keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Huolta ja Isoa Iloa

Viimeiset pari viikkoa ovat olleet melkoista vuoristorataa. Edellisessä postauksessa kirjoittelin, kuinka iloitsin viivästyneistä kuukautisista, koska kierto tuntui olevan normalisoitumassa ensimmäistä kertaa synnytyksen jälkeen. Niitä menkkoja ei vaan millään alkanut kuulumaan ja koska olen (nykyään) tällainen hermoraunio, joka ikinen vessareissu meni ihan kyttäilyksi ja loppujen lopuksi tein jo hätäpäissäni pari raskaustestiäkin. Kiertoa ehti kulua 30 päivää ja sitten vihdoin viime viikon tiistaina kuukautiset alkoivat, mikä helpotus! En tiedä miksi sitä pitikin jännittää niin kamalasti, mutta tämä osoitti että keho alkaa toipua ja toiveet uudesta raskaudesta alkavat sen myötä muuttua realistisemmiksi.

Viime viikolla kuvioihin astuivat univaikeudet. Stressi kaikesta mahdollisesta sai minut rättiväsyneenäkin pyörimään sängyssä pitkään hereillä, ja havahtumaan taas aamuyöllä varhain, vaikka olo oli vielä väsynyt. Syypää oli luultavasti huoli tulevaisuudesta, lähestyvästä lääkärikäynnistä ja työhönpaluusta. Onneksi lääkäri tällä kertaa tuntui ymmärtävän tilanteeni ja kirjoitti reilumman pätkän saikkua, sellaisen jonka itsekin koin sopivaksi. Sain myös reseptin melatoniiniin, joka auttaa unettomuuteen ja olen kyseistä lääkettä myös onnistuneesti käyttänyt.

Tämä sairausloma tulee olemaan viimeinen ja sen päätyttyä palaan töihin, päivämääräkin on tiedossa.  On yhtäaikaa sekä hämmentävää että pelottavaa kuvitella itsensä sinne normaalien ihmisten keskelle, tekemään joka päivä tehokkaasti töitä. Toisaalta uskon, että siinä vaiheessa se tulee olemaan minulle myös hyväksi kunhan voitan alkukammon tästä kaikesta muutoksesta.

Suru on ollut todella pinnassa viime aikoina. Jotenkin tuntuu myös siltä, että nyt on aika surra "niin paljon kuin ehdin" sillä nämä ovat viimeisiä viikkoja kun voin rauhassa uppoutua vain itseeni ja Enkelipoikaan. Tässä eräänä iltana vertailimme miehen kanssa omaa suruamme. Kerroin, että kaipaan Enkelipoikaa enemmän kuin koskaan ja hän sanoi, että hän puolestaan ei varsinaisesti kaipaa poikaa, koska hänen mielestään poika on aina lähellä ja mukana. Minusta taas äitinä tuntuu, että varsinkin kun minut on raskausaikana valmisteltu hoivaamaan sitä pientä olentoa, syli yksinkertaisesti huutaa tyhjyyttään. Vaikka Enkelipoika olisi henkisesti läsnä, minulla on ihan valtava tarve hoitaa ja ruokkia omaa pienokaistani fyysisesti, konkreettisesti. Ja se tarve ei ole edelleenkään vajaan viiden kuukauden aikana poistunut mihinkään. Elämässäni on ammottava vauvan kokoinen aukko.

Onneksi tänään, tämän pitkän synkän jakson jälkeen, tapahtui aivan uskomaton asia! En tiedä onko mikään ilahduttanut minua näin paljon viiteen kuukauteen. Meillä oli tänään aika julkisen puolen hedelmällisyysklinikalle ja olin varautunut juttutuokioon, joka saisi meidät palaamaan pikaisesti takaisin yksityiselle. Ensimmäinen jymy-yllätys paljastui ultrassa: viime viikolla syömäni Clomifen-kuurin jälkeen sisuksissani on kasvamassa yhteensä 4 follikkelia! Molemmilla puolilla 2, ja niin muhkean kokoisia että itsekin erotin ne kuvaruudulta helposti. Kerrassaan ällistyttävä tulos, kun ottaa huomioon että tänä syksynä kummastakaan stimulaatiosta ei käytännössä lähtenyt kasvamaan mitään, ja tämä kaikki siis pelkällä Clomifenillä :)

Ensin lääkäri tuumasi, että meidät laitetaan usean kuukauden mittaiseen hoitojonoon odottelemaan omaa vuoroamme. Sitten hän jäi miettimään, että mitä jos tästä sittenkin rupeaisi kasvattamaan noita neljää vähän isommaksi ja keräisi ne ensi viikolla pois, sillä kalenterissa oli kuulemma sen verran tilaa ja tilanne oli valmiiksi näin otollinen. Näin päätettiin tehdä ja tänä iltana pistin Puregonia 300 yksikköä, ensimmäinen kontrolliultra on puolestaan perjantaina. Jos follikkelit lähtevät tuosta suosiolla kasvamaan, punktio on siis ensi viikolla ja omien laskujeni mukaan luultavasti maanantaina, sillä silloin olisi KP 14.

Olen pitkästä aikaa ihan käsittämättömän iloinen. Viime viikolla surin ihan kamalasti sitä, että kierron pituuden ja joulusulkujen takia seuraava hoito siirtyisi vähintään tammikuulle, joten en olisi ollenkaan osannut odottaa tällaista positiivista käännettä. Minun piti tosissani tehdä töitä, etten olisi puhjennut hihittelemään ilosta siellä lääkärin edessä :) Vihdoinkin valoa, vihdoinkin toivoa!

perjantai 14. marraskuuta 2014

Eteenpäin! Sanoi mummo lumessa.

Viime päivinä olen yrittänyt keskittyä täysillä siihen, minkä koen tällä hetkellä kaikista tarpeellisimmaksi eli itseni rentouttamiseen. Tämän viikon kikkakolmonen oli hieronta ja kylläpä se olikin ihanaa. Viimeksi kävin hierojalla juuri ennen äitiyslomalle jäämistä, joten siitä on todella kauan aikaa. Minusta tuntuu, että oma olotila paranee koko ajan, mutta silti viime päivinä, erityisesti iltaisin, on ollut kummaa sydämen jumputusta ja olen moneen otteeseen huomannut hengitteleväni todella nopeasti ja pinnallisesti. Minun pitää silloin todella kovasti keskittyä siihen, että saan itseni pysähtymään ja hengittämään kunnolla syvään. Mitähän ihmettä tuo oikein on? Joku esitti arveluja, että onko tämä stressi vihdoin laukeamassa ja se saa iltaa kohden aikaiseksi tuollaisia olotiloja. Toivottavasti mieluummin noin päin!

Pientä Enkelipoikaani olen ajatellut usein ja paljon. Olen yrittänyt sovittaa mieleeni "Vauva kuoli"-ajatusta, ja välillä tuntuu, että se ei vaan sovi sinne, ei sitten millään. Niinkuin tunkisi liian pientä kenkää väärään jalkaan. Mahdoton ajatus, kun vauvat ei vaan kuole. Sitten taas toisina hetkinä olenkin yhtäkkiä sovinnossa tuon ajatuksen kanssa. Vauvani maallinen olemus lepää hautausmaalla ja sielu taivaassa. Otan ajatuksen vastaan, laitan sen sopimaan ja hyväksyn.

Tunnen menneeni tämän syksyn aikana roimasti eteenpäin, mutta silti olen koko ajan ihan auki ja vereslihalla. Kaikki hyvä ja paha uppoaa minuun niinkuin suonsilmäkkeeseen. Olen vastaanottavaa maaperää ihan kaikelle. Konkreettinen esimerkki siitä viime perjantailta. Iltamyöhään istuskelin vielä tietokoneella ja selailin Iltalehden uutisia, kunnes yhtäkkiä verkkokalvoille pompsahti eräs uutinen lapseen kohdistuneesta julmasta ja kohtalokkaasta väkivallasta. Pakotin itseni ohittamaan sen nopeasti ja jatkoin muiden uutisten lukemista. Mutta oli ihan pakko saada tietää, joten palasin takaisin ja luin jutun sanasta sanaan. Se oli jotain niin kauheaa, että vollotin silmät päästäni enkä voinut ajatella muuta kuin tuota viatonta lapsiparkaa. Järkevä ihminen ei olisi lukenut sitä ollenkaan, mutta en voinut muutakaan.

Lisäksi pään alkaa täyttää tulevaisuuden suunnittelu. Meidän olisi tehtävä joitain isoja päätöksiä elämästämme, ja siihen olennaisena osana liittyy työhönpaluu. Tiedän, että sen aika ei ole ihan vielä, mutta ahdistavalta tuntuu kun ensi viikolla pitää taas mennä työterveyslääkärille anomaan jatkoaikaa. Toivon, että hän voisi kirjoittaa suoraan loppuvuoden sairauslomaa, mutta se on epätodennäköistä sillä tähänastinenkin on tullut pätkissä. Olen kuitenkin aika varma siitä, että työkykyisyys alkaa häämöttää jossain lähitulevaisuudessa sillä ajatus töihinmenosta ei tunnu enää ihan niin kamalalta. Silti tämä kaikki vielä lievästi ahdistaa, sillä aikaa ei ole enää loputtomasti. Toipumiselle on ikäänkuin henkinen takaraja.

Riemua olen repinut hyvin pienistä asioista. Tänään on menossa kierron 27. päivä ja sekös minua ilahduttaa! Ehkä outoa iloita siitä että kuukautiset alkavat minä päivänä tahansa, mutta minulle se edustaa kehon toiminnan normalisoitumista ja lisääntyvää toivoa siitä, että ehkä pian minulla olisikin taas edellytyksiä raskautua. Tämä on selkeästi synnytyksen jälkeen kaikista pisin kierto ja lähentelee synnytystä edeltäviä aikoja, jolloin normaali kierron mitta oli 28-30 päivää. Sinänsä outoa kylläkin, että se tapahtui samassa kierrossa kun hoito jouduttiin keskeyttämään, mutta luultavasti sekin osoittaa, että keho palautuu vaiheittain. Mitään osa-aluetta ei voi nopeuttaa.

Kuun loppupuolella meillä on aika julkisen puolen lapsettomuuspolille. Juuri siihen aikaan seuraavan kierron pitäisi olla lähentelemässä puoliväliä, mikä tarkoittaa sitä että kyseisessä kierrossa ei enää mitään pysty tekemään ja seuraava kierto menee ohi joulun takia. Käsittääkseni mikään klinikka ei tee joulun aikaan toimenpiteitä. Toisaalta meidän alkuperäinen suositushan oli, että nyt on syytä pitää muutaman kuukauden yritystauko, joten sikäli emme ole menettämässä mitään. Olisin vain niin mahdottoman kovasti toivonut, että töihin palatessa olisin jo raskaana, jotta vauvaton töihinpaluu ei tuntuisi niin raskaalta...

tiistai 11. marraskuuta 2014

Keinoja hedelmällisyyden parantamiseksi

Kesällä heti synnytyksen jälkeen, kun olin vielä tosi huonossa kunnossa, join paljon sokerisia mehuja ja energiajuomia saadakseni itseeni vähän kaloreita ja virtaa. Ja heti kun ruoka rupesi vähän maistumaan, söin muutenkin ihan mitä sattuu, sillä millään ei tuntunut olevan hirveästi väliä. Rupesin kuitenkin tosi nopeasti toivomaan uutta raskautta, ja muistan kun odotin hartaasti jälkivuodon päättymistä, että pääsisimme yrittämään uudestaan. Samalla vannoin, että heti kun jaksan, siivoan ruokavalion ja laitan elämäntavat remonttiin, jotta mahdollinen uusi elämä saisi parhaat mahdolliset edellytykset. Ajattelin, että erityisesti sitten kun tulen raskaaksi, en ota mitään riskejä vaan elän ja syön todella askeettisesti.

Elokuun puolivälissä, 6 viikkoa synnytyksestä alkoi tämä uusi terveellinen elämäni. Jatkoin kävelylenkkejä ja ostin salikortin. Sovimme miehen kanssa yhteisestä uudesta ruokavaliosta, koska hedelmällisyysongelmia on meillä molemmilla, joten on tärkeää että hän syö yhtä terveellisesti kuin minä. Olemme molemmat olleet melkoisia sokerihiiriä, joten kaikki herkut jätettiin välittömästi pois, niin makeat kuin suolaiset. Meillä on yksi herkuttelupäivä viikossa jolloin saa syödä mitä haluaa, mutta kohtuudella. Karkki ja energiajuomat ovat kuitenkin täysin pannassa, sillä uskon että molemmat ovat omalla tavallaan myrkkyä elimistölle, erityisesti sisältämiensä lisäaineiden takia. Varmaan ensimmäistä kertaa sitten lapsuusvuosieni olen ollut kokonaiset 2,5 kuukautta syömättä karkkia!

Tähän samaan olisi kuulunut myös kokiksen juonnin lopettaminen, mutta totesin että en yksinkertaisesti voi jättää ihan kaikkea pois. Tyydyin sitten vähentämään, eli joka toinen päivä saan juoda yhden 0,33 l tölkin cokis Zeroa.

Raskauskilot ovat pudonneet melkein kokonaan pois, mutta vielä on vähän jäljellä, luultavasti siksi että varsinaisella dieetillä en ole ollut ollenkaan, enkä laskenut kaloreita. Olen syönyt reilusti, mutta terveellistä ruokaa nälkään.

Kirjastossa käydessäni törmäsin puolivahingossa kirjaan nimeltä Getting Pregnant Faster, sen on kirjoittanut Dr Marilyn Glenville. Sen kannessa komeilee teksti "Boost your fertility in just 3 months - naturally". Kyseessä on englantilainen opus, jossa puhutaan kokonaisvaltaisesta hedelmällisyyden parantamisesta, sekä jonkin verran myös lapsettomuushoidoista. Kyseinen lääkäri hoitaa pariskuntia, jotka kärsivät lapsettomuudesta ja on kirjoittanut kirjan perustuen omaan tietoonsa ja kokemukseen. Olen lukenut sitä hiljalleen syksyn kuluessa ja tehnyt siitä muutamia omia muistiinpanoja. Tässä muutamat, itselleni tärkeimmät näkökohdat:

1) Monipuolinen ja terveellinen ruokavalio on kaiken A ja O. Kirjan ohjeistukset noudattelevat perusperiaatteiltaan sitä, miten jokaisen pitäisi syödä eli paljon vihanneksia, sopivasti proteiineja, täysjyväviljoja ja mahdollisimman vähän sokeria sekä valkoisia jauhoja. Tupakointi ja alkoholinkäyttö olisi hyvä lopettaa kokonaan. Itse yritän lisätä ruokavaliooni suositelluista ruoista erityisesti seuraavia:
- parsakaali
- erilaiset siemenet (erityisesti auringonkukka)
- pähkinät
- kalaruoat
- kiivit & sitrushedelmät
- avokadot
- kuivatut aprikoosit
- joka päivälle joku vihreä, lehtevä kasvis
- auringonkukkaöljy
- kaneli
- enemmän proteiinia, päivässä 2-3 annosta (1 annos = 60-90g kalaa, 115 g papuja, 1 muna tai 100g pähkinöitä)
- enemmän vettä, hyvin vähän kofeiinia

Kirjassa suositellaan vahvasti käyttämään luomutuotteita aina kuin mahdollista, mutta itse syön toistaiseksi ihan massatuotettua ruokaa. Varmaan luomu olisi sopiva seuraava askel.

Kirjailija puhuu myös erittäin voimakkaasti kasvisruokavalion puolesta, tai ehkä enemmänkin liiallista lihansyöntiä vastaan. Tässä myönnän olevani aika huono, sillä lihasta saa mielestäni niin helposti proteiinia. Kasvisruoat ovat usein aika "höttöisiä" ja hiilihydraattivoittoisia. Note to self, tätä pitää parantaa!

2) Lisäravinteet. Kirjassa suositellaan otettavaksi mm. seuraavia valmisteita, itse otan suunnilleen nuo määrät joka päivä, samoin mies:
- sinkki 30mg 
- seleeni 100 
- Omega 3, 1 kapseli
- B6-vitamiini 20mg
- B12-vitamiini 20 
- E-vitamiini 160mg
- C-vitamiini 1000mg

Otan joka päivä yhden imetys-ja raskausmonivitamiinin, ja vähennän ylläolevista sen määrän mitä monivitamiini sisältää. Esimerkiksi sinkkiä otan vain yhden 15mg tabletin, koska Multivita sisältää sitä myös 15mg. Foolihappo on myös todella tärkeää raskauden kannalta, mutta sitä en ota enää lisänä koska sitä on reilusti monivitamiinitabletissa.

3) Liikunta. Kirjan mukaan liikunta auttaa todistetusti insuliini- ja glukoositasoihin, joka puolestaan auttaa tasapainottamaan verensokeria, mikä on erityisen tärkeää elimistön hormonitasapainolle ja hedelmällisyydelle. Samoin liikunta voi helpottaa elimistön stressiä, mikä on itselleni todella tarpeen juuri nyt! Pitää kuitenkin muistaa kohtuus, esim. n. 15 tuntia urheilua viikossa on maksimi, sillä se saattaa alkaa haitata ovulointia.

Painoindeksin olisi hyvä olla 20-25, ihanteellinen olisi 24. Tiukkaa dieettiä ei suositella, sillä esim. 1000 cal päivätahti kuulemma tutkimusten mukaan saattaa vaikuttaa elimistön hormonitasoihin ja estää ovulaatiota. (Tästä kysyin omalta lääkäriltäni, sillä todennäköisesti minulla syntyy urheilun myötä pientä kalorivajetta päivittäin ja jos pääsen ihannepainooni, se on aika lailla painoindeksin alarajoilla. Hän sanoi, ettei se haittaa, kunhan rasvaprosentti ei putoa liikaa. Se on hänen mielestään se kaikista tärkein kriteeri.)

Tämä raskautumisohjelma suositellaan aloitettavaksi 3 kuukautta ennen raskauden yrittämistä, koska tässä kierrossa ovuloiva munasolu on kehittynyt 3 kuukautta sitten. Follikkelit uinuvat elimistössä sen aikaa, kunnes tulee niiden vuoro ruveta kasvamaan. Toivoin tietysti, että minun ei tarvitsisi tuota aikaa odottaa, mutta kohtapuoliin alkaa olla kulunut juuri tuon verran siitä kun rupesin elämäntapojani muokkaamaan. Kirjassa korostettiin, että näitä neuvoja on yhtä tärkeä noudattaa vaikka olisikin hoidoissa, sillä ne auttavat tukemaan hoitojen onnistumista.

Suosittelen tuota kirjaa niille, jotka haluavat tosi yksityiskohtaista tietoa raskautumisesta. Paikka paikoin se yltyy jopa hieman fanaattiseksi, mutta itse olen lukenut sitä suodattimen kautta, poimien sieltä ne oleellisimmat ja itselleni tärkeimmät näkökohdat. Luultavasti kirjaa ei ole suomennettu, koska kirjastosta lainaamani opus oli englanninkielinen.

Tähän loppuun pitää vielä lisätä eräs korjaus erääseen ikivanhaan raskautumisvinkkiin. Niin kauan kuin tähän aihepiiriin olen perehtynyt, on suositeltu greippimehun käyttöä ja olen tainnut siitä itsekin blogissa joskus kirjoittaa. Sen kanssa olen kuitenkin nykyään tosi varovainen, sillä greipillä on aineenvaihduntaa vilkastuttava ominaisuus ja mm. sen johdosta se vapauttaa erityisesti lääkeaineita maksasta nopeammin verenkiertoon. Käytännössä lääkettä vapautuu siis suurempia annoksia elimistöön kuin pitäisi. Itse näin kilpirauhaspotilaana ja tyroksiinin käyttäjänä olen vähentänyt sen käyttöä, erityisesti aamuisin jolloin otan tyroksiinitabletin. Nautin greippiä nykyään satunnaisesti iltaherkkuna, eli mahdollisimman eri aikaan kun otan lääkkeen.

Löytyykö muita raskautujia, joilla olisi samantapaiset keinot käytössä...? Jos kyllä, niin onko niistä ollut apua?

perjantai 7. marraskuuta 2014

No problem!

Eilen rupesin pitkästä aikaa käymään läpi vanhoja valokuvia, halusin järjestellä ne ja tilata kuvia albumia varten. Päädyin katselemaan Neiti S:n vauva-ajan kuvia ja voi mikä haikeus! Kuinka onnellisia sitä oltiinkaan, se aika oli ruusunpunaista vauvanihon tuoksuttelua, laiskanpulskeita imetystuokioita ja jokapäiväistä ihastelua siitä, kuinka ihmeellinen tuo pikkuinen jälkikasvumme olikaan. Vain 2-3 vuotta aikaa, mutta silti niin kauan sitten. Juuri noita hetkiä olimme odottaneet niin kovasti, minun pitäisi elää sitä kaikkea uudestaan juuri nyt.

Seuraavaksi kävin läpi Enkelipojan masukuvia ja kaikki hautajaisista napsitut otokset. Pääsin silmänräpäyksessä takaisin täsmälleen niihin tunnelmiin, kun Enkelipoika siunattiin, laskettiin hautaan. Niissä kuvissa oli vain synkkiä ilmeitä, kukaan ei huutanut "Sano muikku! Say cheese!". Koko sen ajan, kun kuvia käsittelin, mahassa oli iso ahdistusmöykky. Oikein vatsaa väänsi, suru sattui fyysisesti.

Viimeksi terapeuttini sanoi, että ehkä tämä tauko vauvanyrityksessä tulee tarpeeseen, niin saan keskittyä täysillä pelkästään Enkelipojan menetykseen. Tätä tuli sitten koko rahalla noiden valokuvien mukana...

Tällä viikolla kävin uudestaan akupunktiossa. Kävimme akupunktiohoitajan kanssa aivan uskomattoman keskustelun. Jos muistatte, niin hänellä oli aika heikko suomenkieli ja englanti. Tässä vapaasti suomennettuna keskustelun anti:

A: Sinulla on ihan liian kiire, ihan liian kiire!
V: Niin...
A: Pitää odottaa ainakin puoli vuotta, tai kymmenen kuukautta. Liian kiire!
V: Kun minulla kuoli äskettäin se vauva, pitäisi päästä pian uudestaan raskaaksi.
A: Mutta miksi sinä ei odottaa kymmenen kuukautta? Vuoden päästä sinä uudelleen raskaana!
V: Kun on tämä ikäkin, olen 37.
A: Sinä vielä nuori, vielä 47-vuotiaana sinä raskaana jos haluat!! (Oliko tuo lupaus...?)
V: Meillä oli niitä hedelmällisyysongelmia, ei ole helppoa tulla uudelleen raskaaksi....
A: KAIKKI naiset voi tulla raskaaksi, ei ongelmaa, no problem!

Tässä vaiheessa ymmärsin napsauttaa suuni kiinni. Parin viikon kuluttua kokeilen uudelleen akupunktiota, mutta eri henkilölle.

maanantai 3. marraskuuta 2014

Valoa päin

Pyhäinpäivänä kävimme haudalla ja kirkossa kuuntelemassa, kun Enkelipojan nimi luettiin. Tapahtuma oli tunteikas ja kyynelkanavia avaava, mutta samalla tunsin myös jonkinlaista sisäistä rauhaa. Lohtua, ehkä? Samana päivänä sydämessä läikähti lämpimästi, kun eräs ystävä halusi viedä kynttilän Enkelipojan haudalle.

Viime päivät olen pohtinut hartaasti elämää. Ei sen vähempää eikä enempää, kuin koko tätä Elämää. Mitä minulle tarkoittaa olla kuolleen lapsen äiti? Mitä onnellisuus minulle merkitsee ja kuinka tavoitettavissa se on? Miten pystyä elämään tuskallisten asioiden kanssa, joita ei voi muuttaa? Pystynkö muuttamaan omaa asennettani ja suhtautumistani, voinko elää sen kanssa mitä minulla nyt on, enkä sen kanssa mikä puuttuu?

Olen tosiaankin päätynyt niin vaikeiden asioiden äärelle, että järkevä minäni ei noin vain löydäkään niistä ulopääsyä. On vaikeaa hyväksyä, alistua. Tahdon aina vaikuttaa asioihin, muuttaa niitä, mutta nyt en pysty.

Luja tahto vie läpi harmaan kiven.

Kuinka typerä sanonta. Eikä vie! Monissa asioissa ehkä, mutta ei kaikissa. Niihen kahteen asiaan, jotka tällä hetkellä kaikista eniten haluaisin, tahtominen ei auta. Sen sijaan luulen, että olen tavoittanut taas ainakin hetkeksi toivon. Toivon paremmasta huomisesta ja luottamuksen siihen, että meidän perhe jonain päivänä vielä kasvaa. Totta puhuen, monella on asiat vielä huonommin.

Surevana olen kuitenkin monessa asiassa omaan napaani tuijottelija. Olen lyhytpinnainen, jopa tuomitseva, enkä oikein jaksa lämmetä ystävän valituksille lasten jatkuvasta flunssakierteestä (sillä minun silmissäni hänellä on kaikki hyvin!). Lisäksi huomaan, että lapsettomuus on jättänyt minuun omat jälkensä. Haaveenani oli monta lasta lyhyellä ikäerolla, ja tuolle ikäerolle olen joutunut jättämään kipeät hyvästit. Luultavasti juuri siitä johtuen minulle on jäänyt sellainen tapa, että lasken aina automaattisesti tapaamani tai lukemani perheiden lasten ikäerot ja sen, minkä ikäisenä äiti on kenetkin heistä synnyttänyt. Kun lapset ovat tulleet kolmikymppisinä, huokaan: taas noita onnellisia! Kun joku on synnyttänyt nelikymppisenä, hihkun: hei, se onnistuu vielä!

Pari viikkoa sitten eräs tuttu/kaveri antoi ymmärtää, että hän oli hieman kadehtinut meidän elämäämme, "eihän asiat voi paremmin olla". Kunnes tuli heinäkuu. Silmäni melkein pullistuivat päästä, tietäisipä tämä henkilö vain mitä kaikkea olemme joutuneet käymään läpi saadaksemme Neiti S:n ja Enkelipojan! Itse puolestaan olen ihaillut hänen elämässään sitä omaa toteutumatonta unelmaani: 2 lasta lähes perätysten, hivenen nuoremmalla iällä kuin minä. Asiat eivät todellakaan ole sitä miltä ne päällepäin näyttävät. Minun elämäni on nyt tällaista, mutta en minä silti kenenkään toisen elämää haluaisi.


Ja eräänä päivänä
sinä riisut uhman ja kaunan
      tarpeettoman vaatteen
ja opettelet elämään sen kanssa.
Ehkä et vielä sovussa,
et ainakaan ystävänä.
Mutta alistuminenkin
ja rauha,
ei vielä lumen viileää
ylpeää rauhaa
vaan syysaamun rauhaa
hallayön jälkeen
väistämättömän rajalla.

- Maaria Leinonen


lauantai 1. marraskuuta 2014

Pyhäinpäivänä


Pieni enkelipoikani,

käytkö nukkumaan pehmoisten pilvien päälle?
Vedätkö peitoksesi aamun usvaa?
Kun ylös katson, näenkö sinut siellä,
olethan vapaa, etkä tunne meidän tuskaa.

Lämmitteletkö säteissä auringon?
Entä kylvetkö sadepisaroissa?
Tahdon uskoa, on sinun hyvä olla,
vaikka en sua näe, et silti ole poissa.

Lasketko pitkin sateenkaarta?
Kisaatko kanssa tähdenlennon?
Tiedän, enkelit sinusta huolen pitää,
puhallan ilmaan suukon hennon.

Ratsastatko villejä aaltoja pitkin?
Leikitkö seassa puuskaisen tuulen?
"Joskus me vielä kohdataan, äiti",
kun kuiskaat, sen rakkaani, kuulen.