Hyvää syntymäpäivää, pikkuinen!

Kultaseni,

tänään on kulunut vuosi siitä kun synnyit, on siis syntymäpäiväsi. Synnyit niin helposti, solakka poika, ja toisissa olosuhteissa olisin ollut helpottunut, nauranutkin kevyttä synnytystä ja iloinnut saapumistasi. Mutta kohtalo päätti toisin. Sinä joka olit niin eloisa ja liikkuvainen poika, saavuitkin maailmaan hengettömänä. 

Usein mietin, millainen olisit nyt. Ihan varmasti pitkä ja hoikka, tiedän sen, mutta olisitko nauravainen ja iloinen kuten siskosi? Vai mietteliäs ja rauhallinen? Osaisitko näin yksivuotiaana jo kävellä vai viillettäisitkö ympäri asuntoa huonekaluista kiinni pitäen? Miten puhuisit, osaisitko sanoja vai pohtisitko niitä vielä? Entä olisitko isin vai äidin poika? Olisitko hyvä vai huono nukkuja?

Ennen rakenneultraa muistan etten toivonut erityisesti poikaa tai tyttöä, ajattelin että molempi parempi. Toivoin tervettä, onnellista vauvaa, mutta en muistanut toivoa sinua pysymään elossa. Usein mietin, mitä olisin voinut tehdä auttaakseni sinua selviämään, mutta tiedän jo vastauksen. Äitinä kannan silti aina taakkaa siitä, etten voinut sinua auttaa. Tiedäthän, että olisin vaihtanut kanssasi osia koska vain.

Tänä päivänä, vuoden jälkeen, en pysty näkemään pientä liikkuvaista taaperoa vaan mielikuvani ovat ikuisesti pysähtyneet siihen pieneen, vastasyntyneen vauvaan joka käsivarsilleni nostettiin. Nuo piirteet painan ikiajoiksi mieleeni ja hellin kuin kalleinta aarretta. Kuvittelen sinut taivaaseen, olomuotosi kaikkea olevaista suuremmaksi ja mielesi rauhaisaksi ja tyyneksi. Uskon, että voit hyvin ja joskus vielä liityn seuraasi, kun sen aika on.

Äiti rakastaa sinua hurjan paljon, suukkoja ja haleja. Pidä huolta isosiskosta.

Rakkaudella, 
Äiti

Surun vuosi

Tätä kirjoittaessani tasan vuosi sitten olimme juuri saaneet kuulla tähänastisen elämäni järkyttävimmät uutiset. Se oli jotain niin kauheaa, että minulla kesti hetken sisäistää mitä olin juuri kuullut. Ne sanat, se uutinen tuntui moukariniskulta vatsaan. Tuskien taival, jota tuosta hetkestä eteenpäin lähdimme taittamaan, tuntui paikoin niin vaikealta etten uskonut pystyväni siihen. Välillä luulin, että kuolen siihen kipuun. Sattui niin paljon, aina vaan sattui. Illalla kun menin nukkumaan ja aamulla kun heräsin. Mutta en kuitenkaan kuollut, vaan jatkoin elämää. Ehkä hiljaisella liekillä, mutta elin kuitenkin. Pienen tyttöni, mieheni ja myös taivaanpoikani tähden.

Toiset sanoivat, että tästä on mahdollista selvitä. Ajan kanssa kipu muuttuu kauniiksi muistoksi jota ei koskaan vaihtaisi pois. En saattanut uskoa noita sanoja, mutta nyt vuoden jälkeen huomaan että ne ovat totta. Suru on vaivihkaa keventynyt ja löysännyt otettaan, niin että hengitys kulkee keveämmin ja taakka rinnan päältä on hävinnyt.

Suru asuu kuitenkin sydämessäni ja vaikka pystyn tuntemaan onnea ja iloa, kuin varoittamatta suru vyöryy päälleni ottaen omat hetkensä. Ja silloin toivotan sen tervetulleeksi, koska poikani ja suru kuuluvat yhteen. Tiedän, että hänellä on hyvä olla, mutta se ei estä minua kaipaamasta ja toivomasta joka ikinen päivä, että asiat olisivat menneet toisin.

Vuosi sitten surin kesää, joka muuttui lempivuodenajastani surun ajanjaksoksi. Mutta ei se ole niin. Rakastan edelleen kesää ja pystyn nauttimaan auringonpaisteesta, linnunlaulusta ja vihreästä luonnosta. Samalla tuo vuodenaika antaa minulle valoisuudellaan voimaa kestää nämä päivät, jotka muistuttavat pikkuiseni poismenosta.

Toisinaan testaan tuota elämäni pahinta muistoa. Tuntuvatko ne lääkärin vuosi sitten sanomat sanat edelleen yhtä pahalta? Kyllä tuntuvat, joka kerta. Enkä usko, että se muuttuu koskaan. Sen sijaan kaikki muu elämässäni on muuttunut. Ennen niin tärkeitä ihmisiä olen joutunut hiljaa hyvästelemään, mutta onnekseni muita on astunut tilalle. Syli sen sijaan on niin kovin tyhjä. Olen joutunut harjoittamaan monenlaisia tunteita: luopumista, täyttymättömien haaveiden hyväksymistä ja kykyä sietää jatkuvaa epävarmuutta.

Reilu vuosi sitten olin aivan uskomattoman onnellinen. Minulla oli kaikki, mitä saatoin toivoa. Olin täynnä pakahduttavaa odotusta ja tuskin maltoin odottaa, että pian saisin tilaisuuden nähdä pienen poikani. Joka päivä kuvittelin miltä hänen kasvonsa näyttäisivät, yritin palauttaa mieleeni vastasyntyneen tuoksun ja silittäessäni pikkuruisia vauvanvaatteita yritin kuvitella niiden sisään pienet, heiluvat raajat.

Nyt tiedän, miltä hän näytti. Sain pitää tuota pientä olentoa sylissäni, mutta vain niin kovin lyhyen aikaa. Ja tuona hetkenäkään hän ei enää ollut siinä.

Kaipaan ja rakastan, ikuisesti.

Outsider

Toisinaan eteen tulee hetkiä, jotka todella pudottavat alas niistä kuvitelmista, että olisin edes suunnilleen päällisin puolin toipunut. Ne sosiaaliset hetket, kun muistaa ettei todellakaan ole yksi muista. Synttärijuhlat, ristiäiset, häät, you name it. Kaikki sellaiset tilaisuudet, joissa on onnellisia, tavallisia ihmisiä juhlimassa jonkun toisen onnellisen, tavallisen ihmisen elämää. Mukana aikuisia, lapsia, raskaanaolevia, vauvoja. Kaikki odottaneet jo tovin, että pääsevät taas viettämään mukavaa aikaa yhdessä, jutellen mukavia, syöden kakkua kahvin kanssa.

Sitten paikalle saavun minä, jälleen kerran kuvitellen että "tämähän olisi kivaa piristystä ja vaihtelua". Hah. Joskus ennen minäkin olin samanlainen tavallinen ihminen, joka nautti sosiaalisista tilanteista. Nykyään jähmetyn jo kynnyksellä, ihan jokaikinen kerta. Ulkopuolisuuden tunne iskee minuun välittömästi. Aina löytyy joku, jonka olisi pitänyt osata sanoa jotain. Aina löytyy joku, joka möläyttää. Ja minä, joka sitten kuitenkin säälin ja suojelen sitä toista, enkä vastaa möläytykseen emämöläytyksellä. Hymistelen, kiertelen ja kaartelen, ja jälkeenpäin kotona möykkään, "eikö se muka tiennyt!?".

Tiesiväthän he, sillä hetkellä silloin viime kesänä kun siitä kerrottiin, vaan kun siitä on jo niin kauan. Kokonaiset 9 kuukautta! Ei kai ne nyt enää, sitä samaa vatvo.

Ja noissa bileissä on aina yksi toinenkin yhteinen tekijä: joko raskaana oleva tai ihan pieni vauva. Välttele niitä nyt sitten pienessä tilassa, ei ole muuten ihan helppo homma! Kaiken tämän vaivannäön perään tulee vielä muutaman päivän mittainen henkinen krapula. Minustakin on tainnut nyt tulla "tavataan-mieluummin-kahden-kesken-ihminen", mitäpä sitä sen enempää itseään kiusaamaan.

Kiusaamisesta puheen ollen, käsillä on jälleen uusi virstanpylväs Enkelipojan poismenosta. Hän on nyt ollut poissa yhtä kauan kuin eli: vain vajaat 9 kuukautta. Päivien kuluessa Enkelipojan lyhyt elämä painuu historian sivuilla yhä kauemmaksi, ja jonain päivänä tuo ajanjakso näyttää vain perhosen siiveniskulta, vaikka meille se oli samalla kokonaisen elämän mittainen...Voi poikani, kunpa olisit saanut edes yhden henkäyksen vetää kohdun tällä puolen. Ehkä silloin muu maailma osaisi sinut tunnustaa aivan eri tavalla...

Ihana, paha 2014

Vuoden 2014 viimeiset päivät ajattelin hiljaa mielessäni, että hyvä kun vuosi vaihtuu niin pääsen mahdollisimman pian eroon tuosta ehdottomasti elämäni kamalimmasta ajanjaksosta. Kun rupesin oikein tarkkaan miettimään mitä kaikkea tuona vuonna tapahtuikaan, ajatus tuntui yhtäkkiä kamalan epäreilulta: alkupuoliskonhan vietimme Enkelipojan kanssa, hänen varttumistaan mahan sisällä seuraten!

Tammikuussa olin jo kolmannella kuulla raskaana ja melkeinpä tasan vuosi sitten kävin niskapoimu-ultrassa. Kaikki kuulumiset olivat aina niin hyviä, *huokaus*. Harjoittelin masun peittämistä kunnes olin varma siitä, että halusin kertoa niin töissä kuin lähipiirillekin. Helmikuussa selvisi Enkelipojan sukupuoli ja kerroimme odotuksesta Neiti S:lle. Maaliskuussa rupesin olemaan niin raskaana, niin raskaana erilaisten raskausoireiden keskiössä ja huhtikuussa kävin elämäni ensimmäistä kertaa äitiysjoogassa, lisäksi rupesin innokkaasti ostelemaan kirppiksiltä vauvanvaatteita. Toukokuussa kirppistelyt jatkuivat ja samaan aikaan sairastin enemmän kuin koskaan. Kesäkuussa alkoi pitkään odotettu äitiysloma ja kokoarviossa sain tietää, että vauva oli keskikäyräpoikia joten käynnistystä ollut luvassa (tai niinhän me luulimme). Erityisesti nuo kesäkuun viimeiset viikot olivat todella onnentäyteisiä emmekä melkein pysyneet nahoissamme, niin kovasti odotimme poikaa syntyväksi. Kaikki tuntui melkein liian hyvältä ollakseen totta, ja niinhän se sitten olikin.

Seuraavia en linkitä, sillä en yksinkertaisesti pysty siihen. Heinäkuussa onnemme vietiin yhdellä lauseella synnärin vastaanotolla pois ja poika syntyi, mutta täysin eri tavalla kuin kuvittelimme. Se kuukausi oli ennätyskuuma ja helteinen, mutta meille olisi yhtä hyvin voinut sataa vaikka rakeita. Samassa kuussa vietettiin hautajaiset. Elokuussa mies palasi töihin ja minä jäin yksin kotiin enkä muista tuosta kuukaudesta ilman päiväkirjaa lukematta muuta kuin jokapäiväiset, pitkät päiväunet jotka ihanasti lyhensivät yksinäistä oleiluani. Syys- ja lokakuussa rupesin aktiivisesti hoitamaan mieltäni eri keinoin, mutta suru oli edelleen läsnä joka hetki. Noina kuukausina yritimme myös koko ajan aloittaa IVF-hoitoja, mutta siitä ei tullut mitään, suru vei keholta kaikki "ylimääräiset" voimavarat ja torpedoi yritykset. Marraskuussa rupesin jo varovasti näkemään valoa, mutta en edelleenkään ollut työkykyinen. Yllättäen keho alkoi toimia ja tehtiin ensimmäinen loppuun asti viety  ICSI-hoito, mutta raskaus ei alkanut. Joulukuussa suru alkoi selvästi muuttaa muotoaan yhä siedettävämmäksi kaveriksi, mutta en vieläkään kokenut olevani valmis ihmisten ilmoille, oikeaan työelämään. Ihan vuoden vaihteessa tehtiin seuraava hoito, jonka tuloksia parhaillaan odotellaan. Suuri toiveeni oli saada uusi raskaus alkamaan vuoden 2014 aikana, mutta valitettavasti se ei toteutunut.

Kun luen edellistä kahta kappaletta lävitse, en voi uskoa, että kaikki tuo on mahtunut yhteen ja samaan vuoteen! Mikä käsittämätön, skitsofreninen vuosi! Niin paljon onnea ja niin paljon surua. Vaikka kuinka tahtoisin tarkastella tuota ajanjaksoa neutraalisti, jälkipuolisko vie musertavuudellaan voiton ja koko vuosi nousee kiistatta elämäni vaikeimmaksi. Silti samalla olen kiitollinen siitä vähäisestä ajasta, jonka sain Enkelipojan kanssa viettää, sillä se on kaikki mitä minulla on. Vaikka pelotti lukea raskausajan postauksia, sieltä nousi niin tuoreena mieleen muisto niistä villeistä potkuista, mitä pikkuinen harjoitti jatkuvasti ja joille lähimpien työtovereiden kanssa nauroimme harva se päivä. Niin tujuja iskuja sieltä sateli, että en mitenkään pystynyt olemaan naama peruslukemilla tai edes hiljaa. Niistä päättelen, että minulla saattaisi parhaillaan olla hoidettavana täällä ihanan villi, pieni poika, jos asiat olisivat saaneet mennä toisin. Nyt tuo ihana pieni poika jää vain elämään muistoissa.

Kuukausi sitten

Rakas Enkelipoika,

tasan kuukausi sitten sinä synnyit ja pitelin sinua sylissäni, juuri näinä hetkinä. Vuorotellen olit minun sylissäni, vuorotellen isillä. Kumpikin halusimme pidellä sinua niin paljon kuin mahdollista, sillä enempää hetkiä emme kanssasi saisi.

Olimme odottaneet sinua niin kovasti, ja vaikka tuo hetki oli yksi elämäni vaikeimmista, oli se samalla yksi kauneimmista. Olithan oma lapseni, jota olin sisälläni 9 kuukautta kantanut. Sydämesi oli lakannut sykkimästä ja tiesin etten saisi koskaan nähdä silmiesi tuiketta, mutta ikiuneen nukahtaneenakin olit äidille maailman kaunein vauva.

Toivottavasti sinulla on nyt hyvä olla. Pidäthän huolta isistä, äidistä ja isosiskosta. Meillä kaikilla on sinua tosi kova ikävä.

Rakkaudella,

Äiti

Armoa ja armottomia ajatuksia

Tänään se tapahtui. Mietin niitä tuttuja ajatuspolkuja uudelleen ja uudelleen:

Miksi tämän täytyi tapahtua meille? Miksi meidän annettiin valmistautua koko täydet 9 kuukautta vauvan tuloon, vain siksi että hänet loppumetreillä otettaisiin meiltä pois? 

Ja vastaus tuli, jostain sieltä oman mielen perukoilta.

Koska se oli onnettomuus. Se oli vahinko, joka sattui tapahtumaan meille. Koska asiat vain nyt menivät näin. Oli pienestä kiinni, ettei sitä olisikaan tapahtunut ja eläisimme nyt neljästään onnellisena. Mutta se tapahtui.

Tuon hetken ajan pystyin tuntemaan jopa jonkinlaista rauhaa. Samoin toisina hetkinä tunnen pientä toivon pilkahdusta, kun ajattelen tulevaa. Asioiden on pakko, pakko muuttua paremmaksi.

Tietysti tämä on täysin ehdollinen sen asian kanssa, että tulen pian uudelleen raskaaksi. Jos en tule, romahdan enkä nouse sieltä aivan helpolla enää ylös. Mutta on pakko toivoa, muuten ei jaksa.

Päivät ovat edelleen kuin vuoristoradan kyyti, välillä nousuja, välillä laskuja. Eilen kävin juhlissa ja koin suurta ahdistusta. Tupa täynnä ventovieraita ihmisiä, eikä mitään sanottavaa kenellekään. Teki mieli huutaa, te ette tiedä mitä minulle on tapahtunut! En jaksa jutella lapsista, en siitä miten kaunis ilma on. Teillä on selvästi ollut mahtava kesä, minä sen sijaan menetin lapseni! Olisihan se pitänyt arvata, että tuollaiseen tilaisuuteen ei vielä olisi ollut asiaa, mutta en osannut. Oli kohtalaisen hyvä olo, joten ajattelin että jaksan. Sen jälkeen tuntui hirveältä.

Kaikista kauheinta on nähdä nuoria äitejä, n. 30-32 v ikäisiä, joilla on 2-3 lasta täydellisellä ikäerolla. Heillä on vielä koko elämä aikaa, aikaa vaikka tuplata se olemassaoleva lapsikatras jos siltä tuntuu. Minä sen sijaan olen jo vanha, ikää vain karttuu ja juuri ne muutamat lisävuodet, jotka poistaisivat tämän "lapsentekopaineen", puuttuvat. Aikaa periaatteessa olisi, mutta minulla ei ole edes  niiden vähäisten vuosien lisäksi yhteistyöhaluista kroppaa...

Lasten sopiva ikäero oli meille niin tärkeä juttu. Halusimme aina lapsia mahdollisimman lyhyellä ikäerolla, ja tämä 2,5 vuotta muodostui odotuksen kuluessa juuri oikeaksi. Nyt teen surutyötä myös sen eteen, että tämä haave ei koskaan toteudu. On pakko keskittyä siihen ajatukseen, että saisimme vielä edes yhden vauvan kotiin asti. Surettaa, että meidän perheen kasvattaminen on osoittautunut näin hankalaksi ja suruntäyteiseksi matkaksi.

Tänään on se päivä, jolloin tasan kuukausi sitten olimme viimeistä kertaa todella onnellisia. Väsyneitä, mutta "palkinto", ihana poikamme oli pian syntymässä joten emme olleet pysyä nahoissamme. Tasan kuukausi sitten tänä päivänä tunsin muutamia supisteluja ja iloitsimme, mietimme että jokohan seuraavana yönä lähtö tulisi. Lähtö tulikin, mutta hieman eri tavalla kuin odotimme. Lepää rauhassa, rakas poikani.