RV28+5: Odottaminen pelkojen keskellä

Kuten tiesin jo ennen raskaustestin plussaa, tästä odotuksesta tulisi vaikeaa. Ennakko-olettama on todistanut itsensä oikeaksi moneen kertaan matkan varrella ja tietyllä tapaa vaikein osuus on käsillä nyt. Ennen puoliväliä oli kaikenlaista konkreettista ongelmaa mitä piti pelätä ja jännätä, mutta juuri nyt kamppailen lähinnä pääni kanssa ja yritän estää mielikuvitusta laukkaamasta huonoille teille.

Kuten aiemmin kirjoitin, olen yrittänyt "ratkaista" ongelmaa olemalla ajattelematta vauvaa ollenkaan. Usein havahdun siihen, että en ole ajatellut synnytyksenjälkeistä elämää yhtään ja pelkään, että jos tästä elävän vauvan syliini saan, se syliin tupsahtava olento aiheuttaa pienimuotoisen shokkireaktion. Tuntuu vain niin mahdottomalta ja pelottavalta antautua haaveilemaan lapsesta, elävästä vauvasta, kun luonto on niin julmasti jo kerran osoittanut mihin se pystyy. Jos rupean uskomaan, että saan tämän vauvan itselleni, miten selviän jos sama toistuu uudestaan?

Toisaalta, onko oikein syntyvää vauvaa kohtaan, jos äiti ei ollenkaan valmistaudu hänen tuloonsa? Koen siitä syyllisyyttä monin eri tavoin. Olisin varmasti parempi äiti, jos pystyisin vastaanottamaan hänet vahvana, onnellisena ja muitta mutkitta. Kokisin olevani parempi äiti myös, jos aloittaisin valmistautumisprosessin hankkimalla hänelle valmiiksi kaikki ne materialiset asiat, joita pieni ihminen elämänsä alkutaipaleella tarvitsee: vaatteet, lakanat ja muut varusteet.

Muistan elävästi kuinka äidinvaistoni heräsivät vahvasti siinä silmänräpäyksessä kun piskuinen Sintti nostettiin rinnalleni. Muistan kätilöiden kirjanneen kotiuttamispapereihin jotain sensuuntaista kuin että "äidin varhainen vuorovaikutus on luontevaa jne jne". Muistan kuinka toiveikkaana valmistauduin juuri samalla tavalla Enkelipojan tuloon, mutta kuinka jouduinkin perumaan kaiken. Siellä ne kaikki vaatteet ja tarvikkeet edelleenkin ovat varaston laatikoissa, koskemattomina. Pitämällä kodin toistaiseksi "vauvavapaana" kuvittelen voivani estää tulevat pahat asiat, että kukaan ei voisi minua unelmistani pudottaa kun sellaisia ei olisi vielä asetettukaan.

Äskettäin kävin vanhalla tutulla neuvolan psykologilla keskustelemassa kaikista näistä peloistani ja huolistani. Jälleen kerran vapautuksen toi jo se pelkkä fakta, että joku ammattilainen tunnusti sen, että olen kokenut kauheita ja näiden kokemusten johdosta kaikki ajatukseni ja tuntemukseni raskaudesta ovat täysin oikeutettuja ja normaaleja. Oivalsin, että vaikka en keskitä ajatuksiani jatkuvasti tulevaan vauvaan, on silti hetkiä kun ajattelen olevani raskaana ja hetkiä, kun pystyn nauttimaan vauvan liikkeistä sisälläni. Nuo pienet hetket toivon mukaan ajan kanssa avaavat tietä tulevalle, jos ei tietoisesti niin vähintäänkin alitajunnassa. Ja kuka tietää, ehkä lähiviikkoina uskallan puolivahingossa ajatella vauvaa enemmänkin.

Haluaisin NIIN kovasti ostaa kasapäin vaaleanpunaisia vaatteita ja miettiä vauvanhuoneen sisustusta, mutta en vaan (vielä) pysty. Ehkä en silti ole aivan toivoton tapaus, sillä kuvan puserot ostin muutama viikko sitten Lindexin alennusmyynnistä juuri tätä pikkuneitiä varten. Ne tulivat siinä sivussa kuin huomaamatta, sillä jouduin ostamaan eräälle toiselle vauvalle lahjavaatteita yhtäaikaa ja samalla nappasin nämä mukaani. Ennenkuin ostan mitään muuta, olisi tarpeen kaivaa kaikki ne varastoon siirretyt vauvanvaatelaatikot esiin ja tehdä inventaario puutteista sen jälkeen kun kaikki vaaleansiniset asut on poistettu joukosta. Epäilen kuitenkin, että se operaatio vaatii paljon aikaa ja nenäliinoja, joten se ei siitäkään syystä tunnu kovin houkuttelevalta. Onneksi en joudu tekemään sitä yksin, mies lupasi osallistua ja puolestaan eräs hyvä ystäväni tarjoutui lähtemään mukaan vauvanvaateostoksille henkiseksi tueksi ♥

Neiti S jälleen isosiskouden kynnyksellä

On pitänyt jo pitkään kirjoittaa Neiti S:n tuumailuista liittyen uuteen raskauteen. Ennenkuin koko raskautta oli edes olemassa, ajattelimme miehen kanssa, ettemme kerro siitä yhtään kenellekään ennenkuin on aivan pakko, edes pikkuneidille. Matkan varrella mieli kuitenkin muuttui, erityisesti kun jännitettävää oli ihan ensimetreiltä saakka niin paljon. Kun saimme niskapoimu-ultran jäljiltä olleesta kromosomitestistä tulokset, halusimme sittenkin kertoa Neiti S:lle hyvät uutiset heti. Tähän vaikutti ihan se käytännön syykin, että masu tuntui pullahtavan ulos niin varhaisessa vaiheessa eikä 3,5-vuotiasta olisi ollut enää niin helppo sumuttaa kuin pienempää lasta.

Tyttö oli jo pitkään puhunut sisaruksista ja toivonut, että meillekin voisi tulla vauva. Hänen kaveripiirissään monella on siskoja ja veljiä, ja luulen että omalla tavallaan hän on ihannoinut sitä isossa sisarusparvessa elämistä. Aika varhain toive muotoutui niinkin tarkaksi, että tulijan pitäisi olla nimenomaan tyttö. Niinpä olikin sitten aika helppo mennä ja kertoa, että molemmat hänen toivomuksistaan ovat täyttymässä :)

Tulevan isosiskon reaktiota oli ihana seurata: tyttö puhkesi hihittämään ja hyppelehtimään silkasta innostuksesta ja hän rupesi heti suunnittelemaan, mitä kaikkea vauvan kanssa voisi tehdä ja miten hän voisi auttaa sen hoitamisessa. Innostus oli niin kokonaisvaltaista, että sinä iltana uni ei meinannut millään tulla silmään. Neiti huuteli huutelemasta päästyäänkin sängystä kaikenlaisia vauva-aiheisia juttuja ja valvoi aivan liian pitkään.

Sitten kun hematooma ja se kauhea ilta saapuivat, päälle iski katumus: miksi ihmeessä olin mennyt kertomaan lapselle raskaudesta noin varhaisessa vaiheessa, nythän joudun taas tuottamaan hänelle pettymyksen! Jälleen on kerrottava, että mitään vauvaa ei tulekaan. Helpotus oli suuri kun vauva oli sittenkin elossa, mutta pelko ja katumus eivät väistyneet, kadutti edelleenkin vähän koska tiesimme että elimme koko ajan veitsenterällä, raskaus saattaisi keskeytyä milloin vain.

Sillä välin Neiti S eli raskauden kanssa omaa sykliään. Alun ilakoinnin jälkeen mieleen nousi myös huoli, tyttö tiedusteli pikkulapsen tyyliin: "Äiti, kuoleeko se vauva siellä sinun masussa vähäsen?". Vaikka olin osannut varautua siihen, että ennen pitkää tämä kysymys kuullaan, sittenkin se yllätti. Nopeasti vastasin: "Ei, tämä vauva ei kuole!". Kannatan rehellisyyttä kaikissa tilanteissa lapsen suuntaan, mutta silloin sisältä kumpusi voimakas tarve poistaa lapsen huoli heti ja siinä paikassa enkä ehtinyt ajatella sen enempää. Hieman kaduttaa tämä katteeton lupaus, jonka jouduin antamaan vastoin enempiä kykyjä, mutta toisaalta yhtäaikaa tiedän, että tyttö olisi jäänyt pohtimaan ja murehtimaan mahdollisesti uudestaan vierailevaa kuolemaa jos olisin antanut siihen mahdollisuuden...

Sitä vastoin aika pian Neiti S joutui kohtaamaan surunsa pikkuveljen poismenosta uudelleen. Se alkoi jälleen viattoman tuntuisella kysymyksellä: "Äiti, mikä sen vauvan nimeksi tulee?". Kerroin ettei sellaista oltu vielä päätetty ja kysyin leikilläni, että oliko hänellä hyviä ehdotuksia. Jännällä ilmeellä minua katsoen tyttö lausui ääneen Enkelipojan nimen. Totesin siihen, että sehän on sinun pikkuveljesi nimi, emme voi antaa samaa nimeä uudelleen ja varsinkaan kun tulija on tyttö. Pienen keskustelun ja tarkempien kysymysten jälkeen oivalsin, että Neiti S oli jotenkin elätellyt toivetta siitä, että Enkelipoika voisi syntyä uudelleen ja lakata olemasta kuollut. Ja jos vain olisimme antaneet vauvalle hänen nimensä, se olisi muuttunut todeksi. Hellävaroen selitin asian muutamaan kertaan uudelleen sen illan aikana, mikä johti epätoivoiseen itkukohtaukseen. Tyttö tuntui elävän sen illan aikana koko asian uudestaan ja itkien huusi useampaan kertaan: "Minä en välitä siitä uudesta vauvasta yhtään, haluan vain Enkelipojan takaisin! Mennään heti aamulla hakemaan se sieltä taivaasta pois!". Ja äidin epäkiitollinen tehtävä oli muistuttaa, kuinka ketään ei saa taivaasta pois kun sinne on kerran päädytty...Tärisevä ja nyyhkyttävä tyttö nukahti lopulta kainalooni.

Onneksi seuraavana aamuna mieli oli jo parempi ja asia oli selvästi käsitelty. En vain ollut ymmärtänyt, kuinka omalaatuisella tavalla pienen lapsen mieli saattaa jäädä pyörittelemään näitä asioita, vaikka päällisin puolin vaikuttaa siltä että hän on ymmärtänyt tapahtuneen. Siltikin luulen, että hän tiesi, mutta toivoi vaan niin kovasti että veljen voisi toivomalla saada takaisin.

Nykyään Neiti S on erittäin onnellinen vauvan tulosta. Minusta on todella liikuttavaa, kun hän lupaa omia tavaroitaan vauvalle - lapsi jonka toisinaan saattaa olla vaikea edes antaa kaverin leikkiä omalla lelullaan kun omistuskohtaus iskee! Samoin pari päivää sitten hän totesi, että vauvan pitää sitten nukkua hänen huoneessaan. Tuota lupausta en aio edes yrittää lunastaa ;)  Toisaalta jokunen aika sitten tyttö tuumasi myös, että "luultavasti se vauva sitten pilaa kaiken". Kun yritin saada selvennystä tähän "pilaamiseen", kävi ilmi että pikkuvauvat tykkäävät hajottaa leikkejä ja syövät lelujen pikkuosia - kokemus, joka taitaa jo olla päiväkodista tuttu! Hyvä vaan, niin ei tule sitten yllätyksenä että ei se sisarusten elämä ole pelkästään ruusuilla tanssimista vaan välillä myös tulee harmituksen aiheita.

Vihdoin saatan myöntää sen ääneen, että ehkä tällä isolla ikäerolla on jokin hyväkin puoli. Toivottavasti isosisko pääsee nyt ihan oikeasti isosiskoilemaan tällä kertaa ja tekemään kaikkia niitä asioita, joita niin kovasti odottaa!

RV 10+1: Merkkipäivä

Tänään oli siinä mielessä vapauden päivä, että puhelimen kalenteri ei ole jatkuvasti piipannut muistutuksia lääkkeistä. Niitä ei nimittäin tarvitse enää ottaa! 3 x pv Zumenon, 2 x pv Lugesteron, ohi on. Aah, mikä vapaus!

Hysteerikkona luonnollisesti soitin klinikalle jo viikko sitten, että "Oletteko te nyt ihan varmoja siitä, että lääkkeet voi lopettaa?" Varmoja olivat, keho on kuulemma tuottanut tarvittavia hormoneja itse jo viikkotolkulla ja 10-viikko rajapyykkinä oli vain varotoimi. Huh helpotusta. Eihän ne vessareissut siltikään ihan ilman kyttäämistä suju, vaan joka kerta tarkistan onko vuoto alkanut.

Väsymys on kaikennielevää. En muista milloin viimeksi olisin nukkunut näin paljon ja näin antaumuksella. Muu ei edes onnistu, sillä tarve on niin primitiivinen. Jos tällä tästä selviän, olen järkyttävän kiitollinen.

Viikonloppuna kävin vaatekaupassa ja ostin 2 äitiysvaatetta! Oli pakko saada rennot, pehmeät olohousut (joihin mahtuu maha!) mutta puolivahingossa mukaan tarttui myös äitiyspusero. Tunsin lievää syyllisyyttä, ei kai sitä nyt ihan tässä vaiheessa vielä olla menossa, mutta kun muistin äitiysvaatteiden laihat mallistot ja kuinka tarpeen edessäkään sopivaa ei välttämättä löydy, nappasin paidan kouraan ja painelin kassalle. Toivottavasti sille tulee vielä käyttöä...

Tänään 23.9 on kuolleiden lasten muistopäivä. Sytytin pienelle pojallemme kynttilän ja lähetin tuplamäärän suukkoja taivaaseen. Äiti ei koskaan unohda, olet aina syvällä sydämessä, pikkuinen.

Hyvää syntymäpäivää, pikkuinen!

Kultaseni,

tänään on kulunut vuosi siitä kun synnyit, on siis syntymäpäiväsi. Synnyit niin helposti, solakka poika, ja toisissa olosuhteissa olisin ollut helpottunut, nauranutkin kevyttä synnytystä ja iloinnut saapumistasi. Mutta kohtalo päätti toisin. Sinä joka olit niin eloisa ja liikkuvainen poika, saavuitkin maailmaan hengettömänä. 

Usein mietin, millainen olisit nyt. Ihan varmasti pitkä ja hoikka, tiedän sen, mutta olisitko nauravainen ja iloinen kuten siskosi? Vai mietteliäs ja rauhallinen? Osaisitko näin yksivuotiaana jo kävellä vai viillettäisitkö ympäri asuntoa huonekaluista kiinni pitäen? Miten puhuisit, osaisitko sanoja vai pohtisitko niitä vielä? Entä olisitko isin vai äidin poika? Olisitko hyvä vai huono nukkuja?

Ennen rakenneultraa muistan etten toivonut erityisesti poikaa tai tyttöä, ajattelin että molempi parempi. Toivoin tervettä, onnellista vauvaa, mutta en muistanut toivoa sinua pysymään elossa. Usein mietin, mitä olisin voinut tehdä auttaakseni sinua selviämään, mutta tiedän jo vastauksen. Äitinä kannan silti aina taakkaa siitä, etten voinut sinua auttaa. Tiedäthän, että olisin vaihtanut kanssasi osia koska vain.

Tänä päivänä, vuoden jälkeen, en pysty näkemään pientä liikkuvaista taaperoa vaan mielikuvani ovat ikuisesti pysähtyneet siihen pieneen, vastasyntyneen vauvaan joka käsivarsilleni nostettiin. Nuo piirteet painan ikiajoiksi mieleeni ja hellin kuin kalleinta aarretta. Kuvittelen sinut taivaaseen, olomuotosi kaikkea olevaista suuremmaksi ja mielesi rauhaisaksi ja tyyneksi. Uskon, että voit hyvin ja joskus vielä liityn seuraasi, kun sen aika on.

Äiti rakastaa sinua hurjan paljon, suukkoja ja haleja. Pidä huolta isosiskosta.

Rakkaudella, 
Äiti

Surun vuosi

Tätä kirjoittaessani tasan vuosi sitten olimme juuri saaneet kuulla tähänastisen elämäni järkyttävimmät uutiset. Se oli jotain niin kauheaa, että minulla kesti hetken sisäistää mitä olin juuri kuullut. Ne sanat, se uutinen tuntui moukariniskulta vatsaan. Tuskien taival, jota tuosta hetkestä eteenpäin lähdimme taittamaan, tuntui paikoin niin vaikealta etten uskonut pystyväni siihen. Välillä luulin, että kuolen siihen kipuun. Sattui niin paljon, aina vaan sattui. Illalla kun menin nukkumaan ja aamulla kun heräsin. Mutta en kuitenkaan kuollut, vaan jatkoin elämää. Ehkä hiljaisella liekillä, mutta elin kuitenkin. Pienen tyttöni, mieheni ja myös taivaanpoikani tähden.

Toiset sanoivat, että tästä on mahdollista selvitä. Ajan kanssa kipu muuttuu kauniiksi muistoksi jota ei koskaan vaihtaisi pois. En saattanut uskoa noita sanoja, mutta nyt vuoden jälkeen huomaan että ne ovat totta. Suru on vaivihkaa keventynyt ja löysännyt otettaan, niin että hengitys kulkee keveämmin ja taakka rinnan päältä on hävinnyt.

Suru asuu kuitenkin sydämessäni ja vaikka pystyn tuntemaan onnea ja iloa, kuin varoittamatta suru vyöryy päälleni ottaen omat hetkensä. Ja silloin toivotan sen tervetulleeksi, koska poikani ja suru kuuluvat yhteen. Tiedän, että hänellä on hyvä olla, mutta se ei estä minua kaipaamasta ja toivomasta joka ikinen päivä, että asiat olisivat menneet toisin.

Vuosi sitten surin kesää, joka muuttui lempivuodenajastani surun ajanjaksoksi. Mutta ei se ole niin. Rakastan edelleen kesää ja pystyn nauttimaan auringonpaisteesta, linnunlaulusta ja vihreästä luonnosta. Samalla tuo vuodenaika antaa minulle valoisuudellaan voimaa kestää nämä päivät, jotka muistuttavat pikkuiseni poismenosta.

Toisinaan testaan tuota elämäni pahinta muistoa. Tuntuvatko ne lääkärin vuosi sitten sanomat sanat edelleen yhtä pahalta? Kyllä tuntuvat, joka kerta. Enkä usko, että se muuttuu koskaan. Sen sijaan kaikki muu elämässäni on muuttunut. Ennen niin tärkeitä ihmisiä olen joutunut hiljaa hyvästelemään, mutta onnekseni muita on astunut tilalle. Syli sen sijaan on niin kovin tyhjä. Olen joutunut harjoittamaan monenlaisia tunteita: luopumista, täyttymättömien haaveiden hyväksymistä ja kykyä sietää jatkuvaa epävarmuutta.

Reilu vuosi sitten olin aivan uskomattoman onnellinen. Minulla oli kaikki, mitä saatoin toivoa. Olin täynnä pakahduttavaa odotusta ja tuskin maltoin odottaa, että pian saisin tilaisuuden nähdä pienen poikani. Joka päivä kuvittelin miltä hänen kasvonsa näyttäisivät, yritin palauttaa mieleeni vastasyntyneen tuoksun ja silittäessäni pikkuruisia vauvanvaatteita yritin kuvitella niiden sisään pienet, heiluvat raajat.

Nyt tiedän, miltä hän näytti. Sain pitää tuota pientä olentoa sylissäni, mutta vain niin kovin lyhyen aikaa. Ja tuona hetkenäkään hän ei enää ollut siinä.

Kaipaan ja rakastan, ikuisesti.

Eteenpäin! Sanoi mummo lumessa.

Viime päivinä olen yrittänyt keskittyä täysillä siihen, minkä koen tällä hetkellä kaikista tarpeellisimmaksi eli itseni rentouttamiseen. Tämän viikon kikkakolmonen oli hieronta ja kylläpä se olikin ihanaa. Viimeksi kävin hierojalla juuri ennen äitiyslomalle jäämistä, joten siitä on todella kauan aikaa. Minusta tuntuu, että oma olotila paranee koko ajan, mutta silti viime päivinä, erityisesti iltaisin, on ollut kummaa sydämen jumputusta ja olen moneen otteeseen huomannut hengitteleväni todella nopeasti ja pinnallisesti. Minun pitää silloin todella kovasti keskittyä siihen, että saan itseni pysähtymään ja hengittämään kunnolla syvään. Mitähän ihmettä tuo oikein on? Joku esitti arveluja, että onko tämä stressi vihdoin laukeamassa ja se saa iltaa kohden aikaiseksi tuollaisia olotiloja. Toivottavasti mieluummin noin päin!

Pientä Enkelipoikaani olen ajatellut usein ja paljon. Olen yrittänyt sovittaa mieleeni "Vauva kuoli"-ajatusta, ja välillä tuntuu, että se ei vaan sovi sinne, ei sitten millään. Niinkuin tunkisi liian pientä kenkää väärään jalkaan. Mahdoton ajatus, kun vauvat ei vaan kuole. Sitten taas toisina hetkinä olenkin yhtäkkiä sovinnossa tuon ajatuksen kanssa. Vauvani maallinen olemus lepää hautausmaalla ja sielu taivaassa. Otan ajatuksen vastaan, laitan sen sopimaan ja hyväksyn.

Tunnen menneeni tämän syksyn aikana roimasti eteenpäin, mutta silti olen koko ajan ihan auki ja vereslihalla. Kaikki hyvä ja paha uppoaa minuun niinkuin suonsilmäkkeeseen. Olen vastaanottavaa maaperää ihan kaikelle. Konkreettinen esimerkki siitä viime perjantailta. Iltamyöhään istuskelin vielä tietokoneella ja selailin Iltalehden uutisia, kunnes yhtäkkiä verkkokalvoille pompsahti eräs uutinen lapseen kohdistuneesta julmasta ja kohtalokkaasta väkivallasta. Pakotin itseni ohittamaan sen nopeasti ja jatkoin muiden uutisten lukemista. Mutta oli ihan pakko saada tietää, joten palasin takaisin ja luin jutun sanasta sanaan. Se oli jotain niin kauheaa, että vollotin silmät päästäni enkä voinut ajatella muuta kuin tuota viatonta lapsiparkaa. Järkevä ihminen ei olisi lukenut sitä ollenkaan, mutta en voinut muutakaan.

Lisäksi pään alkaa täyttää tulevaisuuden suunnittelu. Meidän olisi tehtävä joitain isoja päätöksiä elämästämme, ja siihen olennaisena osana liittyy työhönpaluu. Tiedän, että sen aika ei ole ihan vielä, mutta ahdistavalta tuntuu kun ensi viikolla pitää taas mennä työterveyslääkärille anomaan jatkoaikaa. Toivon, että hän voisi kirjoittaa suoraan loppuvuoden sairauslomaa, mutta se on epätodennäköistä sillä tähänastinenkin on tullut pätkissä. Olen kuitenkin aika varma siitä, että työkykyisyys alkaa häämöttää jossain lähitulevaisuudessa sillä ajatus töihinmenosta ei tunnu enää ihan niin kamalalta. Silti tämä kaikki vielä lievästi ahdistaa, sillä aikaa ei ole enää loputtomasti. Toipumiselle on ikäänkuin henkinen takaraja.

Riemua olen repinut hyvin pienistä asioista. Tänään on menossa kierron 27. päivä ja sekös minua ilahduttaa! Ehkä outoa iloita siitä että kuukautiset alkavat minä päivänä tahansa, mutta minulle se edustaa kehon toiminnan normalisoitumista ja lisääntyvää toivoa siitä, että ehkä pian minulla olisikin taas edellytyksiä raskautua. Tämä on selkeästi synnytyksen jälkeen kaikista pisin kierto ja lähentelee synnytystä edeltäviä aikoja, jolloin normaali kierron mitta oli 28-30 päivää. Sinänsä outoa kylläkin, että se tapahtui samassa kierrossa kun hoito jouduttiin keskeyttämään, mutta luultavasti sekin osoittaa, että keho palautuu vaiheittain. Mitään osa-aluetta ei voi nopeuttaa.

Kuun loppupuolella meillä on aika julkisen puolen lapsettomuuspolille. Juuri siihen aikaan seuraavan kierron pitäisi olla lähentelemässä puoliväliä, mikä tarkoittaa sitä että kyseisessä kierrossa ei enää mitään pysty tekemään ja seuraava kierto menee ohi joulun takia. Käsittääkseni mikään klinikka ei tee joulun aikaan toimenpiteitä. Toisaalta meidän alkuperäinen suositushan oli, että nyt on syytä pitää muutaman kuukauden yritystauko, joten sikäli emme ole menettämässä mitään. Olisin vain niin mahdottoman kovasti toivonut, että töihin palatessa olisin jo raskaana, jotta vauvaton töihinpaluu ei tuntuisi niin raskaalta...

Pyhäinpäivänä

Pieni enkelipoikani,

käytkö nukkumaan pehmoisten pilvien päälle?

Vedätkö peitoksesi aamun usvaa?

Kun ylös katson, näenkö sinut siellä,

olethan vapaa, etkä tunne meidän tuskaa.

Lämmitteletkö säteissä auringon?

Entä kylvetkö sadepisaroissa?

Tahdon uskoa, on sinun hyvä olla,

vaikka en sua näe, et silti ole poissa.

Lasketko pitkin sateenkaarta?

Kisaatko kanssa tähdenlennon?

Tiedän, enkelit sinusta huolen pitää,

puhallan ilmaan suukon hennon.

Ratsastatko villejä aaltoja pitkin?

Leikitkö seassa puuskaisen tuulen?

"Joskus me vielä kohdataan, äiti",

kun kuiskaat, sen rakkaani, kuulen.

Pettymyksen jälkeen

Kulunut viikko on ollut raskas ja pettymyksen tunteiden kyllästämä. Viime perjantain uutiset hoidon epäonnistumisesta ja tauon tarpeellisuudesta veivät minut takaisin pohjamutiin, hyvin lähelle niitä tuntemuksia joiden keskellä olin heinä- ja elokuussa kun Enkelipoika oli juuri menehtynyt. Itkin koko viikonlopun ja maanantaina, kun olin käynyt klinikalla saamassa viimeisen varmistuksen hoidon keskeyttämisestä, makasin ja nukuin koko päivän sängyssä.

Toimintakykyni palaili sen jälkeen hiljalleen, mutta fiilikset ovat aika apaattiset ja yleinen mieliala täysin negatiivinen. En pysty näkemään hyvää juuri missään ja aiemmin orastavat toiveikkuuden tunteet ovat kadonneet.

Olen oivaltanut, että Enkelipojan raskaus ja uuden raskauden pakottava tarve ovat kietoutuneet päässäni käytännössä samaksi asiaksi. Todellisuudessahan ne ovat kaksi täysin eri asiaa, mutta mieleni uskoo, että vain uusi raskaus voi minut tältä surulta pelastaa. Tosiasiassa näin ei varmasti käy, mutta uskon raskauden kuitenkin helpottavan surua ja ennen kaikkea antavan sitä kaivattua varmuutta elämän jatkumisesta, sekä uskoa siitä, että jonain päivänä voin ehkä taas olla onnellinen. Uuden raskauden pakonomainen tavoittelu on kuitenkin selvästi vienyt sijaa surutyöltä. Siihen on takuulla vaikuttanut myös lapsettomuuden tuska, joka on aivan uudella tavalla herännyt henkiin nyt kun olen taas keskellä sitä samaa epätoivoista yrittämistä jolle ei loppua näy.

Terapeuttini on yrittänyt saada minua uskomaan, että tämä tauko voi olla hyväkin asia, sillä tänä aikana minun on mahdollista keskittyä pelkästään Enkelipoikaan ja surra surua pois. Lisäksi nyt on tilaisuus hoitaa itseäni, niin että keho alkaisi hiljalleen rentoutua kovasta stressistä, ja tarpeellisen tauon jälkeen se olisikin valmis vastaanottamaan uuden raskauden. Näin asia varmasti onkin, mutta sitä on todella vaikea hyväksyä. Niinkuin olen aiemminkin kirjoittanut, jokainen kuukausi uutta raskautta odottaen tuntuu liian pitkältä.

Aiemmat käynnit olivat toisella lääkärillä, mutta kun vihdoin pääsin oman lääkärini kanssa juttusille, hän suositteli odottelua ainakin vuodenvaihteeseen saakka. Sillä välin on suositeltavaa käydä akupunktiossa ja tehdä kaikkia sellaisia asioita, jotka tuottavat mielihyvää ja saavat minua rentoutumaan. Yksi asia kuitenkin löytyi, jota voin tässä odotellessa tehdä, mikä hieman helpotti ahdistusta tämän odotusajan pituudesta: voin käyttää Clomifenia kahdessa seuraavassa kierrossa, sillä ne tukevat omaa kiertoa ja ovulaatiota. Tuskin ne minua raskaaksi saavat, mutta jos niistä apua on, niin aion ehdottomasti kokeilla niitä.

Huomenna on pyhäinpäivä, jolloin muistetaan kuolleita. Silloin pikkuiseni saa haudalleen oman Halloween-pallon ja kynttilämeren. Mieluummin kuitenkin puristaisin pienen rakkaani syliin ja veisin omaan kotiin, sen sijaan että joudun käymään häntä hautausmaalla tervehtimässä....

Tuhansia suukkoja taivaaseen, kulta.

Nainen, jonka autossa on hautausmaakassi

Syksy. Se vuodenajoista viheliäisin on täällä. Olisin nähnyt itseni tänä syksynä niin helposti maailman onnellisimpana, käpertyen sohvannurkkaan viltin ja vauvan kanssa pitkien imetyssessioiden merkeissä. Sen sijaan vietän aikaani hautausmaalla käyden ja piikittäen hormoneita itseeni.

Minusta tulikin nainen, jonka autossa on hautausmaakassi.

Viime aikoina minua on ruvennut harmittamaan, että Enkelipojan haudalla ei käy kukaan muu kuin meidän perhe ja isovanhemmat. Olisi ihanaa, jos joku ystävä tai sukulainen tahtoisi käydä siellä myös. Pyytäisi vaikka menemään yhdessä, tai ihan vaan omia aikojaan. Että haudalle ilmestyisi kynttilä jonkun muun toimesta. Se symbolisoisi sitä, että Enkelipoikaa ei ole unohdettu tämän kolmen kuukauden jälkeen, ja että hänen poismenonsa merkitsee jotain myös muille.

Mutta kukaan ei kysy, eikä käy. Enkä minä tohdi vaivata ketään.

Eilen kun rupesimme piikittämään Orgalutrania, löysin kaapista meidän "piikityspussukan". Klinikalta saatu toilettilaukku, jonka sisällä on erinäisiä ruiskuja, ohjeita, desinfiointilappusia sekä riskijäteastia neulanterille. Tuo hemmetin ruiskupurkki on ollut siellä samassa paikassa jo 3,5 vuotta, siitä asti kun sinne ruvettiin keräämään jämäteriä Sintin hoidosta alkaen. Enkelipojan hoidon alkaessa "löysin" tuon saman purkin uudestaan ja ilahduin, tämäpä kätevää kun en heittänytkään sitä pois. Senkin jälkeen oli tarkoitus, mutta plussatestin myötä taisin haluta unohtaa kaikki hoitoihin liittyvät asiat ja törppö hautautui jälleen vaatehuoneen perukoille. Eilen kun huomasin jälleen tuon saman purkin, alkoi pelkästään suututtaa. Jäikö se sinne kerjäämään uutta käyttökertaa, jota ei pitänyt koskaan tulla? Tällä kertaa vien sen omakätisesti apteekkiin heti kun viimeinen piikki on pistetty. Hus pois meiltä kaikki pahanilmanlinnut.

Vietän parhaillaan viimeisiä äitiyslomapäiviä. Pian joudun lääkäriin pyytämään sairauslomaa ja syyllisyys on pilvenpiirtäjän korkuinen. Minä sairaslomalla - olenko varmasti tarpeeksi huonossa kunnossa, uskotaanko minua? Häpeä ja epäusko. Tähän on tultu.

Mutta silti, uskon että jonain päivänä tulen voimaan paremmin. Sain siitä ensimmäisen merkin törmätessäni äskettäin erääseen tuttavaan, joka käveli minua vastaan maha erittäin tukevasti pystyssä. Toki mahassa muljahti ikävästi, mutta ensimmäistä kertaa onnittelin raskaanaolevaa aidosti ilman taustalla jyskyttäviä negatiivisia ajatuksia. Maailma ei pyöri pelkästään minun suruni ympärillä. Ihmisille tapahtuu hyviäkin asioita, ja ehkä jonain päivänä minä olen yksi heistä.

Se elämä, joka minun piti saada

Eilen ajatus tuli. Minulle riittää! Olen kärsinyt lapsen menettäneen tuskaa ihan tarpeeksi. Kohta kolme kuukautta olen itkenyt ja surrut, enkä jaksa enää, en halua enää. Ottakaa se pois! I'm done, finito, fertig.

Haluan takaisin sen elämän, joka minun piti saada. Haluan onnentunteita, vaaleansinisiä unelmia ja pehmoisia vauvanvaatteita. Tahdon elämän, josta tiedän mihin suuntaan se johdattaa. Sellaisen tavallisen, missä on sopivasti kaikkea, iloa ja surua eikä niin, että surun puolelta vaakakuppi rysähtää pöydästä läpi. Mutta ennen kaikkea minä tahdon sen pikkuisen poikani, jota yhdeksän kuukautta sisälläni kannoin. Haluan sen saman pienen pojan, enkä yhtään ketään muuta. Tahdon, että ne kasvot, jotka syntymähetkellä olivat edessäni niin mykkinä, heräävät eloon. Että ne pienet silmät vihdoin avautuisivat ja katsoisivat minuun. Että saisin hoitaa tuota pientä olentoa, kunnes se ei enää hoitoa kaipaa. Haluan puristaa sitä pientä vauvanvartaloa omaani vasten, tietää että hän on siinä aina.

Kuulitteko? Minulle riittää jo! Haluan takaisin entisen elämäni, en minä tällaista pyytänyt. En voi olla tämä ihminen. En halua olla tämä ihminen.

Sydämen lapsi

Sinä olit aivan erityinen poika.

Et saanut alkuasi takkatulen loimussa tai lauantaisaunan jälkeen pari viilentävää saunajuomaa nauttineena. Sen sijaan elämäsi ensi hetket luotiin petrimaljalla laboratorion kovien lamppujen alla. Sillä hetkellä isi ja äiti olivat sinusta monien kilometrien päässä.

Ehkä siitä syystä olit meille niin kovin rakas jo silloin. Kun toiset olisivat nimittäneet sinua alkioksi, meille olit jo vauva. Meidän oma pieni rakas vauvanalku.

Et tiedäkään, kuinka paljon kyyneliä ja surua vaadittiin siihen hetkeen, jotta vihdoin alkaisit elää sisälläni. Mutta sinä tarrasit kiinni lujaa, ja asetuit taloksi. Hiljalleen vartuit isommaksi ja isommaksi, kunnes pääsin vihdoin nauttimaan villeistä liikkeistäsi ja potkuista. Toisinaan toinen käteni oli kuin liimattu vatsan päälle, koska kaipasin yhteyttä kanssasi.

Olen siitä onnekas, että sinä elät edelleen minussa. Olet vain vaihtanut paikkaa vatsasta sydämeeni.

Sinä olet aivan erityinen poika.

Blogin 500. postaus

Tämä kirjoittamani teksti on blogin 500. postaus, eräänlainen merkkipäivä siis. Paljon olen mietiskellyt tämän blogin sijaa elämässäni, toisinaan olen kirjoitellut enemmän, toisinaan vähemmän. Silloin neljä vuotta sitten kun tämän aloitin, en tosiaankaan arvannut mitä kaikkia teemoja tulisin tulevaisuudessa käsittelemään. Onneksi niin. Aloitin kirjoittamisen onnellisena, intoa puhkuen sillä olin syöksymässä kohti sellaista elämän osa-aluetta, josta olin niin pitkään haaveillut. Ja nyt, neljä vuotta myöhemmin, saldona on ihana tytär, kallis Enkelipoikani, keskenmeno, lapsettomuusdiagnoosi ja lukemattomia hedelmällisyyshoitoja.

Viime aikoina olen hiljalleen mietiskellyt, että pitäisikö Haikaran Jalanjäljillä-blogi kuopata kokonaan ja aloittaa puhtaalta pöydältä. En enää tunnista itseäni vanhoista kirjoituksista. Samoin olen leikitellyt ajatuksella, että raottaisinko sittenkin vähän tätä anonyymiteettiäni, jota olen niin tarkoin varjellut. Olen kuitenkin suoltanut tänne sellaisia asioita, joita en välttämättä tahtoisi kavereiden ja sukulaisten tietoon saattaa...asia jääköön edelleen pohdintaan.

Näin "merkkipäivän" kunniaksi haluaisin kiittää blogin lukijoita, niin alusta asti mukana seuranneita kuin uudempiakin tapauksia. Olen saanut valtavasti tukea niin lapsettomuusasioihin kuin lapsiperheen arkeen. Ylivoimaisesti tärkein ajanjakso koitti kuitenkin tuona aurinkoisena heinäkuun ensimmäisenä viikonloppuna, reilut kaksi kuukautta sitten, kun iloisten perheuutisten sijaan jouduinkin kirjoittamaan elämäni raskaimmasta menetyksestä, Enkelipojan kuolemasta. Todennäköisesti en pysty edes tarpeeksi hyvin kuvailemaan, kuinka tärkeitä kaikki ne lähettämänne kommentit, runot, laulunsanat olivat. Puhelin kädessä makasin sairaalan sängyllä, luin ja itkin.

Tämä kuulostaa luultavasti kornilta, mutta sanon sen silti. Synkimpinä ja pimeimpinä hetkinä siellä sairaalan pedillä, kun uskoin etten ikinä selviä tästä kaikesta hengistä, ja ajattelin olevani maailman yksinäisin ja tuskaisin ihminen, kuvittelin mielessäni kaikki ne ihmiset jotka olivat osoittaneet meille myötätuntoa. Ystävät, sukulaiset, työtoverit, blogin lukijat ympäri maata. Ajattelin kaikkia niitä lämpimiä ajatuksia ja se antoi minulle valtavasti voimaa jaksaa. En ole ikinä uskonut mihinkään huuhaaseen, mutta olen ihan varma, että tuolloin se positiivinen energia tavoitti minut. Kiitos siis kaikesta tuesta. Koin, että en surrut yksin.

Alkushokin jälkeen toipumistani on edesauttanut kirjoittaminen, sitä kautta tämän pään sisällä vellovan mustan purkaminen. Kuka tietää, ehkä jonain päivänä nämä ajatukseni löytävät myös jonkin toisen olomuodon kun tarpeeksi aikaa on kulunut.

Lukijoiden lisäksi tämä postaus on omistettu lapsukaisilleni, Neiti S:lle ja taivaan pojalleni. Olen silti kahden lapsen äiti, aina ja ikuisesti, vaikka kotona heitä onkin vain yksi.

Haudalla

Hei pikkuiseni,

tänään kävin taas haudalla sinua tervehtimässä. Toin sinulle kynttilän ja lyhdyn, tästä lähtien palava liekki saa olla aina muistuttamassa sinua siitä, ettemme ikinä unohda. 

Tänään mietin, että minkähän ikäinen sinä nyt olisit, jos olisit saanut syntyä elävänä. Seitsemän viikkoa sitten sinä synnyit, mutta jos olisit saanut itse päättää, olisit varmaan saapunut myöhässä kuten isosiskosikin. Ehkä olisit vasta viisiviikkoinen, ihan pieni rääpäle vielä. Varmaan olisit kuitenkin saanut vähän enemmän lihaakin luidesi ympärille, ehkä olisit syntyessäsi ollut ainakin 3,5-kiloinen, mutta siltikin kamalan pieni verrattuna isosiskoon.

Seuraisit varmaan tiiviisti katsettani ja luultavasti hymyilisitkin jo äidille. Vaippaa vaihdettaessa saattaisit jo huiskia kovasti käsillä ja jaloilla, tai sitten se onkin vasta vähän isompien vauvojen hommaa, ja äiti muistaa väärin. Siitä on jo niin kauan kun isosisko oli niin pieni.

Mutta yhdestä asiasta olen ihan varma: meillä olisi ollut niin mukavaa yhdessä. Kyllähän äiti tietysti olisi ollut väsynyt, ja vähän valittanutkin siitä, sekä alituisesta pyykkäämisestä. Mutta oikeasti äiti olisi miettinyt joka päivä, kuinka onnellinen hän on sinusta, pienestä pojastaan. Kuinka asiat eivät voisi olla paremmin. Ja äiti olisi sanonut joka päivä, kuinka rakastaa.

Lentosuukkoja sinne taivaaseen, kulta pieni.

Äiti

Elefantti huoneessa

Tänään vietimme aikaa sellaisessa seurassa, jossa osa ihmisistä oli nähnyt minut viimeisillään raskaana. Koko ajan skannasin katseillani ihmisiä, onko tuttuja ja kuka mahdollisesti tulee kysymään.

Kysyjä: "Heii, joko vauva on syntynyt"
Minä: "Joo..."
Kysyjä: "Onneksi olkoon! Kumpi teille tuli?"
Minä: "No, itse asiassa, se vauva kuoli".

Vauva kuoli. Vauvakuoli. Vauva kuoli! (Niinkuin Neiti S rallatteli pari viikkoa sitten)

Mutta kun ei vauvojen pitäisi kuolla, noin vain. Ei nykyajan Suomessa!

Mikä ero näissä kahdessa sanaparissa:
Meillä on vauva.
Vauva kuoli.

Miten on mahdollista, että juuri meidän pieni meni kuolemaan? En yhtään osannut aavistaa, en varautua. Pienet vauvanvaatteet valmiiksi viikattuna kaapissa ja kasa vaaleansinisiä ja vihreitä tutteja hyllyllä odottamassa. 

Vaikka niille joku päivä saataisiin käyttäjä, ei se koskaan ole se, jolle ne alunperin oli tarkoitettu. 

Ja vastauksena ensimmäiseen, kukaan ei kysynyt. Ihan niinkuin muutama meidän naapureistakaan ei ole. Tiesivät kyllä erittäin hyvin, että olin raskaana, ja nyt ovat ihan muina miehinä vaikka ei ole mahaa eikä vauvaa. Miten he oikein selittävät vauvan katoamisen? Onko helpompaa sulkea silmät ja teeskennellä, että mitään ei ole tapahtunut kuin kysyä suoraan?

Siltikin, vaikka vauvakuoli on paha, kamala vastaus niin silti sanon sen mieluummin ääneen, kuin hymistelen joukon mukana leikkien että huoneessa ei ole elefanttia. Se oli sentään meidän vauva.

Kuukausi sitten

Rakas Enkelipoika,

tasan kuukausi sitten sinä synnyit ja pitelin sinua sylissäni, juuri näinä hetkinä. Vuorotellen olit minun sylissäni, vuorotellen isillä. Kumpikin halusimme pidellä sinua niin paljon kuin mahdollista, sillä enempää hetkiä emme kanssasi saisi.

Olimme odottaneet sinua niin kovasti, ja vaikka tuo hetki oli yksi elämäni vaikeimmista, oli se samalla yksi kauneimmista. Olithan oma lapseni, jota olin sisälläni 9 kuukautta kantanut. Sydämesi oli lakannut sykkimästä ja tiesin etten saisi koskaan nähdä silmiesi tuiketta, mutta ikiuneen nukahtaneenakin olit äidille maailman kaunein vauva.

Toivottavasti sinulla on nyt hyvä olla. Pidäthän huolta isistä, äidistä ja isosiskosta. Meillä kaikilla on sinua tosi kova ikävä.

Rakkaudella,

Äiti

Hymyile, äiti...

Tänään pitelin sylissäni vauvaa. Ei se mikään vastasyntynyt ollut, mutta vauva kuitenkin. Vähätukkainen nappisilmä, kaksihampainen hymyilijä. Sen enempiä ajattelematta kaappasin pikkuisen syliini, eikä se edes tuntunut pahalta. Tuntui luonnolliselta, sillä olisihan sylissäni pitänyt viihtyä jo kohta kuukauden päivät muuan pitkäkoipinen poikalapsi.

Nostelin tuota pientä ilmaan, ja se nauroi. Nauroi niin, että meinasi tikahtua. Ja minä nauroin takaisin. Vähän väliä se palasi takaisin ja pikkuihmisen päättäväisyydellä kampesi itsensä syliini uudestaan ja uudestaan, kuin sanoakseen että tätä lisää.

Vauva, joka ei tavallisesti ollenkaan tee tuttavuutta vieraampien ihmisten kanssa.

Illalla annoin ajatuksen tulla. Oliko asialla Enkelipoikani, joka vauvojenkielellä kävi hiljaa kuiskaamassa toisen korvaan, lohduta minun äitiäni. Houkuttele minun surullisen äitini huulilta hymy, anna vauvaterapiaa lohduttomalle. 

Ja surullinen äiti hymyili, ja nauroi. Ja muisteli omaa Enkelipoikaansa, jota sai pidellä niin kovin vähän aikaa.

Onnellinen Enkelipoika

Vietimme hetken aikaa hyvien ystävien hoivissa, ja muutaman päivän ajan elämä tuntui taas elämisen arvoiselta. Oli ihana paeta vähäksi aikaa "normaalin elämän kuplaan", sinne mihin meidän kodilla ei ole asiaa. Oma kotimme on turvan lähde, mutta myös kaiken pahan ja surun jatkuva muistuttaja. Esillä on valokuvia, Enkelipojalle tarkoitettuja vaatteita, kortteja. Kotona ei voi vain sulkea silmiään ja leikkiä hetken aikaa, että mitään pahaa ei tapahtunutkaan.

Enkä minä Enkelipojan muistoa halua paetakaan. Mutta hetkittäin tarvitsen taukoa tästä jatkuvasta suremisesta. Se on kuluttavaa, uuvuttavaa, ja....niin surullista.

En minä aiemmin koskaan tiennytkään tällaisesta tuskasta. Siitä, joka ei mene pois, vaikka mitä tekee. Se saattaa väistyä hetkeksi, antaa tilaa kunnes luulet että olosi alkaa helpottua. Mutta se väistyi vain palatakseen taas uudestaan ja ehkä jopa entistä vahvempana. Noina hetkinä sydäntä puristaa, vatsassa on kuvottava tunne ja kyyneliä tulee niin paljon, että ihmettelet mistä niitä aina vaan riittää lisää. Illat ovat synkkiä, mutta eivät aamutkaan hyviä ole.

Toisinaan naurat ääneen, ja ihmettelet kenestä tuo ääni oikein tuli. Minustako, todella?

Ja aina, ihan joka oven takana kolkuttelee syyllisyys.

Syyllisyys siitä, että ruokahalu palasi - nautitko ruoasta, vaikka lapsesi kuoli alle kuukausi sitten?
Siitä, että omasta mielestäsi olet liian toimintakykyinen, vaikka sinun pitäisi olla alati Sureva Äiti.
Siitä, että esikoinen ei saa sitä äitiä, jonka ansaitsisi, vaan tämän surevan ihmisraunion.
Siitä, että suunnittelen uutta raskautta - miten ylipäätään kykenen suunnittelemaan yhtään mitään?
Siitä, että Enkelipojan valokuvien katsominen aiheuttaa ahdistusta, ei helpotusta.

Mutta silloin tällöin on myös pieniä lohdun hetkiä. Joskus juuri ne oikeat sanat tulevat yllättäviltä tahoilta. Eräs kauas pois muuttanut, nykyään etäiseksi jäänyt perhetuttava kirjoitti näin:

"...Koska kerroit hänen olleen terve, uskon että hänellä oli erittäin onnellinen elämä kanssasi. Se jäi vain lyhyeksi. Hän kuunteli sinun sydämenlyöntejäsi, sinun ääntäsi, isin ääntä ja isosiskonsa juttelua jatkuvasti siellä kohdun mukavassa lämmössä, ilman huolenhäivää..."

(katkelma kirjeestä käännetty suomeksi)

Tuo ajatus lohdutti suunnattomasti. Ajatus siitä, että pieni poikani eli kaikesta huolimatta elämänsä onnellisena. Ja hän sai nauttia äidin silityksistä joka päivä, tosin masunahkan lävitse, mutta kuitenkin.  Ja hän tiesi, että häntä rakastettiin todella paljon.

Me olisimme pitäneet sinusta niin hyvää huolta.

Enkelipojan synnytyskertomus

Tänään maailman rakkaimman pikkupojan syntymästä on kulunut tasan kolme viikkoa. Aluksi ajattelin kirjoittaa hyvin neutraalin synnytyskertomuksen, ikäänkuin meille olisi syntynytkin elävä vauva, mutta päivien kuluessa se ajatus rupesi tuntumaan kauhealta. Luonteestaan huolimatta synnytys oli kaunis kokemus ja jos en kirjoittaisi tätä tarinaa juuri niinkuin se tapahtui, kokisin tekeväni väärin.

* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * *

Vajaan kahden vuorokauden käynnistelyn jälkeen synnytys alkoi vihdoin varhain aamulla. Heräsin aamulla joskus puoli seitsemän aikaan, kerrankin hieman levänneen oloisena sillä illalla olin ottanut rauhoittavan lääkkeen. Aamuyöllä olin tuntenut hämärästi unen läpi joitain tuikkaisuja kohdunsuun tienoilla, mutta kuitenkin niin kevyitä että olin pystynyt niistä huolimatta jatkamaan unia. Nousin ylös, kävin wc:ssä ja melkein samantien huomasin supistelujen tulevan 15 minuutin välein. Kävin sanomassa asiasta hoitajille ja sovimme, että seurataan tilannetta ja jos väli ei tuosta tihene, minulle tarjoillaan vielä aamupalaa. Synnytyksen käynnistyttyä sitä ei enää saisi.

Palattuani takaisin huoneeseen mieskin heräsi ja kerroin, että nyt alkaa tapahtua. Pyysin häntä kellottamaan supistuksia, sillä todella nopeasti niiden väli tiheni ja voimakkuus tehostui niin, etten enää pystynyt keskittymään ajankuluun. Pari ensimmäistä supistusta tulivat 15 minuutin välein, seuraavat pari 10 minuutin välein, pian 7 minuutin välein ja kohta 3-4 minuutin välein. Klo 8 tienoilla lääkäri saapui osastolle, tutki minut ja totesi että kohdunsuu oli jo 4-5 cm auki. (Kyseinen lääkäri oli muuten koko tähänastisesta henkilökunnasta kaikista töykein, huoneeseen saavuttua hän ei edes katsonut minua silmiin saati kunnolla tervehtinyt, osanotoista puhumattakaan. Ensimmäiseksi hän ryhtyi vain etsimään tutkimushansikkaita.) Itse sitten kysyin, että kai sitä nyt jo pääsisi synnytyssaliin kun tämä näin vauhdilla etenee.

Tässä vaiheessa supistuksia tuli jo 1-2 minuutin välein, ellei tiheämminkin. Olin helpottunut, että synnytys eteni mutta osaksi myös kauhuissani kun kaikki tapahtui niin nopeasti. Pääsin samantien lähtemään synnytyssaliin ja matka oli ihan yhtä hidas kuin viimeksikin. Kerran minuutissa tarrasin kiinni lähimpään huonekaluun puhaltelemaan pahimpien kipujen ajaksi. Mielestäni kipu oli jonkin verran erilaista kuin Sintistä, silloin muistelen että koko ajan jomotti tuskaisasti alaselkää mutta tämän kivun paikansin lähinnä kohdunsuulle.

Itse kivun sietäminen oli helppoa. En tiedä johtuiko se kaikesta siitä sisäisestä tuskasta, jossa olin joutunut edelliset kaksi päivää kieriskelemään, mutta fyysinen särky oli paljon helpompi ottaa vastaan. Lisäksi olin kai helpottunut siitä, että vihdoin jotain tapahtui, mikä pakotti laittamaan surun ja tuskan hetkeksi sivuun.

Synnytyssaliin pääsin puoli yhdeksän maissa ja pian sinne tuli kätilömme, joka käveli suoraan halaamaan. Hän kertoi kuinka kamalan pahoillaan oli, ja kuinka tekisi kaikkensa auttaakseen minua mahdollisimman paljon. Sen hän kyllä tekikin, enkä tiedä kuinka olisin selvinnyt synnytyksestä ilman tätä ihanaa, empaattista ihmistä.

Salissa ollessa tunsin tietysti kipua ja luulen, että toisenlaisissa olosuhteissa olisin saattanut kokeilla synnytystä ilman lääkkeellistä kivunlievitystä, mutta tässä tilanteessa en uskaltanut olla ottamatta sitä vastaan. Anestesialääkäri tuli välittömästi ja laittoi spinaalin. Se rupesi heti vaikuttamaan ja kaikki kivut käytännössä katosivat pois. Palelin, ja kätilö toi minulle lämpöpeiton. Eräs tärkeä osa-alue, eli vauvan voinnin seuraaminen suorastaan loisti poissaolollaan. Tunsin syvää surua siitä, että vihdoinkin olin päässyt tähän odottamaani tilanteeseen eli synnytyssalin pöydälle, mutta palkkiotani - elävää vauvaa - ei siitä minulle suotaisi.

Supistukset vaimenivat spinaalin johdosta jonkin verran, joten kätilö antoi minulle varovasti oksitosiinia, ihan kuten Sintistäkin epiduraalin jälkeen. Todella nopeasti olin auennut kokonaan. Kätilö totesi että vauva on kuitenkin vielä aika ylhäällä, joten saisin ruveta tekemään kevyitä passiivisia ponnistuksia aina kun tunsin supistuksen tulevan. Makasin kyljelläni ja totuttelin ponnistamaan.

Pian sai kehotuksen kääntyä selälleni ja alkaa ponnistamaan tosissani. Vauva rupesi heti etenemään synnytyskanavassa. Juuri kun urakkani alkoi lähennellä loppuaan, spinaalin vaikutus alkoi haihtua. Kaikki eteni kuin täydellisen synnytyskäsikirjoituksen mukaan - paitsi että vauvani oli kuollut. 20 minuutin ponnistamisen jälkeen syntyi täydellisen kaunis Enkelipoikamme ja hänet nostettiin heti syliini. Hän oli niin valmis, niin täydellinen, mutta nuo pienet silmät eivät aukeaisi koskaan tässä maailmassa. Synnytyssalin luonnoton hiljaisuus täyttyi äidin itkulla, väärän ihmisen itkulla.

"Voi rakas pikkuinen, mikset voisi vain hengittää?" Muistan sanoneeni. "Hengittäisit nyt" Ja tietysti tiesin, ettei se ollut mahdollista.

Silittelin pieniä sormia, pehmoisia poskia ja tuuheaa tukkaa. Halusin tuntea nuo pikkuiset sormet omieni ympärillä, mutta ne eivät vastanneet otteeseeni. Lämpöisenä ja velttona hän makasi kehoani vasten. Rakas poikani, elämä hänestä jo paenneena. Itkien sivelin noita samoja piirteitä, jotka tunnistin 2,5-vuotta sitten isosiskossaan, samoin vastasyntyneenä sylissäni. Isosisko ja pikkuveli, jotka eivät koskaan saisi varttua yhdessä.

Enkelipoika kapaloitiin ja sitten hänen sai syliinsä myös isä. Otimme lukemattomia valokuvia, kerroimme lapsellemme miten paljon häntä rakastimme. Luin hänelle muutaman tärkeimmän runon, jotka olin viikonlopun aikana löytänyt. Sairaalapastori saapui ja pidimme siunaustilaisuuden siellä synnytyssalissa, eikä kellään meistä ollut kuivia silmiä tuolla hetkellä.

Papin lähdettyä sylittelimme vielä aikamme. Noin puolentoista tunnin jälkeen tunsimme rauhaa. Suukot oli annettu, kasvonpiirteet oli painettu muistiin syvälle sydämeen, kaikki oli sanottu ja pienokaisemme fyysinen olemus oli aika luovuttaa eteenpäin. Kätilö vei hänet pois ja toi meille vielä tuomisina käden ja jalanjäljet sekä hiustupsun, rakkaat aarteemme mitä vauvastamme on jäljellä.

Synnytyksestä sain n. 10 tikkiä ja tyhjän sylin. Illalla pääsin kotiin, omaan surupesäämme.

Eka kertoja

Tänään totesin miehelle, että taidan olla siinä suremisen vaiheessa, että alan vihdoin hyväksyä tapahtuneen. Sairaalassa aluksi kielsin kaiken ja pian siirryin siihen tilaan, että aina kun "muistin" Enkelipojan menehtyneen, purskahdin lohduttomaan itkuun ja hoin, kuinka epäreilua tämä kaikki on. Ja lukemattomia kertoja päivässä, uudestaan ja uudestaan.

Eilen oli ensimmäinen päivä kun en itkenyt yhtään. 18 päivää tapahtuneesta ja nytkö kyyneleeni jo kuivuivat! En tiedä sitten montako litraa niitä voi väsymättä vuodattaa, mutta sekin tuntuisi tavallaan helpommalta kun tämä hiljainen ja raskas sydämeeni asettunut suru. Tuntuu tyhjältä. Kaipaan ja ikävöin aivan loputtomasti.

Eilen sanoin sen ääneen: "En saa koskaan enää puristaa poikaani syliin, en koskaan". Olen vihdoin lopullisesti ymmärtänyt sen, ja nyt joudun elämään tiedon kanssa koko loppuelämäni. Saattaa tulla toisia vauvoja, mutta tätä ainutkertaista pientä Enkelipoikaa en saa ikinä takaisin. Jos voin jostain tuntea tyytyväisyyttä, niin siitä että olin mukana kaikissa hänen viimeisissä maanpäällisissä hetkissään, missä voin: sairaalassa sylittelimme, otimme paljon valokuvia, suukottelimme ja kerroimme kuinka rakas hän meille oli ollut ja oli edelleen. Valitsimme kauniin arkun, järjestimme surustamme huolimatta mahdollisimman kauniit hautajaiset, puimme pikkuisemme omin käsin ja saattelimme haudan lepoon. Muuta äiti ei hyväksesi voinut tehdä, kultaseni.

Elämässä tuntuu koko ajan tulevan vastaan niitä "eka kertoja". Jotkut tuntuvat vaikeammilta kuin toiset. Tässä iso liuta pelkästään eiliseltä:
- ajoin ensimmäistä kertaa tapahtuneen jälkeen autolla
- kävin yksin kaupassa ja ylipäätään olin hetken aikaa yksin (selvisin!)
- makasin mahallani (eka kertaa reilusti yli 9 kk:teen)
- olin kokonaisen päivän itkemättä

On pakko mennä eteenpäin, vaikka tuntuu että haluaisin tarrata kynsin ja hampain kiinni onnellisiin aikoihin ja niiden muistoihin. En voi vaihtaa tätä pyyhettä sillä laitoin sen esille kun kaikki oli vielä hyvin. Lakkasin varpaankynnet ennen tätä kaikkea, mitä ihmeellisimpiin asentoihin vääntäytyneenä että se ylipäätään onnistui. En siis poista sitä ikinä. Näitä teitä pitkin olisin kävellyt vauvan kanssa joka päivä, nyt kävelen yksin.

Vatsani on melkein kokonaan kadonnut. Sen katoaminen surettaa, vaikka tyhjän kummun omistamisen ei pitäisi lohduttaa millään tavalla. Raskauskilot katoavat valonnopeudella ja nyt tuntuu tyhjänpäiväiseltä, kuinka paljon aikaa raskausaikana omistin lihomisesta murehtimiseen.

En ole varmaan koskaan elämässäni kävellyt näin paljon. Joka päivä on pakko päästä ulos kävelemään, kun juostakaan ei vielä voi. Vain ulkona avarassa luonnossa tunnen saavani hetkisen verran happea. Nautin, kun kehoon sattuu ja se väsyy. Kärsi sinä kurja kehoni, joka et pystynyt pitämään lastani hengissä.

Kuilun pohjalla

Viime päivinä olen kirjoittanut niin, että sormenpäitä pistelee. En siis blogiin, vaan päiväkirjaan. Yhtäkkiä tuli tärkeäksi kirjoittaa kaikki tapahtunut ylös pieniä yksityiskohtia myöten. Tuli paniikki, kun huomasin että hyvä jos muistan enää edes eilisen asioita, ja koko ajan tapahtuu niin paljon että haluan tallentaa ne myöhempää varten. Kaikki ne pienet "ekat kerrat" tapahtuneen jälkeen, miltä tuntui, mitä ajattelin, kuka lohdutti missäkin asiassa.

Olen tehtaillut jo sivutolkulla ihan kamalan huonoa tekstiä, pääpaino määrässä, ei laadussa. Vain omille silmilleni, ja ehkä jonain päivänä myös miestä varten. Kaivan puhelinta, kyselen mieheltä ja tarkistelen yksityiskohtia blogista jotta saisin mahdollisimman paljon tietoa ylös. Hirveän paljon on pelkkää sumua, en vaan muista mitä on tapahtunut sillä kaikki päivät tuntuvat ihan samanlaisilta. Surua, surua ja surua. Kaikista kauheimmalta tuntuu, etten vieläkään muista mitä tapahtui elämämme viimeisenä onnellisena päivänä. Missä oikein olimme ja mitä teimme?

Luulin jo hetken verran, että oma oloni alkaa hiljalleen kohentua ihan pikkuriikkisen parempaan suuntaan. Sen sijaan pari päivää sitten herättyäni totesin, etten oikeastaan haluaisi herätä enää ollenkaan. En halua nousta sängystä, en halua tehdä mitään. Teen kuitenkin jotain, tietystikin, mutta mikään ei huvita. Se musta aukko on vihdoin levittäytynyt ihan kokonaan ympärilleni, imaissut sisäänsä enkä pysty enää näkemään valoa. Näen vain satunnaisia heijastuksia, mutta mikään ei valaise pysyvästi.

Tietoisuus Neiti S:n olemassaolostakaan ei enää riitä lohdukkeeksi. Tiedän, että pitäisi olla kiitollinen yhdestä elävästä, ihanasta lapsesta mutten jaksa. Näen edessäni pelkkää mustaa.

Ja toissapäivänä alkoivat painajaiset. Enkelipojan sijasta oli kuollutkin esikoisemme, ja vakuutusyhtiöstä ilmoitettiin että he irtisanovat lapsivakuutuksemme. Sain jatkettua vakuutusta maksamalla avoimen laskun. Ystäväperheen lapsi sen sijaan oli kolmatta päivää kadoksissa ja menetyksestämme huolimatta lähdimme auttamaan heitä etsinnöissä.

Viime yönä näin samaa unta, mutta niin että esikoisemme oli se, joka oli kadoksissa. Unessa muistan kiduttaneeni itseäni arveluilla siitä, kenen käsissä lapseni on, ehkä pieni tyttöni oli jopa joutunut hyväksikäyttäjän uhriksi. Uni päättyi siihen, että kuulin tytön olevan turvassa ja juoksin metsätietä pitkin hänen luokseen, sain juuri puristettua hänet syliini kun heräsin.