tiistai 19. huhtikuuta 2016

Taika 2,5 viikon iässä

Meidän Taika-tyttönen on nyt noin 2,5 viikon ikäinen ja tässä hieman hänen kuulumisiaan. Tosiaan laitokselta lähtiessä paino oli pudonnut hieman liikaa ja sen johdosta meillä on ollut muutama painokontrolli sen jälkeen. Ensimmäinen oli heti kotiutumista seuraavana aamuna ja silloin painoa oli tullut lisää muutama kymmenen grammaa. Viime viikolla meillä puolestaan kävi neuvolan terkka kotikäynnillä ja edelleen paino oli noususuuntainen, mutta ei ihan tarpeeksi. Niinpä viime perjantaina, tasan 2 viikon merkkipäivänä, kävimme uudella punnituksella ja onneksi syntymäpaino oli saavutettu 10 grammaa vajaana. Tämä katsottiin riittäväksi ja saimme samalla lupauksen ryhtyä vähentämään vastikkeen määrää :)

Vastiketta typy on saanut vaihtelevia määriä, n. 40-60 ml kerta-annoksia imetysten päälle, ja nyt yritetään päästä noista hiljalleen eroon. Tai käytännössä maidonkerääjien ansiosta osa noista pullomaidoista on ollut omaa tuotantoani. Sekin on onneksi lisääntynyt ihan selvästi: tyttö imee usein ja mielellään ja tuntuu, että useimmiten hän tuleekin rinnoista kylläiseksi. Pulloruokintoja oli esim. eilen 3 kertaa, joten uskon että nuo saadaan kyllä lähiaikoina kokonaan pois. Välillä tuntuu, että maitoa on joka paikassa, erityisesti yöllä lakanat ja yöpaita välillä lainehtivat maidosta joten sekin kielii lisääntyvästä tuotannosta!

Imetystuokioista on muodostunut meidän oma lepohetki: tyttö imee tyytyväisenä n. 10-20 minuuttia per rinta ja minä toteutan Sintistä hyväksi havaittua tapaa lukemalla kirjoja. Rinnanpäät ovat onneksi taannoisista ongelmista parantuneet, mutta en ole vieläkään uskaltanut jättää rintakumeja pois. Suunnitelmissa olisi hivuttaa ne pois rauhalliseen tahtiin, niin että rinnanpäät pysyisivät hyvässä kunnossa.

Kun vertaan Taikaa yliaikaisena syntyneeseen Sinttiin, on hän selvästi väsyneempi vauva ja nukkuu paljon. Tämän reilun kahden viikon aikana valveillaoloaika on kuitenkin lisääntynyt koko ajan, mutta vielä tyttö ei ota samalla tavalla kontaktia kuin Sintti teki jo tässä iässä. Nukkuessaan hän hymyilee refleksinomaisesti, mutta tietoiset hymyt puuttuvat. Samoin tyttö tuntuu niin kovin pieneltä ja hentoiselta. Ei mikään ihme, sillä noiden kahden vauvan välinen painoero oli 800 grammaa ja ikäero 4 viikkoa! On ollut kuitenkin ihanaa huomata, miten tämän "syöttökuurin" päälle tyttö on kerännyt hiljalleen lihaa luiden ympärille ja pieni massukin alkaa kasvaa isommaksi :)

Valitettavasti viime päivien riesana ovat olleet masuvaivat. Pienen mahaan sattuu ja hän kipristelee usein syöttöjen päälle, ja välillä tulee isoja paukkuja. Pari kertaa hoitopöydällä ollessa kakkaa on tullut kovalla paineella, joten ei mikään ihme että on kipuja! Cuplaton-kuuri alkoi perjantaina ja nyt yritän muistaa antaa maksimi-annoksen joka päivä. Aika näyttää auttaako tämä konsti vai pitääkö minun alkaa rukata omaa ruokavaliotani johonkin suuntaan.

Muuten Taika on aika rauhallinen tapaus. Jos ruoan tulossa kestää, tyttö ei turhista hermoile vaan jaksaa odottaa suht kärsivällisesti. Kunnon rääkäisyt saadaan aikaiseksi tavallisesti hoitopöydällä kun puolinakuna on inhottavan kylmää ja kurjaa. Tästä kiusanteosta seuraa toisinaan kostokakka tai - pissa ;)

Meidän yöt sujuvat todella leppoisasti niin, että typy nukkuu äidin kainalossa ja molemmat saamme siten nukuttua hyvät unet. Taika ei viihdy omassa sängyssään kovin pitkään, tavallisesti hänet laitetaan kyllä sinne aluksi, mutta viime aikoina on käynyt niin, että nälkä ja tankkauksen tarve on yllättänyt aina juuri silloin kun minä olen menossa nukkumaan, joten helpointa on ottaa tyttö tissille ja viereen. Siihen sitten molemmat nukahdamme ja yöllä murkinoidaan pari kolme kertaa, kun nälkä yllättää. Usein kyllä minä herään viimeistään muutaman tunnin kuluttua ja herättelen tyttöä syömään, jos on mennyt liian monta tuntia unten mailla.

Kaiken kaikkiaan meillä menee tosi mukavasti, en ole (vielä) kokenut maata mullistavaa väsymystä ja vauvaelämä sujuu varsin leppoisasti :)

sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Stressi purkautuu

Taikan synnytyksestä on kulunut aikaa nyt 2 viikkoa ja 2 päivää. Vasta noin viikon päästä aloin ymmärtää, kuinka valtavan henkisen paineen alla olin elänyt viimeiset kuukaudet. Stressi alkoi purkautua kun sain etäisyyttä tapahtumiin ja vihdoin pienen, suloisen ilontuojan syliini.

Ei voi sanoa, että heti kotiin palattuamme olisimme olleet seitsemännessä taivaassa. Ehei, pari päivää meni melkein kireässä ilmapiirissä kun miehen kanssa kävimme ylikierroksilla ja yritimme sulattaa kaikkea tapahtunutta. Ravasimme tarkistamassa nukkuvaa vauvaa (kyllä, hengityshälyttimestä huolimatta!) ja koko ajan pään päällä tuntui leijuvan joku epämääräinen uhka ja huoli. Stressiähän se oli, mikä otti aikansa purkaantua.

Pian tunsin kuinka maidonnousun myötä hormonit rupesivat mylläämään kehossani ja olo muuttui hyvin itkuherkäksi, ihan samalla tavalla kuin Sintistäkin. Jotenkin se muutos rentoutti kehoni ja aloin nähdä edessäni olevan ihanan olennon aivan uudella tavalla. Aloin uskoa, että hän on todella meidän eikä ole lähdössä minnekään. Voiko tämä olla tottakaan?

Mutta kyllä se voi. Ja se on!

Nyt kun jälkikäteen katson taaksepäin raskausaikaa, minua puistattaa. Tuosta ajasta en jää ikävöimään yhtään mitään, iloitsen ainoastaan sen ihanasta lopputuotoksesta jota nyt saan rutistaa sylissäni.

Enkelipoikaa ajattelin todella paljon viimeisinä päivänä ennen synnytystä. Pelotti palata ajassa taaksepäin niihin samankaltaisiin muistoihin, mikä silloin päättyi ikävästi ja joka mielestäni saattoi toistua tälläkin kertaa. Samalla suretti ihan käsittämättömän paljon se, että pieni poikamme ei koskaan saanut syntyä elävänä. Nyt sydäntä puristaa suuri haikeus siitä, että jos kaikki kolme lastamme olisi täällä, kaikki olisi täydellistä. Yksi on kuitenkin ikuisesti joukosta poissa.

Tänä aamuna päädyin lukemaan Ilkan ja Katariinan Enkelipoika-blogia, sillä huomasin heistä kertovan jutun Iltasanomissa. Olin törmännyt heidän tarinaansa aiemminkin, mutta nyt luin muutamia postauksia heidän alkutaipaleeltaan uudestaan. Vaikka viimeiset 1v ja 9kk:tta ovat tuoneet suruuni rauhaa ja pystyn nykyään elämään menetykseni kanssa hyvää elämää, pystyn edelleenkin palauttamaan kaiken sen koetun tuskan mieleeni muutamassa sekunnissa. Pitkästä aikaa huomasin pyyhkiväni kyyneleitä kun luin heidän tarinaansa, niin identtinen se oli omani kanssa ja niin tutulta kuulosti kaikki se suru ja murhe. Heidän pähkinä-vauvansa syntyi melkeinpä samaan aikaan kuin omani 

Meidän pieni onnentuojamme nukahtaneena rinnalle, tyytyväisenä ja kylläisenä 

perjantai 8. huhtikuuta 2016

Yllättäviä imetysongelmia: vertavuotavat rinnanpäät

Aiemmin ehdin jo mainita, että meidän typy on osoittautunut innokkaaksi imijäksi ja on osannut hienosti ruokailla jopa ilman rintakumia, mitä Sintti ei koskaan oppinut. Nyt näyttää siltä, että hän on vähän liiankin tehokas, nimittäin viime päivinä imetys on sattunut ihan järkyttävän paljon! Toissa yön imetyssessioiden jäljiltä huomasin, että rinnoista oli vuotanut verta ja sama jatkui aamulla. Sattui niin paljon, että piti potkia jaloilla ilmaa ja pidätellä kivun kiljahduksia :(

Eilen aamulla otin rintakumin käyttöön, mutta se taisi olla liian myöhäistä sillä aamun eka ruokinnan yhteydessä huomasin kuinka parin imaisun jälkeen kumi rupesi täyttymään verellä. Yök! Rinnanpäät olivat niin herkistyneet, että ne aukesivat välittömästi ja tietysti kipukin oli sen mukaista. Inhotti ajatus, että vauvaparka joutuu juomaan veristä maitoa joten lopetin imetyksen sillä kertaa siihen paikkaan. Luin epätoivoisena netistä imetysaiheisia keskusteluja ja etsin tietoa, miten nännit saisi nopeasti kuntoon, sillä pelotti että hyvin alkanut imetys tyssää tähän.

Tässä muillekin mahdollisesti samassa tilanteessa oleville äideille omat kokemukseni:

Vinkki 1)
Sairaalassa ohjeistettiin ottamaan minigrip-pussi ja leikkaamaan keskelle 2 euron kolikon kokoinen reikä. Pussin sisälle sideharsoa joka kastellaan lämpimällä vedellä ja painetaan rintoja vasten.
Toimiko? Ei minulla, sillä koin noilla pelaamisen hankalaksi ja sitäpaitsi joka imetyskerralla poistettu suojus ehti jäähtyä ja sideharsoa olisi mennyt loppumattomia kasoja. Sairaalassa tätä jo kokeilin jonkin aikaa, mutta en huomannut hyötyä.

Vinkki 2)
Melkein sama kuin kohdassa 1, mutta pussin ja harson sijasta käytetään liivinsuojusta, joka kastellaan lämpimään veteen ja vaihdetaan joka imetyksen jälkeen.
Toimiko? Ei oikein, sillä tämänkin kanssa rinnanpää ehti kuivua ja tarttua kiinni liivinsuojukseen eli irrottaminen tuntui kivuliaalta ja repi jälleen herkkää ihoa auki.

Vinkki 3)
Rinnoissa pidetään koko ajan maidonkerääjiä, jotka estävät rinnanpäätä tarttumasta mihinkään kiinni. Kupin sisälle muodostuu samalla hieman kostea ilmasto, joka auttaa nänniä pysymään pehmeänä. Kosteus varmistetaan vielä sivelemällä joka imetyksen jälkeen ensin tippa äidinmaitoa ja sitten kunnon kökkö Lansinohia ympäri rinnanpäätä.
Toimiko? Kyllä! Koko eilisen päivän rinnat olivat tällä kuurilla ja tuntui, että ne rupesivat paranemaan silmissä. Hieman vereslihalla ne edelleenkin olivat iltaa kohden, mutta sen verran paremmassa kunnossa, että uskaltauduin imettämään rintakumilla muutaman kerran. Lisäksi pumppasin rintapumpulla maitoa, sillä huomasin että se ei rääkkää rintaa ollenkaan vaan lypsää huomattavasti hellävaraisemmin kuin vauva. Noissa maidonkerääjissä hyvää oli myös se, että kävin niistä pitkin päivää kaatelemassa valumamaitoja pulloon ja niistä yhdistettynä pumpattuun maitoon sain vastikkeen lisäksi ujutettua joukkoon myös ihan mukavasti omaa maitoani.

Eilinen päivä oli siis suurimmalta osalta taukoa varsinaisen imetyksen kanssa, mikä huoletti siksi, ettei maidontuotanto vain rupeaisi kääntymään laskusuuntaiseksi. Ihmeellisesti tämä aihe menee tunteisiin ja olenkin vääntänyt itkua jo pari päivää pelätessäni, etten enää pystykään imettämään omaa lastani. Nyt alkaa jo tuntua paremmalta, kun huomaan että rinnanpäät alkavat hieman toipua ja olenkin nyt imettänyt normaalisti rintakumin kanssa. Huomaan silti, ettei maitoa tosiaankaan tule tarpeeksi vaan aika pian sen jälkeen Taika tahtoo vielä pullomaitoa. Yritän olla ruokintojen kanssa nyt tosi varovainen ettei herkkä iho ota jälleen takapakkia, vaan että pääsisin taas kasvattamaan tuotantoa Taikan tarpeiden mukaisesti.

Toinen pelkoni oli, että Taika ei enää halua rintaa jos hän tottuu päivässä, parissa helposti pullosta saatavaan maitoon, mutta on ollut lohdullista huomata että tyttö pitää tästä puuhasta yhtä paljon kuin minäkin. Mieskin on yrittänyt lohduttaa huomauttamalla kuinka tyytyväiseltä neiti rinnalla näyttää, mikä on ihan totta.

Toistaiseksi pidän taukoa makuullaan imettämisestä (mikä on lempiasentoni, nyyh!) sillä koen etten pysty siinä ohjaamaan rinnanpäätä vauvan suuhun tarpeeksi oikeaoppisesti. Kun hänellä on nälkä, hän hyökkää rinnan kimppuun kuin pieni haukanpoika ja imee erittäin voimallisesti. Epäilen, että imuotteessa täytyy olla jokin vika näiden vaurioiden takia ja aion kokeilla jatkossa erilaisia niksejä. Ihmettelen tätä kuitenkin siitä syystä, että sairaalassa pyysin kätilöitä monta kertaa tarkistamaan imuotteen ja aina he kommentoivat, että oikein on.

Montako päivää vastaavanlaisen ongelman paraneminen on lukijoilla ottanut?

Taikan synnytyskertomus

Menimme perjantaiaamuna aikaisin sairaalaan, minä paastonneena ja juomatta, kuten ohje sektiota varten kuului. Hoitaja osastolla otti meidät vastaan, kertoi lyhyesti toimenpiteen kulusta ja kuunneltiin vielä viimeisen kerran sydänäänet. Melkein heti saimme kuulla, että meidän leikkausaika oli annettu jollekin toiselle, jonka kiireellistä sektiota piti aikaistaa. Uutinen tuntui masentavalta, sillä oli ollut vaikeaa sinnitellä edes kyseiseen aamuun, saati että pääsisimme EHKÄ seuraavana leikkaussaliin tai VARMASTI ainakin saman päivän aikana.

Onneksi loppujen lopuksi pääsimmekin seuraavina saliin ja oma jännitys huipentui siellä h-hetken kynnyksellä. En ole koskaan aiemmin ollut "oikeassa" leikkaussalissa ja mm. henkilöstön määrä oli pyörryttävä, koko ajan lisää ihmisiä kävi esittäytymässä. Siitä tapahtumat etenivät vauhdilla ja ennen kuin huomasinkaan, koko alakroppani oli tunnoton saamieni epiduraalin ja spinaalin johdosta, joten jäseniäni siirreltiin kuin liikkumatonta lihakimpaletta (mikä olinkin!) siinä tilanteessa. Toinen käsi oli tönkkönä verenpainemittarin takia ja toinen kanyylin takia, joten todellakaan mitään ei pystynyt itse tekemään. Tunsin itseni hyvin avuttomaksi ja yritin piipittää sermin takaa, että minulle olisi tärkeää että kerrottaisiin mitä kulloinkin tapahtuu. Näin myös tehtiin.

Tunne sektion aikana oli hyvin erikoinen: tunsin, että jotain mahassani puuhattiin mutta varsinaista kipua en kokenut. Hyvin pian kuulin sanat "Nyt avataan kohtu" ja siinä vaiheessa itkin jo vuolaasti, tytön syntymä yhtäaikaa jännitti ja pelotti, enkä olisi malttanut odottaa enempää. Mies istui koko ajan vierellä ja oli yhtä jännittynyt kuin minäkin. Kohta kuului "Onneksi olkoon, tyttö tuli" ja päälle korviahivelevää vastasyntyneen itkua. Luultavasti kysyin heti, onko kaikki hyvin ja siltä vaikutti.

Taika tuotiin kohta vierelleni katsottavaksi ja laskettiin hetkeksi solisluun päälle ihan leuan viereen pötköttämään. Maailman ihanin näky! Kävi ilmi, että kaikki muu oli hyvin, mutta vauvan peppuun oli tullut kohdun avauksen yhteydessä pieni viilto. Tämä johtui siitä, että kohtu oli melkein vedetön joten veistä vastassa olikin ollut heti veden sijasta vauva! (Myöhemmin kysyin lääkäriltä, mistä ihmeestä tuo vedettömyys saattoi johtui sillä muistan vielä tuoreeltaan äitipolin lääkärin kommentoineen kuinka vettä oli vielä runsaasti ja että vauva pystyisi sen ansiosta halutessaan kääntymään. Lääkäri ei osannut kuitenkaan sanoa syytä, totesi vain että hyvä kun vauva otettiin ulos nyt).

Kätilö lähti viemään vauvaa punnittavaksi ja mies lähti mukaan. Olin etukäteen vannottanut miestä, että hän ei saisi jättää vauvaa hetkeksikään yksin vaan olla koko ajan hänen kanssaan. Aika pian poistumisen jälkeen Taikan happiarvot olivat romahtaneet ja siitä syystä hänet laitettiin noin pariksi tunniksi happikaappiin. Tämän jälkeen hän pääsi isän paidan sisälle kenguruhoitoon ja siellä he olivat  vielä silloin kun palasin osastolle.

Leikkaussalissa istukkaa ruvettiin irrottamaan ja silloin rupesin erottamaan huolestuneita äänensävyjä sermin toiselta puolelta. Myöhemmin sain kuulla, että istukka ei ollut meinannut irrota millään ja sen yhteydessä koko kohtu oli pyörähtänyt ulos ja ympäri. Istukasta oli jäänyt kohtuun jotain röpelöä ja lääkäri varoitteli, että sen takia on olemassa tulehdusriski ja oireita pitäisi tarkkailla huolellisesti sektion jälkeen. Onneksi kohtu saatiin nätisti takaisin eikä mitään varsinaisia vaurioita ilmennyt. Kohtu vaikutti muuten hyväkuntoiselta eikä mikään estäisi uutta raskautta jos vielä näin haluaisimme.

Kohdun putsaaminen tuntui ehkä kaikista toimenpiteistä ilkeimmältä ja siinä vaiheessa koin pahaa oloa. Viereeni asetettiin oksennusastia, mutta onneksi sille ei tullut käyttöä. Pahoinvointilääkettä sen sijaan laitettiin heti, muutenkin kaikenlaiseen lääkitsemiseen tuntui olevan matala kynnys sillä kuulemieni lääkeaineiden lista oli loputon. Oksitosiinia, Caprilonia, pahoinvointilääkettä, ja ties mitä vielä. Verenpaineeni olivat kuulemma romahtaneet sektion aikaan useaan otteeseen joten sitäkin lääkittiin erikseen. Lisäksi kohtuongelmien johdosta menetin paljon verta, muistaakseni synnytyskertomukseen oli kirjattu 1100 ml. Ihme kyllä hemoglobiini oli vielä leikkauksen jälkeen yli sata, luultavasti siksi kun olin syönyt rautaa ja sen takia lähtötaso oli ollut hyvä. Lisäverta en siis tarvinnut.

Maha saatiin suljettua hyvin ja operaation jälkeen minut kärrättiin heräämöön pariksi tunniksi toipumaan. Uskoakseni olin hoitajille eräänlainen pain-in-the-ass, koska kyselin koko ajan milloin pääsen osastolle (oli kiire vauvan luokse!), saako juotavaa, paljonko kello on ja kauanko vielä pitää olla. Juotavaa annettiin hyvin nihkeästi koska koko ajan piti varautua siihen, että jos kunto olisi heikentynyt, minut olisi kärrätty takaisin operoitavaksi. Aika pian kätilö toi vauvan luokseni vähäksi aikaa ja sain mm. kokeilla imettämistä. Vauva ei vielä oikein hoksannut mistä oli kysymys, mutta tärkeintä oli että sain hänet vähäksi aikaa iholle ja lähelle. Tässä vaiheessa Taika oli siis päässyt happikaapista ja tämän heräämöreissun jälkeen palasi takaisin isin hoiviin.

Onneksi minulla tunto alkoi hiljalleen palata jalkoihin ja siinä vaiheessa uskottiin, että minut voi tosiaankin jo toimittaa osastolle. Muutaman tunnin oleskelun jälkeen pääsin siis heräämöstä pois ja huoneessa sain vauvan heti viereen. Jostain syystä minulla ei ole hirveästi muistikuvia enää noista hetkistä, luultavasti pitelin vauvaa ja miehen kanssa hoimme vuorotellen, kuinka ihmeellistä oli että hän oli vihdoin siinä :)

Sektion jälkeen yritimme jalkeille nousua samana iltana, mutta pää ei pitänyt joten sitä yritettiin seuraavan kerran vasta lauantai-iltana. Voi luoja sitä kipua ylösnousun yhteydessä! Seisominenkin oli kauheata. Kätilön patistamana lähdin köpöttelemään ympäri osastoa ja ihana Neiti S kannusti vierellä: "Hyvä äiti, jaksa vielä vähän matkaa!" :) Sunnuntaina olin kuin uudestisyntynyt ja kävelin huomattavan paljon vaivattomammin ympäriinsä, ainostaan nouseminen teki vielä tiukkaa mutta haava tottui siihen yllättävän nopeasti. Tämän huomatessani pyysin, että saisimme kotiutua maanantaina ja onneksi siihen suostuttiin. Maanantaina liikkuminen oli entistäkin helpompaa ja olin iloinen että pyysin päästä kotiin, sillä sairaalassa nukkuminen ei metelin takia ole kovin helppoa. Vauvaa hoidin itsenäisesti sunnuntain ja maanantain, eka päivät jouduin soittamaan kelloa kaikkiin vaivoihin ja tarpeisiin. Tämän takia mies vietti kaiken mahdollisen ajan sairaalassa apukäsiparina ja sisarusten vierailuajoilla mukana oli aina myös isosisko, joka oli innokas näkemään vauvaa ja jota harmitti joka ilta yhtä paljon jättää meidät vielä yhdeksi yöksi sairaalaan.

Kokemus sektiosta oli kaiken kaikkiaan aika negatiivinen. Sektio mielletään "helpoksi" tavaksi synnyttää, mutta mielestäni se on kaikkea muuta! Jotenkin se leikkauspedillä avuttomana makaaminen ei tuntunut ollenkaan helpolta, vaan pikemminkin pelottavalta ja ahdistavalta. Toki varmasti luonteellanikin on tähän vaikutusta, eräänlaisena kontrollifriikkinä haluan pikemminkin itse aina olla puikoissa. Tässä se tehtiin täysin mahdottomaksi ja koin siitä suurta avuttomuutta. Nyt kun olen läpikäynyt 2 alatiesynnytystä ja 1 sektion, valitsisin ehdottomasti mieluummin normaalin alatiesynnytyksen, sillä siinä pystyy itse pääsääntöisesti vaikuttamaan asioihin ja osallistumaan vauvan syntymään ihan eri tavalla. Silti edelleenkin olen sitä mieltä, että Taikan syntymässä minulla ei perätilan ja kohtukuolemataustan takia ollut muita vaihtoehtoja, vaan tällä kertaa tämän piti mennä näin. Kuvaavaa oli kuitenkin, että tämä raskaus meni loppuun saakka samalla tavalla kuin se alkoikin, eli pieniä jännitysmomentteja ripoteltiin mukaan myös synnytykseen! Olen suunnattoman kiitollinen, että kaikki kuitenkin päättyi onnellisesti ja olemme molemmat vauvan kanssa hyvävointisia.

tiistai 5. huhtikuuta 2016

Kotiutuminen

Vihdoin ehdin hieman istahtaa koneelle ja kirjoittaa tarkempia kuulumisia. Pääsimme eilen sairaalasta kotiin ja nyt koitamme koko perheellä totutella uudenlaiseen kotielämään uuden, pienen perheenjäsenen kanssa. Kirjoitan lähiaikoina tarkemman synnytyskertomuksen, mutta sektiosta sen verran että kaikki meni pääsääntöisesti hyvin vaikkakin pieniä komplikaatioita oli. Ensimmäinen "vaikeus" koettiin siinä kun sairaalaan tultuamme saimme heti kuulla, että meidän leikkaussaliajalle oli siirretty toinen potilas ja joutuisimme odottamaan vähintään muutaman lisätunnin. Meinasin romahtaa siihen paikkaan, koska olin selvinnyt siihen asti laskemalla tunteja ja lisätunnit edustivat minulle vauvan hengen vaarantumista. Jotenkin siitäkin selvittiin ja onneksi pääsin saliin heti seuraavana.

Sektio ei ollut mikään mukava kokemus, koin sen itse asiassa aika ahdistavana ja pelottavana. Minä menetin reilusti verta ja vauva sai pienen haavan peppuun leikkausveitsestä, mutta muuten kaikki voimme oikein hyvin. Pääsin jalkeille vasta lauantai-iltana ja silloin kulku oli hyvin huteraa, mutta sunnuntaina olo muuttui kuin taikaiskusta paremmaksi. Ihmettelin itsekin, että miten voi päästä niin hyvin liikkumaan vaikka koko maha on juuri pari päivää sitten avattu läpikotaisin! Esitin toiveen maanantaisesta kotiinpääsystä ja se onneksi onnistui, koska olo oli kohentunut sen verran paljon.

Ja se meidän uusi tulokas sitten. No pieni ja ihana :) Puhkesin itkuun salissa jo juuri ennenkuin kohtu avattiin ja sitä riittikin niin kauan, kuin vauveli oli vierellä. Taika joutui syntymän jälkeen happiarvojen heikentymisen vuoksi tunniksi, pariksi happikaappiin, mutta sen jälkeen arvot ovat olleet erinomaiset. Tyttö on tietysti vastasyntyneiden tapaan unelias, mutta erittäin virkku silloin kun ollaan rinnalla! Sairaalassa jopa kehuttiin tytön imuotetta ja ilmeisesti juuri sen ansiosta imetys on lähtenyt hienosti käyntiin, mikä on mahtavaa. Eilen rupesin voimaan hieman huonosti koska maito alkoi nousta voimalla, ja on ollut ihmeellistä havaita kuinka yhtäkkiä palelen jatkuvasti kun vielä viime viikolla minulla oli hiki ulkosallakin!

Nyt meillä yritetään hakea sopivaa tasapainoa ruokailujen kanssa, sillä tytön paino oli laskenut hieman liikaa kotiinlähtöaamuun mennessä, mutta se ei onneksi estänyt kotiinlähtöä vaan tarkkojen ruokintaohjeiden kanssa meidät kotiutettiin. Nyt menee muutaman kerran päivässä lisämaitoa imetysten päälle, ja uskon että se riittää kyllä. Sintillä oli aivan sama tilanne syntymän jälkeen ja tilanne korjaantui nopeasti. Bilirubiiniarvoja seurattiin ahkerasti, sillä niissä tapahtui lievää nousua, mutta viimeistään tämänaamuiset testit osoittivat, että kaikki on kunnossa. Todella huojentavaa!

Oma olo on sekava. Onnellinen tietysti, mutta hieman varovainen ja erittäin paljon epäuskoinen. On vaikea käsittää, että se koko tuskainen odotus on takanapäin ja nyytti on nyt sylin puolella! Monta kertaa päivässä katselemme tuota pientä olentoa ja ihmettelemme, että onko hän tosiaan tuossa vai olemmeko kuvitelleet kaiken. On valtaisa tarve pitää hänet turvassa kaikelta pahalta ja pitää pienestä mahdollisimman hyvää huolta. Päivä kerrallaan vauvasta nauttien kohti rauhaisampaa mieltä 

perjantai 1. huhtikuuta 2016

Hän on täällä!

Meidän pieni ihmeemme syntyi tänään, elossa ja erittäin ihanana :) Painoa typyllä oli melkeinpä tasan etukäteen arvioitu 3,5kg ja pituutta 51cm.


Kirjoitan myöhemmin tarkemmat kuulumiset. Nyt keskityn sen sisäistämiseen, että sylissäni on todellakin elävä vauva ja se on ikiomani!