Sisarusrakkautta

Äskettäin sain toiveita peräti kaksin kappalein, josko voisin kirjoitella isosiskon suhtautumisesta perheen uusimpaan tulokkaaseen. Ajatus tällaisesta tekstistä on muutenkin ollut hautumassa, joten tämä tuli oikein sopivaan saumaan!

Omista peloistamme huolimatta yritimme koko raskauden ajan innostaa Neiti S:ää raskaudesta ja vauvasta, mikä ei ollut kovin vaikeaa, sillä tyttö oli aiheesta todella mielissään. Kaivoin vajaa kaksi vuotta aiemmin poispakkaamani vauvakirjat esiin varastosta ja taas luimme harva se ilta tarinoita, kuinka noihin perheisiin syntyy pupu-, ihmis- ja karhuvauvoja. Ne olivat ehdotonta lempiluettavaa eikä se tämän ajan jälkeen minustakaan enää niin pahalta tuntunut.

Synnytystä edeltävänä iltana Neiti S meni mummolaan yöksi ja siinä lähtövalmisteluiden keskellä tuli puhetta synnytyksestä. Tytöllä tuli haikea mieli jättää meidät ja sen yhteydessä mieleen taisi nousta pieni pelkokin seuraavan aamun tapahtumista, vaikka olimme yrittäneet kertoa niistä positiiviseen sävyyn ja maininneet moneen kertaan, kuinka hän pääsisi saman päivän iltana katsomaan pikkusiskoa heti sairaalaan. Jossain vaiheessa poistuin olohuoneeseen ja kuulin kuinka hän kysyi isältäni: "Mutta mitä jos jotain kamalaa tapahtuu? Entä jos vauva ei synnykään?". Mahasta kouraisi, miksi noin pienen piti tietää se omakohtaisesti että jotain pahaa voi todella tapahtua...

Helpotus oli suuri koko perheellä kun kaikki lopulta meni hyvin. Hieman jännitimme Neiti S:n suhtautumista: olisiko hän sittenkin voimakkaasti mustasukkainen vai suhtautuisiko vauvaan lämpimästi. Oli ilo katsoa kuinka tyttö saapui sairaalaan silmät innosta tuikkien ja paloi halusta ojentaa vauvalle valitsemansa lahjan. Myöhemmin hän sai myös kokeilla ottaa pikkusiskoa syliin ja siitä on muistona ihana kuva: naantalin aurinkona loistava nelivuotias ja sylissä räsynuken kokoinen sisko.

Olen koko ajan odottanut mustasukkaisuuden puhkeamista, mutta ainakaan tähän päivään mennessä sellaista ei ole näkynyt eikä kuulunut. Neiti S on siskostaan hyvin huolehtivainen ja suree tämän puolesta, kun hikka ravistuttaa pientä kroppaa tai toisella on masu kipeä. Varmaan suurin ongelma sisarussuhteen edessä olen minä! Olen todella varovainen Taikan kanssa, jopa liiallisuuteen asti ja usein isosisko saa kuulla kieltoja ja rajoituksia, kun hän haluaa seurustella pienen kanssa. "Älä tee sitä, älä tee tätä", "Varo!", "Älä herätä vauvaa"...täytyisi muistaa antaa tilaa sisaruussuhteelle eikä olla liikaa kieltämässä kaikesta.

Olen pelännyt, että kun Neiti S saa vauvan takia vähemmän huomiota, kääntyykö se kielteisyydeksi vauvaa kohtaa. Usein iltasadun lukemisen aikaan Taika jo tankkaa ahkerasti, joten siitä syystä iltatoimet ja lukemiset on hoitanut isi. Eilen kävi niin, että isi oli tuohon aikaan muualla ja kaikki iltapuuhat lankesivat minulle. Kuinkas kävikään: tietysti silloinkin pikkusiskolla oli nälkä, mutta keksimme Neiti S:n kanssa yhtäaikaa sopivan ratkaisun. Minä imetin Taikaa sohvalla ja iltasatu luettiinkin sängyn sijasta sohvalla, ja Neiti S tarjoutui itse kääntelemään sivuja kun minulla kädet olivat varattuina. Miten suuri helpotus on huomata, että vaikka meillä muuten on kärsitty melkoisesta uhmavaiheesta, niin kiukuttelu ei ole vielä koskaan kohdistunut siskoon vaan yhteistuumin tällaisetkin haasteet saadaan selvitettyä!

Meillä on edelleen ahkerasti pussailtu ja halattu myös isosiskoa. Olemme myös muistelleet Taikan vaiheiden myötä Neiti S:n vauva-aikaa ja hänestä on todella huvittavaa kuulla tarinoita omasta vauvavuodestaan ja katsella samalla valokuvia albumista. Vieraille hän sitten selittää suu vaahdossa näitä tarinoita ja vertaa kumpi vauva oli syntyessään painavampi, ja mikä heissä oli samanlaista :) Kaiken kaikkiaan täytyy todeta, että uusi perheenjäsenemme on uinut luontevaksi osaksi meidän perheen arkea ja toivon, että tämä ei jää miksikään uutuuden viehätykseksi vaan että sisaruussuhde jatkossakin kehittyy ja lujittuu.

3-vuotias prinsessa

Kovaa vauhtia kasvava pikkuneitimme on jäänyt blogissa viime aikoina vähemmälle huomiolle, mutta näin ei totisesti ole "elävässä "elämässä.  Hän on meidän hurmaava ilopillerimme, joka on auttanut meitä jaksamaan eteenpäin tänä syksynä ihan vain olemalla oma itsensä.

Kävimme vasta 3-vuotisneuvolassa ja kävi ilmi, että tyttö on 97,2 cm pitkä ja painaa 15,3 kg. Pituudesta en ollut yllättynyt, sillä olen huomannut että kasvua on tullut viimeisen vuoden aikana aivan hurjasti: tällä hetkellä käytämme 104 cm vaatteita ja tuntuu, että erityisesti koko 92 cm oli käytössä tosi lyhyen aikaa. 2-vuotisneuvolasta pituutta on tullut lisää melkein 10 cm. Tällä reissulla saatiin tietää myös aikuisiän pituusennuste ja se oli n. 174 cm, hänestä tulee äitiään pidempi neitokainen!

Neuvolassa pistettiin influenssarokote, joka pitää käydä uusimassa parin viikon päästä. Olen välillä laiskasti pohdiskellut, että pitäisikö ottaa myös vesirokkorokotus - oletteko te muut pienten tyttölasten äidit ottaneet sen?

Jotkut neuvolan tehtävät, esim. sanaharjoitukset tuntuivat aika helpoilta, mutta ne oli selvästi taitavasti rakennettu ja niissä saadaan varmasti nopeasti kiinni mahdolliset puheen kehityksen häiriöt. Sen sijaan huomasin että jos johonkin tehtävään ei tule heti oikeata reaktiota, niitä ei kokeilla uudestaan. Esim. Neiti S pelästyi pallon heittämistä, käänsi päänsä sivuun ja sulki silmänsä, mutta siitä huolimatta olikin jo seuraavan tehtävän vuoro. Terkka tuumasi, että tyttö puhuu todella hyvin, puhe on selkeää ja käyttää monipuolisia sanoja. R-kirjain sorahtaa juuri oikein. S:n lausuminen ei vielä ihan täysin suju, mutta siitä kysyttäessä sain vastauksen, että noin viiteen ikävuoteen asti on vielä hyvin aikaa.

Halusin keskustella neuvolassa vessa-asioista, nimittäin Neiti S on ollut 2-vuotiaasta asti ilman vaippaa ja pääsääntöisesti kaikki on sujunut hyvin, mutta viime aikoina pissavahinkoja on ruvennut tulemaan vähän enemmän. Oikeastaan aina silloin, kun me huolehdimme vessatuksesta, vahinkoja ei tule koskaan, mutta jos tyydymme vain muistuttelemaan ja tiedustelemaan "Onko hätä?" ja "Muista käydä pissalla", hätää ei oikein tunnu olevan kuin vasta sitten kun lirahtaa jo housuun. Tämä on terkan mielestä ihan normaalia ja tässäkin asiassa kehitystä tapahtuu aina viisivuotiaaksi saakka. Onneksi vahinkoja ei kuitenkaan koskaan tule sänkyyn, pelkästään päiväsaikaan ja silloinkin vähäsen.

Tänä syksynä äidin ja isin hermoja on koeteltu eritoten pukemisen ja riisumisen kanssa. Neiti S on sitä tyyppiä, joka haluaa eri tilanteisiin reilusti aikaa ja joka ahdistuu hoputtamisesta. Usein siltikin löydän meidät lähtemästä paikkaan kuin paikkaan hirveällä kiireellä ja tuloksena on mahtavia yhteenottoja. Olen koittanut panostaa siihen, että varaan enemmän aikaa sillä tyttö mielellään ilmaisee tahtoaan pukemisessa, vielä kuukausi sitten saattoi olla lähes mahdotonta saada hänet pukeutumaan itse, mutta auttaakaan ei saanut. Onneksi tuo vaihe on jo menossa ohitse! Tänä syksynä on ollut ehdottomasti vaikein uhmakausi ikinä, mutta luojan kiitos ne menevät aina pian ohitse.

Toisinaan minua naurattaa, kun ajattelen miten pienenä mieltymykset voivat jo muodostua. Neiti S on niin tyttömäinen tyttö ettei ole tosikaan. Eräänä päivänä piirsimme yhdessä jotain ja tyttö kysyi "Äiti, mikset sinä käytä ollenkaan tuota ihanaa väriä?". Se "ihana väri" oli tietysti pinkki! Toinen suosikki on vaaleanvioletti. Musta on puolestaan "tuhma väri" :D Hän osaa myöskin fanittaa tiettyjä tunnettuja lastenhahmoja, suosii lempiohjelmiaan ja hoilottaa niiden tunnusmelodioita aamusta iltaan. Muutenkin tyttö nauttii laulamisesta ja jos mieleen ei tule sopivaa laulua, hän keksii sen itse.

Tässä ikävaiheessa minusta on erityisen hauskaa, että meillä alkaa jo olla kaikenlaisia äidin ja tyttären yhteisiä kikattelujuttuja. Tietysti isin kanssakin heillä on omat touhunsa, mutta vietämme niin paljon aikaa kahdestaan, että minä olen yleensä se jota tyttö seuraa kuin hai laivaa. Pikkuveli on sujahtanut luontevaksi osaksi meidän elämää, ja Neiti S mieltää itsensä isosiskoksi. Omille ystävilleen hän on kertonut, että "pikkuveli on taivaassa". Eräänä päivänä, jokunen aika sitten, hän puhui kavereidensa sisaruksista ja uskaltauduin kysymään: "Haluaisitko sinäkin veljiä tai siskoja, samalla tavalla kuin x:lläkin on?" Vastaus tuli epäröimättä: "Joo, hauaisin".

Rakas joulupukki, voisitko täyttää meidän koko perheen yhteisen joululahjatoiveen? Meille käy jälkitoimitus noin 9kk:n kuluttua. Kiitos paljon etukäteen!

RV 35+5: Äitiyslomalla!

Heipä hei pitkästä aikaa, ja huomattavasti rentoutuneemmin tunnelmin kuin pitkään aikaan, sillä olen nimittäin äitiyslomalla! :)

Viimeiset viikot ovat menneet kuin sumussa sillä olen raatanut töissä kuin heikkopäinen (järkevää - NOT!) saadakseni kaiken kiireen keskellä kaikki hommat fiksusti hoidettua ennen pitkää vapaata. Väsymys erityisesti loppua kohden oli megalomaaninen ja illat + viikonloput tuli torkuttua aika hartaasti. Pari viikkoa sitten rupesi tulemaan univaikeuksiakin, sillä tämän jättimassun kanssa alkaa olla vaikea nukkua ja siihen sitten päälle vielä pientä stressinpoikasta. Olin kiikun kaakun, että haenko sairaslomaa mutta sinnillä jatkoin ja kaikesta huolimatta päällimmäiseksi jäi hyvä mieli koska sain kaiken hoidettua toivomallani tavalla.

Näin loppusuoralla pystyn jo toteamaan, että tämä raskaus on ollut paljon työläämpi kuin edellinen. Väsyn paljon helpommin, mistä voi tietysti kiittää sekä tämänhetkistä huonoa fyysistä kuntoani että Neiti S:n perässä juoksemista, mutta myös jatkuvaa sairastelua. Olen ollut yhtäjaksoisesti sairaana 2 kuukautta tämän raskauden aikana, josta vasta nyt alan hiljalleen toipua. Se on vienyt voimia todella paljon ja saanut hieman manailemaankin tätä loputonta raskauden tilaa, jossa ei voi ottaa tarpeeksi vahvoja troppeja parantuakseen kunnolla.

Nyt on todella autuaallista kun on lomalla ja saa levätä silloin kun tarvii. Yleensä puuhastelen päivät melko aktiivisissa merkeissä, mutta pidän pieniä lepotaukoja pitkin päivää. Iltaisin on tukalinta, koska tämä kasvanut maha puristaa rintojen alta ja silloin on pakko oikaista itsensä makuuasentoon. Toivon hartaasti, että vatsa alkaisi hiljalleen laskeutua jotta happi kulkisi vähän paremmin!

Muutamia juttuja raskauteen liittyen:
- laskettu aika on koko ajan ollut väärin, en tajua miten olen koko ajan luullut olevani 2 päivää jäljessä. Tänään on siis RV 35+5 eikä 35+3 kuten ajastin sivupalkissa näyttää (pitääkin muistaa korjata se!)
- kävimme äskettäin yksityisellä kokoarviossa ja lapsen koko vaikuttaa normaalilta, mutta pää kookkaalta. Jippii...meillä on neuvolan puolelta varattu aika myös julkisen puolen kokoarvioon, minne pääsemme vajaan parin viikon päästä ja nyt jo jännään miten siellä mahdollisesti suhtaudutaan tähän kokoasiaan. Onko vielä mahdollista päästä tuon tiedon valossa käynnistykseen viimeistään laskettuna aikana vai eikö tämä heidän mielestään ole tarpeeksi "iso juttu".

Ilahduttavaa on, että tämän raskauden kanssa en ole joutunut kärsimään selkäongelmista juuri ollenkaan. Olen huomannut, että myös kevyt liikkeelläolo ja käveleskely helpottaa kaikenlaista oloa todella paljon. Koska ilmat eivät ole olleet kovin hyvät, olen toteuttanut tätä liikuntamuotoa aika paljon kaupoilla eli shoppaillen :D Toisaalta, samalla saa kaksi kärpästä yhdellä iskulla eli hoidettua samalla puuttuvat vauvavarustelut!

Neiti S on kehittynyt viime aikoina todella paljon erityisesti puheen osalta. Yhtäkkiä toista äidinkieltäkin alkaa pulputa kuin pohjattomasta kaivosta. Usein meitä hymyilyttää, kun neiti muodostelee tyhjästä pitkähköjä lauseita ja käyttää sanoja, joita emme tienneet hänellä olevankaan sanavarastossa :) Toki usein isän kielen käyttäminen vaatii edelleenkin paljon kannustusta ja yksinkertaisesti tarvittavien sanontojen opettamista, koska tyttö ei kuule sitä kieltä yhtä paljon kuin suomea, mutta yhtä kaikki on todella helpottavaa huomata että pää on auki ja kehityksen suunta oikea.

Harmillista ja usein aika turhauttavaakin on, että pöytätavat eivät vaan näytä kehittyvän. Kuinka moni lukijoista joutuu vielä syöttämään 2,5-vuotiasta lasta? Meillä neiti kyllä osaa syödä, mutta aiempaa vahvemmin kuvioihin on tullut vahva passaamisen tarve, ja usein hän vaatii apua vaikka varsin hyvin osaisi syödä itse. Samoin käsillä on yhtäkkiä niin paljon kivempaa syödä kuin millään ruokailuvälineellä. Eräänä päivänä yllätin neidin jopa kahmaisemasta kourallaan puuroa! Mietin, että hommaan on pakko saada jotain rotia ennenkuin vauva syntyy sillä pahimmassa tapauksessa syötän yhtä samaan aikaan rinnalla ja toista vapaalla kädellä :/

Usein iltaa kohti äidin pinna alkaa väsymisen johdosta olla aika tiukalla joten ruokailuista saattaa muodostua varsinaisia taisteluhetkiä. Uskon siis, että oma asenteenikin jollain tavalla ruokkii tätä tytön uhmaavaa käytöstä. Tänään tulikin mieleeni, että olisikohan jonkinlaisesta tarrasysteemistä apua sikäli että se auttaisi viemään ruokailua positiivisempaan suuntaan..? Esim. jokaisesta hienosti menneestä ruokailusessiosta saisi yhden tarran ja sitten kun niitä on kertynyt tarpeeksi, jotain kivaa tekemistä. Onko kokemuksia tällaisesta?

Neiti S: 2v 3kk

Neiti S kehittyy ihan valtaisaa vauhtia, välillä tuntuu että pitäisi ottaa paljon enemmän valokuvia ja videota jotta saisi tallennettua kaikki ne mahtavat hetket mitä arjen keskellä tulee.

Viimeisin hitti ovat omat laulut, yhdisteltynä suomenkieltä ja siansaksaa. Usein laulukohtaus iskee erityisesti ruokapöydässä, varsinkin ruoka suussa saattaa joku hyvä laulu pyrkiä ulos ja siinäpä neiti sitten posket pullollaan koittaa samalla hoilottaa. Näihin lauluihin saattaa tulla mukaan sellaisia fraaseja, mitä neiti on poiminut niistä lukuisista kirjoista mitä luemme, tai sitten niitä lausutaan ihan muuten vaan kesken jutustelun:

"...mutta olen siihen kovasti kiintynyt!" (Ihaa hännästään)
"...ei kuulunut muuta kuin mussutusta" (Nyt siivotaan, Sauli - kirjasta)

Näitä lausahduksia kun kuulee, pitää usein tosissaan miettiä, että mitä ihmettä...sitten muistan että ne ovat jostain kirjasta peräisin ;)

S on innokas kirjojen lukija (olemme vihdoin kääntyneet kirjastojen puoleen koska omat kirjavarastot ovat käyneet nopeasti vähän tylsiksi) ja luulen, että se on osaltaan vaikuttanut suomenkielen räjähdysmäiseen etenemiseen. Tyttö puhua pulputtaa jatkuvasti, ja mielestäni artikuloi todella selkeästi. Haastavimpia äänteitä ovat "ks", "ra" / "va" / "ve" - tavut:

renksu --> rensku
kaverit --> karevit
harava --> havara
oliivi --> ovaali (äskettäin opittu uusi sana ja samalla suuri herkku)
traktori --> takkori

S selvästikin kuuntelee kaikkien juttuja jatkuvasti korva tarkkana. Jos joskus pääsee vahingossa ärräpää, joku pieni papukaija toistaa sen välittömästi ääneen! Samoin äidin puheita korjataan terävänä, esim. eräänä päivänä kiinnitin hieman hajamielisenä ruokailun yhteydessä S:n kaulaan ruokalappua, mutta tulin sanoneeksi:
Ä: "Laitetaanpa sulle tämä kauluri kaulaan"
S: "Äiti! Ei se ole mikään kauluri, se on ruokalappu!"
Ä: "No niinpä onkin, äiti sanoi vähän väärin...."
S: "Äiti höpötti" + naurua päälle :)

Ylipäätään S puhuu aika pitkiä lauseita, tässä muutamia esimerkkejä:
"Ei näy pupuja, onkohan ne menneet päiväunille"
"Äiti voitko lukea minulle tätä kirjaa?"
"Minähän sanoin, etten haua (=halua) maitoa"

Tarhassa S:n omahoitaja kertoi taannoin, että tyttö on omasta ryhmästään oikeastaan ainoa jonka kanssa voi jo käydä jonkin verran keskusteluja, vaikkei hän porukan vanhimmasta päästä aivan olekaan. Mitä tästä voi päätellä - neidillä saattaa olla jonkin verran suupaltit vanhemmat kotona ;)

S on persoonaltaan voimakasluonteinen, aurinkoinen, puhelias, aluksi ujo uusia ihmisiä tavattaessa ja hirmuisen herkkä. Lempisana tällä hetkellä on ehdottomasti "ei", sen saa vastaukseksi melkeinpä kysymykseen kuin kysymykseen vaikka tahtotila olisi jotain ihan muuta. Neiti ei pidä komentelusta joten olen kiinnittänyt erityistä huomiota siihen miten pyydän tekemään asioita, saatan sanoa esim. "Kävisitkö pesemässä ensin kädet ja tule sitten syömään" mikä ilmaisutyyliltään soveltuu meidän herkkikselle parhaiten ;) Lisäksi sellaiset ilmaisutavat, mitkä samalla kehuvat neidin taitoja, auttavat pääsemään tavoitteeseen hieman paremmin ja tehokkaammin. Jos erehdyn korottamaan (aiheettomasti) ääntäni, S pahoittaa yleensä välittömästi mielensä ja alkaa itkeä korkealta & kovaa. Eräänä yönä hän halusi välttämättä viereemme nukkumaan (oli kipeänä) ja reilun tunnin reuhaamisen jälkeen poltin proppuni ja ärähdin, että nyt heti unten maille tai seuraa palautus omaan sänkyyn. Siitäkös seurasi itkukohtaus ja kommentti "Äiti huusi minulle kovasti" ;(

Päivittäisiä turhautumiskohtauksia aiheuttavat erityisesti pukemiset, varsinkin jos minä joudun ison mahani kanssa istumaan lattialla vaatteiden kanssa ja sitten huutelemaan karkuun juoksevaa taaperoa palaamaan pukeutumispaikalle 5-10 kertaa. Nimittäin yleensä se tarkoittaa sitä, että joudun nousemaan takaisin ylös ja hakemaan tytön kädestä pitäen takaisin, koska karkuun juokseminen on vaan niin kivaa. (toim. huom: lapsen mielestä, ei äidin!)

Rutiinit ja totutut tavat ovat tytön mieleen. Käsienpesut ennen ateriaa, iltasadut, hampaidenpesut jne. Jopa jäähylle menemisen tyttö hyväksyy vaikka ei siitä pidäkään. Joskus saattaa jopa itsekin tuumata sen jälkeen kun on käyttäytynyt huonosti, että "Pitäisiköhän S:n mennä jäähylle?" Viime aikoina tyttö on tuntenut suurta ylpeyttä siitä, että osaa itse käydä pesemässä kädet ja kuivaamassa ne, toisinaan hän kieltää ehdottomasti vanhempia tulemasta auttamaan. (jee, tätä lisää kiitos!) Myös oma-aloitteinen potallakäynti on alkanut onnistua, mikä on meille iso helpotus varsinkin vauvantuloa silmälläpitäen, sillä pääsääntöisesti olemme käyttäneet häntä vessassa. Silti edelleen saattaa sattua niitä tapauksia, kun tyttö ei muista mennä pisulle jos on liian hauskat leikit menossa, esim. kyläpaikassa tai kotona vieraita. Silloin pitää aina itse muistaa kysellä, onko pissahätä ja viedä vaikkei tyttöä niin huvittaisikaan. Tästä syystä kuljetamme yleensä kodin ulkopuolella liikkuessa aina vaihtovaatekertaa mukana (pikkarit + housut).

Neidille on kehkeytynyt aika hyvä huumorintaju tuollaiseksi natiaiseksi. Hän opettelee parhaillaan juksaamaan vanhempiaan takaisin niin paljon kuin ehtii, esim. eräänä päivänä kävimme tällaisen sananvaihdon:
Ä: "Kuka on äidin rakas?"
S: "Isi!" hihhhihhihhiii! ;)

Tällä hetkellä paljon pohdintaa aiheuttaa kaksikielisyys. Neiti on heittäytynyt aika mukavuudenhaluiseksi toisen äidinkielensä kanssa, ja luultavasti on meidän syytämme että kielenkehitys ei etene. Pari päivää sitten nappasin käteeni erään kirjan joka kertoo kaksikielisen lapsen kasvattamisesta, ja ainakin tähän asti luettuna siinä on ollut loistavia havaintoja. Kunhan pääsen kirjassa vähän pidemmälle, ajattelin laatia aiheesta oman postauksen.

Mitenkäs teillä muilla? Onko toisillakin tällaisia lukutoukka-lapsosia vai pitävätkö enemmän jatkuvasta actionista kotona?

P.S. Tässä postauksessa EI ollut mitään aprillipilaa :)

RV 22+4: Tasaista mahankasvattelua

Otsikkoa kirjoittaessa aivan itseäkin ällistyttää kuinka pitkällä raskaudessa jo ollaan: yli puolenvälin! On totta, että jo yhden lapsen äitinä raskausaika menee paljon nopeammin kun päivät ovat täynnä puuhaa. Ja tietysti töissäkin tulee käytyä. Näinä aikoina mitään erityisiä virstanpylväitäkään ei oikein jää mieleen, sillä raskauden puolesta elo on sellaista tasapaksua höttöä: leppoisaa mahankasvattelua ilman väsymystä kurjempia oireita, höystettynä normiarjella.

Sen verran sain äskettäin aikaiseksi, että rupesin inventoimaan kaikkia Neiti S:ltä säästettyjä vauvanvaatteita ja melkein tippa tuli linssiin kun tajusin, että kaikki nuo ihanuudet pitää piakkoin myydä tai lahjoittaa pois. Pojalle soveltuvia vaatteita oli marginaalisen vähän, lähinnä valkoisia perusbodeja tai äitiyspakkauksesta jääneitä neutraaleja kamppeita. En edes muistanut kaikkia niitä supersöpöjä mekkosia ja kesäpaitoja mitä varastoista löytyi! Vaan ei auta, ylimääräisistä varastoista on nyt vaan päästävä eroon. Taidan suunnata tarmoni pikkupoitsulle soveltuvien vaatteiden metsästykseen, sillä hankittavaa tosiaan riittää. (Ja uskokaa tai älkää, ensimmäistäkään en ole vielä ostanut!)

Tässä taannoin onnistuin pitämään yllä kohtuullisen hyvällä menestyksellä herkkulakkoa, ja varmaankin osittain sen ansiosta tähänastinen painonkehitys on vähintäänkin siedettävä. Perjantaina kävin neuvolassa ja sain kuulla, että tähän mennessä painoa on kertynyt yhteensä 5 kg. Jonkun mielestä saattaa kuulostaa paljolta, mutta ei meikäläisen mielestä sillä edellisessä raskaudessa tässä vaiheessa olin tienannut jo 8kg! Oikeaan suuntaan siis mennään, saldo melkein puolet vähemmän. Tämän rohkaisemana taidan palata herkkulakkoilun puoleen, vaikka kivaa se ei olekaan. Herkkulakossa pidetään siis yksi herkkupäivä viikossa ja muulloin kaikki muu nami on kiellettyä. Tai okei, jos ollaan vaikka synttäreillä niin kyllä yhden kakkupalan voi tarjottaessa maistaa, mutta kaikki oma-aloitteinen mussutus on pannassa.

Viime aikoina olen katsonut tosi mielelläni äitiydestä ja raskaudesta kertovia tv-sarjoja. Kaikki kivat sarjat vaan päättyvät juuri kun ehdin ne löytää! Muistaakseni AVA:lta tuli eräs brittisarja (olisiko ollut 9 kuukauden odotus?) jossa seurattiin kahden eri odottajan raskautta yhdessä jaksossa, mutta ehdin katsoa sitä vain muutaman jakson verran. Kolmoselta puolestaan katsoin juuri nauhalta Erilaiset äidit, jossa oli erään nuoren bloggaajaäidin tarina. Kovin oli ulkonäkökeskeistä hänen odotuksensa, mutta toisaalta näin varmasti käy kun kärsii syömishäiriöstä. Olin erittäin kateellinen koska tämän äidin ei tarvinnut huolehtia esikoisen mustasukkaisuudesta, tyttö kun oli niin "kiltti ja tottelevainen". Argh, meillä on aika lailla toisinpäin! :D Uhmaikää on ilmassa niin selvästi kuin olla ja voi, kaikkiin ilmiselviinkin kysymyksiin pitää vaan periaatteesta vastata aina "ei" ja jos äiti pyytää keittiöön niin lapsi menee olohuoneeseen jne jne. Uskon, että Neiti S kyllä tulee olemaan huolehtivainen eikä ainakaan kovakourainen isosisko, mutta odottelen kyllä jonkinlaista kapinaa potenssiin x siitä hyvästä että äiti uskaltaa tuoda kilpailijan samaan kotiin...

Neiti S:n kehityksestä täytyy ehdottomasti mainita seuraavaa. Pitkään olemme tuskailleet sitä ongelmaa, että miten ihmeessä tuon vauhtiviikarin saisi rentoutumaan illalla sen verran, että nukahtaisi kivuttomasti (ja mielellään alta puolen tunnin) omaan sänkyyn, ilman että huoneessa pitää ravata tuplamiehityksellä useita kertoja. Tähän löytyi ihan puskista maailman helpoin ja jälkikäteen päivänselvä ratkaisu: yhdessä sopiminen. Parisen viikkoa sitten tajusin, että meidän neiti on oikeasti todella tottelevainen silloin kun jotain yhdessä sovitaan ja pitää kyllä lupauksestaan kiinni. Jos puolestaan yrittää komentaa muuten vain, saa huutaa kuuroille korville. Eräänä iltana nukkumaan mennessä ennen unikirjan lukemista tulin kertoneeksi neidille, että mitä odotan häneltä sen jälkeen kun kirja on luettu: asettumista sänkyyn, rauhoittumista, ei ehdottomasti saa nousta ylös eikä myöskään huudella turhaan isiä tai äitiä. Loppuun vielä "jooko?". Tähän meidän yhteistyöhaluinen typy vastasi tietysti että "joo", ja mikä ihmeellisintä myös näin tapahtui! Esitin saman litanian joka ilta sen jälkeen ja lähes poikkeuksetta tyttö nukahtaa max. 10 minuutissa, mutta ei ainakaan huutele eikä pompi ympäri sänkyä. Aivan täydellistä ja ah niin helpottavaa :)

Töihin vai ei?

Olen ollut nyt kotona yli neljä kuukautta, kun lasketaan ihan äitiysloman alusta asti. Nyt mielessä on alkanut pyöriä paljon se, että mitä lähitulevaisuudessa oikein teen: jatkanko kotonaoloa niinkuin alunperin ajattelin vai palaisinko töihin? Ja miten nämä ajatukset sopivat yhteen sen kanssa, että haluan useamman lapsen ja mieluiten kohtuullisen peräkanaa? Tosiaan ennen äitiyslomaa minulla oli työssäoloa takana noin kymmenen vuoden intensiivinen putki ja ajattelin, että olisin erittäin mielelläni kotona vaikka viitisen vuotta hoitamassa lapsia, jonka jälkeen palaisin taas pysyvästi töihin. Vähän itsekin mietiskelin silloin, että olenkohan ollenkaan kotonaolijatyyppiä ja nyt kun siitä on kokemusta niin voin sanoa, että onhan tämä kohtuullisen tylsää....

Mitenkään väheksymättä sitä, että teen tällä hetkellä tavallaan maailman tärkeintä työtä eli kasvatan omaa rakasta lastani, niin jotenkin kuitenkin tuntuu siltä että pää ei välttämättä kestä jos ei ole jotakin ihan "omaa". Silti ajatus siitä, että joku toinen näkisi lapsen ensimmäisen kävelyn, kuulisi ensimmäiset sanat ja niin edelleen, tuntuu aivan sietämättömältä. Niinpä ajattelenkin, että mitä tahansa päätänkin, olen kotona ainakin siihen asti kun Sintti on 1v 3 kk:tta. Sen jälkeen ihan oman pääkopan terveyden vuoksi voisi olla mukava käväistä töissä jonkin aikaa ennen kakkosta.

Mutta jos tämän jälkeen palaisin töihin, niin minne menisin? Niinkuin täälläkin olen valitellut, edellinen työni ei ole enää kovin houkutteleva vaihtoehto. Siitä maksetaan jos ei varsinaisesti paljon niin mukavasti kuitenkin, mutta kääntöpuolena on aivan jatkuva ketutus ja joudun taipumaan moniin menettelytapoihin ja asioihin, joita en periaatteessa itse moraalisesti hyväksy. Toisaalta pitää olla kiitollinen siitä, että näinä aikoina on vakituinen työ jossa työpanostasi kaikesta huolimatta arvostetaan. Nyt tilanne on se, että meidän toimitusjohtaja haluaa minulta viimeistään kesällä vastauksen siihen, että milloin olen palaamassa takaisin. Virallisesti äitiyslomani loppuu syksyllä. Tavallaan tuntuu siltä, että vastahan tämä äippäloma alkoi, mutta silti pitäisi ihan muutaman kuukauden kuluttua pystyä sanomaan mitä teen ja milloin!

Olisi mukava päästä johonkin aivan uuteen työpaikkaan, jossa pääsisi taas oppimaan uusia asioita, mutta onko se puolestaan aivan reilua uutta työnantajaa kohtaan kun tietää, että ihan pian voi olla edessä uusi äitiysloma? Ja entä reiluus sitten Sinttiä kohtaan, kun ensin laitetaan päiväkotiin muutamaksi kuukaudeksi ja kun hän on tottunut siihen, otetaan taas kotiin kun äiti on jälleen äitiyslomalla?

Ja jotta tämä soppa ei olisi ollenkaan yksinkertainen, on meillä edessä erittäin varteenotettavana vaihtoehtona ulkomaille muutto esimerkiksi ensi vuoden alusta. Hui! Se ei olisi ensimmäinen kerta kun asun ulkomailla, mutta tässä elämänvaiheessa se tuntuu pelottavalta siksi, että en haluaisi synnyttää ulkomailla ja toiseksi siitä syystä, että koko elinpiirini on täällä ja jos muutamme aivan uuteen paikkaan, siellä ei ole saatavissa niin minkäänlaista tukea päivittäiseen elämään. Täällä läsnä ovat kuitenkin minun vanhempani ja iso joukko ystäviä.

Vanhasta työpaikastani vielä sen verran, että hyvin todennäköistä on, että jos en mene viimeistään loppuvuodesta takaisin, menetän vanhan tehtäväni. Työpaikkaahan ei voi ottaa pois, mutta sen tarkemmin erittelemättä tehtäväni on sen luontoinen, että sitä ei voi kovin kauaa hoitaa väliaikaisjärjestelyillä vaan heidän on sitten turvauduttava pysyvämpiin ratkaisuihin mikä tarkoittaa sitä, että palatessani mahdollisesti myöhemmin, minulle tarjotaan jotain alempitasoista työtä. Joko palaisin sinne vähäksi aikaa tienaamaan tai sitten ilmoitan jääväni hyvin pitkäksi aikaa hoitovapaalle ja sanon lopullisesti hyvästit vanhalle työlleni....

Tällä hetkellä tuntuu, että mielessä ei ole kuin kysymyksiä eikä yhtään vastausta. Aika kotona menee tosi nopeasti mutta päivät ovat aika yksitoikkoisia kun lapsenhoidon lisäksi tärkeimmät tehtäväni ovat pyykkäys, tiskikoneen tyhjennys ja täyttö jne jne. Voi kun saisi tähän lisäksi jonkin projektin kuten esimerkiksi talon oston ja remontoinnin, mutta mm. edellämainituista epävarmuustekijöistä johtuen sekään ei ole ajankohtainen :( Voi kun tietäisi mille alkaisi!! Onko muilla ollut tällaisia pohdintoja ja miten olette ne ratkaisseet? Olisi mukava kuulla teidän tarinoita omista kokemuksista :)

Selvennykseksi vielä kaikille joita tämä kirjoitus hieroi vastakarvaan: olen todella iloinen saadessani olla äitiyslomalla ja tilaisuuden kotonaolemiseen Sinttiläisen kanssa mutta ahdistuksen perimmäinen syy on tämä välitilassa oleilu. Kun ei tiedä edes paikkakuntaa missä oleilemme vuoden päästä tähän aikaan niin on todella vaikea miettiä vielä siihen päälle näitä työkuvioita.

Toisten Kiukuttelevat Lapset Vol. II

Kerjään varmaan tällä postauksella verta nenästäni, mutta päätin silti avata sanaisen arkkuni vielä kertaalleen tästä samasta aiheesta.

Eilen meidän työpaikalla kävi vierailemassa eräs työntekijän kaveri pienen poikansa kanssa, joka oli arviolta 4-5 vuotias. Tämä mieshenkilö viipyi poikansa kanssa naapurihuoneessa n. 45 minuuttia ja lähes koko ajan tämä nappula joko kirkui tai karjui suoraa huutoa.

Viestin ydin oli se lasten normaali isiisiisiISIISIISI / mennäänMENNÄÄNMENNÄÄN / KATOTÄTÄkatotätäKATOTÄTÄNYT!

Mikä tässä minua eniten närästi, oli että kertaakaan en kuullut tämän isän pyytävän poikaa olemaan hiljempaa eikä hän myöskään laittanut kyseisen huoneen ovea kiinni. Alkoi siinä kieltämättä vähän pipo kiristää kun tämä tyyppi tulee meidän muiden työpaikalle normaaliin työaikaan ja työntekeminen menee aivan mahdottomaksi. On meillä ennenkin lapsivieraita käynyt mutta ikinä niistä ei ole mitään häiriötä aiheutunut. Nyt desibelit olivat niin kovalla ettei puhelimessa voinut mitenkään puhua (tai olisi ollut ehkä selittelyjen paikka meidän bisneksien muuttuneesta luonteesta ;) ).

Lapsillehan on normaalia käyttää ääntään eivätkä he voi tietää miten eri paikoissa käyttäydytään ellei aikuinen opasta. Jos aikuinen sen sijaan ei välitä niin ei varmasti lapsikaan.