteenä iin päälle, Neiti S rupesi reissun päälle oikein kärttämään sisaruksia. "Äiti, miksei minulla voi olla kahta veljeä tai siskoa? Minä niin haluaisin!". *Huokaus* Ei vaan voi kertoa vielä vaikka mieli tekisikin. Onneksi nyt ollaan sentään paljon lähempänä maaliviivaa kuin kertaakaan aiemmin tämän kuluneen vuoden aikana.
sunnuntai 6. syyskuuta 2015
RV 7+5: Ihana, kamala raskaus
Edellisen postauksen kommenttiboksi paukkuu ihanista ja kannustavista onnitteluviesteistänne: KIITOS! :)
Viimeisen viikon ajan pää on joutunut käsittelemään todella erikoisia tuntemuksia. Helpotus ihanaisesta sydämensykkeestä kesti tasan 5 minuuttia ja heti klinikalta lähdettyämme rupesin kuin varkain murehtimaan erilaisia asioita. "Se elää nyt, mutta kuka tietää milloin syke sammuu (niinkuin kerran aikaisemminkin). Entä jos tässä käy jollain uudella tavalla huonosti?"
Kaiken kaikkiaan toivoisin vain voivani unohtaa koko raskauden ja käyttää Harry Potterin näkymättömyysviittaa vatsan päällä, niin että kukaan ei huomaisi. En halua puhua raskaudesta, en halua ajatella sitä, toivon vain nopeaa ajan kulumista.
Tuntuu todella oudolta, sillä taivaidenhan piti aueta kun vihdoin raskaudun ja meidän piti saada sitä kautta vihdoin vähän onnen hippusia elämään. Ensimerkkien perusteella sen sijaan luvassa on todella kylmää kyytiä aina huhtikuulle asti!
Sen verran olen huojentunut, etten enää tunne tarvetta rampata ultrissa. Ne reissut ovat myös olleet todella rankkoja ja tunteilla ladattuja, joten yritän nyt vältellä ylimääräisiä käyntejä. Uskaltauduin kuitenkin varaamaan ensimmäisen neuvolan ja se visiitti koittaa todella pian. Yksi asia on varma: doppleria minun vatsalleni ei aseteta. Edellinen käyttökokemus oli hyytävän kauhea, ja niin tärkeä vekotin kuin se onkin, en vielä ole pystynyt tekemään sen kanssa sovintoa. Ehkä joskus myöhemmin sitten, kun sydänäänten kuuluminen käy todennäköisemmäksi ja kun niiden kuulemisen tarve kasvaa pelkoa suuremmaksi.
Olotila on edelleen äklöttävä, mutta tähän asti syöminen on auttanut. Tosin välillä tuntuu, että se syöminenkin tekee pahaa mutta pakko on sillä muuten heikottaa. Zumenonia ei tarvitse käyttää kuin enää reilut 2 viikkoa ja toivon, että sen lopettaminen on samalla pääsylippu parempaan oloon.
Viimeisen viikon ajan pää on joutunut käsittelemään todella erikoisia tuntemuksia. Helpotus ihanaisesta sydämensykkeestä kesti tasan 5 minuuttia ja heti klinikalta lähdettyämme rupesin kuin varkain murehtimaan erilaisia asioita. "Se elää nyt, mutta kuka tietää milloin syke sammuu (niinkuin kerran aikaisemminkin). Entä jos tässä käy jollain uudella tavalla huonosti?"
Kaiken kaikkiaan toivoisin vain voivani unohtaa koko raskauden ja käyttää Harry Potterin näkymättömyysviittaa vatsan päällä, niin että kukaan ei huomaisi. En halua puhua raskaudesta, en halua ajatella sitä, toivon vain nopeaa ajan kulumista.
Tuntuu todella oudolta, sillä taivaidenhan piti aueta kun vihdoin raskaudun ja meidän piti saada sitä kautta vihdoin vähän onnen hippusia elämään. Ensimerkkien perusteella sen sijaan luvassa on todella kylmää kyytiä aina huhtikuulle asti!
Sen verran olen huojentunut, etten enää tunne tarvetta rampata ultrissa. Ne reissut ovat myös olleet todella rankkoja ja tunteilla ladattuja, joten yritän nyt vältellä ylimääräisiä käyntejä. Uskaltauduin kuitenkin varaamaan ensimmäisen neuvolan ja se visiitti koittaa todella pian. Yksi asia on varma: doppleria minun vatsalleni ei aseteta. Edellinen käyttökokemus oli hyytävän kauhea, ja niin tärkeä vekotin kuin se onkin, en vielä ole pystynyt tekemään sen kanssa sovintoa. Ehkä joskus myöhemmin sitten, kun sydänäänten kuuluminen käy todennäköisemmäksi ja kun niiden kuulemisen tarve kasvaa pelkoa suuremmaksi.
Olotila on edelleen äklöttävä, mutta tähän asti syöminen on auttanut. Tosin välillä tuntuu, että se syöminenkin tekee pahaa mutta pakko on sillä muuten heikottaa. Zumenonia ei tarvitse käyttää kuin enää reilut 2 viikkoa ja toivon, että sen lopettaminen on samalla pääsylippu parempaan oloon.
maanantai 31. elokuuta 2015
RV6+6: Pieni, sitkeä sydän
Tänään ultrassa nähtiin pieni, mutta kiivaasti lyövä sydän. Saimme myös kuulla lohdullisen ja korviahivelevän äänen: "jumps, jumps, jumps".
Kyyneleitä, iloa, helpotusta, ja kädessä vihdoin se neuvolakortti!
"Sinussa on valo, sinussa on yö,
Sinulla on sitkeä sydän joka lyö
Väsymättä kipinöitä tuuleen
Valaisemaan tietä pimeää."
Jaksa pieni, jaksa ❤
Kyyneleitä, iloa, helpotusta, ja kädessä vihdoin se neuvolakortti!
"Sinussa on valo, sinussa on yö,
Sinulla on sitkeä sydän joka lyö
Väsymättä kipinöitä tuuleen
Valaisemaan tietä pimeää."
Jaksa pieni, jaksa ❤
RV6+6: Tuomiopäivä
Tänään on se suuri päivä, kun meidän "oikean" varhaisultran aika koittaa. Herättyäni en ole mitään muuta pystynyt ajattelemaankaan, ja luultavasti myös yöllä unijaksoista havahduttuani asia kävi mielessä.
Mielestäni vaihtoehdot ovat tasan 50/50. Joko tai, ei enempää eikä vähempää.
Ajatuksissani olen jo kävellyt ultrauspöydälle, kuullut sanat "valitettavasti täällä ei ole sykettä", saanut lähetteen sairaalan äitipolille, saanut tutut lääkkeellisen tyhjennyksen ohjeet ja ottanut vastaan vuodon.
Vastaavasti haaveissani olen myös nähnyt sykkeen näytöllä, iloinnut epävarmasti, rutistanut tuoretta neuvolakorttia ja vau-kirjaa ja kävellyt klinikalta miehen kanssa varovasti hymyillen ulos.
Kumpikin vaihtoehto tuntuu täysin realistiselta ja molemmat olen kokenut aikaisemmin. Kohtalo päättää miten tässä käy.
Vielä 4,5h.
Mielestäni vaihtoehdot ovat tasan 50/50. Joko tai, ei enempää eikä vähempää.
Ajatuksissani olen jo kävellyt ultrauspöydälle, kuullut sanat "valitettavasti täällä ei ole sykettä", saanut lähetteen sairaalan äitipolille, saanut tutut lääkkeellisen tyhjennyksen ohjeet ja ottanut vastaan vuodon.
Vastaavasti haaveissani olen myös nähnyt sykkeen näytöllä, iloinnut epävarmasti, rutistanut tuoretta neuvolakorttia ja vau-kirjaa ja kävellyt klinikalta miehen kanssa varovasti hymyillen ulos.
Kumpikin vaihtoehto tuntuu täysin realistiselta ja molemmat olen kokenut aikaisemmin. Kohtalo päättää miten tässä käy.
Vielä 4,5h.
keskiviikko 26. elokuuta 2015
RV6+1: Uupulandia
Että voi ihmistä väsyttää. Ja kuvottaa. Ja uuvuttaa. Ja ällöttää.
Olo on muuttunut häkellyttävän nopeasti viime viikkoisista iljetyksen alkeista massiiviseen väsymykseen ja jatkuvaan pahaan oloon. Viikonloppuna, muistaakseni sunnuntain paikkeilla aloin huomata että paha olo hiipii päälle varsinkin iltapäivällä ja että autossa on vaikea olla. Maanantaina se alkoi töissä joskus puolenpäivän aikaan ja kun pääsin kotiin, pakotin itseni syömään ja painuin suoraan vällyjen väliin. Sama toistui tiistaina ja illalla nukuin kahden tunnin mahtipäikkärit, sekä päälle normaalin pitkät yöunet. Ällötti aina siihen asti, kunnes vaivuin uneen.
Tänä aamuna päälle hyökyi se sama, kamala olo välittömästi kun nousin ylös. Apua, armoa! Aamutoimet tuntuivat niin rasittavilta, että välillä kävin pötköttämässä ja keräämässä voimia kesken kaiken.
Se taisi olla eilen kun keksin tähän yhden helpottavan asian. Vaikka kuinka äklöttää, ruoan tunkeminen suuhun auttaa. Se hetki kun pitää ruveta syömään, on mitä karsein, mutta kun ruoka tavoittaa vatsalaukun, ellotus väistyy. Valitettavasti vaikutus on lyhytaikainen, eli viimeistään tunnin päästä pitää taas puputtaa jotain.
Sivustolta www.babyidea.fi löytyi seuraava tieto:
Raskauspahoinvointi alkamisajankohta ajoittuu yleensä kuudennen raskausviikon paikkeille. Silloin istukka alkaa erittää gonadotropiinia, raskaushormoonia. Oireet huipentuvat kahdeksannella/yhdeksännellä raskausviikolla ja vähentyvät yleensä 13. viikon jälkeen.
Ääk! Kun nämä oireeni ovat pahentuneet jo yhdessä viikossa silminnähden, on aika varmaa, että viimeistään tuolloin kahdeksannella viikolla syleillään pyttyä. Ilmeisesti minunkin on aika saada yksi oppikirjaraskaus näin vanhoilla päivilläni.
Ostin kaupasta manteleita (joita vinkattiin kyseisellä sivustolla) ja rusinoita, lisäksi yritän napostella hedelmiä ja keksejä. Syömisestä huolimatta olo on koko ajan hutera, kalpea ja uupunut. Mitähän tästä vielä tulee...raskauden salaaminen ainakin muuttuu melko mahdottomaksi jos pahoinvointi on jatkossakin läsnä 24/7.
Hampaat irvessä lausuen: olen kiitollinen kaikista raskausoireista, olen kiitollinen kaikista raskausoireista...
Olo on muuttunut häkellyttävän nopeasti viime viikkoisista iljetyksen alkeista massiiviseen väsymykseen ja jatkuvaan pahaan oloon. Viikonloppuna, muistaakseni sunnuntain paikkeilla aloin huomata että paha olo hiipii päälle varsinkin iltapäivällä ja että autossa on vaikea olla. Maanantaina se alkoi töissä joskus puolenpäivän aikaan ja kun pääsin kotiin, pakotin itseni syömään ja painuin suoraan vällyjen väliin. Sama toistui tiistaina ja illalla nukuin kahden tunnin mahtipäikkärit, sekä päälle normaalin pitkät yöunet. Ällötti aina siihen asti, kunnes vaivuin uneen.
Tänä aamuna päälle hyökyi se sama, kamala olo välittömästi kun nousin ylös. Apua, armoa! Aamutoimet tuntuivat niin rasittavilta, että välillä kävin pötköttämässä ja keräämässä voimia kesken kaiken.
Se taisi olla eilen kun keksin tähän yhden helpottavan asian. Vaikka kuinka äklöttää, ruoan tunkeminen suuhun auttaa. Se hetki kun pitää ruveta syömään, on mitä karsein, mutta kun ruoka tavoittaa vatsalaukun, ellotus väistyy. Valitettavasti vaikutus on lyhytaikainen, eli viimeistään tunnin päästä pitää taas puputtaa jotain.
Sivustolta www.babyidea.fi löytyi seuraava tieto:
Raskauspahoinvointi alkamisajankohta ajoittuu yleensä kuudennen raskausviikon paikkeille. Silloin istukka alkaa erittää gonadotropiinia, raskaushormoonia. Oireet huipentuvat kahdeksannella/yhdeksännellä raskausviikolla ja vähentyvät yleensä 13. viikon jälkeen.
Ääk! Kun nämä oireeni ovat pahentuneet jo yhdessä viikossa silminnähden, on aika varmaa, että viimeistään tuolloin kahdeksannella viikolla syleillään pyttyä. Ilmeisesti minunkin on aika saada yksi oppikirjaraskaus näin vanhoilla päivilläni.
Ostin kaupasta manteleita (joita vinkattiin kyseisellä sivustolla) ja rusinoita, lisäksi yritän napostella hedelmiä ja keksejä. Syömisestä huolimatta olo on koko ajan hutera, kalpea ja uupunut. Mitähän tästä vielä tulee...raskauden salaaminen ainakin muuttuu melko mahdottomaksi jos pahoinvointi on jatkossakin läsnä 24/7.
Hampaat irvessä lausuen: olen kiitollinen kaikista raskausoireista, olen kiitollinen kaikista raskausoireista...
sunnuntai 5. tammikuuta 2014
RV 12+4: Niskapoimu-ultran kuulumiset + jatkopohdintoja
Kävimme torstaina niskapoimu-ultrassa ja vaikka kauhu meinasi saada minusta yliotteen juuri ennen ultralaitteen asettumista vatsalleni, löytyi sieltä suureksi helpotuksekseni varsin eloisa ja hyvävointinen pikku möttönen :) Aluksi tyyppi veteli tyytyväisenä sikeitä, mutta heräsi hyvin pian, sillä ilmeisesti toimitus hieman häiritsi hänen unosiaan. Kaikki tärkeät jutut saatiin mitattua heti alussa ja pikkuisen pää-perämitta oli 6,1 cm ja jalkoineen n. 8-9 cm. Siinä vaiheessa kun tuli kaikista oleellisimman mittauksen paikka eli niskaturvoke, mokoma päätti heittää vähän haastetta peliin ja rupesi pötköttelemään pääsääntöisesti selkä ultralaitteeseen päin. Näin ollen ultraaja joutui hakemaan sitä todella pitkään, mutta emme olleet huolissamme sillä osittaisten mittaustulosten perusteella se näytti kuulemma aivan normaalilta ja onneksi lopullinen tulos sitten varmisti asian, kun mitta vihdoin saatiin otettua.
Ylimääräinen odottelu ei ainakaan haitannut minua, sillä ehdimme jutella kaikenlaisista asioista ultraajan kanssa kunnon mittoja odotellessa, ja hän neuvoi ihan samaa kuin moni teistä edellisessä postauksessa: kotidopplerin kanssa sykkeen löytäminen näin varhaisilla viikoilla on aika haastavaa sillä kotilaitteet ovat heikkoja ja edellyttävät, että laite on kohtisuoraan sikiön päällä. Näin ollen sitä kannattaa etsiä mahdollisimman laajalta alueelta ja eritoten sieltä vesirajan tuntumasta, minne en siinä vaiheessa ollut vielä ymmärtänyt mennä. Sykettä en siltikään ole vielä onnistunut löytämään, mutta kukaties tänä iltana meitä onnistaa!
NP-ultrassa siis kaikki näytti oikein hyvältä. Yksi asia minua kuitenkin jäi hieman askarruttamaan, nimittäin pikkuinen on tällä hetkellä +4 päivää kehityksestä edellä (mutta laskettua aikaa ei korjata, mm. siksi että hedelmöityksen ajankohta tiedetään tarkkaan) ja rupesin heti miettimään, että minkälainen jättiläisvauva sieltä on taas tulossa...Muistan vielä sen urakan kohtuullisen tuoreena mielessä, kun punnersin Sinttiä tuntikaupalla ulos ja kuinka kauan sen "lopputuloksen" tikkaaminen kesti, puhumattakaan itse fyysisestä paranemisesta. En tiedä onko vielä tässä vaiheessa liian aikaista ryhtyä neuvolassa puhumaan sektion mahdollisuudesta, mutta toisaalta olisi mukava jos se saataisiin kirjattua mahdollisimman varhain tietoihini ylös, että tällaista olen pohtinut koko raskauden ajan.
Sektiossa huolestuttaa se, että kyseessä on oikea leikkaus ja että siitä toipuminen on hidasta. Lisäksi kyseessä on kesäaika jolloin Neiti S ei ole edes päiväkodissa joten miten pärjäisin hänen kanssaan päivät nostokyvyttömänä ja toipilaana, vaikka mies olisikin kotona ensimmäiset viikot. Toisaalta muistan vielä kuinka hirveän uupunut olin alatiesynnytyksestä koska se vei todellakin kaikki voimani...
Mietin, että maksan vaikka loppuvaiheessa itse pari ylimääräistä ultraa, jossa seurataan tarkkaan pikkuisen koon kehitystä ja eritoten myös pään kokoa. Jos nämä yhdessä vaikuttavat erityisen kookkailta, saattaisin ajaa voimakkaammin sektioasiaa. Sintillähän oli sekä reilusti painoa että suuri pää + tämän lisäksi hän päätti jyrätä tiensä ulos käsi poskella...
Tällaisia täällä pohditaan näin pitkän viikonlopun kunniaksi. Tosin sanottakoon, että en ole vielä kovin huolissani (mistään) sillä jalat ovat hiljalleen alkaneet saada ilmaa alleen kun olen ryhtynyt leijailemaan pää kohti pilviä. Niin helpottunut olen hyvistä uutisista ja alan uskoa, että tämä kaikki kantaa loppuun asti! Perjantaina jopa yllätin itseni taas hymyilemästä hömelösti kesken työpäivän, kun muistelin pikku nyrkkeilijän kuvaa ultraajan näytöltä :)
Ihanaa, heinäkuussa meille syntyy VAUVA!
Ylimääräinen odottelu ei ainakaan haitannut minua, sillä ehdimme jutella kaikenlaisista asioista ultraajan kanssa kunnon mittoja odotellessa, ja hän neuvoi ihan samaa kuin moni teistä edellisessä postauksessa: kotidopplerin kanssa sykkeen löytäminen näin varhaisilla viikoilla on aika haastavaa sillä kotilaitteet ovat heikkoja ja edellyttävät, että laite on kohtisuoraan sikiön päällä. Näin ollen sitä kannattaa etsiä mahdollisimman laajalta alueelta ja eritoten sieltä vesirajan tuntumasta, minne en siinä vaiheessa ollut vielä ymmärtänyt mennä. Sykettä en siltikään ole vielä onnistunut löytämään, mutta kukaties tänä iltana meitä onnistaa!
NP-ultrassa siis kaikki näytti oikein hyvältä. Yksi asia minua kuitenkin jäi hieman askarruttamaan, nimittäin pikkuinen on tällä hetkellä +4 päivää kehityksestä edellä (mutta laskettua aikaa ei korjata, mm. siksi että hedelmöityksen ajankohta tiedetään tarkkaan) ja rupesin heti miettimään, että minkälainen jättiläisvauva sieltä on taas tulossa...Muistan vielä sen urakan kohtuullisen tuoreena mielessä, kun punnersin Sinttiä tuntikaupalla ulos ja kuinka kauan sen "lopputuloksen" tikkaaminen kesti, puhumattakaan itse fyysisestä paranemisesta. En tiedä onko vielä tässä vaiheessa liian aikaista ryhtyä neuvolassa puhumaan sektion mahdollisuudesta, mutta toisaalta olisi mukava jos se saataisiin kirjattua mahdollisimman varhain tietoihini ylös, että tällaista olen pohtinut koko raskauden ajan.
Sektiossa huolestuttaa se, että kyseessä on oikea leikkaus ja että siitä toipuminen on hidasta. Lisäksi kyseessä on kesäaika jolloin Neiti S ei ole edes päiväkodissa joten miten pärjäisin hänen kanssaan päivät nostokyvyttömänä ja toipilaana, vaikka mies olisikin kotona ensimmäiset viikot. Toisaalta muistan vielä kuinka hirveän uupunut olin alatiesynnytyksestä koska se vei todellakin kaikki voimani...
Mietin, että maksan vaikka loppuvaiheessa itse pari ylimääräistä ultraa, jossa seurataan tarkkaan pikkuisen koon kehitystä ja eritoten myös pään kokoa. Jos nämä yhdessä vaikuttavat erityisen kookkailta, saattaisin ajaa voimakkaammin sektioasiaa. Sintillähän oli sekä reilusti painoa että suuri pää + tämän lisäksi hän päätti jyrätä tiensä ulos käsi poskella...
Tällaisia täällä pohditaan näin pitkän viikonlopun kunniaksi. Tosin sanottakoon, että en ole vielä kovin huolissani (mistään) sillä jalat ovat hiljalleen alkaneet saada ilmaa alleen kun olen ryhtynyt leijailemaan pää kohti pilviä. Niin helpottunut olen hyvistä uutisista ja alan uskoa, että tämä kaikki kantaa loppuun asti! Perjantaina jopa yllätin itseni taas hymyilemästä hömelösti kesken työpäivän, kun muistelin pikku nyrkkeilijän kuvaa ultraajan näytöltä :)
Ihanaa, heinäkuussa meille syntyy VAUVA!
keskiviikko 1. tammikuuta 2014
RV12: Mammavaatteiden päivitystä ja NP-ultran odottelua
Hyvää uutta vuotta 2014 kaikille lukijoille! Ja näin uuden vuoden vaihtumisen kunniaksi täyteen pyörähti myös 12 raskausviikkoa, hurjaa. Odotimme kuin kuuta nousevaa, että saisimme ystävillä lainassa olleen dopplerin takaisin, mutta se kirottu vehje ei anna meille kuuluviin sykettä vaikka kuinka yrittäisimme. Olen koittanut joka puolelta navan ympäriltä, mutta joko paikka on väärä tai sitten pikkuinen on vielä niin syvällä sisuksissa että tuollainen heppoinen kotilaite ei saa sykettä kiinni. Laitteen ohjeissa sanotaan, että 12 raskausviikosta alkaen sykkeen pitäisi kuulua, mutta sanamuoto on aseteltu englanniksi niin, etten voi olla ihan varma onko kyseessä 12. vai 12+ raskausviikko.
Huomenna meillä on kauan odotettu niskapoimu-ultra, johon tuskin maltan odottaa pääseväni sillä tosiaankin olisi ihanaa taas pitkästä aikaa nähdä että kaikki on hyvin.
Heti joulunpyhien jälkeen suuntasin alennusostoksille ja hankin sieltä itselleni pari kassillista uusia vaatteita. Teemana oli "Kuinka parhaiten peittää kasvava raskausmaha" ja siihen liittyen tulikin tehtyä todella hyviä löytöjä. Etsin oikein ajan kanssa netistä etukäteen hyviä vinkkejä siihen, minkälaiset vaateratkaisut auttaisivat tässä parhaiten sillä vatsa kasvaa kohinalla. Tässä niistä muutama ainakin omalle vartalotyypilleni sopiva vaihtoehto:
- trikoopaita + kietaisuneuletakki
- paitapusero + neuletakki
- mekko, jossa vatsan kohdalla sopiva leikkaus + jalkoihin saappaat
- kaulaan runsaita (rengas)huiveja, jotka kiinnittävät huomion pois vatsan seudulta
- puseroita/tunikoita, joissa voimakkaita (vino)raitoja tai kirjavia kuvioita vähintään keskivartalon alueella
Jos joku ihmettelee, miksi olen valmis näkemään näin paljon vaivaa asian salaamiseksi, se johtuu siitä että meillä on työpaikalla menossa voimakas murrostilanne minkä johdosta raskauden julkituleminen tässä vaiheessa saattaisi vaarantaa oman työpaikkani (kyllä, kaikista laeista tms huolimatta!). Jos saan pidettyä raskauden omana tietonani vielä tammikuun ajan, se helpottaa kuvioita huomattavasti. Kaiken tämän päälle joudun lähtemään ensi viikolla työmatkalle, jossa tulen olemaan hyvin paljon tekemisissä yrityksemme johtoportaan kanssa ja hieman jännittää, tulenko paljastumaan vai en. Onneksi tuolta ostosreissultani löysin erittäin fiksuja työvaatteita jotka hyvin kannettuna pystynevät salaamaan kasvavan masun vielä hetkisen aikaa.
Huh, mitä veivaamista kun toisaalta vain haluaisi jo kuuluttaa hyvät uutiset kaikille...!
Ostosreissun jälkeen tein vaatekaapissani perusteellisen inventaarion ja laitoin pois kaikki jo pieneksi käyneet vaatteet, ja kaivoin säilytyksestä edellisen raskauden aikaiset kamppeet. Olen iloinen, että tulin pitäneeksi kaiken, sillä kätköistä paljastui jo unohdettuja aarteita joiden avulla perusvaatevarasto on jo todella hyvällä mallilla. Farkkuja löytyi todella monet, mutta osa niistä on ihan valtavia vielä tässä vaiheessa. Tämä johtuu tietysti siitä, että paino karttui silloin ihan hirvittävää vauhtia enkä mitenkään olisi pärjännyt samoilla housuilla alusta loppuun saakka...ihan kateellisena kuuntelin erästä ystävää, joka vastikään kertoi ostaneensa raskauden alussa 2 mammahousut ja käyttäneensä vain niitä koko raskauden ajan ;) Siinäpä itsellekin tavoitetta!
Raskausoireet tällä hetkellä pitävät sisällään lievää väsymystä (joka siis ei ole mitään verrattuna siihen alkuraskauden uupumukseen!), ärsytysherkkää luonnetta (mies on edelleen tätä mieltä) ja hillittömällä tavalla kasvavaa etuvarustusta. Jos pitäisi verrata, en oikein tiedä kumpi on voitolla: vatsa vai rinnat. Todennäköisesti jälkimmäiset, sillä olen jälleen kasvanut A-kupista C-kuppiin ja nyt ollaan sentään vasta ensimmäisellä kolmanneksella, huhhuh. Kuulostaa siis hyvin samalta kuin Sintin raskaudessa, paitsi että tällä kertaa aion todellakin pitää huolen siitä, että paino ei saavuta sitä samaa +20 kg lukemaa. Mitä sitten olen tehnyt tämän eteen? No jos en nyt sentään himourheillut niin olen yrittänyt käydä ulkoilemassa pari kolme kertaa viikossa reippaiden kävelylenkkien merkeissä ja kotonakin olen yrittänyt sohvaperunuuden sijasta olla vähän aktiivisempi. Toivoisin voivani sanoa, että olen joulun aikanakin vältellyt suklaata, mutta se ei pidä paikkaansa joten en edes yritä :D Vaaka sen sijaan näyttää vielä aivan siedettäviä lukemia ja olen käynyt tarkistamassa painon joka päivä, jotta pystyn heti reagoimaan jos se rupeaa nousemaan liikaa.
Jos jollakin on huomenna aamupäivällä joutilaita peukkuja, niitä saa halutessaan kääntää pystyasentoon meidän hyvän ultratuloksen varmistamiseksi :) Ei voi mitään, mutta kyllä vaan jänskättää...
Huomenna meillä on kauan odotettu niskapoimu-ultra, johon tuskin maltan odottaa pääseväni sillä tosiaankin olisi ihanaa taas pitkästä aikaa nähdä että kaikki on hyvin.
Heti joulunpyhien jälkeen suuntasin alennusostoksille ja hankin sieltä itselleni pari kassillista uusia vaatteita. Teemana oli "Kuinka parhaiten peittää kasvava raskausmaha" ja siihen liittyen tulikin tehtyä todella hyviä löytöjä. Etsin oikein ajan kanssa netistä etukäteen hyviä vinkkejä siihen, minkälaiset vaateratkaisut auttaisivat tässä parhaiten sillä vatsa kasvaa kohinalla. Tässä niistä muutama ainakin omalle vartalotyypilleni sopiva vaihtoehto:
- trikoopaita + kietaisuneuletakki
- paitapusero + neuletakki
- mekko, jossa vatsan kohdalla sopiva leikkaus + jalkoihin saappaat
- kaulaan runsaita (rengas)huiveja, jotka kiinnittävät huomion pois vatsan seudulta
- puseroita/tunikoita, joissa voimakkaita (vino)raitoja tai kirjavia kuvioita vähintään keskivartalon alueella
Jos joku ihmettelee, miksi olen valmis näkemään näin paljon vaivaa asian salaamiseksi, se johtuu siitä että meillä on työpaikalla menossa voimakas murrostilanne minkä johdosta raskauden julkituleminen tässä vaiheessa saattaisi vaarantaa oman työpaikkani (kyllä, kaikista laeista tms huolimatta!). Jos saan pidettyä raskauden omana tietonani vielä tammikuun ajan, se helpottaa kuvioita huomattavasti. Kaiken tämän päälle joudun lähtemään ensi viikolla työmatkalle, jossa tulen olemaan hyvin paljon tekemisissä yrityksemme johtoportaan kanssa ja hieman jännittää, tulenko paljastumaan vai en. Onneksi tuolta ostosreissultani löysin erittäin fiksuja työvaatteita jotka hyvin kannettuna pystynevät salaamaan kasvavan masun vielä hetkisen aikaa.
Huh, mitä veivaamista kun toisaalta vain haluaisi jo kuuluttaa hyvät uutiset kaikille...!
Ostosreissun jälkeen tein vaatekaapissani perusteellisen inventaarion ja laitoin pois kaikki jo pieneksi käyneet vaatteet, ja kaivoin säilytyksestä edellisen raskauden aikaiset kamppeet. Olen iloinen, että tulin pitäneeksi kaiken, sillä kätköistä paljastui jo unohdettuja aarteita joiden avulla perusvaatevarasto on jo todella hyvällä mallilla. Farkkuja löytyi todella monet, mutta osa niistä on ihan valtavia vielä tässä vaiheessa. Tämä johtuu tietysti siitä, että paino karttui silloin ihan hirvittävää vauhtia enkä mitenkään olisi pärjännyt samoilla housuilla alusta loppuun saakka...ihan kateellisena kuuntelin erästä ystävää, joka vastikään kertoi ostaneensa raskauden alussa 2 mammahousut ja käyttäneensä vain niitä koko raskauden ajan ;) Siinäpä itsellekin tavoitetta!
Raskausoireet tällä hetkellä pitävät sisällään lievää väsymystä (joka siis ei ole mitään verrattuna siihen alkuraskauden uupumukseen!), ärsytysherkkää luonnetta (mies on edelleen tätä mieltä) ja hillittömällä tavalla kasvavaa etuvarustusta. Jos pitäisi verrata, en oikein tiedä kumpi on voitolla: vatsa vai rinnat. Todennäköisesti jälkimmäiset, sillä olen jälleen kasvanut A-kupista C-kuppiin ja nyt ollaan sentään vasta ensimmäisellä kolmanneksella, huhhuh. Kuulostaa siis hyvin samalta kuin Sintin raskaudessa, paitsi että tällä kertaa aion todellakin pitää huolen siitä, että paino ei saavuta sitä samaa +20 kg lukemaa. Mitä sitten olen tehnyt tämän eteen? No jos en nyt sentään himourheillut niin olen yrittänyt käydä ulkoilemassa pari kolme kertaa viikossa reippaiden kävelylenkkien merkeissä ja kotonakin olen yrittänyt sohvaperunuuden sijasta olla vähän aktiivisempi. Toivoisin voivani sanoa, että olen joulun aikanakin vältellyt suklaata, mutta se ei pidä paikkaansa joten en edes yritä :D Vaaka sen sijaan näyttää vielä aivan siedettäviä lukemia ja olen käynyt tarkistamassa painon joka päivä, jotta pystyn heti reagoimaan jos se rupeaa nousemaan liikaa.
Jos jollakin on huomenna aamupäivällä joutilaita peukkuja, niitä saa halutessaan kääntää pystyasentoon meidän hyvän ultratuloksen varmistamiseksi :) Ei voi mitään, mutta kyllä vaan jänskättää...
sunnuntai 22. joulukuuta 2013
RV 10+4: Hulinaa ja synttäreitä
Tulin pikaisesti kertomaan kuulumisia tämän kiireen keskeltä, nimittäin viimeiset neljä päivää olen leiponut, siivonnut, puunannut ja tehnyt jouluostoksia armottomalla vauhdilla. Jouluostoksia vasta äskettäin siksi, että aiemmin olin niin uuvuksissa etten yksinkertaisesti jaksanut, mutta onneksi voimat ovat alkaneet palailla.
Leipomuksia siksi, että tänään on meidän pikku prinsessan syntymäpäivä!! Onnea meidän rakkaalle 2-vuotiaalle murulle :)
Olemme viettäneet erittäin hauskoja synttärijuhlia niin kavereiden kuin sukulaistenkin kesken ja neiti on saanut herkkuja syödäkseen merkkipäivän kunniaksi. Nyt alamme hiljalleen laskeutua joulurauhan viettoon, sillä sitä tosiaankin tarvitaan kaiken tämän hulinan jälkeen.
P.S. Reilu viikko sitten kävimme toisella ultrakäynnillä ja taaskin siellä näkyi reippaasti jumppaileva pikkutirriäinen. Kaikki näyttää edelleen tosi hyvältä, ja ultraaja pystyi mielestään jo katsomaan, että niskaturvotustakaan ei näytä olevan. Tämä kuitenkin varmistetaan puolentoista viikon päästä kun meillä on "oikea" niskapoimu-ultra. Tänään kokeilimme doppleria, jolla ei vielä saatu sydänääniä kuuluviin joten tuskin maltan odottaa tuota seuraavaa ultraa jotta taas saataisiin jotain merkkejä pikkuisesta! :)
Leipomuksia siksi, että tänään on meidän pikku prinsessan syntymäpäivä!! Onnea meidän rakkaalle 2-vuotiaalle murulle :)
Olemme viettäneet erittäin hauskoja synttärijuhlia niin kavereiden kuin sukulaistenkin kesken ja neiti on saanut herkkuja syödäkseen merkkipäivän kunniaksi. Nyt alamme hiljalleen laskeutua joulurauhan viettoon, sillä sitä tosiaankin tarvitaan kaiken tämän hulinan jälkeen.
P.S. Reilu viikko sitten kävimme toisella ultrakäynnillä ja taaskin siellä näkyi reippaasti jumppaileva pikkutirriäinen. Kaikki näyttää edelleen tosi hyvältä, ja ultraaja pystyi mielestään jo katsomaan, että niskaturvotustakaan ei näytä olevan. Tämä kuitenkin varmistetaan puolentoista viikon päästä kun meillä on "oikea" niskapoimu-ultra. Tänään kokeilimme doppleria, jolla ei vielä saatu sydänääniä kuuluviin joten tuskin maltan odottaa tuota seuraavaa ultraa jotta taas saataisiin jotain merkkejä pikkuisesta! :)
tiistai 10. joulukuuta 2013
RV8+6: Hormonien hyökyaalto - eikun pyörremyrsky!
Pitkän yrityksen jälkeen sitä tulee raskaaksi, muuttuu hymiseväksi positiivisuuden ilmentymäksi joka hymyilee kaiken aikaa ja on täynnä onnea, valoa ja rakkautta. Eikö? Väärin! Hormonit ovat iskeneet kimppuuni täydellä voimallaan ja koen vuorotellen kaikkia seuraavista:
- kaikkivoipaa väsymystä
- ärtymystä & lyhyttä pinnaa
- ummetusta
- alituista nälkää
- mahanpuruja (varmaan osittain johtuen kahdesta edellisestä)
Argh. En muista Sintistä tällaista olotilaa, varmaan siksi kun sitä ei ollut. Todella outoa, tunnen itseni välillä todella kiittämättömäksi yksilöksi kun raskaudesta huolimatta olen tällainen pirttihirmu. Kauhulla odottelen, että seuraako tuota hillitöntä väsymystä myöskin pahoinvointi & oksentelu sillä ilmeisesti viikot olisivat sille erittäin otollista aikaa. Toivottavasti ei, sillä luultavasti en kestäisi sitä!
Mahaturvotus on läsnä koko ajan, koska nälän takia syön useasti ja iltaa kohden huomaan, että olosta alkaa olla tukala. Kohtu alkaa tuolla jossain takana selvästi puskea mahaa eteenpäin ja koska mahalaukku on jatkuvasti täynnä, mielestäni näiden kahden asian yhteisvaikutuksesta raskautta alkavat jo tarkkasilmäisimmät huomata. Nyt missiona on ruokavalion tarkastaminen entistä kuitupitoisemmaksi niin, että vatsa alkaisi taas toimia kunnolla ja annoskokojen huolellinen tarkkailu, jotta tämä tukala olo helpottaisi. Erityisesti myöhään illalla paikallaan on korkeintaan erittäin kevyt iltapala, sillä siinä vaiheessa olo varsinkin muuttuu hankalammaksi (hyvästi iltanapostelu ja herkut!). Lisäksi ei olisi pahitteeksi tehdä muutamia reippaita kävelylenkkejä silloin kun pakkasta ei ole liikaa.
Hormoneja tosiaan piisaa tällä hetkellä. Rinnatkin ovat muuttuneet kahdeksi kivimöykyksi jotka ovat harpanneet koossa yhden kuppikoon verran eteenpäin. Onneksi edellisestä raskaudesta tuli säästettyä C- ja D-kupin liivit ja noista se pienempi kategoria pääsi nyt käyttöön :)
Nyt on siis menossa RV 8+6 ja lueskelin, että mm. väsymys alkaa helpottaa viimeistään 12. viikon kohdalla, joten sitä odotellessa! Torstaiksi olemme myöskin varanneet toisen ultran, sillä tulee niin paljon parempi mieli kun näkee pikkuisen siellä tyytyväisenä ja hyvinvoivana :) (toivottavasti näin myös on)
Edellisen postauksen kommenttiboksissa Fru L epäili minun odottavan poikavauvaa, ja sama on käynyt minullakin mielessä. Jo alkumetreiltä tämä raskaus tuntuu aivan erilaiselta kuin Sintistä, joten olen taipuvainen uskomaan, että sukupuolikin on eri. Hauska nähdä sitten jossain vaiheessa kun rakenneultran aika koittaa, että pitikö tämä veikkaus ollenkaan paikkaansa! Itse olen sitä mieltä, että molempi parempi. Toisaalta olisi mukava saada Neiti S:lle samaa sukupuolta oleva sisarus, jolle voisi myös hyödyntää pieneksi jääneet vaatteet. Toisaalta olisi mukava kokea myös vanhemmuus poikalapsen äitinä, joten hävitä ei voi.
Onko siellä muita kurjasti voivia (tulevia) äitejä ruudun toisella puolella? :)
P.S. Taas maha kurnii, pari siivua Pirkan ohuen ohutta possupaistia on muuten tehokas nälän poistaja pieneen hätään...!
- kaikkivoipaa väsymystä
- ärtymystä & lyhyttä pinnaa
- ummetusta
- alituista nälkää
- mahanpuruja (varmaan osittain johtuen kahdesta edellisestä)
Argh. En muista Sintistä tällaista olotilaa, varmaan siksi kun sitä ei ollut. Todella outoa, tunnen itseni välillä todella kiittämättömäksi yksilöksi kun raskaudesta huolimatta olen tällainen pirttihirmu. Kauhulla odottelen, että seuraako tuota hillitöntä väsymystä myöskin pahoinvointi & oksentelu sillä ilmeisesti viikot olisivat sille erittäin otollista aikaa. Toivottavasti ei, sillä luultavasti en kestäisi sitä!
Mahaturvotus on läsnä koko ajan, koska nälän takia syön useasti ja iltaa kohden huomaan, että olosta alkaa olla tukala. Kohtu alkaa tuolla jossain takana selvästi puskea mahaa eteenpäin ja koska mahalaukku on jatkuvasti täynnä, mielestäni näiden kahden asian yhteisvaikutuksesta raskautta alkavat jo tarkkasilmäisimmät huomata. Nyt missiona on ruokavalion tarkastaminen entistä kuitupitoisemmaksi niin, että vatsa alkaisi taas toimia kunnolla ja annoskokojen huolellinen tarkkailu, jotta tämä tukala olo helpottaisi. Erityisesti myöhään illalla paikallaan on korkeintaan erittäin kevyt iltapala, sillä siinä vaiheessa olo varsinkin muuttuu hankalammaksi (hyvästi iltanapostelu ja herkut!). Lisäksi ei olisi pahitteeksi tehdä muutamia reippaita kävelylenkkejä silloin kun pakkasta ei ole liikaa.
Hormoneja tosiaan piisaa tällä hetkellä. Rinnatkin ovat muuttuneet kahdeksi kivimöykyksi jotka ovat harpanneet koossa yhden kuppikoon verran eteenpäin. Onneksi edellisestä raskaudesta tuli säästettyä C- ja D-kupin liivit ja noista se pienempi kategoria pääsi nyt käyttöön :)
Nyt on siis menossa RV 8+6 ja lueskelin, että mm. väsymys alkaa helpottaa viimeistään 12. viikon kohdalla, joten sitä odotellessa! Torstaiksi olemme myöskin varanneet toisen ultran, sillä tulee niin paljon parempi mieli kun näkee pikkuisen siellä tyytyväisenä ja hyvinvoivana :) (toivottavasti näin myös on)
Edellisen postauksen kommenttiboksissa Fru L epäili minun odottavan poikavauvaa, ja sama on käynyt minullakin mielessä. Jo alkumetreiltä tämä raskaus tuntuu aivan erilaiselta kuin Sintistä, joten olen taipuvainen uskomaan, että sukupuolikin on eri. Hauska nähdä sitten jossain vaiheessa kun rakenneultran aika koittaa, että pitikö tämä veikkaus ollenkaan paikkaansa! Itse olen sitä mieltä, että molempi parempi. Toisaalta olisi mukava saada Neiti S:lle samaa sukupuolta oleva sisarus, jolle voisi myös hyödyntää pieneksi jääneet vaatteet. Toisaalta olisi mukava kokea myös vanhemmuus poikalapsen äitinä, joten hävitä ei voi.
Onko siellä muita kurjasti voivia (tulevia) äitejä ruudun toisella puolella? :)
P.S. Taas maha kurnii, pari siivua Pirkan ohuen ohutta possupaistia on muuten tehokas nälän poistaja pieneen hätään...!
keskiviikko 4. joulukuuta 2013
Varhaisultra
Piti postata varhaisultrasta jo ajat sitten, mutta olen voinut tosi huonosti kohta viikon päivät. Ensin luulin, että kyse on mykoplasmaan saamastani antibioottikuurista, mutta nyt olen jo ruvennut epäilemään että kyseessä onkin raskauspahoinvointi!! Ensimmäisinä lääkekuurin päivinä parin tunnin päästä lääkkeenotosta tuli kamala, mahakipuinen olo, mutta sitten se helpotti. Viikonloppuna homma kääntyikin siihen, että koko ajan oli huono olo ja erityisesti iltapäivällä. Tällä viikolla joka päivä klo 12 ällötys on iskenyt ja illat ovat menneet vaaka-asennossa miehen huolehtiessa huushollista.
Eli raskauspahoinvointiako tämä tosiaan on? Jos näin, niin tuli ihan puskista kun Sintistä sain vietellä lokoista raskausaikaa ilman mitään tällaisia kurjuuksia :)
Ja sitten varhaisultraan. Visiitti oli todella jännittävä ja tuskin sain nukutuksi, sillä kahtena edellisenä yönä näin vaihtelevia painajaisia joissa kaikissa sisältö oli sama: mitään raskautta ei ollutkaan, alkio oli vain mystisesti kadonnut.
Olin niin jännittynyt, että tuskin pystyin kestämään mitään turhaa odottelua. Lääkäri oli jonkin verran myöhässä ja jos aulassa ei olisi ollut muita potilaita, olisin ravannut huonetta edestakaisin. Vastaanotolla meinasin ruveta kiljumaan kun lääkäri ryhtyi kyselemään kaikenlaisia raskauteen ja terveydentilaani liittyviä taustakysymyksiä, sillä kyseessä oli ikäänkuin ensimmäinen neuvola ja terveystarkastus. Pystyin vain ajattelemaan, että mitä väliä tällä kaikella on jos sisälläni ei ole elämää, eli eikö voitaisi vain kurkata sinne ja äkkiä!
Kun sitten vihdoin pääsin pöydälle, ja todella nopeasti aivan kohdun takaa ja ylhäältä löytyi raskauspussi, jossa köllötteli varsin eläväinen pikkuinen, purskahdin aivan hillittömään itkuun. Lääkäri sai tuskin mitattua alkiota kun itkin niin kamalasti että koko ultralaite tärisi ja heilui. Siinä itkiessä purkautui aivan valtava hermopaine ja pelko, aloin vihdoin uskoa että tämä raskaus on todellakin totta ja tämä tyyppi taitaa selvitä. Sykkeen kuuntelu vielä kruunasi sen mahtavan hetken :)
Yllätyksekseni sain jo mukaani neuvolakortin ja Odotus-kirjan, johon voisikin piakkoin ryhtyä kirjaamaan ylös tuntemuksia. Olimme todella tyytyväisiä, että päädyimme klinikan hoitavaan lääkäriimme ensimmäisen ultran tekijänä, sillä tämä tutkimus suoritettiin alakautta, toisin kuin edellisten raskauksien ultrapaikassa jolloin toisinaan sikiötä oli todella vaikea paikantaa johtuen kohtuni rakenteesta. Tämä hoitui nopeasti, kätevästi ja kivuttomasti.
Kerroimme raskaudesta vanhemmilleni heti ultratuloksen varmistuttua, lisäksi 2 ystävääni tietää asiasta mutta muuten ajattelimme pitää tämän omana tietonamme niin pitkään kuin mahdollista. Varmaan joku itsesuojeluvaisto edelleen siellä mielen perukoilla jyllää...Tosin työpaikalla meinasin jo kärähtää, luultavasti johtuen tästä hillittömästä ruokahalustani joka pakottaa syömään välipaloja usein ;)
Nyt yritän keskittyä nauttimaan olotilastani sen mitä tältä ällötykseltä vaan pystyn :)
Ja suuret kiitokset kaikille onnittelujen laittajille!
Eli raskauspahoinvointiako tämä tosiaan on? Jos näin, niin tuli ihan puskista kun Sintistä sain vietellä lokoista raskausaikaa ilman mitään tällaisia kurjuuksia :)
Ja sitten varhaisultraan. Visiitti oli todella jännittävä ja tuskin sain nukutuksi, sillä kahtena edellisenä yönä näin vaihtelevia painajaisia joissa kaikissa sisältö oli sama: mitään raskautta ei ollutkaan, alkio oli vain mystisesti kadonnut.
Olin niin jännittynyt, että tuskin pystyin kestämään mitään turhaa odottelua. Lääkäri oli jonkin verran myöhässä ja jos aulassa ei olisi ollut muita potilaita, olisin ravannut huonetta edestakaisin. Vastaanotolla meinasin ruveta kiljumaan kun lääkäri ryhtyi kyselemään kaikenlaisia raskauteen ja terveydentilaani liittyviä taustakysymyksiä, sillä kyseessä oli ikäänkuin ensimmäinen neuvola ja terveystarkastus. Pystyin vain ajattelemaan, että mitä väliä tällä kaikella on jos sisälläni ei ole elämää, eli eikö voitaisi vain kurkata sinne ja äkkiä!
Kun sitten vihdoin pääsin pöydälle, ja todella nopeasti aivan kohdun takaa ja ylhäältä löytyi raskauspussi, jossa köllötteli varsin eläväinen pikkuinen, purskahdin aivan hillittömään itkuun. Lääkäri sai tuskin mitattua alkiota kun itkin niin kamalasti että koko ultralaite tärisi ja heilui. Siinä itkiessä purkautui aivan valtava hermopaine ja pelko, aloin vihdoin uskoa että tämä raskaus on todellakin totta ja tämä tyyppi taitaa selvitä. Sykkeen kuuntelu vielä kruunasi sen mahtavan hetken :)
(tässä epäselvä, paperiversiosta skannattu kuva jossa vauva pilkottaa tuolla vasemmalla, sykekin vilkkui selvästi kuin tähti taivaalla!)
Yllätyksekseni sain jo mukaani neuvolakortin ja Odotus-kirjan, johon voisikin piakkoin ryhtyä kirjaamaan ylös tuntemuksia. Olimme todella tyytyväisiä, että päädyimme klinikan hoitavaan lääkäriimme ensimmäisen ultran tekijänä, sillä tämä tutkimus suoritettiin alakautta, toisin kuin edellisten raskauksien ultrapaikassa jolloin toisinaan sikiötä oli todella vaikea paikantaa johtuen kohtuni rakenteesta. Tämä hoitui nopeasti, kätevästi ja kivuttomasti.
Kerroimme raskaudesta vanhemmilleni heti ultratuloksen varmistuttua, lisäksi 2 ystävääni tietää asiasta mutta muuten ajattelimme pitää tämän omana tietonamme niin pitkään kuin mahdollista. Varmaan joku itsesuojeluvaisto edelleen siellä mielen perukoilla jyllää...Tosin työpaikalla meinasin jo kärähtää, luultavasti johtuen tästä hillittömästä ruokahalustani joka pakottaa syömään välipaloja usein ;)
Nyt yritän keskittyä nauttimaan olotilastani sen mitä tältä ällötykseltä vaan pystyn :)
Ja suuret kiitokset kaikille onnittelujen laittajille!
tiistai 31. toukokuuta 2011
RV 12+1: Alive & Kicking!
Kylläpäs on vierähtänyt pitkä aika siitä kun viimeksi kirjoitin. Viime viikko jää henkilökohtaisiin historiankirjoihini yhtenä stressaavimmista aikoihin! Yritin parantua siitä kovasta taudista, josta kärsin monta päivää mutta jouduin palaamaan töihin lievästi puolikuntoisena (typerää, tiedän!) johtuen kahdesta isosta deadlinesta jotka oli pakko hoitaa ajallaan. Nappailin Panadolia ja koitin toipua, mutta viikonloppu huipentui vielä yhteen henkilökohtaiseen isoon projektiin, joka myöskin oli pakko saada pois alta.
Kylläpä nyt tuntuu taivaalliselta kun kaikki tuo alkaa olla takana, niin työkiireet kuin tautikin! En ole vielä ihan entisessä terässä kuitenkaan, koska olen aika väsynyt joten pari iltaa on mennyt rauhallisissa merkeissä koittaen toipua viime viikon rasituksista.
Tänään eletään raskausviikkoa 12 + 1 ja eilen kävimme 12 viikon täyttymisen kunniaksi omakustanteisessa ultrassa. En osannut ollenkaan odottaa miten ihana ja tunnepitoinen reissu se olisi! Tällä kertaa kuvassa näkyi ihka oikea mutta minikokoinen vauva, joka potkiskeli vimmatusti ja harrasti jotain nyrkkeilyn tapaista siellä sisuksissa :) Sen mitta päästä peppuun oli 5,4 cm ja hoitaja arvioi koko vauvan pituudeksi n. 7 cm. Sykettäkin saimme kuunnella, ja se jumpsutti tasaisesti ja voimakkaasti n. 160-165 lyöntiä minuutissa. Loppuvaiheessa ultrausta vauveli sitten nukahti kaiken sen riehunnan jälkeen. Meidän pieni ♥
En ikinä unohda miehen ilmettä kun hän näki vauvan siellä ensimmäistä kertaa selvästi liikkumassa, eikä enää tarvinnut arvuutella että missä se sydämensyke näkyy. Se hetki on painunut verkkokalvoille ikuisiksi ajoiksi :)
Nyt on vielä helpompi olla kun todellakin tietää, että vauvalla on siellä kaikki hyvin ja se kasvaa vinhaa vauhtia. Viikkojen kriittinen aikakin on pikku hiljaa täyttymässä eikä tosiaan mikään anna viitteitä siihen, että olisi syytä huolestua. Niinpä hiljalleen olemme laajentaneet sen joukon piiriä, joka tietää raskaudesta. Tässä vaiheessa kuitenkin mies on ehkä kertonut useammalle kuin minä, sillä kaikki itselleni tärkeät ihmiset tietävät jo, ja muut voivat odottaa vielä hetkisen aikaa.
Mitä en ollenkaan osannut etukäteen arvata, on että kuinka kaapista ulos tuleminen voi olla yhtä aikaa hämmentävää, jännittävää ja jopa ujostuttavaa. Viime viikolla kerroin yhdelle henkilölle, mutta kahden toisen kohdalla jänistin! En sitten vaan kyennytkään kakaisemaan asiaa ulos järkevällä tavalla, ja toiseen niistä vielä liittyi pelko siitä, että kyseessä oli ehkä mahdollinen pitkäaikaislapseton ihminen. En mitenkään hennonut kertoa uutisiani varsinkin kun ajattelin, että vielä on hyvästi aikaa ennen kuin masu pompahtaa kunnolla ulos. Töissä asia pitäisi salata vielä noin parin viikon ajan kunnes pääsen kesälomalle, ja sen jälkeen onkin ehdottomasti kerrottava koska sitten ei enää mikään kaapu peitä sitä vatsaa :)
Tunnetilat ovat viimeisen parin viikon aikana vaihdelleet huomattavasti. Huomaan kiihtyväni todella nopeasti erilaisista pienistäkin jutuista ja vastaavasti olevani todella itkuherkkä. Melkein asia kuin asia saa minut nyyhkimään, ja olenkin itkenyt katsoessani tv:stä Koirakuiskaajaa, American Idolia ja viimeksi tänään Vihervaaran Annan ääressä ;) Ou mai gaad, mihin tämä herkistely vielä oikein johtaakaan...!
Kaiken kaikkiaan näinä parina päivänä on ollut todella helppoa olla onnellinen. Palautan vain mieleeni sen hetken, kun näimme vauvan pomppimassa kuvaruudulla, ja pepsodent-hymy on taattu. Olen sanonut tämän ennenkin, mutta sanon sen taas: kunpa saisin äkkiä tuntea ne vauvan liikkeet, en malta odottaa :)
keskiviikko 18. toukokuuta 2011
RV 10 + 2: Ajatuksia äitiydestä ja raskaudesta
Tähän asti raskaus on sujunut aika mallikelpoisesti, mutta samalla täällä eletään vähän piinallisia viikkoja, kun tuntuu, että mitään ei oikein tapahdu. Raskaana ollaan, mutta emme ole kertoneet siitä vielä kovin monelle henkilölle. Lisäksi maha ei ole kasvanut vielä kovin paljoa. Nyt mennään viikoilla 10+ 2 mikä on sinänsä ihan hurja luku: 11. viikko siis menossa ja toistaiseksi kaikki hyvin! Jonkinlainen henkinen este ylitetään vajaan kahden viikon päästä kun tulee virallisesti 12 viikkoa täyteen ja sitten tuntuu siltä, että tästä voi rohkeasti alkaa kertoa ihmisille.
Tämä alkuvaihe on sinänsä hassua, kun tietää olevansa raskaana, mutta vauvaa ei voi kuulla, nähdä eikä edes tuntea. Se on tuolla jossain sisuksissa köllöttelemässä, mutta minä en sitä tunne. Tänään sitten ymmärsin, että minullahan on hirmuinen ikävä Sinttiä! Näimme viimeksi vajaa kolme viikkoa sitten ja neuvolan kuunteluyrityskään ei oikein kunnolla tuottanut tulosta. Seuraavaan ultraan on aikaa 3 viikkoa, joten tässä tulee aika pitkä tauko. Niinpä päätinkin, että taidan varata vielä yhden yksityisen ultrauskäynnin ihan vain jotta saisimme nähdä pikku Sinttisen jälleen. Ehkä se tuo samalla tullessaan mielenrauhaa ja kaivattua kärsivällisyyttä tälle äidille!
Kaiken sen uhallakin, että jinxaan kaiken sanomalla näin: keskenmenopelon olen jättänyt kokonaan taakse. Huomasin äskettäin, että en ole pitkään aikaan aktiivisesti ajatellut keskenmenoa, vaan pikemminkin olen orientoitunut ajattelemaan "sitten kun"-asioita.
Sitten kun vauva syntyy...
Sitten kun meillä on rakenneultra...
Sitten kun imetän...
Sitten kun minulla on jo tosi iso maha...
Sitten kun jään äitiyslomalle...
Tämä on aika helpottava tunne, ja koen että voin iloita tästä raskaudesta paljon enemmän kun turhat pelot eivät vaivaa mieltä. Tietysti edelleenkin on mahdollista, että jotain kamalaa tapahtuu ja esim. niskapoimu-ultrassa tehdään se pahin mahdollinen havainto, mutta ajattelen sitä sitten jos se kohdalle sattuu. Pikemminkin en nyt malttaisi yhtään odottaa, että maha kasvaisi kunnolla ja että ennen kaikkea saisin tuntea sen ihka ensimmäisen vauvan liikkeen! Moni puhuu perhosen siiven hipaisuista tai jostain ilmavaivan tyyppisestä liikahduksesta sisälmyksissä, ja odotan sitä hetkeä kuin kuuta nousevaa :)
Neuvolasta saadun oppaan mukaan varhaisimmat liikeaistimukset saattavat tulla erityisesti aiemmin synnyttäneille naisille jo 17. viikolla. Todennäköisesti sitä saa kuitenkin odottaa hieman pidemmälle. Missä vaiheessa te synnyttäneet ja pidemmällä raskaana olevat olette tunteneet liikkeitä?
P.S. Minulla tekee ihan järjettömän paljon mieli sushia...! En missään nimessä aio koskea niihin missä on raakaa kalaa, mutta jos kävisi ostamassa muutaman sellaisen sushi-palan, joissa on vihanneksia sisällä...mmm :)
torstai 5. toukokuuta 2011
Kotona kipeänä
Niinhän siinä sitten kävi, että sairastuin oikeasti. Ei se kokemani lämpöily ollut aivan normaalia ja olo muuttui aika kauheaksi enkä jaksanut olla töissä. Nyt olen lepäillyt parisen päivää kotona, ja kun ei tee mitään, olo on aivan hyvä. Huomenna pitäisi palata takaisin töihin ja toivon todellakin, että tauti on sitten sitä myöten kärsitty.
Eilen illalla koin muuten ensimmäistä kertaa aivan todellisen ja kammottavan kuvotuksen puuskan! Koska olin kotosalla koko päivän, oli jotenkin vaikea pitää kiinni normaalista ruokailurytmistä ja loppuilta meni vähän kummallisen olotilan kanssa. En ollut aivan varma, että onko minulla nälkä vai jano joten siirsin syömistä, kunnes kymmenen aikaan illalla tuli yhtäkkiä valtava äklötyksen aalto. Tein nopeasti itselleni pari näkkäriä ja avasin jogurttipurkin, ja sain ihan toden teolla taistella vastaan että nielenkö ruoan alas vai säntäänkö vessaan. Hyhhyh, se oli ilkeä tunne. Edelleenkin, kaikki myötätuntoni niille jotka joutuvat kokemaan tuota joka päivä! Ja tästä minäkin sain taas kouriintuntuvan muistuksen, että syödä pitää tai ei hyvä seuraa.
Eilen sain myöskin päähäni, että olisi kiva löytää jostain raskauspäiväkirja, johon voisi kirjoittaa joka viikko omat tuntemukset ylös ja vaikka näyttää sitä jonain päivänä itse lapsukaisellekin. Siihen tarkoitukseen ei siis tämä blogi oikein sovellu, tämä kun on vain minun (ja teidän) silmilleni :) Myöskään nettipäiväkirja ei houkuttele, vaan haluaisin ihan oikean, vanhanaikaisen ja kouriintuntuvan kirjan johon niitä ajatuksiaan voisi raapustella. Kävin tutkailemassa kirjakauppojen nettisivustoja, mutta ainakaan sieltä ei moista opusta löytynyt. Varmaankin huomenna piipahdan töiden jälkeen paikan päällä katsomassa ja kyselemässä, ja jos sellaista ei valmiina löydy, ostan sitten aivan tavallisen päiväkirjan ja kirjaan kuulumiset siihen. Ja kuka tietää, jos oikein innostun niin saatan tapojeni vastaisesti innostua askartelemaan tai piirtämäänkin sinne jotain! ( jo on aikoihin eletty :D )
perjantai 29. huhtikuuta 2011
RV 7+4: Salaisuus leviää
Tuntuu, että tällä viikolla on ehtinyt tapahtua paljon asioita vaikken ole tänne ehtinyt oikein kirjoitellakaan. Ensinnäkin, väsymys on jatkunut ja olen saattanut ottaa päivätorkkuja jotta selviän päivästä. Ruokahalu puolestaan tuntuu kasvaneen entisestäänkin, sikäli kun se on edes mahdollista! Syön päivän aikana niin paljon, että minulla alkaa olla vaikeuksia keksiä mitä aina seuraavaksi söisin, sillä haluan kuitenkin pitää terveellisen ruokavalion ja tuntuu, että kaikki päivän normaalisyömiset on jo kaluttu iltapäivään mennessä läpi :)
Ja sitten, koska syön ja juon koko ajan, niin tietysti vessassa pitää laukata vähän väliä. Oravanpyörä.
Tällä viikolla olemme myös ihan tosissamme miettineet, että milloin oikein kerromme vanhemmillemme ja teimme päätöksen. Tarkoitus oli, että varaan toisen ultra-ajan ensi viikon loppupuolelle ja jos silloinkin kaikki näyttää hyvältä (RV 8+4 tienoilla), kerromme samantien kummallekin vanhemmille. No, soitin tänään sinne yksityiseen neuvolaan jossa viimeksikin kävimme, mutta kävi ilmi että paikka on kiinni seuraavat 2 viikkoa! Ainoa vaihtoehto oli joko tänään tai sen kahden viikon jälkeen joten valitsimme tämänpäiväisen ajan.
Heti töiden jälkeen kävimme sitten kurkkaamassa pikkuista ja siellähän se möllötteli viime kertaiseen nähden hurjasti kasvaneena: nyt hän oli kooltaan jo 1,3 cm! :) Edelleen kaikki oli tosi hyvin, sydän löi vahvasti eikä mitään hälyttäviä merkkejä ollut näkyvillä. Ainut asia mitä hieman ihmettelin, oli keskenmenoriski. Viimeksi kun tiedustelin asiaa, täti kertoi sen olevan 5 % ja tänään (1,5 viikon kuluttua) vastaus oli 8 %! Vieläpä höystettynä sanoilla "nyt se on jo paljon alhaisempi kuin viime viikolla", ööh...? Ei tunnu kivalta, että riski hipoisi vielä tässä vaiheessakin kymmentä prosenttia, mutta yritin heti sulkea tuon ajatuksen mielestäni ja keskittyä siihen, että kaikki on kuitenkin paremmin kuin hyvin.
Toisesta ultraustuloksesta rohkaistuneena päätimme kertoa molemmille vanhemmille tänään :)
Teimme pikavisiitin minun vanhempien luokse, yllätyskäyntinä ja kyllä oli pokassa pitelemistä. Mies oli se, joka kertoi heille uutiset, ja niitä seurasi 1-2 sekunnin hölmistynyt ilme, minkä jälkeen alkoi yleinen älämölö ja hihkunta! Ilmeisesti iloisia olivat :)
Yritämme parhaillaan tavoittaa miehen vanhempia ja heidän vuoro on siis kuulla uutiset seuraavaksi!
Hauskaa vappua! Juokaa te skumppaa minunkin edestäni jotka voitte! :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)