Taikan synnytyskertomus

Menimme perjantaiaamuna aikaisin sairaalaan, minä paastonneena ja juomatta, kuten ohje sektiota varten kuului. Hoitaja osastolla otti meidät vastaan, kertoi lyhyesti toimenpiteen kulusta ja kuunneltiin vielä viimeisen kerran sydänäänet. Melkein heti saimme kuulla, että meidän leikkausaika oli annettu jollekin toiselle, jonka kiireellistä sektiota piti aikaistaa. Uutinen tuntui masentavalta, sillä oli ollut vaikeaa sinnitellä edes kyseiseen aamuun, saati että pääsisimme EHKÄ seuraavana leikkaussaliin tai VARMASTI ainakin saman päivän aikana.

Onneksi loppujen lopuksi pääsimmekin seuraavina saliin ja oma jännitys huipentui siellä h-hetken kynnyksellä. En ole koskaan aiemmin ollut "oikeassa" leikkaussalissa ja mm. henkilöstön määrä oli pyörryttävä, koko ajan lisää ihmisiä kävi esittäytymässä. Siitä tapahtumat etenivät vauhdilla ja ennen kuin huomasinkaan, koko alakroppani oli tunnoton saamieni epiduraalin ja spinaalin johdosta, joten jäseniäni siirreltiin kuin liikkumatonta lihakimpaletta (mikä olinkin!) siinä tilanteessa. Toinen käsi oli tönkkönä verenpainemittarin takia ja toinen kanyylin takia, joten todellakaan mitään ei pystynyt itse tekemään. Tunsin itseni hyvin avuttomaksi ja yritin piipittää sermin takaa, että minulle olisi tärkeää että kerrottaisiin mitä kulloinkin tapahtuu. Näin myös tehtiin.

Tunne sektion aikana oli hyvin erikoinen: tunsin, että jotain mahassani puuhattiin mutta varsinaista kipua en kokenut. Hyvin pian kuulin sanat "Nyt avataan kohtu" ja siinä vaiheessa itkin jo vuolaasti, tytön syntymä yhtäaikaa jännitti ja pelotti, enkä olisi malttanut odottaa enempää. Mies istui koko ajan vierellä ja oli yhtä jännittynyt kuin minäkin. Kohta kuului "Onneksi olkoon, tyttö tuli" ja päälle korviahivelevää vastasyntyneen itkua. Luultavasti kysyin heti, onko kaikki hyvin ja siltä vaikutti.

Taika tuotiin kohta vierelleni katsottavaksi ja laskettiin hetkeksi solisluun päälle ihan leuan viereen pötköttämään. Maailman ihanin näky! Kävi ilmi, että kaikki muu oli hyvin, mutta vauvan peppuun oli tullut kohdun avauksen yhteydessä pieni viilto. Tämä johtui siitä, että kohtu oli melkein vedetön joten veistä vastassa olikin ollut heti veden sijasta vauva! (Myöhemmin kysyin lääkäriltä, mistä ihmeestä tuo vedettömyys saattoi johtui sillä muistan vielä tuoreeltaan äitipolin lääkärin kommentoineen kuinka vettä oli vielä runsaasti ja että vauva pystyisi sen ansiosta halutessaan kääntymään. Lääkäri ei osannut kuitenkaan sanoa syytä, totesi vain että hyvä kun vauva otettiin ulos nyt).

Kätilö lähti viemään vauvaa punnittavaksi ja mies lähti mukaan. Olin etukäteen vannottanut miestä, että hän ei saisi jättää vauvaa hetkeksikään yksin vaan olla koko ajan hänen kanssaan. Aika pian poistumisen jälkeen Taikan happiarvot olivat romahtaneet ja siitä syystä hänet laitettiin noin pariksi tunniksi happikaappiin. Tämän jälkeen hän pääsi isän paidan sisälle kenguruhoitoon ja siellä he olivat  vielä silloin kun palasin osastolle.

Leikkaussalissa istukkaa ruvettiin irrottamaan ja silloin rupesin erottamaan huolestuneita äänensävyjä sermin toiselta puolelta. Myöhemmin sain kuulla, että istukka ei ollut meinannut irrota millään ja sen yhteydessä koko kohtu oli pyörähtänyt ulos ja ympäri. Istukasta oli jäänyt kohtuun jotain röpelöä ja lääkäri varoitteli, että sen takia on olemassa tulehdusriski ja oireita pitäisi tarkkailla huolellisesti sektion jälkeen. Onneksi kohtu saatiin nätisti takaisin eikä mitään varsinaisia vaurioita ilmennyt. Kohtu vaikutti muuten hyväkuntoiselta eikä mikään estäisi uutta raskautta jos vielä näin haluaisimme.

Kohdun putsaaminen tuntui ehkä kaikista toimenpiteistä ilkeimmältä ja siinä vaiheessa koin pahaa oloa. Viereeni asetettiin oksennusastia, mutta onneksi sille ei tullut käyttöä. Pahoinvointilääkettä sen sijaan laitettiin heti, muutenkin kaikenlaiseen lääkitsemiseen tuntui olevan matala kynnys sillä kuulemieni lääkeaineiden lista oli loputon. Oksitosiinia, Caprilonia, pahoinvointilääkettä, ja ties mitä vielä. Verenpaineeni olivat kuulemma romahtaneet sektion aikaan useaan otteeseen joten sitäkin lääkittiin erikseen. Lisäksi kohtuongelmien johdosta menetin paljon verta, muistaakseni synnytyskertomukseen oli kirjattu 1100 ml. Ihme kyllä hemoglobiini oli vielä leikkauksen jälkeen yli sata, luultavasti siksi kun olin syönyt rautaa ja sen takia lähtötaso oli ollut hyvä. Lisäverta en siis tarvinnut.

Maha saatiin suljettua hyvin ja operaation jälkeen minut kärrättiin heräämöön pariksi tunniksi toipumaan. Uskoakseni olin hoitajille eräänlainen pain-in-the-ass, koska kyselin koko ajan milloin pääsen osastolle (oli kiire vauvan luokse!), saako juotavaa, paljonko kello on ja kauanko vielä pitää olla. Juotavaa annettiin hyvin nihkeästi koska koko ajan piti varautua siihen, että jos kunto olisi heikentynyt, minut olisi kärrätty takaisin operoitavaksi. Aika pian kätilö toi vauvan luokseni vähäksi aikaa ja sain mm. kokeilla imettämistä. Vauva ei vielä oikein hoksannut mistä oli kysymys, mutta tärkeintä oli että sain hänet vähäksi aikaa iholle ja lähelle. Tässä vaiheessa Taika oli siis päässyt happikaapista ja tämän heräämöreissun jälkeen palasi takaisin isin hoiviin.

Onneksi minulla tunto alkoi hiljalleen palata jalkoihin ja siinä vaiheessa uskottiin, että minut voi tosiaankin jo toimittaa osastolle. Muutaman tunnin oleskelun jälkeen pääsin siis heräämöstä pois ja huoneessa sain vauvan heti viereen. Jostain syystä minulla ei ole hirveästi muistikuvia enää noista hetkistä, luultavasti pitelin vauvaa ja miehen kanssa hoimme vuorotellen, kuinka ihmeellistä oli että hän oli vihdoin siinä :)

Sektion jälkeen yritimme jalkeille nousua samana iltana, mutta pää ei pitänyt joten sitä yritettiin seuraavan kerran vasta lauantai-iltana. Voi luoja sitä kipua ylösnousun yhteydessä! Seisominenkin oli kauheata. Kätilön patistamana lähdin köpöttelemään ympäri osastoa ja ihana Neiti S kannusti vierellä: "Hyvä äiti, jaksa vielä vähän matkaa!" :) Sunnuntaina olin kuin uudestisyntynyt ja kävelin huomattavan paljon vaivattomammin ympäriinsä, ainostaan nouseminen teki vielä tiukkaa mutta haava tottui siihen yllättävän nopeasti. Tämän huomatessani pyysin, että saisimme kotiutua maanantaina ja onneksi siihen suostuttiin. Maanantaina liikkuminen oli entistäkin helpompaa ja olin iloinen että pyysin päästä kotiin, sillä sairaalassa nukkuminen ei metelin takia ole kovin helppoa. Vauvaa hoidin itsenäisesti sunnuntain ja maanantain, eka päivät jouduin soittamaan kelloa kaikkiin vaivoihin ja tarpeisiin. Tämän takia mies vietti kaiken mahdollisen ajan sairaalassa apukäsiparina ja sisarusten vierailuajoilla mukana oli aina myös isosisko, joka oli innokas näkemään vauvaa ja jota harmitti joka ilta yhtä paljon jättää meidät vielä yhdeksi yöksi sairaalaan.

Kokemus sektiosta oli kaiken kaikkiaan aika negatiivinen. Sektio mielletään "helpoksi" tavaksi synnyttää, mutta mielestäni se on kaikkea muuta! Jotenkin se leikkauspedillä avuttomana makaaminen ei tuntunut ollenkaan helpolta, vaan pikemminkin pelottavalta ja ahdistavalta. Toki varmasti luonteellanikin on tähän vaikutusta, eräänlaisena kontrollifriikkinä haluan pikemminkin itse aina olla puikoissa. Tässä se tehtiin täysin mahdottomaksi ja koin siitä suurta avuttomuutta. Nyt kun olen läpikäynyt 2 alatiesynnytystä ja 1 sektion, valitsisin ehdottomasti mieluummin normaalin alatiesynnytyksen, sillä siinä pystyy itse pääsääntöisesti vaikuttamaan asioihin ja osallistumaan vauvan syntymään ihan eri tavalla. Silti edelleenkin olen sitä mieltä, että Taikan syntymässä minulla ei perätilan ja kohtukuolemataustan takia ollut muita vaihtoehtoja, vaan tällä kertaa tämän piti mennä näin. Kuvaavaa oli kuitenkin, että tämä raskaus meni loppuun saakka samalla tavalla kuin se alkoikin, eli pieniä jännitysmomentteja ripoteltiin mukaan myös synnytykseen! Olen suunnattoman kiitollinen, että kaikki kuitenkin päättyi onnellisesti ja olemme molemmat vauvan kanssa hyvävointisia.

RV37+1: H-hetki lähenee...enää 2 päivää!

Uskomatonta, piinaviikkoni on vihdoin edennyt siihen pisteeseen, että kahden päivän päästä tähän aikaan sylissäni pitäisi olla ihkaelävä vauva! Kun oikein mietin asiaa, se tuntuu kuin joltain vitsiltä. Silti huomaan, että mielessäni jatkuva jossittelu "JOS vauva tulee" on muuttunut hiljalleen osittain lauseeksi "KUN vauva tulee". Tuon huomatessani soimaan itseäni aina hiukan, sillä järjenvastaisesti miellän, että mitä suurempana pidän vauvan menehtymisen mahdollisuutta, sitä suurempi todennäköisyys on että hän jää henkiin. Eli en saa pitää vauvan tuloa varmana, etten vain nuolaise ennen kuin tipahtaa. Kuitenkin, jäljellä on enää nuo vaivaiset pari päivää ja alkaa tuntua todennäköisemmältä, että sellaisen ajan saattaisikin jopa pysyä hengissä!

Äsken kävin äitipolilla vihoviimeisellä käynnillä. Siellä otettiin käyrää, mikä todellakin osoitti että pikku Taikalla on kaikki toistaiseksi hyvin. Liikkuminen oli niin villiä, että laite herjasi vähän väliä kun typy pakeni anturin alta ja käyrän ottamista piti jatkaa. Lisäksi viime viikkoisen käynnin jälkeen lääkäri soitti minulle perään, että he olivatkin tulleet siellä kollegojen kanssa toisiin ajatuksiin, että minulle olisi sittenkin hyvä pistää kertaalleen vauvan keuhkoja kypsyttävä kortisonipistos. Jossain Keski-Euroopassa kuulemma saatetaan laittaa tuo piikki jopa säännönmukaisesti kaikille ennen laskettua aikaa syntyville vauvoille, eikä siitä pitäisi olla haittaa. Minulle tuo tietysti sopi, sillä olen valmis kaikkeen mikä auttaa kohentamaan vauvan vointia syntymän jälkeen.

Äitipolilla katsottiin omasta pyynnöstäni pitkästä aikaa paino (jostain syystä kukaan ei oikein tunnu kiinnostuvan siitä vaikka minulla on turvotusta) ja punnituksen jälkeen kokonaisnousuksi tässä raskaudessa ilmeni +17 kg. Aika reipasta, mutta senhän jo tiesinkin.

Ajatus sektiosta jännittää edelleen, mutta olen löytänyt siitä yhden, ison hyvän puolen: tiedän täsmälleen mihin päivään ja mihin kellonaikaan asti tätä jännittämistä pitää vielä jatkaa. Käynnistetyssä alatiesynnytyksessä olisin todennäköisesti joutunut odottelemaan useita päiviä, ennenkuin mitään olisi tapahtunut. Lisäksi piinapäivät eivät ole enää niin piinallisia osaksi sen ansiosta, että minulla on niin kova kiire! Tällaista olen puuhannut viime päivinä:

Eli täällä on pyykätty useita koneellisia pienen pientä vauvanpyykkiä, silitetty ja viikattu niitä kaappiin. Myös kaikkea muuta valmisteltavaa on aivan yllin kyllin, ja nyt rupeaakin hieman harmittamaan, että miksi jätin kaiken niin viime tippaan...Sairaalakassikin on täysin pakkaamatta. Tässä se aika siis kuluu ja toivottavasti pian saan todeta, että nämä päivät menivätkin vilauksessa :)

RV36+4: Piinaava viimeinen viikko

Takana on jälleen mielenkiintoisia päiviä. Keskiviikkona alkoi hurja supistusten aalto, sillä olin ehkä järjestänyt itselleni liikaakin menoja. Sektiopäivän sopimisen myötä tuli kiire hankkia tarpeelliset asiat joten pyörin asioilla aamupäivästä asti, kunnes iltapäivällä kauppareissulla eteneminen alkoi tuntui mahdottomalta kun vatsaa kiristeli ihan jatkuvasti. Ja tällä kertaa joukossa oli myös kipeitä supistuksia, ensimmäistä kertaa!

Kotiin selvittyäni vietin loppuillan tiukasti sohvannurkassa miehen määräyksestä, ja jokainen pieni kävelyreissu sai aikaan uusia suppareita. Miehen kanssa aivoihin iskeytyi tähän loppuodotukseen ihka uusi ajatus: "Älä synny vielä, on liian aikaista!" Tuosta päivästä asti olen joutunut ottamaan aika rauhallisesti, sillä kohtu on totisesti muuttunut supistusherkäksi. Lepo ei ole vaikeaa, sillä olen myös ollut ihan järjettömän väsynyt. Liekö syynä fyysiset vaivat vai henkinen rasitus, ehkä molempia.

Pitkäperjantai puolestaan alkoi hermostuneissa tunnelmissa. Herään öisin useita kertoja ja aamukuudelta havahduin siihen, että onpa mahassa rauhallista (ihan kuin sinä yhtenä aamuna). Rupesin silittelemään ja kevyesti töykkimään masua, että saisin elonmerkkejä ja parin potkaisun jälkeen uskalsinkin taas ummistaa silmäni ja nukahtaa reiluksi tunniksi. Iltapäivän puolella otin tunnin torkut ja herättyäni huoli nosti jälleen päätään: miksi vauva ei myllännyt levon aikana kuten yleensä?

Pelon vallassa join lasin mehua ja rupesin tekemään liikelaskentaa. Sain liikkeet täyteen n. 20-25 minuutissa, eli kyllä Taika elossa oli, mutta huoletti kun tavallisesti saan 10 liikettä huomattavasti lyhyemmässä ajassa. Olikohan vauvalla jokin ahdinkotila, mikä näkyi liikkeiden vähyytenä? Napanuora kiertymässä kaulan ympärille tai jotain muuta vastaavaa? Sitten tuli kiire ja lähdin synnärille tarkistuttamaan tilanteen.

Synnärin käyrällä vauva heräsi liikkumaan lähes vanhaan, tuttuun tapaan. Viimeistään lääkärin tekemän ultran jälkeen rauhoituin, kun lääkäri tarkisti virtaukset ja kaikki vaikutti normaalilta. Taas kuulin ne tutut sanat: "Tällä vauvalla on kaikki aivan erinomaisen hyvin". Pakko yrittää luottaa noihin sanoihin. Valitettavasti alan tajuta, että tästä viimeisesti viikosta ennen sektiota on kehittymässä oikein piinaviikkojen huipentuma...hermot ovat pinnassa ja tuntuu hirvittävältä uhkapeliltä, että vauva pitäisi saada pysymään hengissä tuolla sisuksissani kokonaiset 6 päivää! Ei tunnu löytyvän mitään niin mielenkiintoista tekemistä, mikä saisi ajatukset karkaamaan edes hetkeksi muualle vaan elän tätä piinaa 24/7.

RV36: Sektiopäivä sovittu!

Tänään kävimme erittäin pitkän äitipolireissun, mutta tuomisina oli hyviä uutisia: sektiopäivä on vihdoin lyöty lukkoon! Jännitin tätä visiittiä aika lailla, koska en ollut ihan varma miten lääkäri suhtautuisi sektiotoiveeseeni ja olisiko hän kuitenkin vahvasti ulkokäännöksen kannalta tms. Ultratessa lääkäri totesi kuitenkin nopeasti, että tätä pikkuista hän ei edes lähtisi kääntämään, koska asento ei ole sille ollenkaan suotuisa. Taika lepäili siellä pää ylöspäin ja koivet oikosenaan alaspäin, eli ei edes perinteisessä perätilavauvojen linkkuveitsiasennossa, mistä vauva voisi itsekin jaloilla auttaa käännösyritystä. Perätilavauvan alatiesynnytys puolestaan karsiutui pois siitä syystä, että niitä ei koskaan käynnistetä ja minun hermoni eivät kestä enää usean viikon odotusta.

Lääkäri totesi, että sektio menee ainakin raskausviikkojen puolesta ensi viikon loppupuolelle ja siinä vaiheessa oli helppo todeta, että olin itsekin ajatellut samaa, itse asiassa perjantaita. Keskustelimme vielä raskausviikolla 37 syntymisen riskeistä, mutta todettiin että kun vauva syntyy RV 37+3, on se olosuhteet huomioon ottaen sopiva kompromissi. Tässä vaiheessa huokaisin isosti helpotuksesta!

Menin siis kätilön pakeille, joka varasi sektioajan ja labrakokeet, antoi ohjeet mukaan ja otti vielä Taikasta käyrää. Ohjeet luettuani en voinut estää jännityksen nousemista: kyseessä on kuitenkin ihka oikea leikkaus, jonka jälkeen olen jonkin verran heikossa hapessa useamman päivän. Kuitenkin ihanaa tietää, että 10 päivän kuluttua Taika on sylissä ja toivottavasti hyvissä voimissa! Nyt taidan uskaltautua toteuttamaan alkuperäisen suunnitelmani, eli pääsiäisenä on ohjelmassa vauvanvaatteiden pesua ja kaappiin laittoa :)

Ai niin, ja Taika-tyttösen painoarvio oli 3,3kg joten ihan reippaan kokoinen neiti sieltä on syntymässä vaikka vähän aikaisin ulos otetaankin!

Painajaisen alku

Puolitoista viikkoa sitten perjantaina, raskausviikolla 38+4, oli edellisen elämämme viimeinen päivä. Tänään olen koittanut muistella, että mitä silloin teimme, mutta päivästä on vain hataria mielikuvia. Olimme kaikki kotona, ehkä kävimme asioita hoitamassa, jossain ulkona. Mutta en muista tarkkaan. Mies muistaa antaneensa illalla suukon minulle ja masulle ennenkuin menin aiemmin nukkumaan, kuten useina muinakin kertoina.

Lauantaiaamuna heräsin onnellisen tietämättömänä siitä, mitä yön aikana oli tapahtunut. Muistan herättyäni ajatelleeni laiskasti, kuinka yö oli ollut yllättävän rauhallinen. Tavallisesti masumöykkää oli joka yö, vähintäänkin yhdessä jaksossa ja aina kun käänsin kylkeä (mitä tapahtui usein!), vauva sopeutti asentoaan sisuksissani. Tietysti ajattelin hänen vain nukkuneen tavallista sikeämmin, mitäpä muutakaan. Pian herättyäni söin aamupalaa ja vauva heräisi viimeistään siinä vaiheessa, kun saisi elimistöönsä ruokaa. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, ei ensimmäistäkään liikettä.

Tässä vaiheessa huoli alkoi nostaa päätään.

Sanoin miehelle, että nyt mennään heti kuuntelemaan dopplerilla sydänääniä. Ihan sama mihin kohtaan laitteen asetin, vastassa oli hiljaisuus. Ei mitään. Ei mitään.

Kauhu kouraisi sydäntäni, ja soitin synnärille. Siellä vastattiin tottuneesti, että kannattaa lähteä tulemaan paikan päälle niin katsotaan. Kätilö kirjasi esitiedot, jotta ne olisivat valmiina kun tulisin. Pakkasimme koko perheen alta aikayksikön ja hyppäsimme autoon. Muistan vielä Neiti S:n kiljahtaneen iloisesti: "Onpa kivaa lähteä!" Luuli tietysti, että menemme johonkin hauskaan paikkaan.

Autossa tyttö jatkoi hyväntuulista höpöttelyään. Itse istuin kauhusta mykkänä, ja koitin vähän väliä tökkiä tai hieroa mahaani, jotta saisin liikettä aikaiseksi. Edelleenkään ei mitään. Miehen kanssa vaihdoimme huolestuneita katseita.

Synnärille päästyämme meidät otettiin välittömästi sisään ja yritin vakuutella itseäni, että täällä sitä ollaan hyvissä käsissä. Nyt olemme turvassa, ja tälle löytyy joku luonnollinen selitys. Kätilö kuunteli. Ja kuunteli. Ja kuunteli. Ei mitään!

"Soitetaan päivystävä lääkäri paikalle, joka ultraa", sanoi kätilö.

Nuo hetket tuntuvat näin jälkikäteen todella sumuisilta. Luulen, että lääkäri saapui paikalle todella nopeasti ja ryhtyi heti toimeen. Minä makasin pedillä vatsa ja alapää paljaana, tyttö istui vieressämme tuolilla ja mies seisoi, katse kuvaruutuun päin. Minä en sitä nähnyt.

Lääkäri ultrasi ja minä odotin. Jälkeenpäin mies sanoi jo nähneensä kuvaruudulta totuuden, ennenkuin mitään sanoja puhuttiin ääneen. Minä olin siis viimeinen joka tiesi, siinä vaiheessa kun totuus lausuttiin. Ja pahinta on, etten edes muista tarkkaa sanamuotoa. Mielessäni on vain hidastettu kuva siitä, kun lääkäri kääntyy minuun, katsoo kaikkein vakavimmalla ilmeellään ja lausuu jotain sykkeestä. "Valitettavasti sykettä ei ole... / Syke on lakannut.../ Täältä ei löydy enää sydämensykettä..." (Miksi en muista!!)

Kuulen kun joku huutaa ääneen. Se on mies. Minä katson lääkäriä ja sanon: "Ei ole totta. Ei voi olla totta. En usko tätä!" Sitä hoen hokemasta päästyäni. Lääkäri pahoittelee ja sanoo joutuvansa vielä tekemään tutkimuksen alakautta. Makaan siinä, irvistän kivusta ja tartun tyttöä kädestä: "Ei mitään hätää kulta, ei mitään hätää".

Puen vaatteet päälleni ja lohdutan itkevää miestä. Minä hoen vieläkin samaa ja nappaan hämmentyneen lapsen syliini. Lääkäri kertoo minulle sen minkä tiesin heti: nyt pitää synnyttää. Mies on kauhuissaan. Lääkäri pahoittelee ja jää huoneeseen tekemään paperityöt valmiiksi, jäisin heti osastolle käynnistykseen. Me siirrymme aulaan odottamaan. Lohdutan edelleen miestä ja kaivan lapselle kassista kirjan viihdykkeeksi, hänkin haluaa lohduttaa surullista isiä. Soitan isovanhemmat hakemaan lapsen sairaalasta pois.

Olen kauhuissani, maailmani on murentunut mutten siltikään vielä täysin usko sitä. Mahassani on kivikova möykky, niin kuvaannollisesti kuin kirjaimellisestikin. Tolkutan koko ajan itselleni, että nyt en voi hajota - minunhan pitää jaksaa synnyttää.

Lapsi haetaan pois ja samantien pääsemme osastolle. Onneksi ei sentään odottavien äitien luokse vaan muualle, toisen osaston rauhaan. Siellä odottaa huone, josta on tuleva vankilani melkein kahden vuorokauden ajaksi, mutta onneksi en vielä tiedä sitä sinne asettuessani. Saan pian ensimmäisen Cytotec-annoksen, minusta otetaan 10 pulloa verta ja käteen asennetaan kanyyli. Alkaa pitkä odotus.

Lapsellisesti luulen, että käynnistys noudattaa samaa kaavaa kuin esikoisesta: noin samoihin aikoihin päivällä sain ensimmäisen Cytotecin ja lapsivedet menivät seuraavana yönä. Mitään ei kuitenkaan tapahdu vielä pitkiin aikoihin, vaikka tuona päivänä sain 3 pilleriä.

Mies saa olla kanssani samassa huoneessa koko ajan, myös yöllä, ja yhdessä suremme. Sen yksinäisen sairaalahuoneen uumenissa viimein ymmärrän mitä meille on tapahtunut. Iltaa kohden alan soitella läheisille, itkemme yhdessä. Pelkäsin, etten jaksa synnyttää jos itken kaikki voimani pois, mutta kuinka voisin olla itkemättä? Kaikista pahin, mitä kukaan ei olisi osannut odottaa, on tapahtunut.

Yö tulee ja hoitajat tarjoavat nukahtamislääkettä, mutta en uskalla ottaa sitä, sillä pelkään etten herää synnytykseen virkeänä. Muutaman tunnin torkahtelen, kunnes aamuyöllä annan periksi ja otan rauhoittavan lääkkeen. Sen avulla saan nukuttua muutaman tunnin sikeää unta. Herään uuteen aamuun ilman ainuttakaan merkkiä alkavasta synnytyksestä. Tuo päivä on elämäni pisin: makaan siinä samassa huoneessa koko päivän kuin häkkieläin ja itken. Välillä käyn kävelyllä ympäri osastoa vauhdittaakseni käynnistymistä, mutta mistään ei ole apua.

Sinä päivänä saan 4 annosta Cytotecia, jotka ovat tuplasti vahvempia kuin edellispäivänä. Päivä menee kuitenkin ilman kipuja, ilman tuntemuksia. Illalla otan viisastuneena rauhoittavan lääkkeen heti nukkumaan mennessä, ja maanantai-aamuna synnytys vihdoin käynnistyy.

Tarina jatkuu synnytyskertomuksen muodossa myöhemmin.

RV39: Enkelivauvamme syntymä

Täydellisen kaunis enkelipoikamme syntyi tänään aamupäivällä. Ironista kyllä, synnytys oli erittäin nopea ja helppo. Kaikki kesti vain nelisen tuntia ja spinaalipuudutuksen turvin saatoin vauvamme maailmaan.

Hän oli 53cm pitkä ja 3,3kg. Kasvonpiirteiltään hän oli melkein kuin kopio isosiskostaan. Täydellisen kaunis. Meidän oma rakas.

Syntymä oli raskas, mutta silti kaunis kokemus. Ilman tätä olisin tuntenut jääväni vajaaksi, mutta nyt saimme rauhassa pidellä ja sylitellä vauvaa niin kauan kuin halusimme. Vaikeaa oli päästää hänestä irti, onneksi hänen muistonsa elää silti sydämissämme ikuisesti ja hän tulee aina olemaan tärkeä ja odotettu toinen lapsemme.

Synnytyksen yhteydessä selvisi myös todennäköinen kuolinsyy. Tarkemmat tiedot jaamme vain perheen kesken, mutta sen verran kerron että oli helpotus todeta että äitinä en olisi voinut tehdä mitään asian estämiseksi.

Edelleen tuhannet kiitokset kaikista lämpimistä ajatuksistanne ja toivotuksista. Pari ihaninta kirjoittamaanne runoa luin vauvallemme ääneen. Ikäänkuin lohduksi matkalle ilman äitiä ja isää.

Pohjaton suru

Olen lukenut kommenttejanne ja itkenyt. Kiitos kaikista lämpimistä sanoista, saan niistä tämän surun keskellä valtavasti voimaa.

Päällimmäisin tunne on pohjaton suru ja tyhjyys. Mietin, että miten koko maailma vaan jatkaa entisellään kun taas meidän maailmamme on pysähtynyt? Kuinka aurinko voi paistaa noin lämpimästi ja kauniisti, kun meidän sielumme on täynnä pelkkää myrskyä ja sadetta?

Vaikeinta juuri nyt on tämä loputon odottaminen. Takana on jo 4 Cytotecia eikä yhtään mitään edistystä synnytyksen suhteen. Haluan vain päästä ottamaan pienen poikamme syliin ja hyvästelemään hänet. Sen jälkeen kotiin ja yrittämään toipumista, jos se millään tavalla on mahdollista...

Rakas poikamme tulee kuitenkin aina elämään sydämessämme, vaikka ei koskaan kotiin päässytkään.

RV 38+5: Päivä, jolloin elämä muuttui peruuttamattomasti

Aamulla ihmettelin, kuinka mahassa on rauhallista ja hiljaista. Aamupalakaan ei saanut liikettä aikaiseksi joten tartuin doppleriin. En löytänyt sykettä. Lähdimme välittömästi synnärille.

Lääkäri ultrasi mahan ja kohta saimme käsittämättömän diagnoosin: sydämensykettä ei enää ole. Vauvamme oli menehtynyt kohtuuni.

Nyt odotan osastolla synnytyksen alkamista, mieli täysin turrana, miettien miten tässä oikein näin kävi. Meidän rakas pieni poikamme joka oli koko ajan niin terve ja ponteva. Vastahan me tänä aamuna taas mietimme kuinka aivan pian saamme hänet syliimme...

Ensimmäisen käynnistystabletti on nyt otettu ja lähiaikoina pitäisi jaksaa synnyttää. Toivottavasti löydän jostain siihen voimaa.

RV 38+4: Supistuksia ja muita vaivoja

Ihan hullua, laskettuun aikaan on jäljellä enää 1,5 viikkoa! Välillä en voi uskoa sitä, välillä taas tuntuu että johan tässä on oltukin raskaana kokonaisen ihmisiän verran. Kieltämättä alan tuntea itseni valtavaksi virtahevoksi ja vaikka ihan viime päiviin saakka olen tuntenut oloni kohtuullisen ketteräksi, nyt askel tulee koko ajan raskaammaksi ja liikkuminen hankalammaksi.

Olemista on vaikeuttanut myös ne aiemmin mainitsemani vaivat eli issias-kipu vasemmassa pakarassa. Kun aluksi niitä tuli kerran päivässä, nyt saan "nauttia" kipukohtauksista monta kertaa päivässä ja jopa kävellessä, kun aiemmin niitä tuli vain seisoessa. Lisäksi ne ovat selvästi tulleet voimakkaammaksi. Samoin sukkapuikkotuikkaisuja riittää, toisinaan ne ovat hyyyvinkin napakoita ja välillä saattaa melkein vesi tirskahtaa silmistä.

Ilokseni supistuksia olen alkanut tuntea, erityisesti tänä iltana (ilmeisesti kiitos ahkeran perjantaisiivouksen!) ja niitä on tullut useampia. En ole koskaan aiemmin tuntenut noin montaa saman päivän aikana, eli ehkä tästä voi päätellä jotain sensuuntaista että tällä kertaa saatetaan todellakin päästä itse asiaan luonnollisin keinoin :) Toivon hartaasti, että supparit jatkuisivat ja tuosta napakoituisivat, sillä en pistäisi ollenkaan pahakseni synnytystä jo nyt! Vaikka ensi yönä - bring it on, I'm ready!

Edelleenkään en ole ihan kamalasti pohdiskellut synnytystä. Lähinnä laiskanlaisesti olen välillä kerrannut Neiti S:n synnytyksen tapahtumia ja varmistunut mielessäni, että muita saamiani kivunlievityksiä en halua kokeilla kuin ainoastaan epiduraalia. Jos tilanne on otollinen, voisin antaa mahdollisuuden ilokaasulle tai esim. aqua-rakkuloille. Luulen kuitenkin, että kohdallani supistukset tuntuvat tälläkin kertaa todella napakasti alaselässä polttavana kipuna, joten epäilen että en tule siitä selviämään ilman epiduraalia tai spinaalia.

Kaikista eniten jännitän sitä, että mistä tiedän milloin lähteä sairaalaan oikeaan aikaan! En ole koskaan kokenut sitä, sillä viimeksi köllöttelin turvallisesti osastolla. Nyt pitäisi itse tietää milloin lähteä niin, ettei ajomatka tule olemaan yhtä tuskaa tai tulla passitetuksi sairaalasta takaisin kotiin. Ystävät ovat vakuutelleet, että kyllä sen vain tietää. Toivottavasti näin :)

Vauvantarvikkeet alkavat hiljalleen olla paikoillaan, ainoastaan vaatepuoli on vielä hieman vaiheessa.  Vain osa niistä löytyy pestynä ja silitettynä kaapista, loput ovat joko silitettävien pinossa tai pesua odottamassa. Tilasimme jo Vaavi-sängyn vauvan ensimmäisiä kuukausia varten, ja se löytyy huoneestamme lakanoita ja reunapehmustetta myöten valmiina. Sairaalakassi on pakattu, vauvalle nimi keksitty, vaippoja & vastiketta ostettu valmiiksi kaappiin...

Nyt taidan painua yöpuulle näin hyvissä ajoin ihan siltä varalta, että ensi yönä tulisi lähtö :)

RV 37+3: Kaikenvaltaava pesänrakennusvietti + sairaalakassin pakkausta

Mikä onkaan tämä outo tunne, joka valtaa mielen ja niin Veronalle vieraalla tavalla suorastaan pakottaa järjestelemään kaappeja, siivoamaan hyllyjä, karsimaan turhaa tavaraa..? Sehän on tietysti pesänrakennusvietti! Äitiysloman alusta saakka olen sormet syyhyten järjestellyt, siivonnut ja puunannut. Jotenkin tuntuu, että it's now or never - sitten kun vauva syntyy, ei tällaiselle ole aikaa ja muutenkin onhan se nyt kivempaa tietää että on ottanut kaiken hyödyn äitiyslomasta irti :)

Nyt tämä jynssäyksen määrä luonnollisesti vähenee kun Neiti S on ollut tämän viikon kesälomalla eikä palaa päiväkotiin ennenkuin vasta elokuulla. On ihanaa viettää enemmän aikaa tytön kanssa, mutta isovanhempien apu on enemmän kuin tarpeen jotta neidin päivittäisen liikunnan ja puuhailun tarve saadaan tyydytettyä, koska minusta ei oikein perässäjuoksijaksi enää ole, ainakaan ulkona missä saa alituiseen olla skarppina autojen varalta. Erityisesti pyörän kanssa S on varsinainen vauhtihirmu: hän pääsee etenemään todella lujaa, mutta valitettavasti hoksottimet ja itsesuojeluvaisto eivät mene vielä kyseisen taidon kanssa käsi kädessä. Pyörä lipsahtaa tuon tuostakin ojan puolelle tai vaikkapa äidin päälle, jos huomio on kiinnittynyt muualle.

Kuvittelin, että S ilahtuu kesäloman alettua, mutta jo juhannuksena kuultiin ensimmäinen kommentti:
"Äiti, minä hauan mennä päiväkotiin"
"Kulta, sinä olet nyt kesälomalla etkä mene vähään aikaan päiväkotiin"
"Eiii, hauan päiväkotiin!"

Maanantaina sama keskustelu käytiin melko lailla sanatarkasti uudestaan. Kivahan se vaan on, että tyttö viihtyy päivähoidossa :)

Tänään ryhdyin vihdoin tuumasta toimeen ja päätin pakata sairaalakassin niin valmiiksi kuin mahdollista. Mukaan pääsivät seuraavat asiat:
- omat henkilökohtaiset hygieniatarvikkeet
- parit sukat ja alusvaatteet
- kahdet vanhat imetysliivit (toivottavasti ainakin toiset niistä sopivat tarpeen tultua!)
- pari pillimehua
- korvatulpat (muistan vielä elävästi sen sairaalan 24h metelin)

Nämä puuttuvat vielä:
- meikkipussi (napataan lähtiessä mukaan)
- Fazerin sininen (tätä ei voi ostaa liian aikaisin koska muuten se kokee luonnollisen tuhoutumisen)
- myslipatukoita (hankintalistalla)
- tohvelit (hankintalistalla)
- kamera
- vauvan kotiinlähtövaatteet

Lisäksi, todennäköisesti toivon mieheltä ensimmäisiksi tuliaisiksi sairaalaan kukkien sijaan tölkillisen ihanan kylmää Stripped Batterya. Pinkin Pingviinin erääseen postaukseen kommentoinkin äskettäin, että samoin minä ikävöin kyseistä juomaa todella paljon nyt kun raskaus alkaa olla loppusuoralla ja sitä pitää heti päästä maistamaan :)

RV 37+2: Kokoarvio & lenkkeilyä

Tänään oli sitten se hartaasti odotettu päivä. Nimittäin neuvolan kokoarvio! Lääkäri oli tällä kertaa (toisin kuin rakenneultrassa) tosi mukava ja empaattinen. Saimme sekä hyviä että huonoja uutisia: hyvät olivat että vauva on melko lailla täsmälleen keskikäyrällä kaikkien mittojen suhteen, ja huonot tietysti tämän myötä, että mitään käynnistystä ei tulla tekemään koska siihen ei ole lääketieteellistä perustetta. 

Olin aluksi hieman pettynyt ja yllättynytkin, koska olin laskenut niin paljon käynnistyksen varaan, mutta iltapäivään mennessä ehdin toipua ja nähdä ne asian valoisat puolet. Jos pikkumonsteri ei olekaan mikään suurikalloinen sumopainijan alku, niin mikäs tässä on odotellessa vielä ihan rauhassa. Kaikki lääkärit ja neuvolan tädit toitottavat väsymiseen saakka, kuinka toinen raskaus & synnytys voivat olla ihan erilaiset kuin ensimmäinen, ja kuinka erityisesti synnytys saattaa sujua hujauksessa kun esikoinen on jo ehtinyt raivata tietä seuraavalle. Pakko kai sitä on koittaa uskoa ja keskittyä nyt rauhassa odottelemaan.

Totta puhuen, jotain on ruvennut kropassa tuntumaan mikä omalta osaltaan saa pientä toivoa aikaiseksi siitä, että ehkä tällä kertaa synnytys älyää käynnistyä ihan itsekseen. Eilen illalla kun menin nukkumaan, rupesi tuntumaan aivan järkyttävän kivuliaita "tuikkaisuja" siellä, ja niitä jatkui muutamien minuuttien ajan. Tänään lääkärin tehdessä sisätutkimuksen hän totesi, että muuta edistystä ei ole tapahtunut kuin pehmentymistä, (toim. huom: mikä minun tapauksessani kuitenkin on suorastaan huikea edistysaskel verrattuna siihen mitä EI tapahtunut Sintistä!) ja samalla hän kokeili tunnustella sormella kohdunsuuta. Ihan karmean kivuliasta muuten, oh my god. Ei siis onnistunut.

Jotain tuo räplääminen luultavasti sai silti aikaiseksi, sillä aina tuosta lääkärivisiitistä saakka olen tuntenut niitä samoja tuikkaisuja alapäässä ja se saa minua hiljalleen uskomaan, että jotain ehkä sittenkin saattaa tapahtua ihan luomusti. Tänään suoritin lääkärin määräämää päivittäistä kävelylenkkiä ja noiden tuikkaisujen lisäksi voisin vaikka vannoa, että jotain supistelujen tapaistakin siellä kävi.

Tästä kaikesta muistui mieleeni, että ehkä sitä sairaalakassin pakkaamistakin voisi hiljalleen ryhtyä suunnittelemaan :) Pitääkin kaivaa esiin viime raskauden pakkailuohjepostaus ja pistää kasaan sama hyväksi havaittu setti.

Ai niin, ja vielä yksi vaiva lisätään listalle: jotain ihan kamalaa polttavaa kipua on ruvennut toisinaan tuntumaan vasemman pakaran keskellä. Se iski ensimmäistä kertaa toissailtana kun olin ostoksilla ja kipu oli niin kova, että koko jalka melkein lähti alta. Nappasin kiinni lähimmästä vaaterekistä ja roikuin siinä kunnes uskalsin lähteä kävelemään. Sama toistui eilen illalla kotosalla kun harjasin hampaita, eli seisominen selvästikin jollain tavalla ärsyttää paikkoja. Epäilen, että vauva varmaan painaa jotain hermoa, mutta sillehän nyt ei voi tehdä mitään muuta kuin odottaa synnytystä...

Onkos lukijoilla muuten näkemystä siitä mitä nuo tuikkaisut saavat aikaiseksi? Mitä itse nopeasti googlailin, niin joillakin oli ollut niitä ihan raskausviikolta 30 asti ja silti raskaus oli mennyt yliaikaiseksi. Kunnon avautuminen taitanee vaatia niitä oikeita supistuksia...

RV 40+6: Meidän "lastenhuone"

Valitettavasti ei vieläkään mitään synnytysuutisia täällä. Toisaalta en sitä enää odotakaan vaan olen vakuuttunut siitä, että meidän raskaus menee käynnistykseen, kun kaikki oireet edelleenkin loistavat poissaolollaan. Viime päivinä on ollut monenlaista ohjelmaa ja olen juossut sinne tänne asioimaan tai tapaamaan ystäviä, ja niiden tuloksena kova väsy sillä tämän kropan liikuttelu paikasta toiseen ei ole enää mitään kevyttä hommaa. Niinpä olenkin jatkanut harrastamiani päivätorkkuja hyvällä omallatunnolla, ja varsinkin miehen kanssa olemme nukkuneet aivan uskomattoman pitkiä yöunia nauttien niistä vielä kun se on mahdollista! Nukkuminen on ihanaa ja sitä on hyvä tehdä vähän varastoon kunnes mahdollinen valvominen alkaa :)

Olen myös lukenut viime aikoina useita kirjoja, sillä niitä on jotenkin päässyt kertymään kirjahyllyyn. Yksi parhaista lukukokemuksista oli ehdottomasti Anna-Leena Härkösen uutuuskirja "Onnen Tunti", joka kertoo sijaisperheenä aloittavasti pariskunnasta. Kyseisen kirjan taisin lukaista alusta loppuun itsenäisyyspäivänä, aloittaen iltapäivällä ja lopettaen juuri ennen Linnan juhlia ;) Ei vaan voinut laskea opusta kädestä pois ennenkuin sain tietää miten tarina päättyy.

Tähän loppuun sitten esittely meidän "lastenhuoneesta", kuten otsikkokin lupaa. Lastenhuone on lainausmerkeissä koska sellaistahan meidän kaksiossa ei varsinaisesti ole, vaan nukumme kaikki sulassa sovussa sitten ainokaisessa makkarissamme. Pinnis on löytänyt paikkansa ihan meidän sängyn vierestä minun puoleltani, ja muutama päivä sitten petasin sen valmiiksi, sillä ajattelin pienokaisen saapuvan ihan milloin tahansa. Kyseessähän on Brio Two-sänky, ja sieltä löytyy yhteensopiva reunapehmuste + lakanat. (En vielä ole ihan varma mitä teen tuon reunapehmusteen kanssa sieltä osin missä on laskettava laita, mutta ehkä kierrän sen takaisin jättäen yhden reunan kokonaan vapaaksi.) Päässä on Hello Kitty-soittorasia, jota kuuntelemme jokailtaisen mahanrasvauksen yhteydessä. Luulen, etten tule käyttämään äitiyspakkauksen pahvilaatikkoa nukkumiseen ollenkaan, mutta saatan vuorata sänkyä peitoilla tai tyynyillä vähän pienemmäksi jos näyttää että vauvaparka hukkuu kaikkeen tuohon tyhjään tilaan ja tuntee olonsa turvattomaksi.

En muuten tajua, millä standardilla se äitiyspakkauksen peitto oli oikein tehty, sillä tuo myös standardikokoinen pussilakana ei ollut sen kanssa kovin yhteensopiva! Tai siis pussilakanaa oli aivan mahdottomasti joten reunat jäivät ihan tyhjiksi. Nyt se ei vielä haittaa, joten käänsin ylimääräiset reunat alle piiloon, mutta jatkossa voi olla että pitänee ostaa uusi peitto ettei se pyöri ja myttäänny lakanan sisään :(

Hoitopöytä on myös Brio Two-mallistoa ja siihen sain vihdoin hommattua halutut korit ja laittelin niihin vauvan hoitotarvikkeita. Tämä siis Sandylta lainatulla idealla :) Ylhäällä vasemmassa pikkukorissa on kertisvaipat yöksi vastasyntyneen kokoa, ja oikeanpuolimmaisessa on erilaisia rasvoja, harja, pumpulia, pyllypyyhkeitä jne. Alhaalla vasemmalla on ne vähäiset kestovaipat joita vielä tässä vaiheessa omistan, mutta kokoelma tulee varmaan lisääntymään myöhemmin. Oikeassa korissa on pikkupyyhkeitä vaaleanharmaana ja vaaleanpunaisena, sekä perällä osa meidän harsoista.

Muuten kaikki alkaa olla kasassa, mutta jotain kuvitusta ja viihdykettä vauvalle vielä voisi harkita, esim. mobilea. Mutta kannattaako se laittaa mieluummin sängyn vai hoitopöydän yhteyteen, mitä suosittelette? Jos se on sängyn laidassa kiinni niin meneekö vauvalla nukahtaminen pipariksi kun on liikaa katseltavaa ympärillä...?

RV 40+3: Kokoarvio saatu! Meidän pikku sumopainija...

Nyt olemme sitten käyneet yksityisellä gynekologilla ja käynti oli erittäin positiivinen kokemus, kannatti ehdottomasti maksaa sata euroa. Lääkäri ultrasi mahan päältä ja saimme vielä viimeisen vahvistuksen siitä, että tulokas on todellakin tyttö eli ei tarvitse rynnätä viime tingassa vaihtamaan kaikkea vaaleanpunaista kampetta vaaleansiniseksi ;)

Se, mikä minut kuitenkin perusteellisesti säikäytti, oli että ennakkoaavistukseni Sintin koosta toteutui: meidän lapsukainen painaa arvion perusteella 3955 grammaa....apua! Lääkäri korosti sitä, että tämä ei ole tarkka lukema ja sellaisen saa vasta synnytyssairaalan vaa'alla, mutta kyllä siitä ainakin jotain osviittaa saa. Jos Sintti syntyisi viikon päästä, olisi painonlisäys arviolta +200 grammaa eli siinä vaiheessa kokonaispaino n. 4200 gr.

Tämän jälkeen tehtiin alatutkimus ja lopputulema oli, että ei vieläkään yhtään minkäänlaista edistystä nähtävissä. Ei siis ilmeisesti voinut pyöräyttää kohdunsuulla synnytyksen edistämiseksi kun ei ollut mistä mennä sisään.

Tässä vaiheessa minulla alkoivat puntit tutista ihan tosissaan, sillä näin jo itseni synnyttämässä joulun jälkeen 4,5 kg lasta pahojen repeämien kanssa. Lääkäri lohdutti, että nelikiloinen vauva on vielä täysin normaalikokoinen ja kaikista vauvoista n. 17% syntyy tuon kokoisina. Hän suositteli vahvasti alatiesynnytystä, tai ainakin sen kokeilemista sillä todennäköisesti sillä on todella hyvät mahdollisuudet onnistua. Mihinkään ei kuitenkaan pakoteta, sillä jos sanon, että ehdottomasti kieltäydyn alatiesynnytyksestä, saan kyllä sektion.

Lääkäri tarjosi minulle aivan mahtavaa mahdollisuutta, sillä hän työskentelee pari päivää viikosta synnytyssairaalassa/äitipolilla, joten hän lupasi ottaa minut vastaan jo ensi viikon tiistaina jolloin olisi siis viikkoja kasassa 41+1, sen sijasta että menisin vasta to/pe kuten neuvolassa arveltiin. Nyt vaan siis odottelen tuota tiistain käyntiä ja sitten selviävät jatkotoimenpiteet, koska mm. tämän päivän tietojen valossa en taida todellakaan synnyttää sitä ennen.

Sektioasiaa ehdin vähän jo sulatella lääkärireissun jälkeen, ja ainakin tässä vaiheessa olen kääntymässä sen puoleen, että se vaihtoehto suljettaisiin pois. Lääkärin mukaan on aika todennäköistä että jos eka raskaus leikataan, niin samoin käy myös seuraavassa ja sille tielle en haluaisi lähteä. Yritän nyt siis vaan totuttautua ajatukseen, että pyngerrän sen meidän sumopainijaneidin alakautta ulos ja jos repeämiä tulee, niin sitten tulee. Mutta kyllä minua siltikin pelottaa, sitä ei käy kieltäminen.

Jospa minä nyt saisin lopetettua tämä turhan stressaamisen ja panikoimisen kun on taas jotain mitä odottaa! :)

RV 40+3: (Vihoviimeinen?) neuvolakäynti ja kokoarvion jännäystä

Tänä aamuna piipahdimme neuvolassa, paikassa jossa en todellakaan olisi enää halunnut ilman vauvaa käydä. Olin jopa kateellinen eräälle aulassa istuvalle naiselle, joka imetti odotustilassa omaa vauvaansa! Mies piti minua vähän pöhkönä, mutta tähän pisteeseen on tultu tämän kärsimättömyyden kanssa.

Mitään uutta ei varsinaisesti tullut, kuin että pissanäytteessä oli leukosyyttejä joten huomenna pitäisi sitten kiikuttaa vielä uusi näyte labraan analysoitavaksi. Terkka kertoi myös laittavansa lähetteen yliaikaiskontrolliin meidän sairaalan äitiyspolille, mutta he ottavat kuulemma vastaan aikaisintaan viikolla 41+5. Tätä ihmettelin, sillä kyseinen päivä on jouluaatto, mutta ilmeisesti sitten voi olla, että käynti osuu joulun takia ensi viikon torstaille tai perjantaille. Jotenkin en jaksa uskoa, että he alkaisivat käynnistellä ennen kuin 42 vkoa on täynnä joten jos synnytys ei lähde spontaanisti käyntiin, on meillä vahva mahdollisuus että synnytämme vasta joulun jälkeen...

Pari päivää sitten varasimme ajan yksityiselle gynekologille kokoarvion tekemistä varten, sillä minua on alkanut pelottaa vauvan mahdollinen suuri koko ja sen myötä että onko alatiesynnytys edes mahdollinen. Jos vauva on yli nelikiloinen niin luulen että mielipiteeni vaihtuu aikaisemmasta ehdottomasta sektiokielteisyydestä siihen, että ottaisin sittenkin mieluummin leikkauksen ja välttäisin pahat repeämät ym vaikeudet. Faktahan on, että tässä vaiheessa vauva kasvaa joka päivä lisää kokoa ja SF-mitan perusteella (ollut viime ajat yläkäyrillä) on mahdollista että sieltä syntyy vähän kookkaampi tapaus. Terkka lohdutti edelleen, että ainakin hänen tunnusteltuaan vauvaa se ei ainakaan tunnu kovin isolta ja siitä kertoo sekin, että Sintti pystyy vielä mylläämään kohdussa aika vilkkaasti ja vaihtelemaan asentoa.

Joka tapauksessa, olen todella iloinen että tänään pääsemme lääkäriä tapaamaan ja siellä varmasti selviää moni asia! Terkkamme jopa tiesi kyseisen lääkärin ja tuumasi, että varasitte sitten ajan kaupungin parhaalle gynekologille :) Ajanvarauksen tein ihan sokkona joten tässä kävi lähinnä hyvä tuuri. Odotan innolla mitä lääkäri sanoo vauvan koosta, kuten myös lapsiveden määrästä ja siitä onko kohdunsuu yhtään sen näköinen että kohta olisi toiveita päästä synnyttämään.

Eräs ystävä suositteli myös vanhaa hyvää keinoa, eli että lääkäri "pyöräyttäisi" kättä kohdunsuulla. Onko lukijoiden joukossa sellaisia joilla tämä on auttanut synnytystä käynnistymään? Ajattelin pyytää sitä tänään, sillä tässä vaiheessa lääkärillä ei liene mitään syytä kieltäytyä kun ollaan jo yliajalla.

Olisipa kello jo pian viisi! Nyt lähden kävelylenkille kokeilemaan että pysynkö näillä pääkallokeleillä pystyssä ja saamaan vähän liikettä niveliin.

RV 40+2: Tilannekatsaus

Tällä hetkellä tilanne on se, että mitään tilannetta ei ole. Raskaus vaan jatkuu ja jatkuu, ja varmaankin turha edes mainita että edelleenkään ei supistele yhtään ja kaikenlaiset muutkin oireet loistavat poissaolollaan. Alan pikku hiljaa vastentahtoisesti hyväksyä ajatuksen, että tässä voi tosiaan mennä vielä aikaa....

En tiedä mistä kummasta sainkin alunperin sellaisen ajatuksen, että synnytän viimeistään siellä lasketun ajan tietämissä (täysin sulkien pois sen faktan että yleensä ensisynnyttäjillä menee pidempään!) joten tämä odottelu on melkoista jäiden polttelua. Murheellisena olen viivaillut yli noita teidän alkupään veikkailuja ;) Nyt ollaan jo menossa niiden puolivälissä, huhhuh.

Näinä päivinä ehkä kurjinta on koittaa pärjäillä noiden käsien kanssa. Ne puutuvat edelleen joka yö ja jos mahdollista, se pahenee lievästi koko ajan. Varsinkin vasen käsi on herätessä puolinyrkissä ja sen avaaminen tuntuu tuskalliselta, ja yleensä tunnon palautuminen kestääkin helposti pari tuntia heräämisestä. Sen lisäksi olen koko päivän todella kömpelö ja pudottelen pieniä esineitä jatkuvasti lattialle. Erilaisten purkkien ja purtiloiden avaaminen on myös heikkoa kun käsissä ei ole tuntoa eikä voimaa. No, pian tämä on toivottavasti joka tapauksessa ohi ja odotan saavani vanhat käpäläni takaisin!

Sintti palautui heti maanantaina omaksi aktiiviseksi itsekseen ja piti heti kunnon bileet masussa. Samoin eilen neiti ryhtyi taas nukkumaanmennessä tykittämään sitä yhtä ja tiettyä kylkiluuta, niin että piti oikein nousta ylös hieman jaloittelemaan jotta saataisiin edes pientä paikanvaihtoa masussa aikaiseksi. Olen koittanut selittää vauvalle, että jos siellä mahassa on ahdasta, niin sopii tulla sieltä ulos ihan milloin vaan ja johan löytyy tilaa venyttelylle & potkinnalle, niin paljon kuin sielu sietää! Joko Sintti ei ymmärrä tai ei vaan ole vielä valmis kohtaamaan tätä suurta ja pelottavaa maailmaa. ;)

Jos tästä odottelusta jotain hyviä puolia kaivetaan, niin olen ostanut ja paketoinut kaikki joululahjat (paitsi miehelle kun en ole keksinyt mitään!), saanut hankittua kaikki Sintin puuttuvat tarvikkeet ja onnistunut lähes täysin tyhjentämään äitiysloman alussa laatimani valtavan pitkän tehtävälistan. Meidän vaunutkin jopa saapuivat eilen Saksasta ja ne ovat I-H-A-N-A-T! Tänään aion pedata pinnasängyn valmiiksi, mitä olen säästellyt ihan siitä syystä että en ole halunnut sinne kissankarvoja liikaa. Viimeistelyhommia siis olisi enää jäljellä.

Pitäkää peukkuja, että tänään koittaisi vihdoin lähtö synnärille! :)

RV 40: Sunnuntai-illan säikäytys

Eilen illalla Sintti aiheutti meille pienen säikäytyksen. Ei alkavan synnytyksen takia, vaan siksi että hän heittäytyi yhtäkkiä kovin vaisuksi. Tavallisesti rasvaan nukkumaanmennessä mahan joka ilta ja siihen sivelyyn vauva viimeistään herää, ryhtymällä mylläämään masussa ja potkiskelemaan ympäriinsä. Itse olin jo vaipumassa uneen ajattelematta asiaa sen enempää, mutta mies tapansa mukaan "seurusteli" mahan kanssa ja rupesi ihmettelemään ääneen kuinka siellä ei tapahdu sitä normaalia liikettä ollenkaan, mihin minäkin viimein havahduin.

Olen ollut tyytyväinen oikeastaan koko ajan raskauden puolivälin jälkeen siihen, että vauva on niin kova liikkumaan joten ei ole tarvinnut monestikaan huolehtia onko pikkuinen kunnossa vai ei. Liikkeitä on tullut ihan aamusta iltaan säännöllisesti ja liikelaskennan olen tehnyt ehkä kerran tai kaksi. Eilen illalla ei sitten auttanut kuin käydä hakemassa mehulasi, kynää ja paperia ja ryhtyä kirjaamaan ylös Sintin liikkeitä, sillä näin jo kauhukuvia kaulan ympärille kietoutuneesta napanuorasta jne jne.

Onneksi sain kerättyä jo varmaan varttitunnissa vaadittavat 10 liikettä kasaan, mutta kumman vaisuja ne silti olivat? Olen kyllä kuullut, että vauvan liikkeet vähenevät synnytystä kohden, mutta että näin radikaalisti?

Tänä aamuna olikin sitten ihana herätä Sintin potkintaan kun tiesi, että toinen on sittenkin kunnossa :) Ehkä hänellä oli vain vaisu päivä eilen...

Ja hurjaa, tänään on sitten tasan 40 raskausviikkoa kasassa! Tänään olisi hyvä päivä syntyä, eikä huominenkaan ole hullumpi koska vauva saisi helposti muistettavan päivämäärän syntymäpäivälleen :) Kiitos muuten kun olette jaksaneet tsempata minua ja koittaa patistella vähän kärsivällisemmäksi synnytyksen suhteen. Kärsivällisyys ei ole se ominaisuus jolla minua on eniten siunattu, mutta yritän jaksaa odottaa ja toivoa, että vauva kuitenkin kaikesta huolimatta tulisi pian. Minähän en voi siihen vaikuttaa (vaikka niin kovasti toivoisinkin!), joten on tyydyttävä kiltisti odottelemaan.

Eilen tunsin ensimmäistä kertaa kunnon kipuja tuolla alakerrassa. Viimeksi neuvolan terkka kysyi, että olenko tuntenut vauvan painavan kohdunsuuta ja silloin jouduin vastaamaan kieltävästi. Vauva on lähinnä potkiskellut virtsarakkoa ja sen liikkeen pystyy kyllä paikantamaan todella selvästi. Eilen sitten tuli varmaan kahteen eri ajanjaksoon todella kipeitä sävähdyksiä kohdunsuun tietämille ja tulkitsin tämän nyt niiksi vauvan pään aiheuttamiksi, ja voi pojat että oli napakan tuntuista! Supistuksia siihen yhteyteen ei tullut, mutta toivottavasti niiden aiheuttama kipu ei ole samanlaista :)

RV 39+6: Imetystyyny

Perkele, ei vieläkään mitään merkkiä pian koittavasta synnytyksestä. Kuuteorioilla voi siis ainakin minun puolestani heittää vaikka vesilintua. Saunominen samaten, turhaan hehkutettu juttu. Istuin siellä löylyissä ihan rusinana mutta ei mitään vaikutusta! Nyt pidetään sitten peukkuja, että Sintti on täsmällinen ja päättää ulostautua laskettuna päivänä eli huomenna.

Mutta, ei ollut tarkoituksena valittaa vaan esitellä äitini tekemä huippu imetystyyny. Ohjeet sen laatimiseen löytyivät täältä. Muistaakseni meillä noudatettiin ohjetta melko uskollisesti, paitsi että tässä tyynyssä ei ole nauhoja ollenkaan. Meillä tehtiin kaksi vaihdettavaa tyynyliinaa jotta olisi yksi aina käytössä toisen ollessa mahdollisesti puklujen takia pesussa, ja niissä molemmissa on 2 vetoketjua päässä peräkkäin koska muuten mitta ei olisi riittänyt liinan ujuttamiseen tyynyn päälle.

Kankaat ostimme Eurokankaasta ja ne maksoivat muistaakseni yhteensä vajaa 30 euroa. Pohjatyynyyn tuli ihan tavallista lakanakangasta ja päällykankaat valitsin ihan vain sillä periaatteella, että mikä silmää eniten miellytti. Varmasti halvemmallakin olisi halutessaan löytänyt, mutta minusta nuo kuosit olivat kertakaikkisen söpöjä :) Täytteet ostettiin Sotkasta ja siellä myytiin sitä hintaan á 19 euroa säkki ja niitä taisi mennä jopa 2 kappaletta koska halusin että tyyny on todella muhkea, sillä olen aika pitkä ja kumartelu imettäessä ei taida olla hartioille hyväksi. Mitta laidasta laitaan on n. 80 cm eli se on aika paljon isompi kuin moni kaupassa myytävänä oleva malli.

(Pinkki päällinen)

(Ruskea päällinen)

Olen tähän imetystyynyyn todella tyytyväinen ja uskon, että se käy vauvalle myös hyvin treenauskapineena sittenkin, kun ryhdytään harjoittelemaan istumista. Harmi vain en ole vielä päässyt tuota kunnolla testaamaan koska sellainen pikku juttu kuin maha on testauksen esteenä ;)

RV 39+4: Neuvolaterkut ja miten Sintti savustetaan ulos

Eilen aamulla piipahdin toivottavasti viimeistä kertaa (ilman vauvaa) neuvolassa. Heti täytyy hehkuttaa, kuinka ihana sijainen meidän neuvolantädillä on! Hän on lähempänä omaa ikääni, ihanan empaattinen ja oikeasti kiinnostuneen oloinen. Vauvaa tunnusteltiin oikein perusteellisesti mahanahkojen lävitse kahdenkin eri terkan toimesta ja diagnoosi kuului, että pää on nyt todella hyvin asemissa synnytystä ajatellen. Kiinnittymisestä en tiedä sillä siitä ei ollut puhetta, mutta alhaalla se ainakin oli mikä saattaa indikoida lähestyvää synnytystä. Samoin terkka lohdutti, että korkeahkolla sijaitseva vatsa ei välttämättä tarkoita sitä, että en synnyttäisi pian vaan se saattaa h-hetkellä laskeutua rivakastikin.

Aina kaikkeen varautuvana tiedustelin myös tarkempaa käytäntöä siltä varalta, että yliajalle mennään. Minulla on seuraava aika ensi viikon torstaina eli RV 40+3 ja siinä vaiheessa kuulemma ruvetaan miettimään lähetettä synnytyssairaalan äitipolille. Sairaala kuitenkin edellyttää että RV 41 on täynnä ennenkuin he ottavat vastaan, joten siinä vaiheessa lähete voidaan laittaa matkaan ja sieltä ollaan sitten minuun suoraan yhteydessä ajanvarauksen merkeissä. Ajan saisin arviolta RV 41+5 paikkeilla jolloin katsottaisiin, että vieläkö vauva mahtuu tulemaan ja onko käynnistys tarpeellinen. Ilmeisesti on yhtä mahdollista, että varataan aika käynnistykseen kuin että laitetaan vielä takaisin kotiin odottelemaan.

Tämän perusteella toiveeni ennen joulua syntyvästä vauvasta ei siis välttämättä toteudu, sillä sairaalassa ei ole mitään erikoiskäytäntöjä vaikka joulunpyhät lähestyvät. Huh, hurja ajatus joutua odottelemaan vielä yli kaksi viikkoa..! Toivottavasti Sintti kuitenkin itsekin ymmärtää, että synttärit jouluna eivät ole kovin kiva juttu ja toimii sen mukaan.

Nyt ajattelin muuten ottaa vauvan ulossavustuskeinot käyttöön, ja ensimmäisenä suunnittelin aloittavani saunomisesta. Meillähän ei ole täällä omassa kodissamme saunaa, joten kutsuin itseni ja miehen vanhempieni luokse saunomaan joten varmaan huomenillalla kokeilemme olisiko kunnon löylyillä mitään suotuisaa vaikutusta asiaan ;) Jos ei, niin sunnuntaina otetaan se yksi toinen S-keino käyttöön...ensi viikon puolestaan ehtii siivota jos noistakaan ei ole apua ;)

Oireita ei ole edelleenkään mitenkään mainittavasti. Tänään iltasella olen tuntenut eka kertaa lievää paineentuntua jossain häpyluun tietämillä, mutta ehkä se johtuu nyt siitä alhaalla olevasta vauvan päästä. Supistukset edelleenkin loistavat poissaolollaan. Jännään, että synnytänkö huomenna kuun kierron mukaan, maanantaina täsmällisesti lasketun ajan perusteella vai samoin kuin äitini minut eli 1-2 päivää lasketun ajan jälkeen...

Muuten, ostimme tänään auton!! Kallista puuhaa tämä lasten maailmaan saattaminen.

RV 39+2: Viimeiset (?) masukuvat & Kipeät kylkiluupotkut

Täällä kirjoittelee eräs, joka on ehkä vihdoin oppinut nauttimaan näistä hitaista ja laiskoista päivistä. On kestänyt todella kauan päästä irti siitä kummallisesta ajattelutavasta, että koko ajan pitäisi "tehdä" jotain vaikka tässähän on meneillään koko ajan tämä yksi aika iso juttu: raskaus ;). Minulla on käynyt ihania ystäviä kylässä minua viihdyttämässä ja kertomassa (pyynnöstä) raskausjuttuja, lisäksi olen saanut kivoja tekstiviestejä jossa tarkistellaan vointeja. Ainakaan vielä mitkään kyselyt eivät ole ärsyttäneet, vaan päinvastoin on kiva kun huolehditaan.

Tunnen ihan selvästi, kuinka pikkuneiti tuolla kohdun uumenissa vahvistuu ja kasvaa päivä päivältä. Yksi selvimmistä merkeistä ovat säännöllisesti lisää voimaa saavat potkut, jotka eivät aina niin kovin mieluisilta tunnukaan osuessaan napakasti kylkiluihin. Viime yö meni voihkiessa ja asentoa vaihdellessa kun Sintti monotti aina samaa kohtaa: oikean rinnan alapuolella olevaa kylkiluuta.

Viikonloppuna saatiin myös yksi hyvä osoitus pikkutyypin jämäkästä luonteenlaadusta. Olin juuri rasvaillut mahaa ennen nukkumaanmenoa mikä on jokailtainen rituaali ja jossa Sintti yleensä herää mylläämään. Tämä mylläyssessio alkoi tavallista pontevimmilla potkuilla samaiseen kylkiluuhun ja asetin sievästi nyrkkini aivan kohdun reunalle kyseisen kylkiluun päälle hieman liikkeitä vaimentamaan, mikä vei Sintiltä tilaa ehkä 2-3 cm:n verran reunastapäin. Tämäpä ei sopinut neidille alkuunkaan vaan siitä lähti liikkeelle varsinainen superpotkusarja: POIS-TUO-ÄRSYTTÄVÄ-ESTE-TUOSTA-JA-HETI! Muutaman tällaisen jälkeen hän sai pikkujalkansa kiilattua nyrkkini alle ja niinpä käsi lipesi siitä kokonaan pois. Että semmoinen tapaus tämä meidän tyttö. Varmaan tulee olemaan tosi helppo lapsi, joo-o. ;)

Lopuksi vielä masukuvat viikoilta 38+1 ja 39+1, toivon mukaan viimeiset laatuaan! Sorry huono laatu ja oudot asennot, näköjään onnistuin jopa leikkaamaan viipaleen mahastani pois.

Huomenaamusta olisi aika varattuna neuvolaan, siis se aika jonka alunperin toivoin jäävän käyttämättä. Siellä ei varmaan tule enää mitään uutta...

RV 39: Teoria synnytyksen ajankohdasta

En ole lähtenyt vielä synnärille, jos sitä luulitte hiljaisuudesta päätellen. Olen ollut ihan poikki lauantaisesta shoppailukierroksesta ja illanvietosta elokuvan & pizzan merkeissä. Kyllä, vaikka on jo maanantai! Tänään puolestaan takana on 8h yöunet ja peräti kahdet päivätorkut sekä leppoisa iltapäivä ystävän ja hänen pikkuisen 9-kuukautisen poikansa kanssa.

Tänään on ollut vähän kumma olo ja toivon, että se enteilee pian alkavaa synnytystä. Jos ei muuta, niin pistän toiveeni tähän teoriaan synnytyksistä kuun vaiheiden mukaisesti (kts englanninkielinen linkki). Sen mukaisesti kuun vaiheita tulkitsemalla h-hetkeni koittaisi jo 10.12. Tämähän sopisi minulle loistavasti sillä se tarkoittaisi että vauva olisi maailmassa jo lauantaina ;)