maanantai 28. heinäkuuta 2014

Enkelipojan synnytyskertomus

Tänään maailman rakkaimman pikkupojan syntymästä on kulunut tasan kolme viikkoa. Aluksi ajattelin kirjoittaa hyvin neutraalin synnytyskertomuksen, ikäänkuin meille olisi syntynytkin elävä vauva, mutta päivien kuluessa se ajatus rupesi tuntumaan kauhealta. Luonteestaan huolimatta synnytys oli kaunis kokemus ja jos en kirjoittaisi tätä tarinaa juuri niinkuin se tapahtui, kokisin tekeväni väärin.

* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * *

Vajaan kahden vuorokauden käynnistelyn jälkeen synnytys alkoi vihdoin varhain aamulla. Heräsin aamulla joskus puoli seitsemän aikaan, kerrankin hieman levänneen oloisena sillä illalla olin ottanut rauhoittavan lääkkeen. Aamuyöllä olin tuntenut hämärästi unen läpi joitain tuikkaisuja kohdunsuun tienoilla, mutta kuitenkin niin kevyitä että olin pystynyt niistä huolimatta jatkamaan unia. Nousin ylös, kävin wc:ssä ja melkein samantien huomasin supistelujen tulevan 15 minuutin välein. Kävin sanomassa asiasta hoitajille ja sovimme, että seurataan tilannetta ja jos väli ei tuosta tihene, minulle tarjoillaan vielä aamupalaa. Synnytyksen käynnistyttyä sitä ei enää saisi.

Palattuani takaisin huoneeseen mieskin heräsi ja kerroin, että nyt alkaa tapahtua. Pyysin häntä kellottamaan supistuksia, sillä todella nopeasti niiden väli tiheni ja voimakkuus tehostui niin, etten enää pystynyt keskittymään ajankuluun. Pari ensimmäistä supistusta tulivat 15 minuutin välein, seuraavat pari 10 minuutin välein, pian 7 minuutin välein ja kohta 3-4 minuutin välein. Klo 8 tienoilla lääkäri saapui osastolle, tutki minut ja totesi että kohdunsuu oli jo 4-5 cm auki. (Kyseinen lääkäri oli muuten koko tähänastisesta henkilökunnasta kaikista töykein, huoneeseen saavuttua hän ei edes katsonut minua silmiin saati kunnolla tervehtinyt, osanotoista puhumattakaan. Ensimmäiseksi hän ryhtyi vain etsimään tutkimushansikkaita.) Itse sitten kysyin, että kai sitä nyt jo pääsisi synnytyssaliin kun tämä näin vauhdilla etenee.

Tässä vaiheessa supistuksia tuli jo 1-2 minuutin välein, ellei tiheämminkin. Olin helpottunut, että synnytys eteni mutta osaksi myös kauhuissani kun kaikki tapahtui niin nopeasti. Pääsin samantien lähtemään synnytyssaliin ja matka oli ihan yhtä hidas kuin viimeksikin. Kerran minuutissa tarrasin kiinni lähimpään huonekaluun puhaltelemaan pahimpien kipujen ajaksi. Mielestäni kipu oli jonkin verran erilaista kuin Sintistä, silloin muistelen että koko ajan jomotti tuskaisasti alaselkää mutta tämän kivun paikansin lähinnä kohdunsuulle.

Itse kivun sietäminen oli helppoa. En tiedä johtuiko se kaikesta siitä sisäisestä tuskasta, jossa olin joutunut edelliset kaksi päivää kieriskelemään, mutta fyysinen särky oli paljon helpompi ottaa vastaan. Lisäksi olin kai helpottunut siitä, että vihdoin jotain tapahtui, mikä pakotti laittamaan surun ja tuskan hetkeksi sivuun.

Synnytyssaliin pääsin puoli yhdeksän maissa ja pian sinne tuli kätilömme, joka käveli suoraan halaamaan. Hän kertoi kuinka kamalan pahoillaan oli, ja kuinka tekisi kaikkensa auttaakseen minua mahdollisimman paljon. Sen hän kyllä tekikin, enkä tiedä kuinka olisin selvinnyt synnytyksestä ilman tätä ihanaa, empaattista ihmistä.

Salissa ollessa tunsin tietysti kipua ja luulen, että toisenlaisissa olosuhteissa olisin saattanut kokeilla synnytystä ilman lääkkeellistä kivunlievitystä, mutta tässä tilanteessa en uskaltanut olla ottamatta sitä vastaan. Anestesialääkäri tuli välittömästi ja laittoi spinaalin. Se rupesi heti vaikuttamaan ja kaikki kivut käytännössä katosivat pois. Palelin, ja kätilö toi minulle lämpöpeiton. Eräs tärkeä osa-alue, eli vauvan voinnin seuraaminen suorastaan loisti poissaolollaan. Tunsin syvää surua siitä, että vihdoinkin olin päässyt tähän odottamaani tilanteeseen eli synnytyssalin pöydälle, mutta palkkiotani - elävää vauvaa - ei siitä minulle suotaisi.

Supistukset vaimenivat spinaalin johdosta jonkin verran, joten kätilö antoi minulle varovasti oksitosiinia, ihan kuten Sintistäkin epiduraalin jälkeen. Todella nopeasti olin auennut kokonaan. Kätilö totesi että vauva on kuitenkin vielä aika ylhäällä, joten saisin ruveta tekemään kevyitä passiivisia ponnistuksia aina kun tunsin supistuksen tulevan. Makasin kyljelläni ja totuttelin ponnistamaan.

Pian sai kehotuksen kääntyä selälleni ja alkaa ponnistamaan tosissani. Vauva rupesi heti etenemään synnytyskanavassa. Juuri kun urakkani alkoi lähennellä loppuaan, spinaalin vaikutus alkoi haihtua. Kaikki eteni kuin täydellisen synnytyskäsikirjoituksen mukaan - paitsi että vauvani oli kuollut. 20 minuutin ponnistamisen jälkeen syntyi täydellisen kaunis Enkelipoikamme ja hänet nostettiin heti syliini. Hän oli niin valmis, niin täydellinen, mutta nuo pienet silmät eivät aukeaisi koskaan tässä maailmassa. Synnytyssalin luonnoton hiljaisuus täyttyi äidin itkulla, väärän ihmisen itkulla.

"Voi rakas pikkuinen, mikset voisi vain hengittää?" Muistan sanoneeni. "Hengittäisit nyt" Ja tietysti tiesin, ettei se ollut mahdollista.

Silittelin pieniä sormia, pehmoisia poskia ja tuuheaa tukkaa. Halusin tuntea nuo pikkuiset sormet omieni ympärillä, mutta ne eivät vastanneet otteeseeni. Lämpöisenä ja velttona hän makasi kehoani vasten. Rakas poikani, elämä hänestä jo paenneena. Itkien sivelin noita samoja piirteitä, jotka tunnistin 2,5-vuotta sitten isosiskossaan, samoin vastasyntyneenä sylissäni. Isosisko ja pikkuveli, jotka eivät koskaan saisi varttua yhdessä.

Enkelipoika kapaloitiin ja sitten hänen sai syliinsä myös isä. Otimme lukemattomia valokuvia, kerroimme lapsellemme miten paljon häntä rakastimme. Luin hänelle muutaman tärkeimmän runon, jotka olin viikonlopun aikana löytänyt. Sairaalapastori saapui ja pidimme siunaustilaisuuden siellä synnytyssalissa, eikä kellään meistä ollut kuivia silmiä tuolla hetkellä.

Papin lähdettyä sylittelimme vielä aikamme. Noin puolentoista tunnin jälkeen tunsimme rauhaa. Suukot oli annettu, kasvonpiirteet oli painettu muistiin syvälle sydämeen, kaikki oli sanottu ja pienokaisemme fyysinen olemus oli aika luovuttaa eteenpäin. Kätilö vei hänet pois ja toi meille vielä tuomisina käden ja jalanjäljet sekä hiustupsun, rakkaat aarteemme mitä vauvastamme on jäljellä.

Synnytyksestä sain n. 10 tikkiä ja tyhjän sylin. Illalla pääsin kotiin, omaan surupesäämme.

perjantai 25. heinäkuuta 2014

Pakkomielle

Nyt kun mieli alkaa hiljalleen selvitä alkushokista Enkelipojan menettämisen jälkeen, on vain yksi asia joka saa minut pyristelemään kiivaasti kohti tulevaisuutta - tyhjän sylin täyttäminen. Kirjoitin tästä aiemminkin, silloin kun mieli oli vielä sekaisin surusta. Mitä enemmän päiviä kuluu, sitä vahvemmaksi tuo ajatus tulee.

En halua ikinä korvata Enkelipoikaa, mutta tunnen todella voimakasta, fyysistä tarvetta täyttää tämä äidin tyhjä syli. Haluan hoivata, haluan ruokkia, pitää huolta pienen pienestä olennosta joka on täysin riippuvainen vanhemmistaan. Kehoni oli jo aivan valmistautunut tuohon tehtäväänsä, ja koko olemassaoloni huutaa sille jatkumoa.

Sairaalassa synnytyksen jälkeen sain maidontuloa ehkäisevät pillerit. Silti rinnat eivät ole vajuneet synnytyksestä juuri ollenkaan, ja välillä tunnen kummaa kipristelyä, hyvin samantapaista kun imetyksen aikana silloin kun Sintti oli nukkunut vähän pidempään ja maito rupesi pakkautumaan. Voisin melkein vaikka vannoa, että jos syliini tuotaisiin pikkuvauva niin täältä kyllä maitohanat aukeaisivat pienen houkuttelun jälkeen...!

Monesta lähteestä olen kuullut ja lukenut, että raskaudet ja synnytykset parantavat hedelmällisyyttä. Hieman järjenvastaisestikin olen pistämässä kaiken toivoni tuon uskomuksen varaan. Tiedän, että klinikalle ei varmasti oteta ainakaan ennenkuin kierto on tasoittunut. Vaikka sekin tapahtuisi nopeasti olisi se silti liian hidasta minulle. En voi päästää irti siitä ajatuksesta, että ensimmäiset kuukaudet synnytyksen jälkeen ovat kaikkein hedelmällisintä aikaa ja uskottelen naiivisti itselleni, että luonto hoitaa osuutensa nopeasti. (ja tällehän ei ole siis minkäänlaisia perusteita, kun kerran olemme lapsettomuudesta kärsivä pariskunta!)

Kävi miten kävi, tarve raskautua nopeasti on voimakas. Muuten tuntuu siltä, että jään tähän samaan olotilaan polkemaan paikoilleni. Raskausmahoja tulee vastaan ihan joka paikassa, samoin turvakaukaloita joista pilkottaa pieniä varpaita. Meidänhän tuossa piti olla! Kanniskelemassa omaa vauvaa, sen sijaan että suunnittelemme hautakiven ostoa...

Aluksi näytti siltä, että jälkivuoto hiipuu nopeasti. Nyt 2,5 viikon jälkeen sitä tulee vieläkin, tosin erittäin niukasti, mutta kuitenkin. Olen silti vähän hämmentynyt sekä omista että lähipiirin saamista hyvinkin toisistaan poikkeavista ohjeista. Minulle neuvolasta ja sairaalasta sanottiin, että ei ole mitään syytä pitää taukoa vaan yrittämisen voi heti aloittaa kun jälkivuoto on loppunut, ellei ilmene komplikaatioita tai tulehduksia. Sen sijaan parille tuntemalleni henkilölle neuvottiin odottamaan ainakin puoli vuotta synnytyksen jälkeen, jotta uusi raskaus olisi turvallinen. Puoli vuotta näissä olosuhteissa tuntuu kokonaiselta ihmisiältä...Erikoista, että eri ihmisiltä, vaikkakin samalta alalta saattaa tulla niin toisistaan poikkeavia ohjeistuksia.

Fyysinen parantuminen synnytyksestä etenee nopeasti. Tikkejä tuli mitätön määrä verrattuna Sintistä, alle kymmenen. Kotiutumisen jälkeen istuin puoli päivää pehmeän tyynyn päällä, sitten en enää tarvinnut sitä. Särkylääkkeitä en ole käyttänyt kertaakaan. Täytyy vain toivoa, että prosessi etenee yhtä hyvin ja jälkivuoto loppuisi pian.

Saisiko toivoa tähän väliin yhtä pientä luomuihmettä kaiken tämän jälkeen...?

keskiviikko 23. heinäkuuta 2014

Eka kertoja

Tänään totesin miehelle, että taidan olla siinä suremisen vaiheessa, että alan vihdoin hyväksyä tapahtuneen. Sairaalassa aluksi kielsin kaiken ja pian siirryin siihen tilaan, että aina kun "muistin" Enkelipojan menehtyneen, purskahdin lohduttomaan itkuun ja hoin, kuinka epäreilua tämä kaikki on. Ja lukemattomia kertoja päivässä, uudestaan ja uudestaan.

Eilen oli ensimmäinen päivä kun en itkenyt yhtään. 18 päivää tapahtuneesta ja nytkö kyyneleeni jo kuivuivat! En tiedä sitten montako litraa niitä voi väsymättä vuodattaa, mutta sekin tuntuisi tavallaan helpommalta kun tämä hiljainen ja raskas sydämeeni asettunut suru. Tuntuu tyhjältä. Kaipaan ja ikävöin aivan loputtomasti.

Eilen sanoin sen ääneen: "En saa koskaan enää puristaa poikaani syliin, en koskaan". Olen vihdoin lopullisesti ymmärtänyt sen, ja nyt joudun elämään tiedon kanssa koko loppuelämäni. Saattaa tulla toisia vauvoja, mutta tätä ainutkertaista pientä Enkelipoikaa en saa ikinä takaisin. Jos voin jostain tuntea tyytyväisyyttä, niin siitä että olin mukana kaikissa hänen viimeisissä maanpäällisissä hetkissään, missä voin: sairaalassa sylittelimme, otimme paljon valokuvia, suukottelimme ja kerroimme kuinka rakas hän meille oli ollut ja oli edelleen. Valitsimme kauniin arkun, järjestimme surustamme huolimatta mahdollisimman kauniit hautajaiset, puimme pikkuisemme omin käsin ja saattelimme haudan lepoon. Muuta äiti ei hyväksesi voinut tehdä, kultaseni.

Elämässä tuntuu koko ajan tulevan vastaan niitä "eka kertoja". Jotkut tuntuvat vaikeammilta kuin toiset. Tässä iso liuta pelkästään eiliseltä:
- ajoin ensimmäistä kertaa tapahtuneen jälkeen autolla
- kävin yksin kaupassa ja ylipäätään olin hetken aikaa yksin (selvisin!)
- makasin mahallani (eka kertaa reilusti yli 9 kk:teen)
- olin kokonaisen päivän itkemättä

On pakko mennä eteenpäin, vaikka tuntuu että haluaisin tarrata kynsin ja hampain kiinni onnellisiin aikoihin ja niiden muistoihin. En voi vaihtaa tätä pyyhettä sillä laitoin sen esille kun kaikki oli vielä hyvin. Lakkasin varpaankynnet ennen tätä kaikkea, mitä ihmeellisimpiin asentoihin vääntäytyneenä että se ylipäätään onnistui. En siis poista sitä ikinä. Näitä teitä pitkin olisin kävellyt vauvan kanssa joka päivä, nyt kävelen yksin.

Vatsani on melkein kokonaan kadonnut. Sen katoaminen surettaa, vaikka tyhjän kummun omistamisen ei pitäisi lohduttaa millään tavalla. Raskauskilot katoavat valonnopeudella ja nyt tuntuu tyhjänpäiväiseltä, kuinka paljon aikaa raskausaikana omistin lihomisesta murehtimiseen.

En ole varmaan koskaan elämässäni kävellyt näin paljon. Joka päivä on pakko päästä ulos kävelemään, kun juostakaan ei vielä voi. Vain ulkona avarassa luonnossa tunnen saavani hetkisen verran happea. Nautin, kun kehoon sattuu ja se väsyy. Kärsi sinä kurja kehoni, joka et pystynyt pitämään lastani hengissä.

maanantai 21. heinäkuuta 2014

Kuilun pohjalla

Viime päivinä olen kirjoittanut niin, että sormenpäitä pistelee. En siis blogiin, vaan päiväkirjaan. Yhtäkkiä tuli tärkeäksi kirjoittaa kaikki tapahtunut ylös pieniä yksityiskohtia myöten. Tuli paniikki, kun huomasin että hyvä jos muistan enää edes eilisen asioita, ja koko ajan tapahtuu niin paljon että haluan tallentaa ne myöhempää varten. Kaikki ne pienet "ekat kerrat" tapahtuneen jälkeen, miltä tuntui, mitä ajattelin, kuka lohdutti missäkin asiassa.

Olen tehtaillut jo sivutolkulla ihan kamalan huonoa tekstiä, pääpaino määrässä, ei laadussa. Vain omille silmilleni, ja ehkä jonain päivänä myös miestä varten. Kaivan puhelinta, kyselen mieheltä ja tarkistelen yksityiskohtia blogista jotta saisin mahdollisimman paljon tietoa ylös. Hirveän paljon on pelkkää sumua, en vaan muista mitä on tapahtunut sillä kaikki päivät tuntuvat ihan samanlaisilta. Surua, surua ja surua. Kaikista kauheimmalta tuntuu, etten vieläkään muista mitä tapahtui elämämme viimeisenä onnellisena päivänä. Missä oikein olimme ja mitä teimme?

Luulin jo hetken verran, että oma oloni alkaa hiljalleen kohentua ihan pikkuriikkisen parempaan suuntaan. Sen sijaan pari päivää sitten herättyäni totesin, etten oikeastaan haluaisi herätä enää ollenkaan. En halua nousta sängystä, en halua tehdä mitään. Teen kuitenkin jotain, tietystikin, mutta mikään ei huvita. Se musta aukko on vihdoin levittäytynyt ihan kokonaan ympärilleni, imaissut sisäänsä enkä pysty enää näkemään valoa. Näen vain satunnaisia heijastuksia, mutta mikään ei valaise pysyvästi.

Tietoisuus Neiti S:n olemassaolostakaan ei enää riitä lohdukkeeksi. Tiedän, että pitäisi olla kiitollinen yhdestä elävästä, ihanasta lapsesta mutten jaksa. Näen edessäni pelkkää mustaa.

Ja toissapäivänä alkoivat painajaiset. Enkelipojan sijasta oli kuollutkin esikoisemme, ja vakuutusyhtiöstä ilmoitettiin että he irtisanovat lapsivakuutuksemme. Sain jatkettua vakuutusta maksamalla avoimen laskun. Ystäväperheen lapsi sen sijaan oli kolmatta päivää kadoksissa ja menetyksestämme huolimatta lähdimme auttamaan heitä etsinnöissä.

Viime yönä näin samaa unta, mutta niin että esikoisemme oli se, joka oli kadoksissa. Unessa muistan kiduttaneeni itseäni arveluilla siitä, kenen käsissä lapseni on, ehkä pieni tyttöni oli jopa joutunut hyväksikäyttäjän uhriksi. Uni päättyi siihen, että kuulin tytön olevan turvassa ja juoksin metsätietä pitkin hänen luokseen, sain juuri puristettua hänet syliini kun heräsin.

perjantai 18. heinäkuuta 2014

Lepää rauhassa, poikani

Rakas lapsemme pienoinen,
nuku suojassa Taivaan enkelien.
Enkelit uneen sinut tuudittaa,
enkelit meitäkin lohduttaa.
Me tiedämme, et ole siellä yksin.
Kuljet sielläkin, lapsemme, käsityksin.

keskiviikko 16. heinäkuuta 2014

Vaikeita hetkiä

Näinä päivinä ihmiset kysyvät usein, miten voin. Ihanaa, että kysytään, mutta en oikein tiedä mitä vastata. "Huonosti, hyvin huonosti" tuntuu niin brutaalilta ja töksäyttävältä. Jos taas on hieman parempi hetki, onko törkeää vastata "(nyt) hyvin" tai "vähän paremmin"? Sitäpaitsi vastaus kyseiseen kysymykseen saattaa vaihdella päivän aikana sata kertaa. Välillä on ok-hetkiä, välillä nauran ääneen esikoisen pelleilyille, välillä taas itkettää ja ahdistaa niin, että oikea paikka minulle tuntuisi pikemminkin olevan pehmustettu huone.

Olemme nähneet Enkelipojan menetyksen jälkeen paljon ihmisiä, koska läheisten läsnäolo on tuonut meille lohdutusta ja vienyt ajatuksia muualle. Viime viikonloppuna, kun olin vielä niin kokonaisvaltaisen murtunut etten pystynyt vaihtamaan juuri sanaakaan mistään muusta, meillä kävi eräs ystävä lapsensa kanssa muun muassa tarjoamassa Neiti S:lle leikkiseuraa. Muistan istuneeni hänen seurassaan ihan hiljaa, tuijottaen silmät lasittuneina eteenpäin ja seuraavassa hetkessä rutiininomaisesti kielen päälle putkahti täysin tilanteeseen sopimattomia kysymyksiä: "Mitäs kesälomasuunnitelmia teillä on?", "Oletteko käyneet uimassa?" jne. Sain ne viime hetkellä nielaistua takaisin, silti hävetti sisäisesti että meinasin edes harhautua tyhjänpäiväiseen smalltalkiin. Minä olen nimittäin yleensä se tyyppi, joka seurassa pitää keskustelua yllä. Puhun itse tai jututan ja kyselen. Tavat istuvat tiukassa. Nyt olen jo oppinut istumaan ihan hiljaa.

Tänään kävimme eräässä isossa kaupassa, koska meidän piti tehdä ostoksia pian koittavia hautajaisia varten. Yhdellä hyvin kapealla käytävällä vastaan tuli isä, äiti ja kärryissä nukkuva vauva, joka oli n. 4-6 kuukauden ikäinen. Ei vastasyntynyt kuten Enkelipoika, mutta silti pieni ja avuton, vaaleansinisissä vaatteissa kuten Enkelipoikakin olisi varmaan ollut jos olisimme saaneet häntä kaupoissa kärräillä. En pystynyt yhtään varautumaan tilanteeseen ja kauhusta laajennein silmin katsoin perhettä, kun he menivät onnellisina ja tietämättöminä meistä ohi. Huulilta karkasi nyyhkäisy ja samassa mies oli vierelläni, lohduttaen. Siellä seisoimme keskellä kaupan käytävää halaten tiukasti toisiamme. Näytti varmaan ulospäin ihan muulta kuin mitä se oli.

Tuo ostosreissu oli ehkä päivän pahimpia hetkiä ja illalla kurkkua alkoi kuristaa kauhea syyllisyys siitä, että olin todellakin saanut yhden päivän kulumaan niin, että en ollut enää vollottanut vähän väliä. Näin ollen piti itkeä sitä, ettei ollut itkenyt!

Jotenkin kuitenkin tuntuu siltä, että tämä kaikki on vain tyyntä myrskyn edellä. Aivan kuin keräisin voimia jotain suurempaa romahdusta edeltäen. Se jokin saattaa hyvinkin olla hautajaiset - ne ovat meillä pian edessä ja siitä ei tule helppoa. On muuten ylipäätään todella käsittämätön voimainponnistus menettää ensin läheinen ja sitten joutua järjestämään vielä hautajaiset. Niihin liittyy lukemattomia yksityiskohtia, joihin joutuu pakosta perehtymään todella nopealla aikataululla. Koska kyseessä on oma, rakas lapsi, ne haluaa hoitaa hyvin ja pienen muistoa kunnioittaen.

Pian on lopullisten jäähyväisten aika. Äidillä on sinua suunnaton ikävä, pikkuiseni.

Painajaisen alku

Puolitoista viikkoa sitten perjantaina, raskausviikolla 38+4, oli edellisen elämämme viimeinen päivä. Tänään olen koittanut muistella, että mitä silloin teimme, mutta päivästä on vain hataria mielikuvia. Olimme kaikki kotona, ehkä kävimme asioita hoitamassa, jossain ulkona. Mutta en muista tarkkaan. Mies muistaa antaneensa illalla suukon minulle ja masulle ennenkuin menin aiemmin nukkumaan, kuten useina muinakin kertoina.

Lauantaiaamuna heräsin onnellisen tietämättömänä siitä, mitä yön aikana oli tapahtunut. Muistan herättyäni ajatelleeni laiskasti, kuinka yö oli ollut yllättävän rauhallinen. Tavallisesti masumöykkää oli joka yö, vähintäänkin yhdessä jaksossa ja aina kun käänsin kylkeä (mitä tapahtui usein!), vauva sopeutti asentoaan sisuksissani. Tietysti ajattelin hänen vain nukkuneen tavallista sikeämmin, mitäpä muutakaan. Pian herättyäni söin aamupalaa ja vauva heräisi viimeistään siinä vaiheessa, kun saisi elimistöönsä ruokaa. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, ei ensimmäistäkään liikettä.

Tässä vaiheessa huoli alkoi nostaa päätään.

Sanoin miehelle, että nyt mennään heti kuuntelemaan dopplerilla sydänääniä. Ihan sama mihin kohtaan laitteen asetin, vastassa oli hiljaisuus. Ei mitään. Ei mitään.

Kauhu kouraisi sydäntäni, ja soitin synnärille. Siellä vastattiin tottuneesti, että kannattaa lähteä tulemaan paikan päälle niin katsotaan. Kätilö kirjasi esitiedot, jotta ne olisivat valmiina kun tulisin. Pakkasimme koko perheen alta aikayksikön ja hyppäsimme autoon. Muistan vielä Neiti S:n kiljahtaneen iloisesti: "Onpa kivaa lähteä!" Luuli tietysti, että menemme johonkin hauskaan paikkaan.

Autossa tyttö jatkoi hyväntuulista höpöttelyään. Itse istuin kauhusta mykkänä, ja koitin vähän väliä tökkiä tai hieroa mahaani, jotta saisin liikettä aikaiseksi. Edelleenkään ei mitään. Miehen kanssa vaihdoimme huolestuneita katseita.

Synnärille päästyämme meidät otettiin välittömästi sisään ja yritin vakuutella itseäni, että täällä sitä ollaan hyvissä käsissä. Nyt olemme turvassa, ja tälle löytyy joku luonnollinen selitys. Kätilö kuunteli. Ja kuunteli. Ja kuunteli. Ei mitään!

"Soitetaan päivystävä lääkäri paikalle, joka ultraa", sanoi kätilö.

Nuo hetket tuntuvat näin jälkikäteen todella sumuisilta. Luulen, että lääkäri saapui paikalle todella nopeasti ja ryhtyi heti toimeen. Minä makasin pedillä vatsa ja alapää paljaana, tyttö istui vieressämme tuolilla ja mies seisoi, katse kuvaruutuun päin. Minä en sitä nähnyt.

Lääkäri ultrasi ja minä odotin. Jälkeenpäin mies sanoi jo nähneensä kuvaruudulta totuuden, ennenkuin mitään sanoja puhuttiin ääneen. Minä olin siis viimeinen joka tiesi, siinä vaiheessa kun totuus lausuttiin. Ja pahinta on, etten edes muista tarkkaa sanamuotoa. Mielessäni on vain hidastettu kuva siitä, kun lääkäri kääntyy minuun, katsoo kaikkein vakavimmalla ilmeellään ja lausuu jotain sykkeestä. "Valitettavasti sykettä ei ole... / Syke on lakannut.../ Täältä ei löydy enää sydämensykettä..." (Miksi en muista!!)

Kuulen kun joku huutaa ääneen. Se on mies. Minä katson lääkäriä ja sanon: "Ei ole totta. Ei voi olla totta. En usko tätä!" Sitä hoen hokemasta päästyäni. Lääkäri pahoittelee ja sanoo joutuvansa vielä tekemään tutkimuksen alakautta. Makaan siinä, irvistän kivusta ja tartun tyttöä kädestä: "Ei mitään hätää kulta, ei mitään hätää".

Puen vaatteet päälleni ja lohdutan itkevää miestä. Minä hoen vieläkin samaa ja nappaan hämmentyneen lapsen syliini. Lääkäri kertoo minulle sen minkä tiesin heti: nyt pitää synnyttää. Mies on kauhuissaan. Lääkäri pahoittelee ja jää huoneeseen tekemään paperityöt valmiiksi, jäisin heti osastolle käynnistykseen. Me siirrymme aulaan odottamaan. Lohdutan edelleen miestä ja kaivan lapselle kassista kirjan viihdykkeeksi, hänkin haluaa lohduttaa surullista isiä. Soitan isovanhemmat hakemaan lapsen sairaalasta pois.

Olen kauhuissani, maailmani on murentunut mutten siltikään vielä täysin usko sitä. Mahassani on kivikova möykky, niin kuvaannollisesti kuin kirjaimellisestikin. Tolkutan koko ajan itselleni, että nyt en voi hajota - minunhan pitää jaksaa synnyttää.

Lapsi haetaan pois ja samantien pääsemme osastolle. Onneksi ei sentään odottavien äitien luokse vaan muualle, toisen osaston rauhaan. Siellä odottaa huone, josta on tuleva vankilani melkein kahden vuorokauden ajaksi, mutta onneksi en vielä tiedä sitä sinne asettuessani. Saan pian ensimmäisen Cytotec-annoksen, minusta otetaan 10 pulloa verta ja käteen asennetaan kanyyli. Alkaa pitkä odotus.

Lapsellisesti luulen, että käynnistys noudattaa samaa kaavaa kuin esikoisesta: noin samoihin aikoihin päivällä sain ensimmäisen Cytotecin ja lapsivedet menivät seuraavana yönä. Mitään ei kuitenkaan tapahdu vielä pitkiin aikoihin, vaikka tuona päivänä sain 3 pilleriä.

Mies saa olla kanssani samassa huoneessa koko ajan, myös yöllä, ja yhdessä suremme. Sen yksinäisen sairaalahuoneen uumenissa viimein ymmärrän mitä meille on tapahtunut. Iltaa kohden alan soitella läheisille, itkemme yhdessä. Pelkäsin, etten jaksa synnyttää jos itken kaikki voimani pois, mutta kuinka voisin olla itkemättä? Kaikista pahin, mitä kukaan ei olisi osannut odottaa, on tapahtunut.

Yö tulee ja hoitajat tarjoavat nukahtamislääkettä, mutta en uskalla ottaa sitä, sillä pelkään etten herää synnytykseen virkeänä. Muutaman tunnin torkahtelen, kunnes aamuyöllä annan periksi ja otan rauhoittavan lääkkeen. Sen avulla saan nukuttua muutaman tunnin sikeää unta. Herään uuteen aamuun ilman ainuttakaan merkkiä alkavasta synnytyksestä. Tuo päivä on elämäni pisin: makaan siinä samassa huoneessa koko päivän kuin häkkieläin ja itken. Välillä käyn kävelyllä ympäri osastoa vauhdittaakseni käynnistymistä, mutta mistään ei ole apua.

Sinä päivänä saan 4 annosta Cytotecia, jotka ovat tuplasti vahvempia kuin edellispäivänä. Päivä menee kuitenkin ilman kipuja, ilman tuntemuksia. Illalla otan viisastuneena rauhoittavan lääkkeen heti nukkumaan mennessä, ja maanantai-aamuna synnytys vihdoin käynnistyy.

Tarina jatkuu synnytyskertomuksen muodossa myöhemmin.

maanantai 14. heinäkuuta 2014

Viha-rakkaussuhde

Tänään on kulunut tasan viikko synnytyksestä. Kamala päivä, raskas päivä. Mutta toisaalta niin on ollut jokaikinen siitä lähtien kun nämä uutiset saimme.

Eilen luulin hetken aikaa, että eilinen oli niinsanottu hyvä päivä, kunnes illalla kaikki ryöpsähti isona ahdistuskohtauksena ulos. On kamalaa itkeä vähän väliä sillä tavalla, kidutettuna, kuin joku repisi kaiken aikaa sydäntä rinnasta ulos. Tässä surussa ei ole mitään vapauttavaa, pikemminkin sillä hetkellä kun ahdistuskohtaus iskee, tuntuu siltä kuin musta aukko nielaisisi mukanaan ja pyörittäisi sisuksissaan loputtomiin. Ja kun se loppuu, varmaa on ainoastaan se että se tulee vielä uudestaan.

Toisinaan mietin myös sitä, että vaikka toisinaan (erityisesti nyt) tämä blogi on uskomattoman tärkeä purkautumiskanava, toisinaan myös vihaan sitä. Neljä vuotta sitten perustin tämän blogin toiveikkain mielin. Olimme aloittamassa prosessia perheenlisäyksen saamiseksi ja olin täynnä intoa. En olisi voinut kuvitellakaan, että jonain päivänä päädytään tähän.

Olen aina ollut hyvin tietoinen siitä, että lapsia ei noin vain tehdä. Tiedostin syöneeni e-pillereita yli 10 vuoden ajan ja usein sen taipaleen ajan mietin, mitähän nuo hormonit keholleni ovat ajan saatossa tehneet. Kuitenkin tai siitä huolimatta, meidän kohdallemme osui lapsettomuusdiagnoosi. Blogin nimi Haikaran Jalanjäljillä muodostui siitä, että otaksuin kirjoittavani kutakuinkin samasta aiheesta jopa usean vuoden ajan, koska haaveissa oli silloin arviolta kolmilapsinen perhe. Neljän vuoden blogipostaukset eivät sitten koostuneetkaan pelkästä vauvantuoksuisesta arjesta, vaan käytännössä melkein kaikesta mahdollisesta mitä eteen voi tulla kun toiveissa on lapsi.

Luomuyrittäminen, lapsettomuusdiagnoosi, hoitoprosessi, raskaus, vauva-arki, uusi yrittäminen, raskaus, keskenmeno, uusia hoitoja, raskaus, kohtukuolema!!

Missä menee raja? Paljonko yksi ihminen voi jaksaa?

Välillä tuntuu, että maailmankaikkeus on päättänyt, että Veronalla on tämä blogi, joten annetaanpa hänelle nyt oikein kunnolla materiaalia mistä kirjoittaa! Ettei vain kävisi tylsäksi. Kukapa nyt jaksaisi lukea, kuinka helposti meillä raskaudutaan ja vauvaelämä on ihanaa. Väritetään tarinaa hiukan! Pitäähän joka vauvablogissa vähintään yksi keskenmeno olla. Ja nyt se ei ole jaksanut enää päivittää kovin usein - tilanne vaatii selvästi jotain dramaattisempaa juonenkäännettä. Otetaan joka äidin pahin painajainen, vauvan menetys, ja taas blogi laulaa.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun mietin samaa asiaa. Jo keskenmenon aikoihin ihmettelin, että miten meidän kohdalle voi sattua kaikki mahdollinen paska. Tai no tiedän vielä pari juttua, jotka tästä sopasta puuttuvat mutta en edes uskalla listata niitä sillä sehän olisi melkein veren kerjäämistä nenästä...

Ja siltikin, juuri nyt en voi kuvitella elämää ilman tätä blogia. On pakko puhua, on pakko kirjoittaa. Se on ainut asia mikä auttaa edes vähän.

sunnuntai 13. heinäkuuta 2014

Isosiskon suru

Sairaalassa maatessani, käynnistystä odotellessa mietin paljon Neiti S:ää ja itkin hänenkin menetystään melkein tukehtumiseen asti. Sydäntä puristi, kun ajattelin kuinka tuo ihana, huolehtiva pikkuneiti ei saakaan rakasta pikkuveljeä koskaan kotiin - vaikka oli odottanut niin kovin pitkään. Erityisesti viimeisinä viikkoina Enkelipoika oli puheissa ja suunnitelmissa koko ajan läsnä. Vaikka kevättalvella uutisen kuullessaan tyttö oli hetken huolissaan kun ei ymmärtänyt mitä raskaus tarkoitti, nopeasti hän kasvoi henkisesti, kaikesta pienuudestaan huolimatta, isosiskon rooliin jo odotusaikana.

Katselimme ultrakuvia, hänen vauva-ajan kuviaan ja naureskelimme kuinka pikkuinen hän oli ollut. Sitten arvuuttelimme minkä kokoisena pikkuveli syntyy. Neiti S:n lempikysymyksiä oli, osaakohan pikkuveli kontata. Kiivetä hän ei kyllä osaa. Eikä pyöräillä siskon pyörällä. Uudestaan ja uudestaan selitin, että aluksi vauva on niin pieni, että vain köllöttelee sitterissä tai sylissä, mutta jossain vaiheessa oppisi kyllä hiljalleen ryömimään ja konttaamaankin.

Toinen suosikki oli ruokapöydässä kysymys, saiko vauvakin sitä mitä äiti oli äsken syönyt. Ja vastaus oli aina, kyllä sai, vauva saa aina vähän kaikesta mitä äitikin syö. Lisäksi tyttö suunnitteli kuinka auttaisi laittamaan vauvaa nukkumaan, pitäisi sylissä, tarjoaisi tuttia, ruokkisi tuttipullolla ja toisi vaippoja kun äiti vaihtaa vauvaa kuiviin. Äidin pikku apulainen. Ja jo silloin ylpeä tulevasta tärkeästä roolistaan. Odotimme yhdessä, se tuntui koko perheen jutulta.

Sairaalassa saimme hoitohenkilökunnalta ja sairaalapastorilta neuvoja, miten näin pienelle kannattaisi kertoa suru-uutisista. Päädyimme siihen, että synnytystä edeltävänä iltapäivänä pyysimme Neiti S:n sairaalaan ja selitimme, että äiti ja vauva ovat sairaalassa koska vauva on kovin kipeä. Tyttö oli nimittäin kotona kysellyt, miksi olemme siellä ja selvästi ihmetellyt tilannetta. Pidimme tärkeänä valmistella häntä etukäteen, koska asia takuulla ylittäisi 2,5-vuotiaan käsityskyvyn.

Enkelipojan synnyttyä pyysimme taas tytön sairaalaan, päiväunien jälkeen, ja kerroimme huonot uutiset. "Vauva syntyi, mutta oli niin kipeä ettei selvinnyt ja kuoli. Se tarkoittaa sitä, että vauva ei voi koskaan tulla meidän kanssamme kotiin, vaikka olisimme kaikki kovasti niin toivoneet. Isi ja äiti ovat siksi surullisia."

Tyttö näytti hieman hämmästyneeltä, mutta ei selvästi oikein vielä ymmärtänyt mitä se tarkoitti. Kysyimme, haluaisiko hän nähdä vauvasta valokuvan, ja kuten aina, vastaus oli kyllä. Sen jälkeen huomio jo herpaantuikin ja neiti halusi leikkimään. Mutta kuten arvelin, jotain meni kuitenkin perille sillä sen jälkeen kysymyksiä on sadellut, osittain kertausluontoisestikin. Hän tietää vastauksen, mutta kysyy silti, varmistuakseen asiasta.

"Potkiiko vauva siellä masussa?"
"Söikö vauvakin keittoa?"
"Saanko minä pitää vauvaa sylissä?" (Kulta, et sinä voi kun vauva on kuollut eikä tule kotiin, muistatko...?")
"Saanko minä silittää sinun masua?" (Saat, mutta ei siellä ole enää sitä vauvaa...)
"Miksi vauva ei ole enää masussa?"

Vastauksia kerrataan yhä uudelleen. Saman litanian päätteeksi hän saattaa todeta, että "isi ja äiti ovat surullisia". Tai eilen sanoi jo, että "se vauva kuoli".

Eilen meillä oli oikein erityisen ihana keskustelu kolmestaan ruokapöydässä. En enää muista mistä Enkelipojasta puhuminen alkoi, mutta S ryhtyi taas muistelemaan ja totesi, että hän olisi niin kovasti toivonut että se vauva olisi tullut kotiin. Ja näytti sitten käsillä, kuinka "tykkää pikkuveljestä nääääiiin paljon". Katsoimme yhdessä paria pikkuveljen valokuvaa tietokoneelta, sitten vertasimme niitä Neiti S:n syntymäkuviin ja nauroimme kaikki ääneen kun tyttö oli melkoinen pulloposki verrattuna Enkelipoikaan :)

Lopuksi sanoin S:lle, että tiedän, että hänestä olisi tullut ihan loistava isosisko, ja että vaikka olemme kaikki surullisia, isi ja äiti ovat tosi iloisia että meillä on sinut. Ihana tyttö. Siinä hetkessä hänen silmänsä loistivat, ja tuli tunne, että luojan kiitos tuo lapsi ainakin selviää tästä. Teen kaikkeni sen eteen, että hänellä säilyisi lämmin muisto pikkuveljestä, ja että voimme aina muistella vauvaa yhdessä lämpimästi kuten nytkin.

Ja silti - sisimmässäni sydäntä raastaa. Tässä perheessä hänellä olisi ollut hyvä olla. Me kolme olisimme pitäneet sinusta niin hyvää huolta, tiedäthän sen.

lauantai 12. heinäkuuta 2014

Toivoton ja väsynyt, väsynyt ja toivoton

Hetkittäin tuntuu, että tämä suru vie minulta järjen. Välillä pystyn olemaan kuten päällisin puolin normaali ihminen (ellei katso kasvojani), tekemään jotain kodin turhia askareita ja toimimaan. Pelleilemään Neiti S:n kanssa. Mutta Se vaanii koko ajan nurkan takana....

Se odottaa, että pysähdyn hetkeksi ja muistan taas. Silloin Se hyökkää eikä anna armoa. Kun tuska rupeaa vierimään ylitseni, henkeä puristaa ja kyyneleet valuvat. Silloin ei pysty olemaan yksin, koska toisen ihmisen läsnäolo, kosketus saa minut pysymään sen aikaa tämän maailman puolella. Silti itken niin, että varpaista päähän asti sattuu ja sattuu niin paljon, että silloin uskallan ajatella Enkelipoikaa niin paljon kuin haluan. Koska enää ei voi tuntua pahemmalta.

Miksi en voi surra niinkuin Mies...? Tasaisen tyhjä olo, rauhallisempi olo. Sen sijaan nämä kauheat ahdistuskohtaukset tulevat yhtä varmasti kuin aurinko nousee joka aamu.

Eilen piti tsempata muutama tunti. Koska oli ihmisiä talossa aika pitkään, pyynnöstämme. Kun ovi heidän perässään painui kiinni, Se rupesi taas kurkottelemaan lonkeroitaan joten pakotin koko perheen kanssani ulos. Oli vain pakko päästä liikkeelle, jonnekin missä asiat "ovat normaalisti". Ja siltikin, ulkonakaan ei ole hyvä. Ihmiset ottavat aurinkoa, grillaavat, elävät Normaalia Elämää johon meillä ei ole enää oikeutta. Tuleeko enää koskaan olemaankaan...?

Kun palasimme kotiin, Se palasi. Lisäksi vielä fyysisen väsymyskohtauksen kanssa. Heikotti, kun olin syönyt niin niukasti ja vielä liikkunut päälle. Söin, mutta ei se ei auttanut. Ärjäisin lapselle kun kiukutteli väsymystään ja sain hänet itkemään. Hirviöäiti.

Mies laittoi lapsen nukkumaan ja minä sain rauhassa hajota pieniksi palasiksi. Onneksi on puhelin ja ystävät...

Olin päättänyt, että en anna itseni katkeroitua tästä. Mutta voiko sitä estääkään...? Milloin ihminen saa katkeroitua? Pitikö minulta mennä taas pilaamaan yksi kesä, lempivuodenaikani. Viime vuonna harjoittelimme pientä surua vielä näihin aikoihin toukokuisen keskenmenon jälkeen. Koko vuosi leijuu lisäksi jossain loputtomien alkionsiirtojen sumussa, jotka eivät kertaakaan onnistuneet ja tuntui, että aloin hiljalleen menettää toivoani. Vasta lokakuisessa uudessa ICSI-hoidossa tärppäsi ja vaikka pelkäsin uutta keskenmenoa paljon, hiljalleen uskalsin hellittää ja ruveta luottamaan että tämä elämä kantaa.

Ja kymmenen päivää ennen laskettua aikaa hänet viedään minulta pois!! Avot, tässä sitä ollaan. Nyt vellotaan tässä ISOSSA surussa ja taas pitäisi muka jaksaa keräillä itsensä kokoon.

Milloin tulee meidän vuoro saada olla rauhassa onnellinen? Edes vähän pidemmästi kuin puoli vuotta, tai muutama kuukausi kerrallaan.

perjantai 11. heinäkuuta 2014

Äitiyspolikäynnin jälkeen

Esitin sairaalassa ollessani toiveen, että saisin jälkitarkastusajan niin pian kuin mahdollista. Siis mieluummin minimiaika 6 viikkoa kuin maksimi 12 viikkoa. Ihan vain siksi, että saisin tämän asian kaikkine käytännön järjestelyineen ja kontrolleineen ohitse nopeasti. Ja tietysti myös vahvistetut vastaukset siitä, miksi kävi näin kuten kävi.

Lähes kaikki kohtaamamme hoitohenkilökunta on ollut todella ammattitaitoista, empaattista ja ennen kaikkea ymmärtäväistä sen suhteen, mitä joudu(i)mme käymään läpi. Sairaalasta soitettiin pari päivää sitten ja kysyttiin, että haluaisimmeko tavata lääkärin ennen tuota jälkitarkastusta koska siihen on kuitenkin vielä monta viikkoa aikaa. Tänään tuo tapaaminen koitti, ja heti täytyy sanoa, että mieli on aika helpottunut tuon käynnin jälkeen.

Vauvamme ruumiinavaus oli jo tehty ja lääkäri pystyi kertomaan meille alustavat tulokset. Kuolinsyy oli se, minkä kaikki totesimme jo synnytyksen yhteydessä. Tapahtuma oli täysi vahinko ja traaginen onnettomuus, mikä sinänsä tuntuu suurelta järjettömyydeltä kun kyseessä oli niin terve vauva. Siltikin, sanoin miehelle kotimatkalla, että jos kyseessä olisi ollut esimerkiksi jokin saamani virustauti, en varmaan koskaan olisi lakannut syyttelemästä itseäni ja miettimästä mistä sen sain ja mitä tein väärin sairastuakseni (mm. en syönyt niin fanaattisen tarkasti kuin Sintin raskausaikana...). Jos kyseessä puolestaan olisi ollut joku kehoni toiminnallinen vika, olisin pelännyt uutta raskautta ja kohtukuolemaa loputtomiin.

Mieleen on myös hiipinyt hiljalleen pelottavia ajatuksia ensi syksystä, että mitä oikein tapahtuu kun äitiysloma päättyy. En ole oikeutettu enää vanhempainvapaaseen joten edessä olisi sen puolesta töihinpaluu, joka ensiksikin tuossa vaiheessa on mahdotonta, koska se vaatii meiltä olosuhteiden johdosta koko elämän kattavia mullistuksia mihin emme silloin takuulla ole valmiita. Toiseksi, en usko että pystyn tekemään omaa työtäni vielä vähään aikaan koska se vaatii paljon henkistä kapasiteettia ja tiukkaa stressinsietokykyä. Mission impossible. Minulla ei ole mitään käsitystä siitä, minkälaisia sairaslomia lääkärit määräävät tällaisessa tilanteessa ja sitäkin kysyin. Lääkäri kertoi, että tarpeen vaatiessa saattaisin saada jopa kuukauden tai parin sairasloman kerrallaan. Oli helpottavaa tietää, että toipumisen kanssa ei ole kiire ja ettei lääkärissä tarvitsisi rampata joka viikko anomassa lisäaikaa. (Saa muuten kertoa, jos lukijoilla on aiheesta kokemuksia!)

Ja sitten se ISO asia. Uusi raskaus. Joku voisi sanoa, että älkää nyt hullut tässä vaiheessa vielä tuollaisia miettikö, mutta minkäpä sitä luonteelleen mahtaa. Ja elämän on jatkuttava. Ei tämä unelma isommasta perheesta mihinkään ole kuollut, päinvastoin eilen sanoimme miehen kanssa ääneen sen, mitä kumpikin oli juuri omilla tahoillaan oivaltanut: jos jotakin niin tämä tapahtuma sai meidät käsittämään entistäkin syvemmin miten tärkeitä oma perhe ja lapset ovat. Ilman rakasta esikoistamme makaisimme vain sängyssä ilman ainuttakaan syytä nousta. Meille molemmille on tullut tärkeäksi saada useampi lapsi. Jos meitä siunattaisiin vielä yhdellä, tuntuu että toivoisimme sen päälle ainakin kolmatta lisäksi. Näin ne elämänarvot muuttuvat kun pientä ihmistä ravistellaan tarpeeksi kovasti.

Onneksi lääkäri toi oma-aloitteisesti esille mahdolliseen uuteen raskauteen liittyvät käytännön asiat. Hän kertoi, että minua seurattaisiin alusta asti todella tiiviisti ja saisin käydä äitiyspolilla usein, varmaan pääsääntöisesti mielenrauhan takia. Ja asia, mikä on piinannut minua, kun olen uskaltanut päästää mielikuvan nousemaan jossa olen raskaana RV 38+5: en pysty enää koskaan olemaan raskaana noilla viikoilla! En pysty. Tämä taivaanlahja lääkäri sanoi, että silloin voitaisiin myös suunnitella raskauden käynnistys ennenkuin tuo ajankohta tulee täyteen. Tässä vaiheessa itkin niin, etten eteeni nähnyt. Jos joskus olen julkista terveydenhuoltoa mollannut, niin nyt olen kiitollinen, että löytyyhän sieltä systeemin uumenista sentään sydäntä ja ymmärrystä kun iso tarve koittaa.

P.S. Siis miten tuossa sivupalkin Tickerissä voi lukea 4 päivää?? Tuntuu pikemminkin 4 viikolta...

torstai 10. heinäkuuta 2014

Mitä menetin?

Menetin kaikki ne kahdenkeskiset, intiimit imetyskerrat kun pieni nälkäinen suu tarraa haukanpojan lailla rintaan kiinni ja imee - maisk maisk maisk - kunnes pieni masu on taas täynnä, ja urvahtaa tyytyväisenä maidontuoksuiseen uneen. Saatoin jo melkein aistia kaiken, se oli niin lähellä.

Menetin mahdollisuuden nuuhkia maailman suloisinta tuoksua, jossa on jotain samaa kuin kesän ensimmäisissä mansikoissa, vaahtokarkeissa, tuoreissa kukkasissa, mutta siltikin paljon parempaa kuin mikään noista voisi koskaan olla yhdessä tai erikseen. Vastasyntyneen vauvan tuoksua.

Menetin pienen olennon, joka oli 3,3kg täyttä onnea ja 53cm pelkkää rakkautta. Ihan mitättömän kokoinen, mutta meille Maailman Tärkein Pieni Hukkapätkä.

Menetin lämpöpatterin, joka hohkasi sisältäpäin lämpöä viimeiset 9 kuukautta. Nyt varpaita palelee ja se sai minut romahtamaan. Ei olisi palellut viikko sitten. Nyt palelee tästä edespäin jokaikinen päivä.

Menetin yöheräämiset. Olisin noussut vaikka sata kertaa joka yö, olisin jättänyt vaikka yöunet kokonaan väliin jos olisin saanut pitää tämän lapsen.

Menetin pojan, joka olisi reilun kymmenen vuoden kuluttua taputtanut minua päälaelle ja nauranut, että oletpa sinä äiti jäänyt lyhyeksi. Ja koko ajan olisin etsinyt kaupasta tarpeeksi pitkiä farkkuja, koska entiset jäisivät niin nopeasti lyhyeksi. Hujoppi, kuten isänsä.

keskiviikko 9. heinäkuuta 2014

Vihan tunteita

Äsken tunsin suurta vihaa. En mitenkään yleismaailmallisesti tätä surua tai tapahtunutta kohtaan, vaan eräästä ihmisestä johtuvaa.

Kaksi kertaa sain vastauksena Enkelipojan syntymä- ja kuolemaviestiin samantyyppisen vastauksen: "Onneksi olkoon, ihanaa!". En niistä silloin jaksanut hermostua, sillä henkilöt olivat lukeneet viestin nopeasti ja vain osittain, ja vetäneet väärän johtopäätöksen. Molemmat pyysivät vuolaasti anteeksi väärinymmärrystään, esittivät osanottonsa ja toinen tarjosi apuaan missä ikinä voisi auttaa.

Tänään eräs tuttu, joka ei vielä tietoa ollut saanut (on raskaana ja minulla oli vielä mietinnässä miten asian hänelle ilmaisisin häntä liikaa järkyttämättä) lähestyi tekstiviestillä kysellen joko poikamme on syntynyt. Edellisistä viisastuneena vastasin hänelle aika seikkaperäisesti, että poikamme menehtyi kohtuuni ja lopulta hän syntyi maanantaina, ja olemme tapauksesta shokissa ja järkyttyneitä. Tämä henkilö vastasi, että "Mutta nyt kaikki on ok, eikö?"

Perkele!

Miten kaikki voi olla ok jos olemme juuri menettäneet lapsemme??

Tulin niin vihaiseksi, että olisin voinut tehdä vaikka fyysistä väkivaltaa. Tällaistako tämä tulee jatkossa olemaan - asian selittämistä yhä uudelleen ja sen lisäksi saman vääntämistä rautalangasta..?

tiistai 8. heinäkuuta 2014

Kotona - ilman vauvaa, tyhjällä kohdulla

Eilen pääsin jo sairaalasta kotiin. Luulin joutuvani olemaan siellä vähintään yön yli, mutta helpotus oli suuri kun osastolla kerrottiin, että saisin halutessani lähteä jo samana päivänä. Luojan kiitos komplikaatioita ei ilmennyt synnytyksen jälkeen ja oloni oli fyysisesti yllättävän hyvä. Johtui varmaan siitä, että synnytys oli niin nopea ja helppo eikä näin ollen vienyt voimia, toisin kuin Sintistä.

Niinpä illansuussa lähdimme kotiin, kun olin ensin saanut hieman levätä osastolla. Kotiinpaluu tuntui lohdulliselta, vaikkakin hirveältä siinä mielessä että sinne piti palata ilman vauvaa. Meillä on edelleenkin kaikki vauvantarvikkeet esillä kotona, sillä emme yksinkertaisesti ole jaksaneet pakata niitä pois. Kaikki energia menee perustoiminnoista huolehtimiseen. Outoa kyllä vieressäni oleva vauvansänky ei haittaa, sillä mikään näkyvä ei voisi muistuttaa minua menetyksestämme enempää kuin tämä sisällä jatkuvasti vellova tuska.

Tänään on tuntunut helpottavalta tehdä surutyötä niin, että hoidan mahdollisimman paljon käytännön asioita pois. Esimerkiksi hautajaiset varasin jo eilen, hautausmaaksi valitsimme kauniin alueen joka on kotiamme lähimpänä. Siellä on sitten helppo piipahtaa aina kun haluaa. Hautausmaan toimistosta kerrottiin, että saisimme itse valita myös hautapaikan ja toki näin halusimme myös tehdä. Tänään kävimme paikan päällä, ja vaikka visiitti oli todella raskas, meitä helpotti että pienokaisemme viimeiseksi lepopaikaksi valikoitui kaunis ja vehreä aukio, jonne aurinko paistaa aamusta iltaan. Itse rakastan valoa ja aurinkoa, joten tuo näkökohta tuntui erityisen tärkeältä.

Iltapäivällä kotona oleminen rupesi ahdistamaan toden teolla, joten pääsimme lähteä koko perheen kesken uimarannalle jotta Neiti S saisi hieman mukavaa tekemistä ja että pääsisimme kotimme tukahduttavaa kuumuutta pakoon. Tuntui todella epätodelliselta olla siellä hauskaa pitävien ihmisten keskellä, samalla itse aurinkolasien takaa kyyneleitä vuodattaen. Surun työstäminen menee aalloissa, välillä on tylsämielisen tyhjä olo, toisinaan taas iskee hillitön ahdistuskohtaus jolloin epätoivoisesta itkemisestä ei tule loppua. Kiitän Luojaa kalliista esikoisestamme Neiti S:stä, sillä muuten kaikki tuntuisi pelkältä suurelta mustalta aukolta. Hänen läsnäolonsa ja 2,5-vuotiaan hupsut jutut saavat meidän pysymään elämässä kiinni ja jopa hetkittäin hymyilemään & nauramaan.

maanantai 7. heinäkuuta 2014

RV39: Enkelivauvamme syntymä

Täydellisen kaunis enkelipoikamme syntyi tänään aamupäivällä. Ironista kyllä, synnytys oli erittäin nopea ja helppo. Kaikki kesti vain nelisen tuntia ja spinaalipuudutuksen turvin saatoin vauvamme maailmaan.

Hän oli 53cm pitkä ja 3,3kg. Kasvonpiirteiltään hän oli melkein kuin kopio isosiskostaan. Täydellisen kaunis. Meidän oma rakas.

Syntymä oli raskas, mutta silti kaunis kokemus. Ilman tätä olisin tuntenut jääväni vajaaksi, mutta nyt saimme rauhassa pidellä ja sylitellä vauvaa niin kauan kuin halusimme. Vaikeaa oli päästää hänestä irti, onneksi hänen muistonsa elää silti sydämissämme ikuisesti ja hän tulee aina olemaan tärkeä ja odotettu toinen lapsemme.

Synnytyksen yhteydessä selvisi myös todennäköinen kuolinsyy. Tarkemmat tiedot jaamme vain perheen kesken, mutta sen verran kerron että oli helpotus todeta että äitinä en olisi voinut tehdä mitään asian estämiseksi.

Edelleen tuhannet kiitokset kaikista lämpimistä ajatuksistanne ja toivotuksista. Pari ihaninta kirjoittamaanne runoa luin vauvallemme ääneen. Ikäänkuin lohduksi matkalle ilman äitiä ja isää.

Odotusta

Rauhoittavan lääkkeen turvin sain viime yönä nukkua vapauttavat 7 tuntia. Hetkeksi pakoon tätä tuskaa, uupumusta ja epätoivoa. Eilen itkin niin, että luulin välillä tulevani hulluksi. Lisäksi tämä jatkuva osastolla välitilassa oleminen ei millään tavalla nopeuta meidän toipumista. Haluan vain päästä kotiin.

Onneksi nyt alkaa tuntua säännöllistä kipua jossain tuolla kohdunsuun tietämillä. Pelkään edessä olevaa, mutta jollain tavalla myös odotan sitä kipua. Että kroppaan sattuisi yhtä paljon kuin mieleenkin.

Voiko niin edes olla?

sunnuntai 6. heinäkuuta 2014

Pohjaton suru

Olen lukenut kommenttejanne ja itkenyt. Kiitos kaikista lämpimistä sanoista, saan niistä tämän surun keskellä valtavasti voimaa.

Päällimmäisin tunne on pohjaton suru ja tyhjyys. Mietin, että miten koko maailma vaan jatkaa entisellään kun taas meidän maailmamme on pysähtynyt? Kuinka aurinko voi paistaa noin lämpimästi ja kauniisti, kun meidän sielumme on täynnä pelkkää myrskyä ja sadetta?

Vaikeinta juuri nyt on tämä loputon odottaminen. Takana on jo 4 Cytotecia eikä yhtään mitään edistystä synnytyksen suhteen. Haluan vain päästä ottamaan pienen poikamme syliin ja hyvästelemään hänet. Sen jälkeen kotiin ja yrittämään toipumista, jos se millään tavalla on mahdollista...

Rakas poikamme tulee kuitenkin aina elämään sydämessämme, vaikka ei koskaan kotiin päässytkään.

lauantai 5. heinäkuuta 2014

RV 38+5: Päivä, jolloin elämä muuttui peruuttamattomasti

Aamulla ihmettelin, kuinka mahassa on rauhallista ja hiljaista. Aamupalakaan ei saanut liikettä aikaiseksi joten tartuin doppleriin. En löytänyt sykettä. Lähdimme välittömästi synnärille.

Lääkäri ultrasi mahan ja kohta saimme käsittämättömän diagnoosin: sydämensykettä ei enää ole. Vauvamme oli menehtynyt kohtuuni.

Nyt odotan osastolla synnytyksen alkamista, mieli täysin turrana, miettien miten tässä oikein näin kävi. Meidän rakas pieni poikamme joka oli koko ajan niin terve ja ponteva. Vastahan me tänä aamuna taas mietimme kuinka aivan pian saamme hänet syliimme...

Ensimmäisen käynnistystabletti on nyt otettu ja lähiaikoina pitäisi jaksaa synnyttää. Toivottavasti löydän jostain siihen voimaa.

perjantai 4. heinäkuuta 2014

RV 38+4: Supistuksia ja muita vaivoja

Ihan hullua, laskettuun aikaan on jäljellä enää 1,5 viikkoa! Välillä en voi uskoa sitä, välillä taas tuntuu että johan tässä on oltukin raskaana kokonaisen ihmisiän verran. Kieltämättä alan tuntea itseni valtavaksi virtahevoksi ja vaikka ihan viime päiviin saakka olen tuntenut oloni kohtuullisen ketteräksi, nyt askel tulee koko ajan raskaammaksi ja liikkuminen hankalammaksi.

Olemista on vaikeuttanut myös ne aiemmin mainitsemani vaivat eli issias-kipu vasemmassa pakarassa. Kun aluksi niitä tuli kerran päivässä, nyt saan "nauttia" kipukohtauksista monta kertaa päivässä ja jopa kävellessä, kun aiemmin niitä tuli vain seisoessa. Lisäksi ne ovat selvästi tulleet voimakkaammaksi. Samoin sukkapuikkotuikkaisuja riittää, toisinaan ne ovat hyyyvinkin napakoita ja välillä saattaa melkein vesi tirskahtaa silmistä.

Ilokseni supistuksia olen alkanut tuntea, erityisesti tänä iltana (ilmeisesti kiitos ahkeran perjantaisiivouksen!) ja niitä on tullut useampia. En ole koskaan aiemmin tuntenut noin montaa saman päivän aikana, eli ehkä tästä voi päätellä jotain sensuuntaista että tällä kertaa saatetaan todellakin päästä itse asiaan luonnollisin keinoin :) Toivon hartaasti, että supparit jatkuisivat ja tuosta napakoituisivat, sillä en pistäisi ollenkaan pahakseni synnytystä jo nyt! Vaikka ensi yönä - bring it on, I'm ready!

Edelleenkään en ole ihan kamalasti pohdiskellut synnytystä. Lähinnä laiskanlaisesti olen välillä kerrannut Neiti S:n synnytyksen tapahtumia ja varmistunut mielessäni, että muita saamiani kivunlievityksiä en halua kokeilla kuin ainoastaan epiduraalia. Jos tilanne on otollinen, voisin antaa mahdollisuuden ilokaasulle tai esim. aqua-rakkuloille. Luulen kuitenkin, että kohdallani supistukset tuntuvat tälläkin kertaa todella napakasti alaselässä polttavana kipuna, joten epäilen että en tule siitä selviämään ilman epiduraalia tai spinaalia.

Kaikista eniten jännitän sitä, että mistä tiedän milloin lähteä sairaalaan oikeaan aikaan! En ole koskaan kokenut sitä, sillä viimeksi köllöttelin turvallisesti osastolla. Nyt pitäisi itse tietää milloin lähteä niin, ettei ajomatka tule olemaan yhtä tuskaa tai tulla passitetuksi sairaalasta takaisin kotiin. Ystävät ovat vakuutelleet, että kyllä sen vain tietää. Toivottavasti näin :)

Vauvantarvikkeet alkavat hiljalleen olla paikoillaan, ainoastaan vaatepuoli on vielä hieman vaiheessa.  Vain osa niistä löytyy pestynä ja silitettynä kaapista, loput ovat joko silitettävien pinossa tai pesua odottamassa. Tilasimme jo Vaavi-sängyn vauvan ensimmäisiä kuukausia varten, ja se löytyy huoneestamme lakanoita ja reunapehmustetta myöten valmiina. Sairaalakassi on pakattu, vauvalle nimi keksitty, vaippoja & vastiketta ostettu valmiiksi kaappiin...

Nyt taidan painua yöpuulle näin hyvissä ajoin ihan siltä varalta, että ensi yönä tulisi lähtö :)