lauantai 24. tammikuuta 2015

Isosiskon suru Vol II

Isosisko on kuluneella viikolla äitynyt muistelemaan pikkuveljeä lähes päivittäin.

Maanantaiaamuna päiväkotiin vietäessä:
Neiti S: "Äiti, onko sinun masussa vielä vauvaa?"
Äiti: "...ei ole. Muistatko mitä vauvalle tapahtui?"
N: "En muista." (Muistaa varsin hyvin)
Ä: "Enkelipoika kuoli ja on nyt taivaassa."
N: "Onko Enkelipojalla siivet?"
Ä: "En tiedä, saattaa ollakin."

Samana iltana iltapalapöydässä. Puhumme Neiti S:n kaverista ja tämän pikkuveljestä:
N: "Mutta kuka se X on?"
Ä: "Sehän on kaverin pikkuveli, etkö muista? Olette leikkineet yhdessä monta kertaa."
N: Surkealla äänellä: "Mutta miksi minulla ei ole täällä kotona sellaista?"
Ä: "Mitä sellaista?"
N: "No sellaista vauvaa!" Vastaa edelleen surkealla äänellä ja pahoilla mielin.

Tässä vaiheessa käyn lohduttelemaan ja muistutan, että kyllähän meillä olisikin vauva kotona, mutta kävi huonosti ja vauva kuoli.
N: "Mutta mihin se Enkelipoika kuoli?"
(Tätä hän ei ole vielä koskaan aiemmin kysynyt, joten en ole sitä ikinä tarkkaan selittänytkään)
Ä: "Ai haluatko tietää miksi vauva kuoli?"
N: "Joo."

Sitten selitin mahdollisimman yksinkertaisesti mitä tapahtui ja asia oli sillä selvä. Tyttö oli tyytyväinen selitykseen ja samalla vaihtui myös puheenaihe. En tiedä miten paljon hän ymmärsi, mutta tuntui että on kerrottava niinkuin asia on.

Eilen iltapalapöydässä Neiti S rupesi katselemaan pöydällä olevaa Enkelipojan kuvaa, joka oli kehyksissä.
N: "Olenko tuossa minä pienenä?"
Ä: Et, vaan pikkuveli.
Seuraa erilaisia kysymyksiä, mm. onko pikkuveli siinä kuvassa taivaassa. Selitin, että hän oli siinä kuvassa sairaalassa juuri syntymänsä jälkeen, kun oli jo kuollut. Sitten hän tahtoo tietää, missä hän oli silloin ja kerroin että isovanhempien kanssa.
N: Mutta miksi minä en saanut nähdä pikkuveljeä? Minäkin olisin halunnut!" Ja purskahtaa itkuun.

Itku taitaa johtua myös muista syistä, kokonaisvaltaisesta vauvan suremisesta, sillä häntä ei lohduta vaikka kerroin että hän näki kyllä pikkuveljen hautajaisissa. Otin syliin, halasin ja kerroin taas uudestaan kuinka hieno isosisko hän olisi varmasti ollut, kuinka meitä kaikkia harmittaa että Enkelipoika ei voi olla täällä meidän kanssamme.

Voi kun tuon lapsen surun voisikin ottaa itselleen kantaakseen...Jos joku niin tämä raastaa äidin sydäntä.

perjantai 16. tammikuuta 2015

KP2: Heikoista heikoin

Olo viime päivinä on ollut käsittämättömän raskas. Keskiviikkoiltana vuoto alkoi voimistua ja oli selvää, että torstaina kuukautiset alkoivat täydeltä laidalta. Viimeisenä varmistuksena tein samana aamuna vielä Clearbluen digitaalisen testin, mutta vastauksen tiesin jo ennenkuin edes vilkaisin näyttöä.

Tuntuu niin kovin epäreilulta, että uusi raskaus ei vaan ala, vaikka tekisin mitä. Koko loppukesän ja syksyn minua kannatteli se ainoa ajatus, että kohta olen uudestaan raskaana ja sitä kautta toivo alkaa taas valaista meidän elämää. Onneksi en silloin tiennyt tätä kaikkea. En olisi varmaan jaksanut. Enkä oikein tahdo jaksaa nytkään.

Kaksi viimeisintä ICSI-hoitoa ovat antaneet minulle valtavasti toivoa, mutta sillä hetkellä kun ne toivonhetket ovat menneet, olen ottanut molemmilla kerroilla kaksi askelta taaksepäin. Niin vahvasti odotukset olivat latautuneet ja niin kovasti odotin että se mikä edellisistä hoidoista alkoi, olisi toistunut myös näillä kerroilla.

Tunnustan erään höperön teon: viikko sitten kun en vielä tiennyt mitä tästä hoidosta seuraisi, laskin netin laskurilla nopeasti lasketun ajan jos olisi tärpännyt ja olin vähällä purskahtaa itkuun silkasta pettymyksestä, kun näin että se sijoittui syyskuun viimeisille päiville. Helppoa matematiikkaa, tuonhan olisi voinut päätellä jo ilman laskuriakin, mutta kun näin sen päivämäärän lukuina edessäni, saatoin vain ajatella että "Noin kaukana, en kyllä jaksa odottaa tuonne asti!". Samalla tiedostin, että tuo ajatukseni oli typeristä typerin, sillä pääasiahan olisi edes olla raskaana ja huolehtia muista asioista myöhemmin. Mutta tuo kuvastaa sitä, millainen paniikki ajan kulumisesta minulla on. Joka kuukausi tuntuu ikuisuudelta.

Voitte vain kuvitella mikä oli reaktioni kun soitin klinikalle, ja sieltä vastattiin kysymykseeni sopivasta hoitotauon pituudesta, kuulemma kannattaisi odottaa kesään asti. Kesään asti!!! Yhtä hyvin minulle olisi voitu sanoa, että "yrittäkää uudelleen taas kolmen vuoden kuluttua".

Nyt on aika neuvoton olo. Puhkiajettu, rättiväsynyt ja hidasjärkinenkin vielä kaupan päälle.

tiistai 13. tammikuuta 2015

Ennakkotestaus

Viime päivinä jännitys hoidon onnistumisesta on ollut huipussaan ja mieleen ei ole mahtunut käytännössä mitään muuta. Olen vatvonut oireita tai niiden puuttumista suuntaan jos toiseen. Maanantai-aamuna kävin kuntosalilla ja siellä vessareissulla paperiin piirtyi ensimmäistä kertaa häivähdys vaaleanpunaista. Meinasin hajota siihen paikkaan ja vaivoin selvisin kotiin asti. Jotenkin loppupäiväksi sain vähän rauhoituttua, mutta päätin aikaistaa testipäivää sunnuntaista torstaille jotta tämä piina loppuisi edes vähän aikaisemmin.

Tänään rintoja on turvottanut vieläkin enemmän, mutta pissakäynnit ovat normalisoituneet eikä mitään muita oireita ole. Kävin kaupungilla ja sama tapahtui uudestaan: vessareissulla tuli selvää punertavaa jälkeä paperiin ja sama on jatkunut siitä asti. Hirveä romahdus ja epätoivo. Kotona tartuin varmistukseksi testitikkuun koska päätin että tämä saa loppua nyt, en jaksa enää. Haluan tietää tuloksen nyt heti ja nuolla haavani rauhassa.

Testiin nousi pian yksi hyvin selkeä ja paksu viiva. Negatiivinen. Voi helvetin perkele.

Rintojen turvotus johtui siis lähestyvistä kuukautisista, ei mistään muusta. Ja vasta KP 25 menossa, miksi ne näin pian alkavat? Tätä ei voi selittää edes kiinnittymistiputtelulla sillä se olisi pitänyt tapahtua viikon sisällä alkionsiirrosta, joten kyllä ne ovat ihan tavalliset menkat.

Tänään olen ollut yksi tärisevä ihmisraunio, joka ei kykene mihinkään järkevään tekemiseen. Nämä perhanan piinapäivät pahenevat koko ajan, pää ei meinaa pysyä kasassa yhtään. En voi käsittää, että meille ei suoda vieläkään mitään positiivista tähän elämään. Ensin joudun hyvästelemään oman vauvani ja sen jälkeen joka kuukausi aina vaan uuden raskauden. Enkä voi millään ehtiä saada nyyttiä kainaloon enää tämän vuoden puolella kun hoitotauonkin ottaa huomioon ;(

lauantai 10. tammikuuta 2015

Vuoristoradalla

Mieleni yritti kovasti palautua viimekertaisesta, mutta toisinaan tuntuu, että joku mystinen, kosminen voima tekee kaikkensa pitääkseen minut maassa, sillä eilen kuulin jälleen vauvauutisia. Mistä hiivatista niitä koko ajan sateleekin, joka suunnalta?! Tällä kertaa se tuli ihan viattoman jutustelun muodossa, sellaisen turvallisen ja keventävän small-talkin. Yhtäkkiä sieltä ne sanat pulpahtivat (ne samat sanat jotka tietysti itse jakaisin yhtä mielelläni vastaavassa tilanteessa) ja minä luultavasti vastasin jotain yhtä älykästä kuin "Aijaa", hoippuroiden äkkiä kotiin toipumaan. Ei tullut onniteltuakaan, mutta kun muistin että kyseessä oli yksi niistä ihmisistä, jotka kylmänviileästi ohittivat koko Enkelipojan kuoleman eivätkä sanoneet siitä ikinä sanaakaan, en tuntenut syyllisyyttä. Ja tietystihän minä vielä onnittelen, mutta vasta sitten kun lapsukainen on saatettu turvallisesti maailmaan. En hetkeäkään aikaisemmin.

Näinä päivinä olen myös joutunut perustavaa laatua olevalla tavalla muutosten keskelle. Olen toivonut tulevaisuudelta jo pitkään muutamia isoja, positiivisia asioita ja yksikään noista ei ole (vielä) toteutunut. Päinvastoin luu on jäämässä käteen. En ole alkuunkaan valmis muutoksiin, mutta minulta lupaa kysymättä ne ovat löytäneet minut. On mentävä mukana, vaikka se kauhistuttaa ja pää yrittää painaa jarrua. Kiteytettynä: kaikki (turvallinen) muuttuu, blogissa näkyvä surun käsittely ja uuden raskauden tavoittelu ovat vain puolikas totuudesta (vaikka minun mielestäni sekin jo yksin riittäisi!). Onneksi kaikista tärkein, eli oma pieni perheyksikkömme on raudanluja, elämän paras asia. Silti, jos jostain taas löytyisi sellainen pikakelausnappi jolla voisi loikata elämässä eteenpäin, ohittelisin mielelläni ainakin seuraavat pari kuukautta...

Päivitys Pakonomaiseen Kehon Kyttäykseen: torstaina iltasella havahduin tunteeseen, että rinnat tuntuvat erikoisilta. Minä jotenkin...tunnen ne. Rintoja ei varsinaisesti turvota, pikemminkin niiden olemassaolon tiedostaa koko ajan ja niitä pistelee tai pakottaa lievästi. Luonnollisena selityksenä tälle voisi olla Lugesteron, sillä tämänhetkinen annostus on 3 x vuorokaudessa, mikä poikkeaa viime punktion jälkeisestä, jolloin se oli isommalla kerta-annoksella 2 x vuorokaudessa. Saattaa siis olla, että säännöllinen lääkkeen määrä elimistössä aiheuttaa noita tuntemuksia, joita muistelen olleen joskus PASien jälkeen eli todellakin ilman raskautta. Lisäksi perjantaista asti olen juossut koko ajan pissalla. Ehkä raskausoire, ehkä ei. Ovelasti kuitenkin muutin strategiaani: olen sopinut itselleni tulevalle viikonlopulle sellaisen menon, jota ei voi raskaana harjoittaa. Jos siis testitulos aiheuttaa pettymyksen, on ainakin jotain kivaa mitä odottaa, edes kostoksi jos ei muuten.

torstai 8. tammikuuta 2015

Tappiomieliala

Ajattelin kirjoittaa vähän väliaikakuulumisia, vaikka eipä niissä juuri tällä hetkellä ole hurraamista. Mieli on ollut todella maassa muutaman päivän ajan. Stressaavan ajanjakson, ajattelemattomien ihmisten, vauvauutisten ja valtavien kateuden tunteiden yhteissumma. Se lisäksi yhdistettynä henkiseen nollakapasiteettiin = romahdus.

Alkionsiirron jälkeen pari päivää menikin ihan hyvin. Makoilin ja lepäilin, minua passattiin viimeisen päälle ja luin pari loistavaa kirjaa. Sitten ulkomaailma pakotti reagoimaan itseensä, ja aloin havahtua toisen todellisuuden transsistani. Kunpa voisikin viettää pidemmän aikaa noin, niin ei tulisi aina ulkoisten tekijöiden laukaisemia romahduksia, joista toipuminen ottaa pari päivää....

Pettynyt mieleni on vaivihkaa yrittänyt lukea kehon signaaleja ja valitettavasti kaikki havainnot kertovat muusta kuin toivoisin: masuturvotus alkaa hiljalleen laskea (edellisissä raskauksissa se ei koskaan punktion jälkeen ehtinyt kadota kun raskausturvotus iski heti perään) ja mitään muitakaan merkkejä ei näy, rinnatkin ovat ihan entisellään. En jaksa enää uskoa, että tästä olisi tärpännyt. Olen ripustanut hanskat naulaan, tappiomieliala is here.

Tiedostan, että tällainen negativismi ei edesauta alkion kiinnittymistä, mutta minulla ei ole nyt yhtä murustakaan jäljellä niistä voimavaroista, joilla saisin itseäni tsempattua.

En jaksaisi olla ilman raskautta, ilman uutta vauvaa, mutta en jaksa enää hoitojakaan. Olen jo yrittänyt hiljaa mielessäni valmistautua siihen suureen mahdollisuuteen, että meille ei tule syksyksi vauvaa, eikä välttämättä edes vuonna 2015.

keskiviikko 7. tammikuuta 2015

Ihana, paha 2014

Vuoden 2014 viimeiset päivät ajattelin hiljaa mielessäni, että hyvä kun vuosi vaihtuu niin pääsen mahdollisimman pian eroon tuosta ehdottomasti elämäni kamalimmasta ajanjaksosta. Kun rupesin oikein tarkkaan miettimään mitä kaikkea tuona vuonna tapahtuikaan, ajatus tuntui yhtäkkiä kamalan epäreilulta: alkupuoliskonhan vietimme Enkelipojan kanssa, hänen varttumistaan mahan sisällä seuraten!

Tammikuussa olin jo kolmannella kuulla raskaana ja melkeinpä tasan vuosi sitten kävin niskapoimu-ultrassa. Kaikki kuulumiset olivat aina niin hyviä, *huokaus*. Harjoittelin masun peittämistä kunnes olin varma siitä, että halusin kertoa niin töissä kuin lähipiirillekin. Helmikuussa selvisi Enkelipojan sukupuoli ja kerroimme odotuksesta Neiti S:lle. Maaliskuussa rupesin olemaan niin raskaana, niin raskaana erilaisten raskausoireiden keskiössä ja huhtikuussa kävin elämäni ensimmäistä kertaa äitiysjoogassa, lisäksi rupesin innokkaasti ostelemaan kirppiksiltä vauvanvaatteita. Toukokuussa kirppistelyt jatkuivat ja samaan aikaan sairastin enemmän kuin koskaan. Kesäkuussa alkoi pitkään odotettu äitiysloma ja kokoarviossa sain tietää, että vauva oli keskikäyräpoikia joten käynnistystä ollut luvassa (tai niinhän me luulimme). Erityisesti nuo kesäkuun viimeiset viikot olivat todella onnentäyteisiä emmekä melkein pysyneet nahoissamme, niin kovasti odotimme poikaa syntyväksi. Kaikki tuntui melkein liian hyvältä ollakseen totta, ja niinhän se sitten olikin.

Seuraavia en linkitä, sillä en yksinkertaisesti pysty siihen. Heinäkuussa onnemme vietiin yhdellä lauseella synnärin vastaanotolla pois ja poika syntyi, mutta täysin eri tavalla kuin kuvittelimme. Se kuukausi oli ennätyskuuma ja helteinen, mutta meille olisi yhtä hyvin voinut sataa vaikka rakeita. Samassa kuussa vietettiin hautajaiset. Elokuussa mies palasi töihin ja minä jäin yksin kotiin enkä muista tuosta kuukaudesta ilman päiväkirjaa lukematta muuta kuin jokapäiväiset, pitkät päiväunet jotka ihanasti lyhensivät yksinäistä oleiluani. Syys- ja lokakuussa rupesin aktiivisesti hoitamaan mieltäni eri keinoin, mutta suru oli edelleen läsnä joka hetki. Noina kuukausina yritimme myös koko ajan aloittaa IVF-hoitoja, mutta siitä ei tullut mitään, suru vei keholta kaikki "ylimääräiset" voimavarat ja torpedoi yritykset. Marraskuussa rupesin jo varovasti näkemään valoa, mutta en edelleenkään ollut työkykyinen. Yllättäen keho alkoi toimia ja tehtiin ensimmäinen loppuun asti viety  ICSI-hoito, mutta raskaus ei alkanut. Joulukuussa suru alkoi selvästi muuttaa muotoaan yhä siedettävämmäksi kaveriksi, mutta en vieläkään kokenut olevani valmis ihmisten ilmoille, oikeaan työelämään. Ihan vuoden vaihteessa tehtiin seuraava hoito, jonka tuloksia parhaillaan odotellaan. Suuri toiveeni oli saada uusi raskaus alkamaan vuoden 2014 aikana, mutta valitettavasti se ei toteutunut.

Kun luen edellistä kahta kappaletta lävitse, en voi uskoa, että kaikki tuo on mahtunut yhteen ja samaan vuoteen! Mikä käsittämätön, skitsofreninen vuosi! Niin paljon onnea ja niin paljon surua. Vaikka kuinka tahtoisin tarkastella tuota ajanjaksoa neutraalisti, jälkipuolisko vie musertavuudellaan voiton ja koko vuosi nousee kiistatta elämäni vaikeimmaksi. Silti samalla olen kiitollinen siitä vähäisestä ajasta, jonka sain Enkelipojan kanssa viettää, sillä se on kaikki mitä minulla on. Vaikka pelotti lukea raskausajan postauksia, sieltä nousi niin tuoreena mieleen muisto niistä villeistä potkuista, mitä pikkuinen harjoitti jatkuvasti ja joille lähimpien työtovereiden kanssa nauroimme harva se päivä. Niin tujuja iskuja sieltä sateli, että en mitenkään pystynyt olemaan naama peruslukemilla tai edes hiljaa. Niistä päättelen, että minulla saattaisi parhaillaan olla hoidettavana täällä ihanan villi, pieni poika, jos asiat olisivat saaneet mennä toisin. Nyt tuo ihana pieni poika jää vain elämään muistoissa.

perjantai 2. tammikuuta 2015

Alkionsiirto ja vähän akupunktiota päälle

Tänään painelimme sydän kurkussa klinikalle ja vähän kyseenalaisia uutisiahan sieltä taas saatiin. Kolmesta hedelmöittyneestä tyypistä vain yksi oli jatkanut jakautumista, voihan rähmä!! En tajua mikä näissä meidän hoidoissa aina mättää, kun saalis on jatkuvasti näin kamalan laiha. Positiivista oli se, että se yksi ainokainen oli aika komea ilmestys, top-alkio eli paras mahdollinen. Jotenkin olin vain pistänyt niin paljon toivoa siihen, että kaksi saataisiin siirrettyä ja siihen ei vaan koskaan tunnuta pääsevän...

Nyt fiilis on aika neutraali, yritän olla ajattelematta koko asiaa liikaa. Kaikki voitava on tehty. Kun epäuskon hetki iskee, yritän tolkuttaa itselleni, että Neiti S on myös top-alkio joten on tästä ennenkin seurannut jotain upeaa.

Alavatsaa on edelleen juilinut iltaa kohden, samoin kuin eilen. Voisin vaikka vannoa, että tunnen ne neulan lävistämät kohdat, sillä juuri niiden suuntaan jomottelee. Onneksi enää en ole tarvinnut kipulääkettä, sillä erityisesti punktiopäivänä ne saivat tällaiselle tottumattomalle vatsan aivan sekaisin.

Siirron päälle kävin akupunktiossa. Olen unohtanut kirjoittaa ennen edellistä hoitoa löytämästäni mahtavasta luontaishoitajasta, jolla kävin kerran yhdistetyssä vyöhyketerapia - ja akupunktiohoidossa. Vaihdos siitä mitään kieltä puhumattomasta ulkomaalaisesta tähän uuteen hoitajaan oli järisyttävä, sain neuvoja, tukea ja suosituksia kokonaisvaltaisella tavalla. Hän tekee kuulemma paljonkin hoitoja tällaisille lapsettomuuspotilaille ja sen kyllä huomasi. Hoito oli ihanan rentouttava ja tuo hoitaja tuntui tajuavan sellaisiakin asioita, joita en ollut itse ottanut esille, mm. vahva kehotus "lopettaa suorittaminen", osui ja upposi. Sillä suorittajahan minä olen luonteeltani, eikä siitä juuri ole apua rentouden ja zenin löytämiseen.

Kun tämä 4. ICSI oli loppusuoralla, soitin tälle samaiselle henkilölle ja kyselin, että minkälaista hoitoa tähän saumaan voitaisiin ajatella. Kuulemma vyöhyketerapiaa hän ei hormonihoidon aikana tee, mutta suosittelee lämpimästi akupunktiota 0-3 päivän sisällä alkionsiirrosta. Näin tehtiin, ja jotain kummaa siinä taas tuntui tapahtuvan: lievästi epämukavasta asennosta ja muutamasta kymmenestä neulasta huolimatta nukahdin sinne hoitopöydälle ja heräsin vasta kun neuloja alettiin irroitella. Olen erittäin tyytyväinen, että menin! Nyt olen tehnyt kaiken mitä ikinä voin, jäljelle jää enää lepäily ja rennosti ottaminen :)

torstai 1. tammikuuta 2015

4. ICSI

Eilen tehtiin munasolujen keräys ja kaikki sujui jälleen mallikkaasti. Edellisenä iltana uni ei meinannut tulla silmään joten yöunet jäivät aika lyhyiksi, mutta aikaisin aamulla läksimme matkaan. Otin esilääkkeet ja klinikalla laitettiin kanyyli, mistä en edelleenkään pidä yhtään, mutta nyt sen laittaminen ei sattunut niin kovasti.

Punktiossa kerättiin yhteensä 6 follikkelia ja samalla kuultiin reaaliaikaisia tuloksia: vain viiden sisällä vaikutti olevan kypsä munasolu. Toimenpiteen jälkeen saimme nähdä miehen siemennesteanalyysin lukemat, ja ne olivat vielä heikommat kuin edelliskuussa:

A: 1%
B: 15 %

Pesun jälkeisiä tuloksia en nähnyt. Positiivista tässä oli kuitenkin se, että siittiöiden määrä oli korkea eli A-luokan kavereita oli tarpeeksi jotta hedelmöitys voitaisiin tehdä pelkästään niillä. Kuulemma aina parempi niin päin.

Pienen päänselvittelylepäilyn jälkeen pääsimme lähtemään kotiin ja päivä meni torkkuessa. Iltaa kohden piristyin ja illalla kävin köpöttelemässä ulkona perheen kanssa, koska pitihän uudenvuoden raketit käydä katsomassa omin silmin :) Jännittynyttä mieltäni oli helpottanut tieto siitä, että tuloksia saisi sittenkin uudenvuodenpäivänä, vaikka klinikka muuten on kiinni. Siitä huolimatta ajatukset olivat pitkin päivää siellä jossain laboratorion suunnalla, miettien miten pikku alkioni oikein voivat.

Äskettäin odotukseni palkittiin ja labrasta soitettiin. Niistä viidestä munasolusta 4 oli ollut kypsiä ja 3 oli hedelmöittynyt. Luokituksesta ei vielä pysty sanomaan mitään, mutta klinikalta lohduteltiin, että harvoin solut tässä vaiheessa ottavat enää takapakkia. Kunpa olisikin näin! Kontrollifriikkinä varmistin vielä, että olihan lääkäri varmasti kirjoittanut ohjeisiin että 2 alkiota siirretään ja näin oli. Nyt vain toivotaan peukut jäykkinä, että huomennakin on vielä jotain mistä siirtää ja että ne olisivat mahdollisimman elinkelpoisia!

Tähän loppuun vielä lämpimät uuden vuoden toivotukset kaikille lukijoilleni! :)