keskiviikko 27. helmikuuta 2013

Kakkosprojekti etenee

Mokomat kuukautiset menivät alkamaan viime viikon torstaina, eli selvää oli ettei meidän luomuyritykset ottaneet tulta alleen Sintille Sisarusta - projektin suhteen. Toiveeni eivät olleet muutenkaan turhan korkealla, mutta eihän se konkreettinen jokakuukautinen muistutus silti kivaa ollut, joten päätin tarttua tuumasta toimeen lieventääkseni pettymystä. Nappasin siis puhelimen käteeni ja soitin samantien lapsettomuusklinikalle ja varasin meille ajan. Ensi maanantaina siis tapaamme yhden niistä kivoista lääkäreistä, jotka meitä hoitivat viime kerralla, ja ryhdymme suunnittelemaan jatkoa!

Tai itse asiassa puhelimessa jo mainitsin, että haluaisimme PAS:in eli pakastetun alkion siirron, koska niitä on siellä valmiina odottelemassa ja inseminaatiot sun muut ovat meidän kohdalla melkein yhtä turhia kuin oma yrittäminen. Hoitajan kanssa puhelimessa laskeskelimme, että silloin maanantaina kyseessä on kiertopäivä 12, eli ovulaatio sattuu todennäköisesti minun kierronpituudellani kohdalle ihan pian. Eka käynnillä tehdään ultra, tsekkaillaan verikokeiden tuloksia ja ultran mukaan päätetään päivä jolloin siirto tehdään.

Ensi viikolla saatan siis jo olla vähintään "teknisesti raskaana"! :)

Huvittavinta tässä on se, että vaikka emme missään vaiheessa erityisesti toivoneet jouluvauvaa, meillä on jo yksi sellainen täällä kotona ja jos tästä toisestakin tärppäisi välittömästi, meillä olisi taas yksi joulukuussa syntyvä tulossa. Eli ei helpota ainakaan tulevien joulujen järjestelyä jos siellä samoilla tienoilla on parit synttäritkin hoidettavana, mutta who cares :) Ja olen ehtinyt ajatella niinkin pitkälle, että jos tärppäisi vasta seuraavassa kuussa, vauva syntyisi tammikuun puolella, eli Sintille ja uudelle tulokkaalle tulisi käytännössä vain kahden vuoden ero, mutta kalenterin mukaan 3 vuotta.

Mutta kyllä on kuulkaas mukavaa, että taas on jotain mitä odottaa. Ja klinikan väen kanssa jutellessa tuli jälleen hirmu lämpöinen ja turvallinen olo, sellainen että kyllä kaikki järjestyy. Minulla on siitä paikasta ainoastaan hyviä kokemuksia, joten on mukava palata sinne ja katkaista heti alkuunsa tämä alkava ovis-menkat-jännäilykierre!

Nyt sitten jos uskaltaisi, voisi alkaa googlettaa niitä PAS:n onnistumisprosentteja...

sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Voihan korvatulehdus!

Meidän pikkuinen neiti on ollut viikon aikana tooosi pipi. Viikko sitten salakavalasti kimppuun hyökkäsi norovirus, jonka johdosta mies löysi sängystä oksennuksessa kylpevän lapsen, joka silti olisi lopen uupuneena halunnut vain jatkaa nukkumista. Eihän siinä muu auttanut kuin kaikki kamppeet ja petivaatteet pois sekä tyttö kylpyyn. Luojan kiitos oksentelu jäi tähän, mutta siitä alkoikin ripulointi joka kesti useamman päivän. Silti sanoisin, että pääsimme helpolla kun luin netistä toisten kokemuksia noroviruksesta. Niin taaperoita kuin aikuisiakin joutuu ilmeisesti tuon tuostakin sairaalaan tiputukseen jos oikein pääsee kuivumaan, kun nesteet eivät pysy sisällä.

Pahaksi onneksi yhtä aikaa yrjötaudin kanssa iski flunssa, eli siitä asti nenä on vuotanut ja tyttö oli edellisviikonloppuna myös vähäsen kuumeinen. Tämä kuitenkin meni nopeasti ohi, ja tyttö pääsi tiistaina taas päiväkotiin, tosin nenä silti valuen. Näin jälkikäteen sanottuna tuona viikonloppuna alkunsa taisi saada korvatulehdus, jonka kävimme eilen lääkärissä diagnosoimassa. Oikealta ja vasemmalta olen saanut varoituksia korvatulehduksista ja siitä kierteestä, johon niiden kanssa helposti saattaa joutua, mutta en yhtään arvannut epäillä sitä tällä kertaa, koska tyttö ei pidellyt korviaan eikä varonut niitä mitenkään erityisesti. Itse luulin enemmänkin tytön potevan keuhkoputkentulehdusta tai keuhkokuumetta, kun yskä on ollut niin pahan kuuloista. Yskä puolestaan on kuulemma "normaalia", mutta korvat sen sijaan tosi huonossa kunnossa joten saimme aloittaa heti antibioottihoidon.

Melkoista ihmeainetta se antibiootti! Sintti pikkuinen oli useamman päivän kuumeessa ja huonossa kunnossa, mutta vain yhden lääkeannoksen jälkeen kuumeilu loppui kuin seinään. Tänään meillä on ollut kotosalla iloinen touhuilija, jonka perässä on saanut juosta taas tuttuun tapaan. Korvia on silti välillä särkenyt, koska tyttö on muuttunut pari kertaa itkuisaksi, mutta tosi paljon paremmassa kunnossa meillä ollaan nyt.

Oivoi silti tätä sairastamista. Kun taaksepäin kelailee, tuntuu ettemme tytön kanssa juuri tervettä viikkoa ole nähneet. Koko ajan on jotain kremppaa tai vähintään nuhanpoikasta. Voisitko vastustuskyky nyt kehkeytyä ja pian että tämän sairastamisen voisi lopettaa, kiitos!?

maanantai 11. helmikuuta 2013

Imetyksen jälkeen

Niinkuin viime postauksessa mainitsin, lopetin imetyksen aivan äskettäin, noin puolitoista viikkoa sitten. Olen odotellut kuin kuuta nousevaa sitä tunnetta, että saan nukkua mahallaan kun mikään "ylimääräinen" ei ahdista rinnoissa eikä tarvitse pelätä patteja (joita siis sain imetysaikana aivan kaikesta!). Samoin sitä, että saan heittää roskikseen parit erittäin kulahtaneet imetysliivit. En ole uskaltanut vieläkään lopettaa niiden käyttöä, sillä joku taisi vinkata aiemmin blogiini, että kannattaa antaa rinnoille aikaa toipua ja vasta sitten vaihtaa tavallisiin rintsikoihin.

Ennen lopettamista pelkäsin, että maitoa nousee vieläkin rintoihin ja että joutuisin kaivamaan pumpun jostain kaapin perukoilta esiin. Tätä silmälläpitäen ajoin imetystä alas hyvin verkkaiseen tahtiin ja vasta noin viikkoa ennen töihinmenoa lopettelin aamuimetyksen. Maitoahan siis muuten olisi vaan tullut ja tullut, Sinttikin olisi hyvin tyytyväisenä tainnut jatkaa vaikka kouluikään ;)

Nyt puolentoista viikon jälkeen tunnen, että maitoa on rinnoissa edelleen. Sellaista kamalaa ahdistuksen tunnetta ei ole vielä tullut, mutta nämä imetyksen tuhoamat nahkapussini näyttävät valheellisen täyteläisiltä, mitä ne eivät siis tosiaankaan ole! Lisäksi tänä aamuna kun heräsin, vasempaan eli siihen aktiivisempaan rintaani oli hiipinyt salakavala patti ja nyt on sellainen semi inha olo. Ei houkuttele niin pumppaus kuin kaalilla hautominenkaan, sillä niidenhän piti olla mennen talven lumia. Pidän itselleni peukkuja, että nämä oireet katoavat vaivihkaa pois ja saan vihdoinkin kierähtää tyytyväisenä mahalleni nukkumaan ennenkuin se on menoa taas :)

Ja mitä menoa siis? No tietysti uutta raskautta! Ihanan kurjat ja ah niin kauan odotetut kuukautiset alkoivat vihdoinkin joulun aikaan. Kyllä niitä odotettiinkin. Osasin jo arvella menkkojen saapuvan siitä syystä, että paria viikkoa ennen koin ensimmäisen ovulaation, joka oli harvinaisen kivulias verrattuna siihen mitä muistin ajalta ennen raskautta. Toinen ovis puolestaan koettiin tammikuussa ja kolmas on meneillään juuri nyt - mitenpäs muutenkaan sillä mies on parhaillaan matkoilla ;) Kirjanpitoni mukaan otolliset ajat alkavat n. 15.-17. päivän tienoilla, mutta on vaikea tietää milloin on juuri "se oikea" hetki. Kun IVF-hoitoa tehtiin, ultralla todettiin todellinen ovulaatioaika melko paljon myöhemmäksi siitä kuin itse tunsin ja luulin, eli käytännössä sen jälkeen kun kaikki oireet olivat jo loppuneet. Nyt mietin, että voiko se tosiaankin pitää paikkaansa koska nyt ovulaatiot ovat niin järkyttävän paljon kivuliaampia, että tuntuu että siellä täytyy olla jotain meneillään paljon aikaisemmin! Aivan hirveä jomotus ja pakotus alavatsassa viikon ajan, melkein mieluummin potisin ne itse kuukautiset. En tiedä sitten ovatko nämä jotain käynnistysvaikeuksia vai tällaistako tämä tulee nyt synnytyksen jälkeen olemaan...

Jos meillä ei tärppää tästä kuusta, mikä on enemmän kuin todennäköistä ellei armas mieheni saavu sieltä pian kotiin aviollisia velvollisuuksiaan täyttämään, on aika varata aika lapsettomuusklinikalle sulattelemaan pikkuisia pakkasesta. Tammikuussa soitin klinikalle, josta neuvottiin että imetyksen lopettamisen jälkeen tulee yleensä odottaa yksi täysi kierto ennenkuin hoitoja ruvetaan tekemään.

Hätähousuna olen jo ehtinyt laatia kaikenlaisia laskelmia niin kakkosen syntymästä kuin tulevasta ikäerostakin. Aiemmin toivoimme mahdollisimman pientä ikäeroa mutta luonto päätti toisin ja nyt voi sanoa, että siitä tulee vähintään 2 vuotta. En haluaisi toisenkin lapsen syntyvän joulukuussa joten siitä syystä olisi hyvä jättää maaliskuun hoitokierros väliin, mutta arvatkaapa kahdesti että maltanko! Jos taas kakkonen syntyisi tammikuussa eli huhtikuun hoidoista, lapsille tulisi teknisesti ottaen 3 vuoden ikäero, mutta käytännössä vain reilut 2 vuotta mikä olisi kivempi vaihtoehto lasten itsensä kannalta.

Kiva näitä asioita on pyöritellä päässään, mutta lopputulos tulee taas jälleen kerran olemaan takuulla jotain ihan muuta kuin mitä suunnittelimme :) Koitan siis mennä hoitoihin avoimin mielin ja vähän paremmalla kärsivällisyydellä varustettuna kuin aiemmin, sillä olisi aika hullua jos meillä tärppäisi yhtä onnekkaasti kuin eka kierroksella!

tiistai 5. helmikuuta 2013

Veronan & Sintin kuulumisia, pitkästä aikaa!

Yksi kadonnut lammas ilmoittautuu! Elossa ollaan, ja järkytyksekseni tajuan, että edellisestä postauksesta on kulunut kolme kuukautta - KOLME! Jostain päähäni pälkähti käydä tarkistamassa sähköpostini tässä eräänä päivänä, ja huomasin eräältä lukijalta tulleen viestin jossa kyseltiiin onko kaikki ok. Kuulin, että minua on kaipailtu ja sitten vasta tulin pitkästä aikaa vilkaisemaan blogia ja huomasin kaikki huhuilut. Pahoittelut, että olen ollut niin täydessä blogihiljaisuudessa - minua suorastaan NOLOTTAA kuinka moni on ollut huolissaan hyvinvoinnistani! Anteeksi. Olen pitänyt ihan täydellistä blogitaukoa, niin omista kuin kaikkien muidenkin blogeista vaikka ikävä on ollut kaikkia ihania bloggaajia ja lukijoita - Pingua, Sandya, Riikkaa jne jne. En ole kunnolla tajunnut miten nopeasti aika on mennyt.

Meillä on tapahtunut vaikka mitä tässä viime kuukausina. Kaikista eniten olen ehkä kärsinyt kroonisesta ajanhallintaongelmasta, jo viime (vauva)vuoden aikana kirjoittelutahti on ollut todella epäsäännöllistä. Sama pätee kaikkiin omiin harrastuksiini (mitä ne ovat?), en kerta kaikkiaan ole kyennyt järjestämään aikaa juuri millekään muulle kuin arjelle ja omalle perheelle. Minä en hallitse arkea, vaan arki hallitsee minua, argh!

Lyhyesti summattuna mitä meillä on puuhailtu viime aikoina. Ostimme viime syksynä uuden asunnon ja käytännössä koko marraskuu, heti kun saimme avaimet käteemme, remontoimme siellä kaiken liikenevän vapaa-ajan ja kuun vaihteessa muutimme. (Muuttaminen on muuten aivan järkkyä hommaa pienen lapsen kanssa!!) Sitten remontoimme vähän lisää, koitimme saada tavaroita paikoilleen ja kävimme matkoilla. Tammikuussa Sintti pikkuinen aloitti päivähoidon, minä menin takaisin töihin ja ihan äskettäin pistin pillit pussiin ja lopetin viimeisetkin imetyksen rippeet. Vapaa-aikana koitamme sitten viimeistellä kotia, mikä tosin sujuu aika heikolla menestyksellä :) Ehkä jouluun mennessä olemme valmiit ja saamme viimein loputkin laatikot purettua, hah.

Tuntuu hassulta, että vielä syksyllä olin ihan jämähtänyt rauhalliseen kotiarkeen ja olin jopa vaipunut tietynlaiseen alakuloiseen passiivisuuteen, enkä oikein saanut mitään aikaiseksi. Jos olisin tiennyt mitä tuleman pitää niin ehkä olisin nauttinut jotenkin "enemmän täysillä" niistä päivistä! Nyt muistelen suurella haikeudella sitä, että sain olla Sintin kanssa kaiken sen ajan verrattuna niihin muutaman hassuun tuntiin per päivä mitä on jäljellä töiden jälkeen, ennen kuin tyttö menee unten maille.

Meillä oli hyvä tilaisuus valmistella Sintti rauhassa päivähoitoon ja harjoitteluaika menikin ihan hyvin, Sintillä nimittäin. Minä puolestaan vollotin joka ilta silmät päästäni! Se oli äidille hirmuinen shokki kun pieni lapsukaiseni meni sinne isoon ryhmään joka oli erityisesti sillä viikolla täynnä jatkuvasti itkeviä lapsia kun kaikki olivat siellä ensimmäistä kertaa. Hoitaja-parat vain juoksivat lapsen luota toisen luo ja yrittivät kahmia syliinsä niin monta itkevää lasta kuin vain mahtui. Minäkin lainailin siellä syliäni kaikille halukkaille. Minä murehdin murehtimasta päästyäni, että miten tuommoinen pikkuinen lapsi kuin Sintti osaa edes ilmaista jos sillä on nälkä tai jano, tai jos osaakin niin ehtiikö kukaan huomata. Ja kun toisella ei vähän päälle vuoden ikäisellä ollut mitään taitoja, ei edes kävellä osaa joten jääkö isompien jalkoihin ja syömiseenkin tarvitsee syöttämisapuja.

Niin onneksi sitten riitti viikon suruaika äidille, ja työviikon alkaessa mieli oli hyvä ja rauhallinen :) Itkuvuoro vaihtui valitettavasti äidiltä tyttärelle, joka itkeskeli erityisesti ensimmäisen viikon aika kovaa, kunnes tottui ja nyt alkaa olla oma aurinkoinen itsensä myös hoitotädeille. Ihan turhaan jännäsin ja pelkäsin, sillä hoitajat tekevät parhaansa ja tuntuvat oikeasti tykkäävän niistä lapsistaan siellä, eikä Sinttikään jää syliä vaille! Mutta voi että omaa lastaan ehtiikin työpäivän aikana ikävöidä...*huokaus* Toisaalta nyt illat jaksaa leikkiä paljon paremmin tytön kanssa kun on tehnyt jotain muuta päivät.

Silti olen ihan pikkuriikkisen kateellinen niille äideille, joilla on mahdollisuus jäädä kotiin pidemmäksi aikaa. Tämän jälkeen olen todennut, että jos seuraava lapsi sieltä jonain päivänä tulee, veisin hänet paljon mieluummin hoitoon 1v 3 kk:tta - 1,5 v ikäisenä. Siinä vaiheessa taidot ovat jo niin paljon paremmat että ei ole koko ajan täysin riippuvainen hoitajista.

Muuten neiti kehittyy valtavaa vauhtia ja on selvästi kehittymässä omaksi hurmaavaksi persoonallisuudekseen :) Hän on edelleenkin varsinainen hymytyttö, mutta osaa tarvittaessa muuttua sekunnissa kiljuvaksi kiukkupussiksi jos häneltä riistetään joku sillä hetkellä hänen mielestään välttämätön kapine (jonka on juuri pihistänyt kun silmä välttää), kuten äidin puhelin, isin tietokone jne jne. Loppuvuodesta näytti pitkään siltä, että tyttö lähtee aivan kohta kävelemään, mutta hän taisi tuumata, että ei tässä mitään kiirettä ole ja otti ne odotetut ensiaskeleet 1v 1kk:n iässä. Nytkään ei silti varsinaisesti vielä kävele, vaan rauhassa ja harkiten aina silloin tällöin ottaa muutaman askeleen kunnes pysähtyy lepuuttamaan ja jatkaa hyväksi havaitulla etenemiskonstilla eli kontaten tai seinästä tukea ottaen kävelemällä :)

Sanavarasto kattaa 2 tärkeintä sanaa: "äiti" ja "anna". Noista viimeksimainittua kiljutaan korkealta ja kovaa, varsinkin jos haluaa leipää (=suurta herkkuaan). Isin mielestä tyttö sanoi eilen aamulla ensimmäistä kertaa "isi", ei siis suomeksi vaan isin omalla kielellä. Minä en tätä vielä ole kuullut, mutta innolla odotan!

Jatkan kirjoittelua toisella kertaa, mutta tässä tuli varmaan kaikki oleellinen tältä ajalta kun olen viettänyt hiljaiseloa. Olette ihania kun olette jaksaneet käydä kurkkimassa ja huhuilemassa tämän epäluotettavan bloggaajan kuulumisia! Kertokaahan mitä teille kuuluu! Käyn varmasti tässä hiljalleen lueskelemassa tuttuja blogeja, ja lupaan palata kirjoittelemaan vähän nopeammin kuin viimeksi :)