perjantai 31. heinäkuuta 2015

Toiveissa yhden blastokystin siirto

Viimeisiin viikkoihin mahtuu taas fiiliksiä laidasta laitaan. Enkelipojan merkkipäivän jälkeen tuli hetkeksi jotenkin huojentunut olo, muutaman päivän ajan olin saanut rauhassa keskittyä muistelemaan ja suremaan. Olo sen jälkeen ei suinkaan ollut ahdistunut, vaan koin saavani uutta virtaa. Tuntui, että tälle elämälle on löydyttävä jokin uusi suunta.

Sitten koitti se aika kun menkkojen piti alkaa. Aiempi ultrareissu osoitti, että arviolta maanantaina 13.7. ne alkaisivat sillä epäilty ovulaatio oli ollut siitä pari viikkoa aiemmin. Hiljaa itsekseni olin mielissäni sillä tiesin, että minulla kun luteaalivaihe on niin kovin lyhyt, menkkojen on pakko alkaa jo tuota päivää aiemmin. Mitään merkkejä ei kuitenkaan ilmennyt ja monta päivää odottelin ja odottelin, kuin kissa pistoksissa. Kärsimättömänä käyttelin kaappien perukoilta kourallisen raskaustestejä ja aina ne näyttivät vahvaa negatiivista. Toisaalta oireitakaan ei ollut, niin raskauteen kuin menkkojen alkamiseenkaan liittyen. Voi että harmitti! Tässä tilassa muutaman päivän viivekin tuntuu katastrofilta ja haluaisi vaan päästä etenemään niin pian kuin mahdollista.

Viimein perjantaina 17.7. vuoto alkoi. Olin todella tyytyväinen, mutta samaan aikaan ihmettelin kuinka kierron pituudeksi taas tuli 34 päivää. Kilpirauhasongelmat on "ratkaistu" hyvillä arvoilla, joten mikä tämän oikein selittää? Rupesin jo tehtailemaan itselleni jotain varhaismenopaussidiagnoosia, mutta sain taas hävetä itseäni kun lääkäri kuittasi ne virne kasvoillaan höpöpuheeksi. (Jostain syystä olen alkanut leimautua hieman yli-innokkaaksi ja liian-paljon-asioista-selvää-ottavaksi-tapaukseksi. Miehen mielestä tämä on rauhoittelua, minun mielestäni asioiden kuittaamista liian kevyin perustein!) Munasarjoista kuulemma jo näkee, että ne ovat normaalit (miksi en sitten tule raskaaksi??). Lapsettoman laskuopilla pitkästä kierrosta seuraa se, että minulla on ainoastaan vajaat 11 kuukautiset vuodessa eli vähemmän kuin 11 mahdollisuutta per vuosi tulla raskaaksi. Damn.

Menkkojen alkaminen tarkoitti tietysti sitä, että pääsin heti toisena kiertopäivänä aloittamaan Zumenonin ja heti klinikan avauduttua kesätauolta varasin ajan ensimmäistä ultrausta varten. Kuluneella viikolla kävin siellä ja tilanne näytti taas oikein mallikkaalta. Limakalvo oli kasvanut hienosti, mutta yksi yllätyskin siellä piili: vasemmalla puolella muhi yksi kymmenmillinen follikkeli joka ehkä tarkoittaa luonnollista ovulaatiota lääkityksestä huolimatta. Ei kuitenkaan voi tietää jatkaako se kasvua, ja sellaisenaankaan se ei kuulemma haittaa siirron tekemistä, joten siirtoaika varattiin tulevalle maanantaille. Tarkistin vielä pakkasessa majailevan blastokystin luokituksen ja se on yksinkertaisesti huippulaatuinen! Ne kuulemma selviävät yleensä sulatuksesta hyvin, ja vaikka ne jonkin verran kärsisivätkin, siirron voi tavallisesti tehdä. Olisipa meidän yksilö tällainen voimanpesä! SelviäSelviäSelviä.

Tunnelmat ovat vaihdelleet voimakkaasti viimeisten viikkojen aikana. Epätoivosta, turhautumisesta, v*****ksesta ja ajoittaisesta kyllästymisestä ollaan vihdoin siirtymässä toiveikkuuteen ja optimismiin. On helppo siirtyä positiiviseen kategoriaan nyt kun siirto on jo ovella.

Tänään villiinnyin kauppareissulla hieman kyseenalaisella tavalla. Eteeni sattui, aivan vahingossa tietysti, superalennuksessa olleita äitiysvaatteita ja ennenkuin huomasinkaan olin ostanut kaksi puseroa! Aion päästä käyttämään niitä 4-5 kk:n kuluttua, siellä ne kaapissa odottavat sopivaa aikaa :)

tiistai 7. heinäkuuta 2015

Hyvää syntymäpäivää, pikkuinen!

Kultaseni,

tänään on kulunut vuosi siitä kun synnyit, on siis syntymäpäiväsi. Synnyit niin helposti, solakka poika, ja toisissa olosuhteissa olisin ollut helpottunut, nauranutkin kevyttä synnytystä ja iloinnut saapumistasi. Mutta kohtalo päätti toisin. Sinä joka olit niin eloisa ja liikkuvainen poika, saavuitkin maailmaan hengettömänä. 

Usein mietin, millainen olisit nyt. Ihan varmasti pitkä ja hoikka, tiedän sen, mutta olisitko nauravainen ja iloinen kuten siskosi? Vai mietteliäs ja rauhallinen? Osaisitko näin yksivuotiaana jo kävellä vai viillettäisitkö ympäri asuntoa huonekaluista kiinni pitäen? Miten puhuisit, osaisitko sanoja vai pohtisitko niitä vielä? Entä olisitko isin vai äidin poika? Olisitko hyvä vai huono nukkuja?

Ennen rakenneultraa muistan etten toivonut erityisesti poikaa tai tyttöä, ajattelin että molempi parempi. Toivoin tervettä, onnellista vauvaa, mutta en muistanut toivoa sinua pysymään elossa. Usein mietin, mitä olisin voinut tehdä auttaakseni sinua selviämään, mutta tiedän jo vastauksen. Äitinä kannan silti aina taakkaa siitä, etten voinut sinua auttaa. Tiedäthän, että olisin vaihtanut kanssasi osia koska vain.

Tänä päivänä, vuoden jälkeen, en pysty näkemään pientä liikkuvaista taaperoa vaan mielikuvani ovat ikuisesti pysähtyneet siihen pieneen, vastasyntyneen vauvaan joka käsivarsilleni nostettiin. Nuo piirteet painan ikiajoiksi mieleeni ja hellin kuin kalleinta aarretta. Kuvittelen sinut taivaaseen, olomuotosi kaikkea olevaista suuremmaksi ja mielesi rauhaisaksi ja tyyneksi. Uskon, että voit hyvin ja joskus vielä liityn seuraasi, kun sen aika on.

Äiti rakastaa sinua hurjan paljon, suukkoja ja haleja. Pidä huolta isosiskosta.

Rakkaudella, 
Äiti

sunnuntai 5. heinäkuuta 2015

Surun vuosi

Tätä kirjoittaessani tasan vuosi sitten olimme juuri saaneet kuulla tähänastisen elämäni järkyttävimmät uutiset. Se oli jotain niin kauheaa, että minulla kesti hetken sisäistää mitä olin juuri kuullut. Ne sanat, se uutinen tuntui moukariniskulta vatsaan. Tuskien taival, jota tuosta hetkestä eteenpäin lähdimme taittamaan, tuntui paikoin niin vaikealta etten uskonut pystyväni siihen. Välillä luulin, että kuolen siihen kipuun. Sattui niin paljon, aina vaan sattui. Illalla kun menin nukkumaan ja aamulla kun heräsin. Mutta en kuitenkaan kuollut, vaan jatkoin elämää. Ehkä hiljaisella liekillä, mutta elin kuitenkin. Pienen tyttöni, mieheni ja myös taivaanpoikani tähden.

Toiset sanoivat, että tästä on mahdollista selvitä. Ajan kanssa kipu muuttuu kauniiksi muistoksi jota ei koskaan vaihtaisi pois. En saattanut uskoa noita sanoja, mutta nyt vuoden jälkeen huomaan että ne ovat totta. Suru on vaivihkaa keventynyt ja löysännyt otettaan, niin että hengitys kulkee keveämmin ja taakka rinnan päältä on hävinnyt.

Suru asuu kuitenkin sydämessäni ja vaikka pystyn tuntemaan onnea ja iloa, kuin varoittamatta suru vyöryy päälleni ottaen omat hetkensä. Ja silloin toivotan sen tervetulleeksi, koska poikani ja suru kuuluvat yhteen. Tiedän, että hänellä on hyvä olla, mutta se ei estä minua kaipaamasta ja toivomasta joka ikinen päivä, että asiat olisivat menneet toisin.

Vuosi sitten surin kesää, joka muuttui lempivuodenajastani surun ajanjaksoksi. Mutta ei se ole niin. Rakastan edelleen kesää ja pystyn nauttimaan auringonpaisteesta, linnunlaulusta ja vihreästä luonnosta. Samalla tuo vuodenaika antaa minulle valoisuudellaan voimaa kestää nämä päivät, jotka muistuttavat pikkuiseni poismenosta.

Toisinaan testaan tuota elämäni pahinta muistoa. Tuntuvatko ne lääkärin vuosi sitten sanomat sanat edelleen yhtä pahalta? Kyllä tuntuvat, joka kerta. Enkä usko, että se muuttuu koskaan. Sen sijaan kaikki muu elämässäni on muuttunut. Ennen niin tärkeitä ihmisiä olen joutunut hiljaa hyvästelemään, mutta onnekseni muita on astunut tilalle. Syli sen sijaan on niin kovin tyhjä. Olen joutunut harjoittamaan monenlaisia tunteita: luopumista, täyttymättömien haaveiden hyväksymistä ja kykyä sietää jatkuvaa epävarmuutta.

Reilu vuosi sitten olin aivan uskomattoman onnellinen. Minulla oli kaikki, mitä saatoin toivoa. Olin täynnä pakahduttavaa odotusta ja tuskin maltoin odottaa, että pian saisin tilaisuuden nähdä pienen poikani. Joka päivä kuvittelin miltä hänen kasvonsa näyttäisivät, yritin palauttaa mieleeni vastasyntyneen tuoksun ja silittäessäni pikkuruisia vauvanvaatteita yritin kuvitella niiden sisään pienet, heiluvat raajat.

Nyt tiedän, miltä hän näytti. Sain pitää tuota pientä olentoa sylissäni, mutta vain niin kovin lyhyen aikaa. Ja tuona hetkenäkään hän ei enää ollut siinä.

Kaipaan ja rakastan, ikuisesti.

lauantai 4. heinäkuuta 2015

Ei mitään taukoa, vaan Endo Scratchingia!

Ajattelin palata kertomaan vähän kevyempiä uutisia ennenkuin Ne Päivät koittavat. Kuukautiset siis tulivat ja menivät, ja herkkä raskaustestikin näytti negatiivista. Kerrankin sellaisesta näkymästä pystyy iloitsemaan!

Taukoaikeistani huolimatta soitin klinikalle jatkohoitosuunnitelmista, sillä toiveissa oli koko ajan tehdä se viimeinen alkionsiirto heti kun mahdollista, joten arvelin että sitä varten pitää käydä klinikalla vielä viimeinen reissu ennen kesälomia. Yllättäen asiat hoituivatkin kätevästi puhelimessa, mutta sain uutta mietittävää: kysyin pitkään pohtimastani aiheesta nimeltä Endo Scratching ja kävi ilmi, että tällä nykyisellä klinikalla sitä kyllä tehdään jonkin verran eli jos haluan, se onnistuisi. Ainoa mutta oli, että se tehdään aina edelliseen kiertoon, jotta saadaan toivottu kiinnittymistä parantava vaikutus seuraavaan kiertoon. Kohdun limakalvoa raaputellaan kevyesti, jolloin saadaan aikaan inflammatorinen reaktio joka jostain syystä joskus (kuinka epämääräistä!) parantaa raskautumismahdollisuuksia, koska kohdun limakalvo tulee silloin vastaanottavaisemmaksi erilaisten hormonien sun muiden yhteisvaikutuksesta. Google antaa aika paljon tuloksia erityisesti englanninkielisiltä sivuilta hakusanalla "endo scratch". En tiedä kuinka systemaattisesti tätä Suomessa tehdään, mutta ilmeisesti muualla maailmassa tähän metodiin ollaan uskottu jo jonkin aikaa. Toisaalta Suomessa IVF-hoidot ovat verrattain edullisia joten täällä kynnys jatkaa niitä ilman lisäapukeinoja on oletettavasti matalampi.

Syy siihen, miksi epäröin toimenpiteeseen menemistä, oli se että rapsuttelu luultavasti torpedoisi kyseisessä kierrossa luonnollisen raskautumisen mahdollisuuden. Koska nykyään tarraan pienempiinkin oljenkorsiin, haluan pitää kiinni siitä noin prosentin mahdollisuudesta hedelmöittyä luomusti. Soitin vielä uudemman kerran lääkärille ja kysyin tarkasti mitä toimenpiteessä oikein tapahtuu. Hän selitti, että sisään mennään ohuella katetrilla, jolla raaputetaan limakalvoa ja toimenpide tehdään sokkona. Jos hedelmöittyminen olisi tapahtunut ja alkio olisi vasta matkalla munatorvesta kohtuun, se olisi riskitöntä. Mutta jos se olisi kiinnittynyt ja sattumalta juuri siihen kohtaan tökättäisiin katetrilla, niin huonostihan siinä kävisi.

Kun kuulin tuon perustelun, tuumasin että antaa mennä vaan! Siis mitkä ihmeen mahdollisuudet meillä on edes onnistua naturaalisti, joten laitetaan kaikki paukut ensi kiertoon jolloin blastokysti saa uuden kodin. Luotan tuohon 6 päivän ikäiseen supermöllykkään niin paljon enemmän!

Pari päivää sitten kävin siis klinikalla. Ihan viime kädessä rupesi pelottamaan, koska satuin lukemaan jostain blogista etukäteen endo scratch-kokemuksia ja kirjoittajalle se oli sattunut ihan älyttömästi. Pedillä maatessani yritin koko ajan torjua mielikuvia siitä hirveästä kivusta, onnistuen aika heikosti koska makasin siinä ihan rautakankena koivet jäykkinä, komentaen itseäni rentoutumaan yhä uudestaan. Tiedustelin lääkäriltä että milloin hän mahtaa aloittaa raaputtelun ja ihmetys oli suuri, kun lääkäri totesi että homma on jo menossa. Ei siis sattunut juuri yhtään! Otin kyllä panadolin tuntia ennen toimenpidettä mutta tuskinpa se kaikkea kipua vei, mikä helpotus. Verenvuotoa oli vähäsen ja heti sen jälkeen kohdun seutu tuntui hellältä, vähän niinkuin synnytyksen jälkeen mutta noin tuhat kertaa lievemmästi. Illalla otin vielä toisen särkylääkkeen, mutta kivut jäivät siihen.

Tämä taukokuukausi ei sitten loppujen lopuksi ollutkaan mikään tauko. Tämä on ollut yhtä suunnittelua alusta loppuun asti, lisäksi noin viikon päästä kun menkat alkavat, pitää aloittaa taas Zumenon lääkkeellistä PASsia varten. Onneksi suunnitelmat ovat selvillä myös sen jälkeen, nimittäin olemme jonottaneet taas julkiselle puolelle ja äskettäin kävimme siellä hoidon suunnittelukäynnillä. He pystyvät ottamaan meidät heti kesätauon jälkeen, mikä tarkoittaa sitä että heti alkionsiirron jälkeen alkaa pistoshoito. Tuo vähän pohditutti, että onko tämä keholle aivan terveellistä kun rankkoja hoitoja tehdään ihan peräperää, mutta oma lääkärini kertoi ettei tälle ole mitään estettä. Lääkkeellisessä PASissa munasarjat saavat kuitenkin levätä koska niiden toiminta suljetaan, joten pistoshoidon voi aivan hyvin aloittaa kunhan raskauden mahdollisuus on ensin satavarmasti suljettu pois.

Nyt on sellainen kaikkensa antanut olo. Kyllä tämä tästä. Jos ei blastokysti muutu vauvaksi niin uskon, että viimeistään elo-syyskuun hoito sen tekee.