maanantai 30. marraskuuta 2015

RV19+6: Rakenneultraa odotellessa

Viime viikolla tunsin useana päivänä, erityisesti tiistain ja keskiviikon tietämillä, melkoista pakotusta kohdunkaulan tietämillä. Keskiviikkona tuo tunne alkoi välittömästi aamulla ylösnousun jälkeen ja tuntui, että olisin vain halunnut käpertyä vaaka-asentoon mikä olisi ottanut paineentunteen pois alakerrasta. Työpäivien jälkeen hakeuduinkin melko pian lepäilemään ja jomotus väistyi levon avulla. En kuitenkaan voinut olla huolehtimatta että mistä tuo tunne johtuu, ja näin yliherkkänä odottajana sain päähäni, että kohdunkaula on ryhtynyt avautumaan!

Yritin soittaa aikaa neuvolaan, mutta siellä oli ensimmäistä kertaa sellainen tilanne että haluttua aikaa ei järjestynyt millään. Olisin joutunut odottamaan melkein viikon (mikä ei tietysti tullut kysymykseenkään!), joten ainoaksi vaihtoehdoksi jäi yksityinen gynekologi. Soitin koko kaupungin gynet lävitse, mutta se tuntuu olevan tosi suosittu ammatti sillä aikoja ei meinannut löytyä. Joka paikasta tarjottiin vähintään usean päivän odotusta. Yksi paikka onneksi löytyi, mutta se oli tietysti paikkakunnan kallein vaihtoehtoehto - muukaan ei auttanut joten varasin ajan perjantaille.

Tämä gynekologi oli nuori nainen, mutta ihanan empaattinen ja kuuntelevainen. Tunsin olevani hyvissä käsissä heti alkumetreiltä. Hän teki tutkimuksen alakautta (kohdunsuu sittenkin kiinni!), ultrasi alakautta sekä vatsan päältä. Kaikki näytti juuri siltä miltä pitääkin, hematooma makoili edelleen jossain kohdunsuun liepeillä ja sen muoto oli kyyneleen mallinen. Sen pituus päästä päähän oli edelleen n. 4-5 cm, paksuus n. sentin verran paksuimmasta kohdasta ja ohuimmasta vain millin, pari.

Käynti maksoi paljon, mutta ostin sillä samalla mielenrauhaa. Lääkäri sai valettua minuun uskoa, että tämä ei ole menossa kesken juuri nyt ja on ihan sallittua elää normaalia elämää. Tuo kohdunkaulan pakotus saattaa johtua yksinkertaisesti siitä, että nyt on menossa jo kolmas raskaus ja se rasittaa elimistöä enemmän. Jälkikäteen olen myös itse vetänyt sellaisen johtopäätöksen, että kohdunkaulan alue tottui kahden viikon makoilun aikana siihen, että vauvan ja kohdun paino jakautui pääsääntöisesti muualle. Nyt kun yhtäkkiä pomppasin pystyyn ja rupesin olemaan vähintään työpäivän verran jalkeilla, se rasitti alakerran aluetta uudella tavalla. Uskon yhä enemmän tähän diagnoosiin, sillä tuntemukset ovat nyt melkein kokonaan kadonneet ja hyvä niin!

Nyt jännittää tosi paljon, sillä meillä on huomenna rakenneultra ja toivon saavani hyviä uutisia. Mutta voiko sellaisia tulla, kun tähän asti kaikki on mennyt niin pieleen? Nyt olisi korkea aika rikkoa tämä kaava ja selvitä reissusta puhtain paperein!

P.S. Minulla on aivan järkyttävän suuri maha! Mielestäni näytän noin RV26-28 odottajalta vaikka kolkutellaan vasta puoliväliä :)

lauantai 21. marraskuuta 2015

RV18+4: Muistoja traumaattiselta perjantailta

Mielessäni palaan aina uudestaan siihen parin viikon takaiseen perjantaihin, joka oli lähellä päättyä todella ikävästi. Kertaan noita traumaattisia hetkiä, kun olin varma että pikkuinen oli menehtynyt.

Muistan kun ajoin työpäivän jälkeen kotiin ja noin puolivälissä Taika rupesi möyrimään vatsassani. Ilahduin, sillä tuolloin liikkeitä ei vielä tuntunut ihan niin useasti kuin nyt, joten jokainen potku oli merkki siitä, että hän oli vielä elossa. Aika pian kotiin saavuttuani vuoto sitten alkoikin. Muistan miettineeni sairaalareissulle lähdettyämme, että noinko nopeasti vauva tosiaan saattoi menehtyä. Ensin todella vilkkaita ja normaalin tuntuisia liikkeitä, ja sitten vuodon alettua hän meni heti. Sairaalassa sain makoilla pedillä odotellessani lääkäriä, ja yhtäkkiä rupesin tuntemaan jotain pientä myllerrystä vatsassani. Tavallisesti olisin ajatellut sen olevan vauva, mutta nythän se ei ollut mahdollista sillä hän oli jo kuollut. Se sai minut epäilemään kaikkia aiempiakin tuntemuksiani - olivatko ne liikkeitä olleetkaan, olinko vain kuvitellut kaiken.

Luojan kiitos tämä traumaattinen kokemus päättyi hyvissä merkeissä, niistä tärkeimpänä tietysti vauvan hyvinvointiin.

Tällä kertaa sain kokea myös omakohtaisesti, kuinka tylyä kohtelua ammattilaisilta voi saada silloin kun hätä on suurin ja kaipaisi ihmistä kohtaamaan sen hädän keskellä. Päivystyksessä minut otti vastaan nuori naislääkäri, joka mielestäni sivuutti täysin kaikki huolenaiheeni eikä sanonut ensimmäistäkään lohduttavaa sanaa. Ensin hän ei saanut dopplerilla sydänääniä kuuluviin ja siinä paniikki alkoi kasvaa. Sitten kun puin housuja jalkaani, vuoto alkoi yhtäkkiä kuin hanasta ja aloin mennä tolaltani. Paniikissa puoliksi huusin kuinka verta voi tulla noin paljon, eihän tämä voi olla normaalia ja kuinka en voi menettää tätä vauvaa. Lääkärin vastaus siihen oli: "Niin, usein nopeasti kiihtyvä vuoto on kyllä merkki keskenmenosta". Siinä kaikki. Olin luultavasti niin sumussa ja hädässä, etten muista kaikkea tarkasti, mutta olen kyllä aika varma ettei tämä lääkäri millään tavalla yrittänytkään lohduttaa. Liippasiko kokemus liian läheltä vai eikö tämä nuori nainen ollut koskaan ennen kohdannut järkyttynyttä potilasta? Paha maku tästä joka tapauksessa jäi suuhun.

Hieman samantapainen fiilis tuli eilisestä lääkäristä kontrollikäynniltä. Hän ei tainnut edes huomata neuvolakortin "fetus mortus"-merkintää ja piti minua vain yhtenä rivipotilaana ylihysteeristen odottajien joukossa. Luultavasti olenkin ainakin lievästi hysteerisyyteen taipuvainen, mutta mielestäni minulla on siihen aika hyvät syyt. Moni ammattilainen ei varmasti edes ymmärrä, kuinka suuri merkitys kohtaamisen laadulla on potilaan hyvinvointiin ja siihen fiilikseen, mikä käynnistä jää. Olen kuitenkin siinä mielessä onnekas, että omasta neuvolastani olen saanut koko ajan erittäin ymmärtäväistä kohtelua ja voin luottaa siihen, että ylimääräisiä käyntejä järjestyy aina kun vaan pyydän.

perjantai 20. marraskuuta 2015

RV 18+3: Hematooman kontrollikäynti

Tänään kävin sairaalassa naistenpolin kontrollikäynnillä. Odotin jotain käänteentekevää "ratkaisua" johonkin suuntaan, mutta taisin vähän joutua pettymään. Olisin ehkä halunnut kuulla sen, että hematooma on kadonnut kokonaan mutta niitä sanoja ei kuulunut. Ei myöskään: "tämä raskaus menee nyt hyvin loppuun saakka, älä huoli" - asia mitä kukaan lääkäri ei pysty lupaamaan!

Sisätutkimuksessa todettiin, että kohdunsuu näytti hyvältä ja vuotoa ei näkynyt. Ultrassa ilmeni, että hematooma oli "tipahtanut" kohdun yläreunalta kohdunsuulle ja se oli muuttanut muotoaan. Kooltaan se vaikutti olevan n. 5 cm pitkä ja sentin paksuinen, tosin lääkäri puhui sekaisin millimetreistä ja senteistä joten jälkikäteen jäimme miehen kanssa pohtimaan että mikä olikaan tosiasiallinen paksuus. Ihmettelin, että miten se voi yhtäkkiä olla kookkaampi kuin reilu viikko sitten, mutta lääkärin mielestä se saattoi johtua joko mittauseroista tai olomuodon muutoksesta. Vaikka lääkäri tarkasti katsoi, hän ei havainnut istukassa vuotokohtaa joten toivottavasti tämä kertoo siitä, että hematooma ei enää ainakaan kasvaisi vaan häviäisi hiljalleen pois.

Lääkäri kehotti edelleen tarkkailemaan mahdollisen tulehduksen merkkejä, mutta kun kysyin miten sellaista hoidettaisiin, hän toteaisi vain että luultavasti ei mitenkään. Jos tässä vaiheessa tulehdus iskee, se on todennäköisesti raskauden osalta mennyttä...! Hui kamala. Olin kuvitellut, että tässä jotain antibiootteja saisi, mutta ilmeisesti tuollainen tulehdus "hoitelee" raskauden niin nopeasti pois tieltä ettei siihen ehdi väliin.

(Lääkärikäynnin jälkeen kävimme ostamassa Taika-tyttöselle tällaisen lelun, koska tuntui että hänelle pitäisi saada jo jotain omaa. Itse olisin halunnut helistimen, mutta mies iski silmänsä tähän koska se on kuulemma niin "kätevä" ja sen voi "kiinnittää joka paikkaan" :) )

Sairauslomaa ei ole kuulemma tarpeen jatkaa ja voi jatkaa elämää normaalisti. En taida siltikään uskaltautua heti huhkimaan vaan sovellan pehmeää laskua oman olotilan mukaisesti.

Viime päivinä olen lueskellut paljon juttuja keskosvauvoista. Löysin sellaisiakin pikkuisia, jotka olivat syntyneet raskausviikolla 24+ ja silti selvinneet. Joka päivä ristin kaikki sormet ja varpaat, ja yritän tahdonvoimalla saada meidän pienokaisen pysymään kyydissä ainakin 6-8 viikkoa. Jostain syystä jännitän ihan koko ajan raskauden käynnistymistä ja kaikki pienet tuikkaisut kohdunsuulla saavat minut säntäämään pelästyneenä vaaka-asentoon. Lisäksi viimeisen viikon aikana olen vuotanut keskimäärin joka toinen päivä verta, ja vuoto vain ruokkii näitä pelkoja. Tänään ei ole tullut tipan tippaa, ja toivottavasti se jäisikin tähän.

Pidä lujasti kiinni, Taikaseni!

sunnuntai 15. marraskuuta 2015

RV17+5: Vuoto jatkuu

Takana tylsä viikko hiljaiseloa ja pääsääntöisesti vaaka-asennossa. On se kumma, miten lepäilykin voi ottaa voimille! Parin tunnin pötköttelyn jälkeen sormet suorastaan syyhyäisivät kotitöiden kimppuun, sekä puuhastelemaan normaaleja kotiasioita mutta levättävä on.

Tiistaina huoli kohdun tilanteesta kasvoi sen verran suureksi, että teimme ylimääräisen neuvolalääkärireissun. Aika järjestyi onneksi todella nopealla varoitusajalla, ja ultrassa näkyi sellainen helpottava seikka, että hematooma oli pienentynyt merkittävästi. Papereista kävi ilmi, että sen tarkka koko aiemmin oli ollut 45mm x 11mm. Nyt lääkäri sai kooksi 28,3mm x 0,83mm. Toivoimme, että tämä kielisi siitä että vuodon alkuperäinen lähde olisi tyrehtynyt ja että nyt hematooma olisi häviämään päin! Lääkäri katsoi kuitenkin parhaimmaksi jatkaa sairaslomaa.

Perjantaina tiputteluvuoto alkoi jälleen, mutta hävisi iltaa kohden pois. Tänään sen sijaan yllättäen heti sängystä noustuani tunsin kuinka jotain holahti housuun. Verta oli tullut reilummasti, ehkä pikkuhousunsuojallisen verran ja lisää tuli pönttöön. Laitoin heti siteen, mutta onneksi siihen tuli enää heikon kuukautisvuodon verran ja päivän aikana päälle tiputteluvuotoa. Tämänpäiväinen säikäytti jälleen sen verran, että kilautin synnärille ja sieltä ohjeistettiin aloittamaan Caprilon - lääkitys uudelleen. Jos oma olotila muuttuu, esim. kuume nousee tai tulee kipuja, kannattaa lähteä näytille.

Tässä sitä taas jännitetään, että onko vuoto uusinut vai olisiko hematooma vuotanut kokonaan pois! Sen kun tietäisi, niin voisi ehkä olla hieman levollisimmin mielin.

Ne pikkuriikkiset suunnitelmat, mitä minulla oli vauvavalmisteluiden ja vaaleanpunaisten höttöjuttujen suhteen, olen karistanut kokonaan pois. Nyt keskitän kaiken energiani siihen, että selviän päivä ja viikko kerrallaan eteenpäin hiljalleen kohti "turvallisempia" viikkoja. Rakenneultraan on enää 2 viikkoa ja 2 päivää, kunpa sinne pääsisimme ja saisimme kerrankin hyviä uutisia! Vauva on selvästi kasvanut isommaksi koska olen alkanut tuntea liikkeitä paljon selvemmin, eikä niitä enää tarvitse houkutella esiin kuten vielä muutama päivä sitten. Varsinkin selällään maatessani hän rupeaa aika nopeasti mylläämään mikä helpottaa kovasti: niin kauan kun on liikettä, on elämää. Siihen ajatukseen koitan nyt tarttua.

maanantai 9. marraskuuta 2015

RV16+6: Lepoa, lepoa + neidin bloginimi

Täällä on viikonloppu mennyt pääsääntöisesti vaakatasossa. Välillä olen tehnyt jonkin jaloittelureissun tai hieman kevyitä kotitöitä ihan veritulppariskiä minimoidakseni. Eilinen oli ensimmäinen päivä kun vuotoa ei tullut enää käytännössä ollenkaan, ja kun oikein asiaa miettii, siitäkin pystyn löytämään ne huonot puolet. Sinänsä on hyvä että vuoto loppui, mutta lääkäri nimenomaan sanoi että todennäköisesti vuotelen seuraavat 2 viikkoa ja kun mietin, että kohdussa on edelleen jäljellä luultavasti se kokonainen 5x1cm:n kokoinen hematooma, huolettaa miten siitä päästään eroon! Olisin suonut, että se olisi tullut kaikki kerralla pois, mutta nyt ei ihan siltä näytä.

Pistän toivoni sen varaan, että lääkärin määräämä lääke Caprilon olisi ainakin pysäyttänyt sen alkuperäisen vuodon, joka hematooman aiheutti. Soitin tänään synnärille ja kysyin, oliko lääkäri tekstissään tarkentanut kauanko lääkettä otetaan ja sain ohjeen lopettaa sen käytön heti, koska vuoto on lakannut. Sieltä ohjeistettiin myös hakeutumaan lääkäriin uudestaan, jos vuoto tai kivut alkavat, ja sitten katsotaan tarvittaessa uudet jatko-ohjeet.

Välillä kohdun yläosaa oikealta puolen pakottaa, erityisesti eilen ja sen jälkeen kun Neiti S vahingossa potkaisi siihen kömpiessään viereeni päiväunille! Kamala, miten pienistä asioista kauhu nousee. Onneksi tuo lievä pakotus hälvenee pitkälleen asettuessa. Tosin mielestäni tuota tuntemusta oli jo perjantai-iltana, se oli ainoa "kipu" jonka löysin kun asiaa oikein pohdin.

Suurin haaste tällä hetkellä piilee korvien välissä. Miten sietää tätä epävarmuutta ja alituista pelkoa mahdollisesta keskenmenosta kaikkien tulevien viikkojen ajan? Olen miettinyt, että ainut asia joka sitä voisi hälventää, olisi nähdä omin silmin ultrassa että hematooma olisi kokonaan kadonnut. Se on kuitenkin epätodennäköistä ainakin seuraavaan kontrolliultraan (ensi viikon pe) mennessä, koskapa vuoto on lakannut eli pakkautunut veri ei pääse sieltä ulos. Ja tuskin elimistö sitä itse ehtii noin nopealla tahdilla hävittää. Jos se puolestaan alkaa uudestaan vuotaa, kauhu nousee takuulla siitä mahdollisesta tulehdusriskistä.

Perjantai-iltana siellä sairaalan pedillä maatessani ja lääkäriä odottaessani tuli yhtäkkiä hurja tarve saada tytölle nimi valmiiksi. Olimme miettineet miehen kanssa paria vaihtoehtoa, ja yksi nousi mieleeni todella vahvaksi ehdokkaaksi: tuntui, että tuo etunimi kuuluu vauvalle ja haluaisin alkaa kutsumaan häntä sillä nimellä mahdollisimman pian. Samoin rupesin katumaan, etten ole uskaltanut ostaa pikkuiselle vielä mitään. Jos menettäisin vauvan nyt, minulla olisi näyttää jotain konkreettista: nämä tavarat, vaatteet ja tämä nimi olisivat olleet vain häntä varten. Meidän pienellä kuuluu olla oma identiteettinsä, eikä olla vain nimetön tyttövauva!

Ennen kauhujen perjantaita luin liikuttuneena mitä ihanimpia ehdotuksianne vauvan bloginimeksi. En ollut osannut ajatellakaan niin monia vaihtoehtoja ja lämpenin niistä usealle, esim. Taimi, Säde ja Lahja kuulostivat juuri siltä mitä alunperin ajattelin. Yksi ehdotus oli kuitenkin ylitse muiden ja ajatuksissani palasin siihen yhä uudestaan. Tyttäremme bloginimeksi tulee Taika! Tässä koko yritysprosessissa ja raskaudessa on ollut jotain maagista, ja tuntuu kuin pikkuisella olisi jotain erityisiä apuvoimia ponnisteluissaan päästä tähän maailmaan. Niin kovasti esteitä tähän on kasattu. Blogissa hänet tullaan siis tästä eteenpäin tuntemaan Taika-tyttönä :) Kiitos paljon kaikista nimiehdotuksista, erityisesti sille Anonyymille joka nimen keksi!

lauantai 7. marraskuuta 2015

RV16+4: Painajaismainen perjantai & Hemmetin hematooma

Eilen päivällä suunnittelin innoissani jotain spesiaalia alkavan viikonlopun kunniaksi. Vähänpä arvasin minkälainen perjantai-ilta meille oli tulossa...

Iltaruoan jälkeen kävin wc:ssä ja yhtäkkiä huomasin paperiin tulevan punaista. Pelästyin ja riensin heti pitkälleni. Hetken kuluttua tunsin, kuinka housuihin lorahti jotain vielä enemmän. Pikkuhousunsuoja oli täyttynyt verestä ja siinä vaiheessa paniikki alkoi nostaa päätään. Hälytin miehen paikalle ja soitin päivystykseen.

Lähdimme heti näytille paikkakuntamme terveyskeskuksen päivystykseen, mutta siellä ei ollut ultraa, pelkästään lääkäri ja doppler, jolla ei saatu sydänääniä kuuluviin. Lääkäri teki sisätutkimuksen ja totesi kohdunkaulan olevan jonkin verran pehmeä. Heti sen jälkeen verta alkoi valua lorottamalla ja tavallinen terveysside täyttyi siinä silmieni edessä verestä. Kauhu ja paniikki! Hän teki lähetteen sairaalan synnärille ja lähdimme heti ajamaan sinne.

Matkalla koin tutut flashbackit, muistelin sitä samaa reilun vuoden takaista ajomatkaa, jolloin autossa oli sama porukka: minä, mies ja Neiti S, ja sama hyytävä tunnelma. Saatoin vain ajatella, kuinka voisin taas kertoa tytölle vauvan kuolemasta. Yritin myös sovittaa sen mahdottomalta tuntuvan ajatuksen mieleeni, että meille ei tulekaan keväällä vauvaa ja kaikki ruusunpunaiset ajatuksen saa nyt haudata (ehkä iäksi).

Synnärillä kätilö mittasi lämmön ja otti esitiedot. Sen jälkeen lääkäriä jouduttiin odottamaan jonkin aikaa. Onneksi kohta minut otettiin sisään (tällä kertaa menin yksin sillä en halunnut Neiti S:n todistavan tätä kohtausta uudestaan pienen elämänsä aikana!) ja lääkäri teki pyynnöstäni ultrauksen ensimmäiseksi. Kuinka ollakaan, näytöllä näkyi sykkivä sydän ja liikahtelevainen pieni tyttömme! Siinä samassa purskahdin hysteeriseen itkuun: kaikki jännitys purkautui noihin hyviin uutisiin.

Valitettavasti huoli ei ollut aiheeton, vaan alakautta ultratessa paljastui, että kalvojen alta äidin puolelta löytyi iso hematooma, n. 5 cm x 1 cm, joka on aiheuttanut verenvuodon. Veri on päässyt ilmeisesti kalvojen välistä vuotamaan emättimen kautta pois. Lääkäri selitti, että hematoomat ovat aika yleisiä, mutta rehellisesti sanottuna tämä on aika iso keskenmenon riski. Verenvuoto tulee jatkumaan nyt parisen viikkoa, kunnes toivon mukaan hiipuu pois. Jos hematooma alkaa uudestaan vuotamaan, on mahdollista että siihen tulee infektio joka usein aiheuttaa lapsivesien menon. Se puolestaan tietysti käynnistää synnytyksen ja näillä viikoilla siitä seuraa automaattisesti keskenmeno....

Sain sairaslomaa, yhdyntä- ja urheilukiellon sekä kehotuksen ylipäätään välttää kaikenlaista fyysistä rasitusta ja ponnistelua. Vuodelepoa ei suositella raskauden aikana veritulppariskin takia. Jos vuoto pahenee, nousee kuume tai tulee kovia kipuja, on lähdettävä uudestaan näytille. Kahden viikon päästä on kontrolliaika.

Olo on väsynyt, tyrmistynyt ja lisäksi olen ihan hemmetin peloissani. En voi menettää tätä lasta! Vaikeuksia on ollut niin paljon tähän lyhyeen raskausaikaan mennessä, että alan tosissani pelätä, ettei tätä lasta saada elävänä syliin saakka. Juuri kun ehdimme olla onnellisia parin viikon ajan.

keskiviikko 4. marraskuuta 2015

RV16: Neuvola RV15+1 ja vauvan (blogi)nimipohdintoja

Selvisin viimekertaisista tuskailuista hienosti. Pärjäsin seuraavaan neuvolakertaan huolieni kanssa, ja siellä sain taas tilaisuuden kurkata pikkuneidin kuulumisia: toinen jumppasi tyytyväisenä menemään ja esitteli itseään kaikilta suunnilta! :) Nykyään ultrat aiheuttavat sen, että suupielet nousevat hitaasti ylöspäin, niinkuin kuuluukin. Aiempina kertoina tuijotin kulmat kurtussa ruutua vaikka siellä olisi näkynyt mitä, luultavasti kammoten joka sekunti että sydän pysähtyy siinä sitä katsellessani. Hyvä olo ja helpotus iski aina vasta päivän tai parin kuluttua ultrasta.

Tällä kertaa olin neuvolassa vihdoinkin oma itseni ja pystyin juttelemaan järkevästi sekä omista että vauvan asioista ilman hysteriaa. Melkoisesti siellä olikin porukkaa: terkka, opiskelija ja lääkäri. Paino oli noussut 2,3 kg eka kerrasta, mikä terkan mielestä oli ok mutta samalla maksimi-rajalla. Itse olen painosta hieman huolissani, koska tämä raskaus noudattelee tuttua kaavaa Sintistä ja silloinhan elopainoa kertyi muhkeat 20 kiloa! Valitettavasti ruokahalu on mahtava ja sen lisäksi minua vaivaa alituinen herkkunälkä :P Samalla tiellä siis ollaan, ellen saa pian itseäni kuriin...

Jälkikäteen jäi ihmetyttämään, että miksei otettu SF-mittaa, enkä kyllä hoksannut siitä kysyäkään. Tuleekohan se kuvioihin vasta myöhemmässä vaiheessa...?

Pissanäytteessä oli harmillisesti sokeria, joten jouduin seuraavana aamuna kiikuttamaan uuden näytteen labraan. Onneksi tulos oli puhdas, sillä se olisi saatannut viitata raskausajan diabetekseen. Huu.

Olen miettinyt, että vauva tarvitsee jonkin työnimen/bloginimen. Jos hän olisi ollut poika, itsestäänselvä ratkaisu olisi ollut Toivo. Olisi kuitenkin hassua jos kutsuisin pikkutyttöä pojan nimellä, joten pitänee kehittää jotain muuta! Olisiko teillä lukijoilla hyviä ehdotuksia? :) Olisi mukavaa jos nimi kuvastaisi jotenkin uutta alkua, toivoa ja rakkautta. Pidän myös kovasti blogiystäväni Ulpukan antamasta nimestä pähkinävauvalleen: Silmu - se kuvastaa kaikkia noita edellämainittuja kauniisti.