Sisarusrakkautta

Äskettäin sain toiveita peräti kaksin kappalein, josko voisin kirjoitella isosiskon suhtautumisesta perheen uusimpaan tulokkaaseen. Ajatus tällaisesta tekstistä on muutenkin ollut hautumassa, joten tämä tuli oikein sopivaan saumaan!

Omista peloistamme huolimatta yritimme koko raskauden ajan innostaa Neiti S:ää raskaudesta ja vauvasta, mikä ei ollut kovin vaikeaa, sillä tyttö oli aiheesta todella mielissään. Kaivoin vajaa kaksi vuotta aiemmin poispakkaamani vauvakirjat esiin varastosta ja taas luimme harva se ilta tarinoita, kuinka noihin perheisiin syntyy pupu-, ihmis- ja karhuvauvoja. Ne olivat ehdotonta lempiluettavaa eikä se tämän ajan jälkeen minustakaan enää niin pahalta tuntunut.

Synnytystä edeltävänä iltana Neiti S meni mummolaan yöksi ja siinä lähtövalmisteluiden keskellä tuli puhetta synnytyksestä. Tytöllä tuli haikea mieli jättää meidät ja sen yhteydessä mieleen taisi nousta pieni pelkokin seuraavan aamun tapahtumista, vaikka olimme yrittäneet kertoa niistä positiiviseen sävyyn ja maininneet moneen kertaan, kuinka hän pääsisi saman päivän iltana katsomaan pikkusiskoa heti sairaalaan. Jossain vaiheessa poistuin olohuoneeseen ja kuulin kuinka hän kysyi isältäni: "Mutta mitä jos jotain kamalaa tapahtuu? Entä jos vauva ei synnykään?". Mahasta kouraisi, miksi noin pienen piti tietää se omakohtaisesti että jotain pahaa voi todella tapahtua...

Helpotus oli suuri koko perheellä kun kaikki lopulta meni hyvin. Hieman jännitimme Neiti S:n suhtautumista: olisiko hän sittenkin voimakkaasti mustasukkainen vai suhtautuisiko vauvaan lämpimästi. Oli ilo katsoa kuinka tyttö saapui sairaalaan silmät innosta tuikkien ja paloi halusta ojentaa vauvalle valitsemansa lahjan. Myöhemmin hän sai myös kokeilla ottaa pikkusiskoa syliin ja siitä on muistona ihana kuva: naantalin aurinkona loistava nelivuotias ja sylissä räsynuken kokoinen sisko.

Olen koko ajan odottanut mustasukkaisuuden puhkeamista, mutta ainakaan tähän päivään mennessä sellaista ei ole näkynyt eikä kuulunut. Neiti S on siskostaan hyvin huolehtivainen ja suree tämän puolesta, kun hikka ravistuttaa pientä kroppaa tai toisella on masu kipeä. Varmaan suurin ongelma sisarussuhteen edessä olen minä! Olen todella varovainen Taikan kanssa, jopa liiallisuuteen asti ja usein isosisko saa kuulla kieltoja ja rajoituksia, kun hän haluaa seurustella pienen kanssa. "Älä tee sitä, älä tee tätä", "Varo!", "Älä herätä vauvaa"...täytyisi muistaa antaa tilaa sisaruussuhteelle eikä olla liikaa kieltämässä kaikesta.

Olen pelännyt, että kun Neiti S saa vauvan takia vähemmän huomiota, kääntyykö se kielteisyydeksi vauvaa kohtaa. Usein iltasadun lukemisen aikaan Taika jo tankkaa ahkerasti, joten siitä syystä iltatoimet ja lukemiset on hoitanut isi. Eilen kävi niin, että isi oli tuohon aikaan muualla ja kaikki iltapuuhat lankesivat minulle. Kuinkas kävikään: tietysti silloinkin pikkusiskolla oli nälkä, mutta keksimme Neiti S:n kanssa yhtäaikaa sopivan ratkaisun. Minä imetin Taikaa sohvalla ja iltasatu luettiinkin sängyn sijasta sohvalla, ja Neiti S tarjoutui itse kääntelemään sivuja kun minulla kädet olivat varattuina. Miten suuri helpotus on huomata, että vaikka meillä muuten on kärsitty melkoisesta uhmavaiheesta, niin kiukuttelu ei ole vielä koskaan kohdistunut siskoon vaan yhteistuumin tällaisetkin haasteet saadaan selvitettyä!

Meillä on edelleen ahkerasti pussailtu ja halattu myös isosiskoa. Olemme myös muistelleet Taikan vaiheiden myötä Neiti S:n vauva-aikaa ja hänestä on todella huvittavaa kuulla tarinoita omasta vauvavuodestaan ja katsella samalla valokuvia albumista. Vieraille hän sitten selittää suu vaahdossa näitä tarinoita ja vertaa kumpi vauva oli syntyessään painavampi, ja mikä heissä oli samanlaista :) Kaiken kaikkiaan täytyy todeta, että uusi perheenjäsenemme on uinut luontevaksi osaksi meidän perheen arkea ja toivon, että tämä ei jää miksikään uutuuden viehätykseksi vaan että sisaruussuhde jatkossakin kehittyy ja lujittuu.

Neiti S jälleen isosiskouden kynnyksellä

On pitänyt jo pitkään kirjoittaa Neiti S:n tuumailuista liittyen uuteen raskauteen. Ennenkuin koko raskautta oli edes olemassa, ajattelimme miehen kanssa, ettemme kerro siitä yhtään kenellekään ennenkuin on aivan pakko, edes pikkuneidille. Matkan varrella mieli kuitenkin muuttui, erityisesti kun jännitettävää oli ihan ensimetreiltä saakka niin paljon. Kun saimme niskapoimu-ultran jäljiltä olleesta kromosomitestistä tulokset, halusimme sittenkin kertoa Neiti S:lle hyvät uutiset heti. Tähän vaikutti ihan se käytännön syykin, että masu tuntui pullahtavan ulos niin varhaisessa vaiheessa eikä 3,5-vuotiasta olisi ollut enää niin helppo sumuttaa kuin pienempää lasta.

Tyttö oli jo pitkään puhunut sisaruksista ja toivonut, että meillekin voisi tulla vauva. Hänen kaveripiirissään monella on siskoja ja veljiä, ja luulen että omalla tavallaan hän on ihannoinut sitä isossa sisarusparvessa elämistä. Aika varhain toive muotoutui niinkin tarkaksi, että tulijan pitäisi olla nimenomaan tyttö. Niinpä olikin sitten aika helppo mennä ja kertoa, että molemmat hänen toivomuksistaan ovat täyttymässä :)

Tulevan isosiskon reaktiota oli ihana seurata: tyttö puhkesi hihittämään ja hyppelehtimään silkasta innostuksesta ja hän rupesi heti suunnittelemaan, mitä kaikkea vauvan kanssa voisi tehdä ja miten hän voisi auttaa sen hoitamisessa. Innostus oli niin kokonaisvaltaista, että sinä iltana uni ei meinannut millään tulla silmään. Neiti huuteli huutelemasta päästyäänkin sängystä kaikenlaisia vauva-aiheisia juttuja ja valvoi aivan liian pitkään.

Sitten kun hematooma ja se kauhea ilta saapuivat, päälle iski katumus: miksi ihmeessä olin mennyt kertomaan lapselle raskaudesta noin varhaisessa vaiheessa, nythän joudun taas tuottamaan hänelle pettymyksen! Jälleen on kerrottava, että mitään vauvaa ei tulekaan. Helpotus oli suuri kun vauva oli sittenkin elossa, mutta pelko ja katumus eivät väistyneet, kadutti edelleenkin vähän koska tiesimme että elimme koko ajan veitsenterällä, raskaus saattaisi keskeytyä milloin vain.

Sillä välin Neiti S eli raskauden kanssa omaa sykliään. Alun ilakoinnin jälkeen mieleen nousi myös huoli, tyttö tiedusteli pikkulapsen tyyliin: "Äiti, kuoleeko se vauva siellä sinun masussa vähäsen?". Vaikka olin osannut varautua siihen, että ennen pitkää tämä kysymys kuullaan, sittenkin se yllätti. Nopeasti vastasin: "Ei, tämä vauva ei kuole!". Kannatan rehellisyyttä kaikissa tilanteissa lapsen suuntaan, mutta silloin sisältä kumpusi voimakas tarve poistaa lapsen huoli heti ja siinä paikassa enkä ehtinyt ajatella sen enempää. Hieman kaduttaa tämä katteeton lupaus, jonka jouduin antamaan vastoin enempiä kykyjä, mutta toisaalta yhtäaikaa tiedän, että tyttö olisi jäänyt pohtimaan ja murehtimaan mahdollisesti uudestaan vierailevaa kuolemaa jos olisin antanut siihen mahdollisuuden...

Sitä vastoin aika pian Neiti S joutui kohtaamaan surunsa pikkuveljen poismenosta uudelleen. Se alkoi jälleen viattoman tuntuisella kysymyksellä: "Äiti, mikä sen vauvan nimeksi tulee?". Kerroin ettei sellaista oltu vielä päätetty ja kysyin leikilläni, että oliko hänellä hyviä ehdotuksia. Jännällä ilmeellä minua katsoen tyttö lausui ääneen Enkelipojan nimen. Totesin siihen, että sehän on sinun pikkuveljesi nimi, emme voi antaa samaa nimeä uudelleen ja varsinkaan kun tulija on tyttö. Pienen keskustelun ja tarkempien kysymysten jälkeen oivalsin, että Neiti S oli jotenkin elätellyt toivetta siitä, että Enkelipoika voisi syntyä uudelleen ja lakata olemasta kuollut. Ja jos vain olisimme antaneet vauvalle hänen nimensä, se olisi muuttunut todeksi. Hellävaroen selitin asian muutamaan kertaan uudelleen sen illan aikana, mikä johti epätoivoiseen itkukohtaukseen. Tyttö tuntui elävän sen illan aikana koko asian uudestaan ja itkien huusi useampaan kertaan: "Minä en välitä siitä uudesta vauvasta yhtään, haluan vain Enkelipojan takaisin! Mennään heti aamulla hakemaan se sieltä taivaasta pois!". Ja äidin epäkiitollinen tehtävä oli muistuttaa, kuinka ketään ei saa taivaasta pois kun sinne on kerran päädytty...Tärisevä ja nyyhkyttävä tyttö nukahti lopulta kainalooni.

Onneksi seuraavana aamuna mieli oli jo parempi ja asia oli selvästi käsitelty. En vain ollut ymmärtänyt, kuinka omalaatuisella tavalla pienen lapsen mieli saattaa jäädä pyörittelemään näitä asioita, vaikka päällisin puolin vaikuttaa siltä että hän on ymmärtänyt tapahtuneen. Siltikin luulen, että hän tiesi, mutta toivoi vaan niin kovasti että veljen voisi toivomalla saada takaisin.

Nykyään Neiti S on erittäin onnellinen vauvan tulosta. Minusta on todella liikuttavaa, kun hän lupaa omia tavaroitaan vauvalle - lapsi jonka toisinaan saattaa olla vaikea edes antaa kaverin leikkiä omalla lelullaan kun omistuskohtaus iskee! Samoin pari päivää sitten hän totesi, että vauvan pitää sitten nukkua hänen huoneessaan. Tuota lupausta en aio edes yrittää lunastaa ;)  Toisaalta jokunen aika sitten tyttö tuumasi myös, että "luultavasti se vauva sitten pilaa kaiken". Kun yritin saada selvennystä tähän "pilaamiseen", kävi ilmi että pikkuvauvat tykkäävät hajottaa leikkejä ja syövät lelujen pikkuosia - kokemus, joka taitaa jo olla päiväkodista tuttu! Hyvä vaan, niin ei tule sitten yllätyksenä että ei se sisarusten elämä ole pelkästään ruusuilla tanssimista vaan välillä myös tulee harmituksen aiheita.

Vihdoin saatan myöntää sen ääneen, että ehkä tällä isolla ikäerolla on jokin hyväkin puoli. Toivottavasti isosisko pääsee nyt ihan oikeasti isosiskoilemaan tällä kertaa ja tekemään kaikkia niitä asioita, joita niin kovasti odottaa!

Isosiskon suru Vol II

Isosisko on kuluneella viikolla äitynyt muistelemaan pikkuveljeä lähes päivittäin.

Maanantaiaamuna päiväkotiin vietäessä:
Neiti S: "Äiti, onko sinun masussa vielä vauvaa?"
Äiti: "...ei ole. Muistatko mitä vauvalle tapahtui?"
N: "En muista." (Muistaa varsin hyvin)
Ä: "Enkelipoika kuoli ja on nyt taivaassa."
N: "Onko Enkelipojalla siivet?"
Ä: "En tiedä, saattaa ollakin."

Samana iltana iltapalapöydässä. Puhumme Neiti S:n kaverista ja tämän pikkuveljestä:
N: "Mutta kuka se X on?"
Ä: "Sehän on kaverin pikkuveli, etkö muista? Olette leikkineet yhdessä monta kertaa."
N: Surkealla äänellä: "Mutta miksi minulla ei ole täällä kotona sellaista?"
Ä: "Mitä sellaista?"
N: "No sellaista vauvaa!" Vastaa edelleen surkealla äänellä ja pahoilla mielin.

Tässä vaiheessa käyn lohduttelemaan ja muistutan, että kyllähän meillä olisikin vauva kotona, mutta kävi huonosti ja vauva kuoli.
N: "Mutta mihin se Enkelipoika kuoli?"
(Tätä hän ei ole vielä koskaan aiemmin kysynyt, joten en ole sitä ikinä tarkkaan selittänytkään)
Ä: "Ai haluatko tietää miksi vauva kuoli?"
N: "Joo."

Sitten selitin mahdollisimman yksinkertaisesti mitä tapahtui ja asia oli sillä selvä. Tyttö oli tyytyväinen selitykseen ja samalla vaihtui myös puheenaihe. En tiedä miten paljon hän ymmärsi, mutta tuntui että on kerrottava niinkuin asia on.

Eilen iltapalapöydässä Neiti S rupesi katselemaan pöydällä olevaa Enkelipojan kuvaa, joka oli kehyksissä.
N: "Olenko tuossa minä pienenä?"
Ä: Et, vaan pikkuveli.
Seuraa erilaisia kysymyksiä, mm. onko pikkuveli siinä kuvassa taivaassa. Selitin, että hän oli siinä kuvassa sairaalassa juuri syntymänsä jälkeen, kun oli jo kuollut. Sitten hän tahtoo tietää, missä hän oli silloin ja kerroin että isovanhempien kanssa.
N: Mutta miksi minä en saanut nähdä pikkuveljeä? Minäkin olisin halunnut!" Ja purskahtaa itkuun.

Itku taitaa johtua myös muista syistä, kokonaisvaltaisesta vauvan suremisesta, sillä häntä ei lohduta vaikka kerroin että hän näki kyllä pikkuveljen hautajaisissa. Otin syliin, halasin ja kerroin taas uudestaan kuinka hieno isosisko hän olisi varmasti ollut, kuinka meitä kaikkia harmittaa että Enkelipoika ei voi olla täällä meidän kanssamme.

Voi kun tuon lapsen surun voisikin ottaa itselleen kantaakseen...Jos joku niin tämä raastaa äidin sydäntä.

3-vuotias prinsessa

Kovaa vauhtia kasvava pikkuneitimme on jäänyt blogissa viime aikoina vähemmälle huomiolle, mutta näin ei totisesti ole "elävässä "elämässä.  Hän on meidän hurmaava ilopillerimme, joka on auttanut meitä jaksamaan eteenpäin tänä syksynä ihan vain olemalla oma itsensä.

Kävimme vasta 3-vuotisneuvolassa ja kävi ilmi, että tyttö on 97,2 cm pitkä ja painaa 15,3 kg. Pituudesta en ollut yllättynyt, sillä olen huomannut että kasvua on tullut viimeisen vuoden aikana aivan hurjasti: tällä hetkellä käytämme 104 cm vaatteita ja tuntuu, että erityisesti koko 92 cm oli käytössä tosi lyhyen aikaa. 2-vuotisneuvolasta pituutta on tullut lisää melkein 10 cm. Tällä reissulla saatiin tietää myös aikuisiän pituusennuste ja se oli n. 174 cm, hänestä tulee äitiään pidempi neitokainen!

Neuvolassa pistettiin influenssarokote, joka pitää käydä uusimassa parin viikon päästä. Olen välillä laiskasti pohdiskellut, että pitäisikö ottaa myös vesirokkorokotus - oletteko te muut pienten tyttölasten äidit ottaneet sen?

Jotkut neuvolan tehtävät, esim. sanaharjoitukset tuntuivat aika helpoilta, mutta ne oli selvästi taitavasti rakennettu ja niissä saadaan varmasti nopeasti kiinni mahdolliset puheen kehityksen häiriöt. Sen sijaan huomasin että jos johonkin tehtävään ei tule heti oikeata reaktiota, niitä ei kokeilla uudestaan. Esim. Neiti S pelästyi pallon heittämistä, käänsi päänsä sivuun ja sulki silmänsä, mutta siitä huolimatta olikin jo seuraavan tehtävän vuoro. Terkka tuumasi, että tyttö puhuu todella hyvin, puhe on selkeää ja käyttää monipuolisia sanoja. R-kirjain sorahtaa juuri oikein. S:n lausuminen ei vielä ihan täysin suju, mutta siitä kysyttäessä sain vastauksen, että noin viiteen ikävuoteen asti on vielä hyvin aikaa.

Halusin keskustella neuvolassa vessa-asioista, nimittäin Neiti S on ollut 2-vuotiaasta asti ilman vaippaa ja pääsääntöisesti kaikki on sujunut hyvin, mutta viime aikoina pissavahinkoja on ruvennut tulemaan vähän enemmän. Oikeastaan aina silloin, kun me huolehdimme vessatuksesta, vahinkoja ei tule koskaan, mutta jos tyydymme vain muistuttelemaan ja tiedustelemaan "Onko hätä?" ja "Muista käydä pissalla", hätää ei oikein tunnu olevan kuin vasta sitten kun lirahtaa jo housuun. Tämä on terkan mielestä ihan normaalia ja tässäkin asiassa kehitystä tapahtuu aina viisivuotiaaksi saakka. Onneksi vahinkoja ei kuitenkaan koskaan tule sänkyyn, pelkästään päiväsaikaan ja silloinkin vähäsen.

Tänä syksynä äidin ja isin hermoja on koeteltu eritoten pukemisen ja riisumisen kanssa. Neiti S on sitä tyyppiä, joka haluaa eri tilanteisiin reilusti aikaa ja joka ahdistuu hoputtamisesta. Usein siltikin löydän meidät lähtemästä paikkaan kuin paikkaan hirveällä kiireellä ja tuloksena on mahtavia yhteenottoja. Olen koittanut panostaa siihen, että varaan enemmän aikaa sillä tyttö mielellään ilmaisee tahtoaan pukemisessa, vielä kuukausi sitten saattoi olla lähes mahdotonta saada hänet pukeutumaan itse, mutta auttaakaan ei saanut. Onneksi tuo vaihe on jo menossa ohitse! Tänä syksynä on ollut ehdottomasti vaikein uhmakausi ikinä, mutta luojan kiitos ne menevät aina pian ohitse.

Toisinaan minua naurattaa, kun ajattelen miten pienenä mieltymykset voivat jo muodostua. Neiti S on niin tyttömäinen tyttö ettei ole tosikaan. Eräänä päivänä piirsimme yhdessä jotain ja tyttö kysyi "Äiti, mikset sinä käytä ollenkaan tuota ihanaa väriä?". Se "ihana väri" oli tietysti pinkki! Toinen suosikki on vaaleanvioletti. Musta on puolestaan "tuhma väri" :D Hän osaa myöskin fanittaa tiettyjä tunnettuja lastenhahmoja, suosii lempiohjelmiaan ja hoilottaa niiden tunnusmelodioita aamusta iltaan. Muutenkin tyttö nauttii laulamisesta ja jos mieleen ei tule sopivaa laulua, hän keksii sen itse.

Tässä ikävaiheessa minusta on erityisen hauskaa, että meillä alkaa jo olla kaikenlaisia äidin ja tyttären yhteisiä kikattelujuttuja. Tietysti isin kanssakin heillä on omat touhunsa, mutta vietämme niin paljon aikaa kahdestaan, että minä olen yleensä se jota tyttö seuraa kuin hai laivaa. Pikkuveli on sujahtanut luontevaksi osaksi meidän elämää, ja Neiti S mieltää itsensä isosiskoksi. Omille ystävilleen hän on kertonut, että "pikkuveli on taivaassa". Eräänä päivänä, jokunen aika sitten, hän puhui kavereidensa sisaruksista ja uskaltauduin kysymään: "Haluaisitko sinäkin veljiä tai siskoja, samalla tavalla kuin x:lläkin on?" Vastaus tuli epäröimättä: "Joo, hauaisin".

Rakas joulupukki, voisitko täyttää meidän koko perheen yhteisen joululahjatoiveen? Meille käy jälkitoimitus noin 9kk:n kuluttua. Kiitos paljon etukäteen!

Isosiskon suru

Sairaalassa maatessani, käynnistystä odotellessa mietin paljon Neiti S:ää ja itkin hänenkin menetystään melkein tukehtumiseen asti. Sydäntä puristi, kun ajattelin kuinka tuo ihana, huolehtiva pikkuneiti ei saakaan rakasta pikkuveljeä koskaan kotiin - vaikka oli odottanut niin kovin pitkään. Erityisesti viimeisinä viikkoina Enkelipoika oli puheissa ja suunnitelmissa koko ajan läsnä. Vaikka kevättalvella uutisen kuullessaan tyttö oli hetken huolissaan kun ei ymmärtänyt mitä raskaus tarkoitti, nopeasti hän kasvoi henkisesti, kaikesta pienuudestaan huolimatta, isosiskon rooliin jo odotusaikana.

Katselimme ultrakuvia, hänen vauva-ajan kuviaan ja naureskelimme kuinka pikkuinen hän oli ollut. Sitten arvuuttelimme minkä kokoisena pikkuveli syntyy. Neiti S:n lempikysymyksiä oli, osaakohan pikkuveli kontata. Kiivetä hän ei kyllä osaa. Eikä pyöräillä siskon pyörällä. Uudestaan ja uudestaan selitin, että aluksi vauva on niin pieni, että vain köllöttelee sitterissä tai sylissä, mutta jossain vaiheessa oppisi kyllä hiljalleen ryömimään ja konttaamaankin.

Toinen suosikki oli ruokapöydässä kysymys, saiko vauvakin sitä mitä äiti oli äsken syönyt. Ja vastaus oli aina, kyllä sai, vauva saa aina vähän kaikesta mitä äitikin syö. Lisäksi tyttö suunnitteli kuinka auttaisi laittamaan vauvaa nukkumaan, pitäisi sylissä, tarjoaisi tuttia, ruokkisi tuttipullolla ja toisi vaippoja kun äiti vaihtaa vauvaa kuiviin. Äidin pikku apulainen. Ja jo silloin ylpeä tulevasta tärkeästä roolistaan. Odotimme yhdessä, se tuntui koko perheen jutulta.

Sairaalassa saimme hoitohenkilökunnalta ja sairaalapastorilta neuvoja, miten näin pienelle kannattaisi kertoa suru-uutisista. Päädyimme siihen, että synnytystä edeltävänä iltapäivänä pyysimme Neiti S:n sairaalaan ja selitimme, että äiti ja vauva ovat sairaalassa koska vauva on kovin kipeä. Tyttö oli nimittäin kotona kysellyt, miksi olemme siellä ja selvästi ihmetellyt tilannetta. Pidimme tärkeänä valmistella häntä etukäteen, koska asia takuulla ylittäisi 2,5-vuotiaan käsityskyvyn.

Enkelipojan synnyttyä pyysimme taas tytön sairaalaan, päiväunien jälkeen, ja kerroimme huonot uutiset. "Vauva syntyi, mutta oli niin kipeä ettei selvinnyt ja kuoli. Se tarkoittaa sitä, että vauva ei voi koskaan tulla meidän kanssamme kotiin, vaikka olisimme kaikki kovasti niin toivoneet. Isi ja äiti ovat siksi surullisia."

Tyttö näytti hieman hämmästyneeltä, mutta ei selvästi oikein vielä ymmärtänyt mitä se tarkoitti. Kysyimme, haluaisiko hän nähdä vauvasta valokuvan, ja kuten aina, vastaus oli kyllä. Sen jälkeen huomio jo herpaantuikin ja neiti halusi leikkimään. Mutta kuten arvelin, jotain meni kuitenkin perille sillä sen jälkeen kysymyksiä on sadellut, osittain kertausluontoisestikin. Hän tietää vastauksen, mutta kysyy silti, varmistuakseen asiasta.

"Potkiiko vauva siellä masussa?"
"Söikö vauvakin keittoa?"
"Saanko minä pitää vauvaa sylissä?" (Kulta, et sinä voi kun vauva on kuollut eikä tule kotiin, muistatko...?")
"Saanko minä silittää sinun masua?" (Saat, mutta ei siellä ole enää sitä vauvaa...)
"Miksi vauva ei ole enää masussa?"

Vastauksia kerrataan yhä uudelleen. Saman litanian päätteeksi hän saattaa todeta, että "isi ja äiti ovat surullisia". Tai eilen sanoi jo, että "se vauva kuoli".

Eilen meillä oli oikein erityisen ihana keskustelu kolmestaan ruokapöydässä. En enää muista mistä Enkelipojasta puhuminen alkoi, mutta S ryhtyi taas muistelemaan ja totesi, että hän olisi niin kovasti toivonut että se vauva olisi tullut kotiin. Ja näytti sitten käsillä, kuinka "tykkää pikkuveljestä nääääiiin paljon". Katsoimme yhdessä paria pikkuveljen valokuvaa tietokoneelta, sitten vertasimme niitä Neiti S:n syntymäkuviin ja nauroimme kaikki ääneen kun tyttö oli melkoinen pulloposki verrattuna Enkelipoikaan :)

Lopuksi sanoin S:lle, että tiedän, että hänestä olisi tullut ihan loistava isosisko, ja että vaikka olemme kaikki surullisia, isi ja äiti ovat tosi iloisia että meillä on sinut. Ihana tyttö. Siinä hetkessä hänen silmänsä loistivat, ja tuli tunne, että luojan kiitos tuo lapsi ainakin selviää tästä. Teen kaikkeni sen eteen, että hänellä säilyisi lämmin muisto pikkuveljestä, ja että voimme aina muistella vauvaa yhdessä lämpimästi kuten nytkin.

Ja silti - sisimmässäni sydäntä raastaa. Tässä perheessä hänellä olisi ollut hyvä olla. Me kolme olisimme pitäneet sinusta niin hyvää huolta, tiedäthän sen.

RV 20+4: Vauvauutiset isosiskolle

Mitä meille kuuluu? No väsyttää. Vä-syt-tää. VÄSYTTÄÄ!

Mistä tällainen jälkijättöinen raskausväsymys on oikein tullutkaan, sen kun tietäisi. Mutta kaikenlainen pienimuotoinenkin puuhastelu saa pian uuvutuksen aikaiseksi, siivoamisesta puhumattakaan. Jopa sellaiset pienet puuhat, jotka vaativat lähinnä vain viitseliäisyyttä, jäävät nyt suosiolla tekemättä. Tämän viikonlopun sain hyvin käytettyä nukkumiseen: 8-9h yöunet + molempina päivinä 1,5h nokoset päälle :)

Nyt meidän raskaudesta tietävät jo kaikki. Töissä kerroimme muistaakseni n. 17. raskausviikon tienoilla, mutta kaikki olivat sen jo arvanneet joten todellisuudessa mitään paljastettavaa ei ollut :) Ystävät ja läheiset saivat tietää joitakin viikkoja aiemmin. Enää vatsaa ei voisi mitenkään peittääkään, sillä se kasvaa vauhdilla ja lisäksi meillä on kotona sellainen pieni kanarialintu, joka laulaa kaikille kiinnostuneille + ventovieraillekin kuinka "Äidin masussa kasvaa vauva!"

Neiti S sai tietää vauvasta noin viikkoa ennen työkavereita. Meillä oli kyllä tarkoituksena salata asia hieman pidempään, mutta käytäntö osoitti että neiti saattoi usein rynnistää syliin aika kovakouraisesti ja ottaa mahasta kädellä vauhtia jne, joten tuntui vain helpommalta kertoa miten asia on, että tyttö pystyisi itsekin hieman varomaan masua. Valitsimme kertomiseen sellaisen illan kun neiti oli mahdollisimman hyvällä tuulella (meneillään olin jonkinsorttinen uhmajakso) ja virkeä, ja aloimme ihan ensiksi katsoa Sintin vauva-ajan kuvia. Katsottiin äidin isoa masua, arvuuteltiin mitä siellä oli sisällä ja kuka oli se valokuvien pikkuinen vauveli. Sitten osoitimme omaa masuani ja arvuuttelimme taas, että mitähän äidin masussa nyt mahtaa olla. Tyttö katsoi meitä ihan huuli pyöreänä eikä pohjustuksesta huolimatta osannut yhtään arvata, pieni kun on vielä itsekin.

Kun selitimme, että äidin masussa on vauva, reaktio oli kaikin puolin yllättävän positiivinen. Neiti halusi laulaa vauvalle, kyseli joitain kysymyksiä vauvan tulosta ja vaikutti kaikin puolin tyytyväiseltä. Pari viikkoa sitten otimme asiassa yllättäen takapakkia. Neiti S oli ruvennut olemaan päiväkodissa hieman vaisu ja kotona kiukkuinen erityisesti minulle, mutta siltikään emme arvanneet mitään. Hoidossa tytön rakastettu hoitaja oli saanut kaivettua hänestä ulos, että mieltä painaa jollain tavalla vauvan syntymä. Kotona jatkoimme heti juttua kun tästä kuulimme, ja kun kysyin että huolettaako häntä vauvan syntymä, vastaus oli surumielinen "jooh!". Kun kysyin, että osaako hän kertoa mikä asiassa huolettaa, vastauksista päättelin että meidän pikkuinen 2-vuotias on osannut olla jo huolissaan siitä, että tykätäänkö hänestä enää ollenkaan sitten kun vauva tulee. Tällaisia hän oli jo ainakin viikon päivät ehtinyt miettiä kun yhdistelimme asiaa käytöksessä tapahtuneeseen muutokseen. Miten voi ollakin, että joku noin pieni on saattanut pohtia jo tällaisia juttuja!

Tyttö tuli juteltaessa heti kaulaani kiinni ja samalla selitin, että tykkäämme hänestä aivan kamalan paljon nyt ja ihan varmasti vähintäänkin yhtä paljon myös sitten kun vauva syntyy. Samalla kertoilin missä vauva tulee nukkumaan, mitä hän syö jne. Kun tämä keskustelu oli käyty, koko tyttö muuttui kuin toiseksi lapseksi siinä silmiemme edessä. Kuin iso taakka olisi pudonnut pieniltä hartioilta pois ja neiti palasi taas omaksi iloiseksi hupsuttelevaksi itsekseen. Senkin jälkeen hän on pohdiskellut vauvajuttuja, erityisesti päiväkodissa julistaa sitä aivan kaikille mutta huolestuneisuus vaikuttaisi ainakin tällä hetkellä olevan jutuista pois ja tilalle on tullut pelkkä uteliaisuus. Ihanaa on myöskin se, että tyttö ei vaikuta enää kantavan äidille kaunaa aiheesta.

Aika pian kyseisen keskustelun jälkeen kävimme hankkimassa vauva-aiheisia satukirjoja, ja niitä olemmekin lukeneet ahkerasti. Aina välillä yritämme kertoa aiheesta jotain muutakin että huoli pysyisi poissa, mutta keskittymiskyky säilyy kerralla n. 10 sekuntia :) Toisaalta ehkä tämä kertoo myös siitä, että neidillä ei ole juuri nyt tarvetta puhua aiheesta sen enempää.

Mitenkäs teillä muilla on sisarukset reagoineet pikkuisten tuloon? Odotettavissa on varmaan myös takapakkia siinä vaiheessa kun vauva konkreettisesti tulee eikä lähdekään pois! Tästäkin kuulisin mieluusti esimerkkejä :)