keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

RV37+1: H-hetki lähenee...enää 2 päivää!

Uskomatonta, piinaviikkoni on vihdoin edennyt siihen pisteeseen, että kahden päivän päästä tähän aikaan sylissäni pitäisi olla ihkaelävä vauva! Kun oikein mietin asiaa, se tuntuu kuin joltain vitsiltä. Silti huomaan, että mielessäni jatkuva jossittelu "JOS vauva tulee" on muuttunut hiljalleen osittain lauseeksi "KUN vauva tulee". Tuon huomatessani soimaan itseäni aina hiukan, sillä järjenvastaisesti miellän, että mitä suurempana pidän vauvan menehtymisen mahdollisuutta, sitä suurempi todennäköisyys on että hän jää henkiin. Eli en saa pitää vauvan tuloa varmana, etten vain nuolaise ennen kuin tipahtaa. Kuitenkin, jäljellä on enää nuo vaivaiset pari päivää ja alkaa tuntua todennäköisemmältä, että sellaisen ajan saattaisikin jopa pysyä hengissä!

Äsken kävin äitipolilla vihoviimeisellä käynnillä. Siellä otettiin käyrää, mikä todellakin osoitti että pikku Taikalla on kaikki toistaiseksi hyvin. Liikkuminen oli niin villiä, että laite herjasi vähän väliä kun typy pakeni anturin alta ja käyrän ottamista piti jatkaa. Lisäksi viime viikkoisen käynnin jälkeen lääkäri soitti minulle perään, että he olivatkin tulleet siellä kollegojen kanssa toisiin ajatuksiin, että minulle olisi sittenkin hyvä pistää kertaalleen vauvan keuhkoja kypsyttävä kortisonipistos. Jossain Keski-Euroopassa kuulemma saatetaan laittaa tuo piikki jopa säännönmukaisesti kaikille ennen laskettua aikaa syntyville vauvoille, eikä siitä pitäisi olla haittaa. Minulle tuo tietysti sopi, sillä olen valmis kaikkeen mikä auttaa kohentamaan vauvan vointia syntymän jälkeen.

Äitipolilla katsottiin omasta pyynnöstäni pitkästä aikaa paino (jostain syystä kukaan ei oikein tunnu kiinnostuvan siitä vaikka minulla on turvotusta) ja punnituksen jälkeen kokonaisnousuksi tässä raskaudessa ilmeni +17 kg. Aika reipasta, mutta senhän jo tiesinkin.

Ajatus sektiosta jännittää edelleen, mutta olen löytänyt siitä yhden, ison hyvän puolen: tiedän täsmälleen mihin päivään ja mihin kellonaikaan asti tätä jännittämistä pitää vielä jatkaa. Käynnistetyssä alatiesynnytyksessä olisin todennäköisesti joutunut odottelemaan useita päiviä, ennenkuin mitään olisi tapahtunut. Lisäksi piinapäivät eivät ole enää niin piinallisia osaksi sen ansiosta, että minulla on niin kova kiire! Tällaista olen puuhannut viime päivinä:


Eli täällä on pyykätty useita koneellisia pienen pientä vauvanpyykkiä, silitetty ja viikattu niitä kaappiin. Myös kaikkea muuta valmisteltavaa on aivan yllin kyllin, ja nyt rupeaakin hieman harmittamaan, että miksi jätin kaiken niin viime tippaan...Sairaalakassikin on täysin pakkaamatta. Tässä se aika siis kuluu ja toivottavasti pian saan todeta, että nämä päivät menivätkin vilauksessa :)

lauantai 26. maaliskuuta 2016

RV36+4: Piinaava viimeinen viikko

Takana on jälleen mielenkiintoisia päiviä. Keskiviikkona alkoi hurja supistusten aalto, sillä olin ehkä järjestänyt itselleni liikaakin menoja. Sektiopäivän sopimisen myötä tuli kiire hankkia tarpeelliset asiat joten pyörin asioilla aamupäivästä asti, kunnes iltapäivällä kauppareissulla eteneminen alkoi tuntui mahdottomalta kun vatsaa kiristeli ihan jatkuvasti. Ja tällä kertaa joukossa oli myös kipeitä supistuksia, ensimmäistä kertaa!

Kotiin selvittyäni vietin loppuillan tiukasti sohvannurkassa miehen määräyksestä, ja jokainen pieni kävelyreissu sai aikaan uusia suppareita. Miehen kanssa aivoihin iskeytyi tähän loppuodotukseen ihka uusi ajatus: "Älä synny vielä, on liian aikaista!" Tuosta päivästä asti olen joutunut ottamaan aika rauhallisesti, sillä kohtu on totisesti muuttunut supistusherkäksi. Lepo ei ole vaikeaa, sillä olen myös ollut ihan järjettömän väsynyt. Liekö syynä fyysiset vaivat vai henkinen rasitus, ehkä molempia.

Pitkäperjantai puolestaan alkoi hermostuneissa tunnelmissa. Herään öisin useita kertoja ja aamukuudelta havahduin siihen, että onpa mahassa rauhallista (ihan kuin sinä yhtenä aamuna). Rupesin silittelemään ja kevyesti töykkimään masua, että saisin elonmerkkejä ja parin potkaisun jälkeen uskalsinkin taas ummistaa silmäni ja nukahtaa reiluksi tunniksi. Iltapäivän puolella otin tunnin torkut ja herättyäni huoli nosti jälleen päätään: miksi vauva ei myllännyt levon aikana kuten yleensä?

Pelon vallassa join lasin mehua ja rupesin tekemään liikelaskentaa. Sain liikkeet täyteen n. 20-25 minuutissa, eli kyllä Taika elossa oli, mutta huoletti kun tavallisesti saan 10 liikettä huomattavasti lyhyemmässä ajassa. Olikohan vauvalla jokin ahdinkotila, mikä näkyi liikkeiden vähyytenä? Napanuora kiertymässä kaulan ympärille tai jotain muuta vastaavaa? Sitten tuli kiire ja lähdin synnärille tarkistuttamaan tilanteen.

Synnärin käyrällä vauva heräsi liikkumaan lähes vanhaan, tuttuun tapaan. Viimeistään lääkärin tekemän ultran jälkeen rauhoituin, kun lääkäri tarkisti virtaukset ja kaikki vaikutti normaalilta. Taas kuulin ne tutut sanat: "Tällä vauvalla on kaikki aivan erinomaisen hyvin". Pakko yrittää luottaa noihin sanoihin. Valitettavasti alan tajuta, että tästä viimeisesti viikosta ennen sektiota on kehittymässä oikein piinaviikkojen huipentuma...hermot ovat pinnassa ja tuntuu hirvittävältä uhkapeliltä, että vauva pitäisi saada pysymään hengissä tuolla sisuksissani kokonaiset 6 päivää! Ei tunnu löytyvän mitään niin mielenkiintoista tekemistä, mikä saisi ajatukset karkaamaan edes hetkeksi muualle vaan elän tätä piinaa 24/7.

tiistai 22. maaliskuuta 2016

RV36: Sektiopäivä sovittu!

Tänään kävimme erittäin pitkän äitipolireissun, mutta tuomisina oli hyviä uutisia: sektiopäivä on vihdoin lyöty lukkoon! Jännitin tätä visiittiä aika lailla, koska en ollut ihan varma miten lääkäri suhtautuisi sektiotoiveeseeni ja olisiko hän kuitenkin vahvasti ulkokäännöksen kannalta tms. Ultratessa lääkäri totesi kuitenkin nopeasti, että tätä pikkuista hän ei edes lähtisi kääntämään, koska asento ei ole sille ollenkaan suotuisa. Taika lepäili siellä pää ylöspäin ja koivet oikosenaan alaspäin, eli ei edes perinteisessä perätilavauvojen linkkuveitsiasennossa, mistä vauva voisi itsekin jaloilla auttaa käännösyritystä. Perätilavauvan alatiesynnytys puolestaan karsiutui pois siitä syystä, että niitä ei koskaan käynnistetä ja minun hermoni eivät kestä enää usean viikon odotusta.

Lääkäri totesi, että sektio menee ainakin raskausviikkojen puolesta ensi viikon loppupuolelle ja siinä vaiheessa oli helppo todeta, että olin itsekin ajatellut samaa, itse asiassa perjantaita. Keskustelimme vielä raskausviikolla 37 syntymisen riskeistä, mutta todettiin että kun vauva syntyy RV 37+3, on se olosuhteet huomioon ottaen sopiva kompromissi. Tässä vaiheessa huokaisin isosti helpotuksesta!

Menin siis kätilön pakeille, joka varasi sektioajan ja labrakokeet, antoi ohjeet mukaan ja otti vielä Taikasta käyrää. Ohjeet luettuani en voinut estää jännityksen nousemista: kyseessä on kuitenkin ihka oikea leikkaus, jonka jälkeen olen jonkin verran heikossa hapessa useamman päivän. Kuitenkin ihanaa tietää, että 10 päivän kuluttua Taika on sylissä ja toivottavasti hyvissä voimissa! Nyt taidan uskaltautua toteuttamaan alkuperäisen suunnitelmani, eli pääsiäisenä on ohjelmassa vauvanvaatteiden pesua ja kaappiin laittoa :)

Ai niin, ja Taika-tyttösen painoarvio oli 3,3kg joten ihan reippaan kokoinen neiti sieltä on syntymässä vaikka vähän aikaisin ulos otetaankin!

lauantai 19. maaliskuuta 2016

RV35+4: Odottavan aika on tooosi pitkä

Suurkiitokset hurjasta määrästä kommentteja edelliseen postaukseen! Niistä on todella paljon apua tähän jatkuvaan synnytysvatvomiseen. Olen lukenut niitä uudelleen ja uudelleen, useat vieläpä miehelle ääneen :)

Tällä hetkellä tilanne on se, että aika kuluu ihan järjettömän hitaasti, mutta onneksi viime viikon ahdistus on vähän helpottanut. Synnytystä mietin edelleen lakkaamatta ja yritän sovittaa mieleen sitä utopistista ajatusta, että 2 viikon kuluttua meillä saattaa olla vauva sylissä. En edelleenkään usko sitä ollenkaan, toivon kuitenkin, mutta rehellisyyden nimissä en uskalla luottaa elävän vauvan syntymiseen. Asiaa järkeillessäni omassa päässäni mahdollisuudet ovat 50/50: vauva joko selviää tai sitten ei.

Tällä viikolla ilmassa on myös merkkejä turnauskestävyyden loppumisesta. Olen ihan perin pohjin kyllästynyt tähän odottamiseen, jännäämiseen ja toivomiseen! Tätähän on jossain muodossa suoritettu aina Enkelipojan poismenosta asti, kun toive uudesta vauvasta heräsi. Eli aina minä vaan odotan jotakin. Muutaman päivän ajan olen hokenut miehelle, että jos tämäkin vauva kuolee niin sitten minulle riittää. Hautaan toiveeni monilapsisesta perheestä ja tyydyn elämäämme 3-henkisenä yksikkönä (+1 taivasvauva). Kerään kaikki vauvanvaatteet ja tarvikkeet (ne miljoona laatikkoa) ja toimitan ne jonnekin hornan tuuttiin, missä minun ei enää koskaan tarvitse katsella niitä.

No, tuo on toki vain puoli totuutta ja se toinen puoli jatkaa toivomista. Kaksi viikkoa tuntuu vaan niin pitkältä ajalta! Eikä sitäkään siis kukaan ole vielä luvannut, voi mennä kauemminkin. Olo muuttuu kaiken aikaa yhä vaivaisemmaksi: viime yönä heräsin noin kymmenen kertaa ja pari kertaa piti heittää jaloittelulenkki ympäri huushollia, sillä kädet olivat ihan turrat ja silloin ainoa konsti saada veri kiertämään on nousta pystyyn. Myös päiväsaikaan kädet ovat aika hyödyttömät sillä ne edelleen puutuvat kaikesta mahdollisesta tekemisestä ja lisäksi ne ovat turvonneet huomattavasti. Jotta olo olisi mahdollisimman kukoistava, selkä on myös ihan kaputt.

Viikko sitten menin vielä kaiken kukkuraksi kaatumaan ulkona liukkailla. Onneksi se oli vain pehmeä tussahdus sillä taistelin tasapainostani hetken aikaa ja sain otettua kaatumisen hyvin vastaan. Muuten olisinkin varmaan rynnännyt paniikissa suoraan synnärille tarkistettavaksi! Tietysti loppupäivän tarkkailin jatkuvasti liikkeitä, mutta vauva mylläsi enemmän kuin koskaan joten päättelin, että kaikki on hyvin. Nyt puolestani huomaan väijyväni tosi tarkkaan vauvan liikkumisia ja mietin mikä määrä on sopivasti, liikkuuko hän nyt enemmän vai vähemmän kuin ennen ja mitä se tarkoittaa. Olen tottunut siihen, että vauva on tosi aktiivinen ja jos menee muutamakin tunti vähemmällä menolla, huolestun helposti. En ole vielä kertaakaan joutunut säntäämään paniikkikäyrille mutta ehkä sekin päivä kohta koittaa...

Nyt keskityn pitämään itseni kiireisenä jotta tiistain äitipolikäynti koittaisi mahdollisimman nopeasti. Voi saisinpa hyviä (=käynnistys/sektio)uutisia! Aion anoa sektiota perjantaille 1.4 eli RV37+3, katsotaan mikä on vastaanotto :)

maanantai 14. maaliskuuta 2016

RV34: Äitipolireissu & ahdistava loppuodotus

Pahoittelen pitkäksi vierähtänyttä postaustaukoa. Kävin viime viikolla äitipolilla ja fiilikset olivat kaikin puolin niin keljut, että ei innostanut edes (taas yhden) valituspostauksen laatiminenkaan :/

Viime viikon maanantain koittaessa ajatukset rupesivat synkkenemään huomattavasti. Olinkin ihmetellyt, miten olin päässyt näin "helpolla" tähänastisesta raskaudesta ilman vakavempia ahdistuskohtauksia tai pakonomaista ajattelua vauvan menehtymisestä. Sieltähän ne ajatukset sitten hiljalleen hiipivät, ja rupesin odottamaan äitipolireissua todella hartaasti. Tuli sellainen tunne, että nyt on pakko saada jokin päivämäärä milloin tämä epämääräinen ja ahdistava odotus päättyy, joten ajattelin vaatia aiempaa pontevammin joko käynnistys- tai sektiopäivämäärää. Vastassa oli eri lääkäri, joka oli empaattinen mutta huomattavasti suorempi kuin oma lääkärimme.

Epämiellyttävä fakta nro 1)
- Vauva on edelleen perätilassa. Mahdollisuudet siihen, että vauva kääntyy ovat 50/50. Lääkäri totesi neuvolakortin perusteella, että todistettavasti edellisen kerran vauva on ollut oikein päin 2kk:tta sitten joten hän olisi taipuvainen uskomaan, että luultavimmin vauva tahtoo jäädä näin päin. Jos haluan, voidaan kokeilla ulkokäännöstä joskus RV36 jälkeen, mutta sanoin etten lämpene kyseiselle operaatiolle ollenkaan. Tarkempi selostus kyseisestä toimenpiteestä vain vahvisti tätä mielipidettä...

Epämiellyttävä fakta nro 2)
- Kohdunsuun tilanne tarkistettiin ja sisäsuu on kiinni, ulkosuu puolestaan sormelle auki. Kanava lyhentynyt n. 0,5 cm. Jos vauva olisi oikeinpäin ja nyt oltaisiin lähempänä RV37, tämä "edistys" ei yksistään riittäisi käynnistyspäätöksen tekemiseen. (Jos lähdetään käynnistelemään liian epäkypsästä tilanteesta, siihen liittyy kuulemma liikaa riskejä)

Epämiellyttävä fakta nro 3)
- Mitään käynnistysaikoja ei siis tippunut! Lääkärin mukaan luultavasti ei vielä ensi kerrallakaan eli RV36. Tämä tuntui tosi lannistavalta sillä olin todella laskenut sen varaan, että pian saisin tiedon siitä milloin tämä piina loppuu. Ja kukaan lääkäri ei sano mitään suoraan, rivien välistä voin päätellä että jos vauva kääntyisi ja mentäisiin käynnistykseen, se EHKÄ onnistuisi RV37. Sektio puolestaan menisi pidemmälle eli EHKÄ lähemmäs RV38...Mutta luultavasti tämäkin selviää vasta ihan loppusuoralla.

Voimakkain ajatus tällä hetkellä on, että vauva pitää saada nopeasti kohdusta turvaan. Nyt en voi kuitenkaan kuin odottaa, mutta jos positiivisesti ajatellaan niin sitä olisi jäljellä enää 2-3 viikkoa. Minä varmaan kestän, mutta kestääkö vauva? Lääkärit aina vakuuttelevat, että NYT kaikki on erinomaisesti, mutta siihen on vähän vaikea uskoa sillä näin oli viimeksikin: Enkelipoika menehtyi yhtäkkisesti niin, että 5 minuuttia aiemmin kaikki oli varmasti ihan hyvin. En siis pysty vaikuttamaan Taikan hengissäpysymiseen millään tavalla.

Olen hakenut epätoivoisesti tietoa siitä, missä kunnossa RV37 sektiolla syntyneet vauvat ovat olleet. Pääsääntöisesti vaikuttaa, että ihan hyvässä mutta väsyneitäkin vauvoja on ollut. Ja viimekertaisen lääkärin mielestä edelleen osa näistä vauvoista saattaa kokea hengitysongelmia. Jos vaatisin kivenkovaan mahdollisimman aikaista sektiota niin kuinka kova olisi katumus, kun vauva olisikin ihan keskeneräinen ja tarvitsisi happikaappia...? Keskiviikkona Taika painoi 2,9kg joten uskoisin mieluummin, että 2-3vkon päästä lähes nelikiloinen vauva (viikkokasvu oli 350g) olisi aktiivisesti maitoa vailla niinkuin Sinttikin. Ainakin näin toivoisin!

Ottaisin mielelläni kommentteja vastaan RV37 syntyneistä vauvoista, eli millaisia olivat syntyessään ja miten kaikki sujui? Kiitos paljon edellisistä kommenteista vauvan kääntymiseen liittyen! Niistä oli tosi paljon apua ja vastaan niihin kaikkiin vielä :)