Joulun tunnelmissa

Sukelsin kohti tätä joulua yllättävin kevyin mielin, reippaana ja touhukkaana. Mietin, missä tuska, missä ahdistus. Kun koitti tämä päivä, joulupäivän aamu, kaikki ne tunteet saapuivat sieltä missä ne olivat taas jonkin aikaa piilotelleet. Hiljalleen alkoi ahdistaa, jonkin määrittelemätön jäyti sisuksia ja iltapäivään mennessä kurkkua alkoi kuristaa. Tuli kiire lähteä joulunviettopaikasta pois, ja niin autossa olo alkoi purkaantua sitä perinteistä reittiä, kyyneleitse. Oli myös pakko päästä Enkelipojan haudalle. Pitkästä aikaa tuntui, etten halua lähteä sieltä ollenkaan pois, jäisin sinne ihan kahdestaan viettämään pikkuiseni kanssa joulua.


Mutta tämä oli kai väistämätöntä. Eiväthän perheet seuraamuksitta jäseniään menetä. Tästä lähtien on opeteltava viettämään juhlapyhiä tässä erikoisessa onnen ja surun sekoituksen tunnelmissa. Onneksi saamme olla loput pyhät omassa kodissa, turvapaikassani.

Lämmintä joulunjatkoa kaikesta huolimatta kaikille lukijoilleni   

Pettymyksen jälkeen

Kulunut viikko on ollut raskas ja pettymyksen tunteiden kyllästämä. Viime perjantain uutiset hoidon epäonnistumisesta ja tauon tarpeellisuudesta veivät minut takaisin pohjamutiin, hyvin lähelle niitä tuntemuksia joiden keskellä olin heinä- ja elokuussa kun Enkelipoika oli juuri menehtynyt. Itkin koko viikonlopun ja maanantaina, kun olin käynyt klinikalla saamassa viimeisen varmistuksen hoidon keskeyttämisestä, makasin ja nukuin koko päivän sängyssä.

Toimintakykyni palaili sen jälkeen hiljalleen, mutta fiilikset ovat aika apaattiset ja yleinen mieliala täysin negatiivinen. En pysty näkemään hyvää juuri missään ja aiemmin orastavat toiveikkuuden tunteet ovat kadonneet.

Olen oivaltanut, että Enkelipojan raskaus ja uuden raskauden pakottava tarve ovat kietoutuneet päässäni käytännössä samaksi asiaksi. Todellisuudessahan ne ovat kaksi täysin eri asiaa, mutta mieleni uskoo, että vain uusi raskaus voi minut tältä surulta pelastaa. Tosiasiassa näin ei varmasti käy, mutta uskon raskauden kuitenkin helpottavan surua ja ennen kaikkea antavan sitä kaivattua varmuutta elämän jatkumisesta, sekä uskoa siitä, että jonain päivänä voin ehkä taas olla onnellinen. Uuden raskauden pakonomainen tavoittelu on kuitenkin selvästi vienyt sijaa surutyöltä. Siihen on takuulla vaikuttanut myös lapsettomuuden tuska, joka on aivan uudella tavalla herännyt henkiin nyt kun olen taas keskellä sitä samaa epätoivoista yrittämistä jolle ei loppua näy.

Terapeuttini on yrittänyt saada minua uskomaan, että tämä tauko voi olla hyväkin asia, sillä tänä aikana minun on mahdollista keskittyä pelkästään Enkelipoikaan ja surra surua pois. Lisäksi nyt on tilaisuus hoitaa itseäni, niin että keho alkaisi hiljalleen rentoutua kovasta stressistä, ja tarpeellisen tauon jälkeen se olisikin valmis vastaanottamaan uuden raskauden. Näin asia varmasti onkin, mutta sitä on todella vaikea hyväksyä. Niinkuin olen aiemminkin kirjoittanut, jokainen kuukausi uutta raskautta odottaen tuntuu liian pitkältä.

Aiemmat käynnit olivat toisella lääkärillä, mutta kun vihdoin pääsin oman lääkärini kanssa juttusille, hän suositteli odottelua ainakin vuodenvaihteeseen saakka. Sillä välin on suositeltavaa käydä akupunktiossa ja tehdä kaikkia sellaisia asioita, jotka tuottavat mielihyvää ja saavat minua rentoutumaan. Yksi asia kuitenkin löytyi, jota voin tässä odotellessa tehdä, mikä hieman helpotti ahdistusta tämän odotusajan pituudesta: voin käyttää Clomifenia kahdessa seuraavassa kierrossa, sillä ne tukevat omaa kiertoa ja ovulaatiota. Tuskin ne minua raskaaksi saavat, mutta jos niistä apua on, niin aion ehdottomasti kokeilla niitä.

Huomenna on pyhäinpäivä, jolloin muistetaan kuolleita. Silloin pikkuiseni saa haudalleen oman Halloween-pallon ja kynttilämeren. Mieluummin kuitenkin puristaisin pienen rakkaani syliin ja veisin omaan kotiin, sen sijaan että joudun käymään häntä hautausmaalla tervehtimässä....

Tuhansia suukkoja taivaaseen, kulta.

Pelko

Keskiviikkona oli kansainvälinen kuolleiden lasten muistopäivä. Kävin aamupäivällä hautausmaalla, ja siellä oli todella kaunista. Kirpeä pakkasaamu oli saanut lehdet putoilemaan puusta, niitä putosi niin paljon että ympäriltä kuului koko ajan tasainen ropina. Se kuulosti aivan vesisateelta. Puiden yläosista tipahtelevat veivät mukanaan alaosien lehtiä ja maa oli paikoin kauttaaltaan niiden peitossa. Lähistöllä sijaitseva vaahtera oli varissut melkein Enkelipojan haudalle saakka ja seurasin kun orava leikki lehtikasoissa pomppien vuoroin niiden sekaan, vuoroin heittäen pikaspurtin ylös puunrunkoa pitkin.

Seisoin siinä pojan haudalla ja mietin, että pian ollaan siirtymässä jo kolmanteen uuteen vuodenaikaan. Kun hän kuoli, oli kesä. Sitten tuli syksy ja ihan kohta on talvi. Ja vääjäämättä tämä kierto tulee toistumaan ja toistumaan, minä siellä haudalla vain vierailijana.

Eräänä päivänä olin todella vihainen, kun pohdin tätä menetystäni. Suututti, että minulta ei kysytty, haluanko vaihtaa elämäni Enkelipojan edestä. Sillä olisinhan minä sen tehnyt, silmänräpäyksessä. Oma lapsukaiseni, jolla vielä koko elämä edessä. Miksi siis ei kysytty??

Siltikin näitä päiviä leimaa kaikista eniten pelko. Se on surua ja vihaakin kaikkivoipaisempi. Positiivista siinä on se, että on olemassa jotain minkä puolesta pelätä. Negatiivista on se, että tuo pelko on vain henkäyksen päässä hallitsemattomasta. Monta kertaa päivässä vakuutun uudelleen ja uudelleen siitä, että kohta esikoinenkin kuolee. Olen iloinen siitä, että tyttö haluaa nykyään nukkua valot päällä, sillä silloin minun on helpompi käydä tarkistamassa että hän vielä hengittää. Joka ilta tarkistan, ja tarkistan ja tarkistan.

Toisinaan taistelen itseni kanssa, kun nautin niistä hetkistä jolloin mies lähtee tytön kanssa kahdestaan ulos ja saan jäädä itsekseni kotiin. Taistelen, koska tavallisesti sillä hetkellä kun he ovat astumassa ulos, tulee varmuus että he kuolevat auto-onnettomuudessa ja minä jään yksin. Joudun pakottamaan suustani iloisen hein ja tolkuttamaan itselleni, että mitään pahaa ei tapahdu. Jos he myöhästyvät, olen taas varma.

Tavallinen järkevä minäni, se vanha minä, ei saa läheskään aina otetta tästä kauhuntunteesta joka tällaisina hetkinä valtaa mieleni. Toiset sanovat, että salama ei iske kahdesti samaan paikkaan, mutta minä tiedän, että kyllä se iskee. Samoin todennäköisyysprosenteilla minua on turha yrittää vakuuttaa, sillä itse jouduin siihen 0,3% porukkaan johon kukaan ei halua kuulua. Voiko enää olla huonompi tuuri? Houkuttelevaa olisi pitää perhe koko ajan likellä ja turvassa, mutta ei niin voi elää. Jatkan siis taistelua itseni kanssa ja pakotan sen pelokkaan puolikkaani joka kerta uudelleen pois.

Halusin vielä kertoa, että toiveeni on toteutunut - eräs henkilö pyysi päästä Enkelipojan haudalla käymään ♥ Kyyneleitähän se tiesi, liikutussellaisia.

Nainen, jonka autossa on hautausmaakassi

Syksy. Se vuodenajoista viheliäisin on täällä. Olisin nähnyt itseni tänä syksynä niin helposti maailman onnellisimpana, käpertyen sohvannurkkaan viltin ja vauvan kanssa pitkien imetyssessioiden merkeissä. Sen sijaan vietän aikaani hautausmaalla käyden ja piikittäen hormoneita itseeni.

Minusta tulikin nainen, jonka autossa on hautausmaakassi.

Viime aikoina minua on ruvennut harmittamaan, että Enkelipojan haudalla ei käy kukaan muu kuin meidän perhe ja isovanhemmat. Olisi ihanaa, jos joku ystävä tai sukulainen tahtoisi käydä siellä myös. Pyytäisi vaikka menemään yhdessä, tai ihan vaan omia aikojaan. Että haudalle ilmestyisi kynttilä jonkun muun toimesta. Se symbolisoisi sitä, että Enkelipoikaa ei ole unohdettu tämän kolmen kuukauden jälkeen, ja että hänen poismenonsa merkitsee jotain myös muille.

Mutta kukaan ei kysy, eikä käy. Enkä minä tohdi vaivata ketään.

Eilen kun rupesimme piikittämään Orgalutrania, löysin kaapista meidän "piikityspussukan". Klinikalta saatu toilettilaukku, jonka sisällä on erinäisiä ruiskuja, ohjeita, desinfiointilappusia sekä riskijäteastia neulanterille. Tuo hemmetin ruiskupurkki on ollut siellä samassa paikassa jo 3,5 vuotta, siitä asti kun sinne ruvettiin keräämään jämäteriä Sintin hoidosta alkaen. Enkelipojan hoidon alkaessa "löysin" tuon saman purkin uudestaan ja ilahduin, tämäpä kätevää kun en heittänytkään sitä pois. Senkin jälkeen oli tarkoitus, mutta plussatestin myötä taisin haluta unohtaa kaikki hoitoihin liittyvät asiat ja törppö hautautui jälleen vaatehuoneen perukoille. Eilen kun huomasin jälleen tuon saman purkin, alkoi pelkästään suututtaa. Jäikö se sinne kerjäämään uutta käyttökertaa, jota ei pitänyt koskaan tulla? Tällä kertaa vien sen omakätisesti apteekkiin heti kun viimeinen piikki on pistetty. Hus pois meiltä kaikki pahanilmanlinnut.

Vietän parhaillaan viimeisiä äitiyslomapäiviä. Pian joudun lääkäriin pyytämään sairauslomaa ja syyllisyys on pilvenpiirtäjän korkuinen. Minä sairaslomalla - olenko varmasti tarpeeksi huonossa kunnossa, uskotaanko minua? Häpeä ja epäusko. Tähän on tultu.

Mutta silti, uskon että jonain päivänä tulen voimaan paremmin. Sain siitä ensimmäisen merkin törmätessäni äskettäin erääseen tuttavaan, joka käveli minua vastaan maha erittäin tukevasti pystyssä. Toki mahassa muljahti ikävästi, mutta ensimmäistä kertaa onnittelin raskaanaolevaa aidosti ilman taustalla jyskyttäviä negatiivisia ajatuksia. Maailma ei pyöri pelkästään minun suruni ympärillä. Ihmisille tapahtuu hyviäkin asioita, ja ehkä jonain päivänä minä olen yksi heistä.

Haudalla

Hei pikkuiseni,

tänään kävin taas haudalla sinua tervehtimässä. Toin sinulle kynttilän ja lyhdyn, tästä lähtien palava liekki saa olla aina muistuttamassa sinua siitä, ettemme ikinä unohda. 

Tänään mietin, että minkähän ikäinen sinä nyt olisit, jos olisit saanut syntyä elävänä. Seitsemän viikkoa sitten sinä synnyit, mutta jos olisit saanut itse päättää, olisit varmaan saapunut myöhässä kuten isosiskosikin. Ehkä olisit vasta viisiviikkoinen, ihan pieni rääpäle vielä. Varmaan olisit kuitenkin saanut vähän enemmän lihaakin luidesi ympärille, ehkä olisit syntyessäsi ollut ainakin 3,5-kiloinen, mutta siltikin kamalan pieni verrattuna isosiskoon.

Seuraisit varmaan tiiviisti katsettani ja luultavasti hymyilisitkin jo äidille. Vaippaa vaihdettaessa saattaisit jo huiskia kovasti käsillä ja jaloilla, tai sitten se onkin vasta vähän isompien vauvojen hommaa, ja äiti muistaa väärin. Siitä on jo niin kauan kun isosisko oli niin pieni.

Mutta yhdestä asiasta olen ihan varma: meillä olisi ollut niin mukavaa yhdessä. Kyllähän äiti tietysti olisi ollut väsynyt, ja vähän valittanutkin siitä, sekä alituisesta pyykkäämisestä. Mutta oikeasti äiti olisi miettinyt joka päivä, kuinka onnellinen hän on sinusta, pienestä pojastaan. Kuinka asiat eivät voisi olla paremmin. Ja äiti olisi sanonut joka päivä, kuinka rakastaa.

Lentosuukkoja sinne taivaaseen, kulta pieni.

Äiti

Hetkiä

Tänään kauppareissulla, hetken aikaa "normaali" olo. Kerään hyllyiltä ostoksia ja mietin mitä laittaisi ruoaksi, ihan kuin muutkin. Lastenruokahyllyjä lähestyttäessä alkaa taas ahdistaa. Muutama maha on jo tullut vastaan ja olen kiertänyt ne kaukaa. Sitten ihan lähelleni tulee vauvantarvikkeita onnellisesti hiplaava nuoripari, joiden odotus on kohta päättymässä.

Jostain nousee hirveä tarve huutaa, rikkoa se idylli: "Ettekö te ymmärrä edes pelätä! Minun vauvani kuoli, joten ei teidänkään lapsenne turvassa ole!" Enkä tietenkään huuda, enkä sano mitään. Katson vain tavallista pidempään ja lähden pois.

Tulee kiire päästä kaupasta pois, välittömästi. Autossa kyyneleet saavat rauhassa virrata, pian pääsen kotiin turvaan.


***

Aamupalapöydässä Neiti S katsoo minua hymyillen:
"Äiti, minä rrakastan sinua! Koska minä tykkään sinusta NIIIN paljon."

***


Päivittäinen hautausmaakäynti. Riennän autolta Enkelipojan hautaa kohti, puolimatkassa tulee jo kiire ja kaappaan tytön syliini jotta pääsisin perille nopeammin. Haudalla huokaan, vihdoinkin. Äiti tuli taas käymään.

5 minuuttia riittää. Kastelen kukat ja vastalaitetun nurmikonalun, kerron päivän kuulumiset ja lähetän suukon. Huomenna nähdään taas, kulta.