Toivoton ja väsynyt, väsynyt ja toivoton

Hetkittäin tuntuu, että tämä suru vie minulta järjen. Välillä pystyn olemaan kuten päällisin puolin normaali ihminen (ellei katso kasvojani), tekemään jotain kodin turhia askareita ja toimimaan. Pelleilemään Neiti S:n kanssa. Mutta Se vaanii koko ajan nurkan takana....

Se odottaa, että pysähdyn hetkeksi ja muistan taas. Silloin Se hyökkää eikä anna armoa. Kun tuska rupeaa vierimään ylitseni, henkeä puristaa ja kyyneleet valuvat. Silloin ei pysty olemaan yksin, koska toisen ihmisen läsnäolo, kosketus saa minut pysymään sen aikaa tämän maailman puolella. Silti itken niin, että varpaista päähän asti sattuu ja sattuu niin paljon, että silloin uskallan ajatella Enkelipoikaa niin paljon kuin haluan. Koska enää ei voi tuntua pahemmalta.

Miksi en voi surra niinkuin Mies...? Tasaisen tyhjä olo, rauhallisempi olo. Sen sijaan nämä kauheat ahdistuskohtaukset tulevat yhtä varmasti kuin aurinko nousee joka aamu.

Eilen piti tsempata muutama tunti. Koska oli ihmisiä talossa aika pitkään, pyynnöstämme. Kun ovi heidän perässään painui kiinni, Se rupesi taas kurkottelemaan lonkeroitaan joten pakotin koko perheen kanssani ulos. Oli vain pakko päästä liikkeelle, jonnekin missä asiat "ovat normaalisti". Ja siltikin, ulkonakaan ei ole hyvä. Ihmiset ottavat aurinkoa, grillaavat, elävät Normaalia Elämää johon meillä ei ole enää oikeutta. Tuleeko enää koskaan olemaankaan...?

Kun palasimme kotiin, Se palasi. Lisäksi vielä fyysisen väsymyskohtauksen kanssa. Heikotti, kun olin syönyt niin niukasti ja vielä liikkunut päälle. Söin, mutta ei se ei auttanut. Ärjäisin lapselle kun kiukutteli väsymystään ja sain hänet itkemään. Hirviöäiti.

Mies laittoi lapsen nukkumaan ja minä sain rauhassa hajota pieniksi palasiksi. Onneksi on puhelin ja ystävät...

Olin päättänyt, että en anna itseni katkeroitua tästä. Mutta voiko sitä estääkään...? Milloin ihminen saa katkeroitua? Pitikö minulta mennä taas pilaamaan yksi kesä, lempivuodenaikani. Viime vuonna harjoittelimme pientä surua vielä näihin aikoihin toukokuisen keskenmenon jälkeen. Koko vuosi leijuu lisäksi jossain loputtomien alkionsiirtojen sumussa, jotka eivät kertaakaan onnistuneet ja tuntui, että aloin hiljalleen menettää toivoani. Vasta lokakuisessa uudessa ICSI-hoidossa tärppäsi ja vaikka pelkäsin uutta keskenmenoa paljon, hiljalleen uskalsin hellittää ja ruveta luottamaan että tämä elämä kantaa.

Ja kymmenen päivää ennen laskettua aikaa hänet viedään minulta pois!! Avot, tässä sitä ollaan. Nyt vellotaan tässä ISOSSA surussa ja taas pitäisi muka jaksaa keräillä itsensä kokoon.

Milloin tulee meidän vuoro saada olla rauhassa onnellinen? Edes vähän pidemmästi kuin puoli vuotta, tai muutama kuukausi kerrallaan.

Peikko on muuttanut kylään...

Niin, tänne on muuttanut sellainen peikko. Tiedättekö ne kuvat, joissa toisella olkapäällä istuu enkeli, ja toisella piru. No, se meidän peikko muistuttaa vähän tuota jälkimmäistä. Sillä ei ole oikein mitään hyvää sanottavaa ja se esittää mielellään negatiivisia kommentteja, erityisesti liittyen tähän raskauteen. Omituinen tyyppi, en oikein tiedä miten sen saisi savustettua täältä ulos...!

Peikon olemassaolo sai varmaan alkunsa noin viikko sitten kun tulin uudelleen sairaaksi. Sairastuin siis käytännössä ennenkuin ehdin toipua siitä edellisestä. Yskin koko ajan kuin viimeistä päivää, päätä särkee ja olo on vetämätön, diagnoosina mykoplasma. Jippii. Lääkäri ei uskaltanut edes määrätä antibioottikuuria koska kyseisiä lääkkeitä ei saisi raskauden aikana käyttää. Tiistaina kun menemme varhaisultraan, kysyn siellä lääkäriltä (työterveyslääkärin neuvosta) josko kuitenkin olisi jotain mitä uskaltaisi ottaa tai mitä hän ylipäätään on asiasta mieltä.

Joka tapauksessa tämä alituinen sairastaminen, joka on siis kestänyt koko tämän raskauden ajan (!) on vetänyt mieltä hieman matalaksi. On pakostakin ruvennut epäilyttämään, että miten se alkioraukka kestää tuolla sisuksissa kun itse hautoja on näin huonossa kunnossa ihan koko ajan. Senhän pitäisi olla hyvässä turvassa, mutta rajansa kai kaikella...?

Lugesteronia jatketaan edelleen. Soitin viime viikolla klinikalle kun lääkkeet reseptiltä olivat loppumassa, ja sieltä suositeltiin kuuria jatkettavaksi ainakin varhaisultraan asti, kahden kapselin päiväannoksella. Kuulemma varsinkin sellaisissa tapauksissa joissa äidillä on ollut jotain hormonaalisia ongelmia tai on ollut keskenmenoja, on viisasta jatkaa lääkitystä. Minähän taidan kuulua jollain tapaa kumpaankin kategoriaan. Lääkäri soitti uuden reseptin meidän lähiapteekkiin, josta minun piti käydä hakemassa uusi satsi, mutta tietysti onnistuin mokaamaan koko homman, sillä eilen illalla tajusin, että jäljellä on enää 2 kapselia ja apteekki kiinni koko sunnuntain! Eipä ollut oikein muuta vaihtoehtoa kuin vähentää annostus poikkeuksellisesti yhteen per päivä ja käydä heti maanantaina apteekissa kun se aukeaa.

Varhaisultraan on enää vajaa 2 vuorokautta aikaa ja jännitys tiivistyy. Eletään samoja aikoja kuin keväällä kun edellinen raskaus keskeytyi, ja nyt toivon hartaasti että samaa ei tarvitse kokea enää uudestaan. Kyttään ja väijyn olemassaolevia raskausoireita: ovatko rinnat varmasti vielä yhtä kipeät/arat kuin viime viikolla? Entä pissan väri, ettei se vaan ole vaalentunut? Ainut ihan varma ja pysyvä oire on supernälkä, se on koko ajan voimistunut ja nyt purtavaa tarvitaan 2 tunnin välein kuten Sintistäkin. Voi kun tiistai toisi mielenrauhan hyvien uutisten muodossa!

Keskenmenon jälkeen

Keskenmenosta on kulunut aikaa nyt reilut 2 viikkoa. Omasta mielestäni olen päässyt sen yli yllättävän hyvin ja nopeasti, mutta toki edelleen mieleen pulpahtelee aika surullisiakin ajatuksia. Vaikeimpia ovat ne hetket, kun vastaan tulee raskausmaha ja päänsisäinen laskuri rupeaa tekemään omia laskutoimituksiaan ja ajattelemaan, kuinka aivan kohta minäkin olisin näyttänyt samalta....Pian olisin saanut kiskoa jo jalkaan niitä kesänaikaisia raskausvaatteita joita toissakesänä tuli käytettyä ja säilöttyä kaappiin uutta aikaa odottamaan....Sitten on vain pudotettava itsensä maan pinnalle näistä turhista ajatuksista.

Saa nähdä tuleeko vuodenvaihteessa mieleen taas alakuloisia ajatuksia, kun olisi ollut pikkuisen syntymäpäivä.

Nämä mietteet käynnisti todennäköisesti juuri päällä oleva ovulaatio. Tuntuu hölmöltä, että menossa on selkeääkin selkeämmin käynnissä otolliset ajat juuri nyt kun ei saa yrittää. Tämä kierto olisi kuitenkin vielä maltettava kunnes ensi kierrossa voi taas aloittaa. Ei sinänsä pitkä odotusaika kun pelkäsin paljon pahempaa. Mutta mikä sen sijaan on hyvin ärsyttävää, että seuraavaa PAS:ia saamme odotella ainakin elokuulle saakka. Nimittäin ensi ovulaatio tulee varmaan juuri silloin kun olemme ehtineet lähteä jo ennakkoon varatulle kesälomareissulle, ja sitä seuraava puolestaan klinikan kesätauon aikana! Jos luomuna ei tärppää, on meidän vain odoteltava elokuulle ja toivottava parasta.

Isompi mutta on varmaan se, että ajatus uudesta luomuraskaudesta on ruvennut pelottamaan. Mieleni perukoilla on kehkeytynyt teoria, että ehkä minun ja miehen kehnoilla suvunjatkamistaidoilla ei vaan saa vauvaa aikaiseksi luonnollisella tavalla, että seuraavakin menisi kesken. Eräs ystäväpariskunta on meillä samanlaisessa tilanteessa, paitsi että heillä meni ensin kaksi luomuraskautta kesken ennenkuin he siirtyivät ICSI:in. Olemme keskustelleet aiheesta paljon, ja meillä molemmilla on sama epäilys siitä, että ehkä tällaisilla edellytyksillä luomuvauvaa on erittäin hankala saada. Tästä ekasta keskenmenosta selvisin, mutta miten selviytyisin toisesta??

Näin sekalaisia ajatuksia ilmoille heitellessäni myös eräs toinen asia keskenmenoon liittyen on mietityttänyt ja hieman ihmetyttänytkin. Kerroin tapahtumasta kolmelle ystävälleni tilanteen ollessa akuutisti päällä, ja vain yksi näistä henkilöistä (joka on kokenut saman itse monta kertaa) on aktiivisesti tukenut minua koko ajan. Tämä ystävä soitti minulle noina päivinä joka päivä monta kertaa ja tiedusteli miten menee, ja kuinka tyhjennys etenee. Nämä kaksi muuta erittäin läheistä henkilöä eivät ole kertaakaan sen ensimmäisen keskustelun jälkeen ottaneet asiaa puheeksi, edes tiedustellakseen tuliko komplikaatioita tai miten voin. Joskus tämäkin kieltämättä hieman surettaa :(

Lääkkeellinen tyhjennys, osa II

Eilen oli sitten itse se päivä, kun kohdun tyhjentäminen varsinaisesti alkoi. Pientä kevyttä tiputtelua tuli jo lauantai-iltana sairaalassa annetun tabletin johdosta. Sunnuntai-aamuna laitoin ohjeiden mukaisesti 4 Cytotec-tablettia sisuksiin ja todella nopeasti alkoi voimakas vuoto. Muutaman tunnin kuluttua laitettiin 2 tablettia kielen alle, ja siinä olikin sitten koko lääkehoidon osuus. Tuota ennen ja sen jälkeen olen ottanut vain kipulääkkeitä. En ole kovin tottunut Buranan käyttäjä, joten ne muutamat Burana 600:et jotka otin, saivat aina valtavan väsymyksen aikaiseksi, mutta siinähän se aika sitten menikin vähän paremmin nukkuessa.

Vuodon määrää kuvailisin ilmaisulla tavalliset kuukautiset x 3. Tosin olen aina kärsinyt (varsinkin alkuvaiheessa) aika runsaista menkoista, joten tuo ei sikäli ollut aivan niin järkyttävää kuten olin ajatellut. Ällöttävää kylläkin....Kipua pelkäsin etukäteen aika kovastikin, sillä eräs ystäväni on joutunut käymään tämän saman läpi, mutta hänellä nuo lääkkeet aiheuttavat aivan valtavat tuskat sillä kohtu ilmeisesti rupesi supistelemaan niiden johdosta liian voimakkaasti. Hän päätyi lopulta sairaalan päivystykseen saamaan vähän vahvempia troppeja tuosta selviytyäkseen. Luojan kiitos noin ei käynyt minulle. Otinkin aina reippaasti kipulääkettä kun jotain rupesi alavatsassa tuntumaan, sillä siihen rohkaistiin myös sairaalassa koska lääkkeiden vaikutus ottaa aina oman aikansa ja siinä välissä kipu saattaa ehtiä yltymään liikaa.

Todella nopeasti vuoto tasaantui tavallisten kuukautisten tasolle, muistaakseni jo eilisiltana ja nyt se on  varsin kohtuullista. Olo on kuitenkin todella uupunut, enkä ole aivan varma mistä se eniten johtuu. Se alkoi jo perjantaina liittyen varmaan silloin eniten henkiseen järkytykseen, ja eilen kai siihen prosessiin mitä keho joutuu nyt käymään läpi. Tänään jouduin lähtemään asioille, (itse asiassa erääseen toiseen varsin epämiellyttävään toimenpiteeseen jota en kehdannut peruakaan, ja joka vieläpä ikään kuin kruunasi kaiken tämän viimeaikaisen fyysisen kärsimyksen) ja totesin, että olen kuin lihanuijan runtelemaksi joutunut yksilö. Vatsa oli kuin jauhelihaa ja jalat hyytelöä. Olin varmaan melkoinen näky kun vaapuin (vieläpä korkkarit jalassa, pöljä) hiukan horjuvin askelin ja hitaasti kuin eläkeläismummo, kun nopeammin en jaksanut/uskaltanut edetä.

Kotiin ajaessani mietin, että mitähän lohturuokaa sitä keskenmenoon voisi syödä...? Oikein mikään ei houkuttanut, mutta päädyin kuitenkin sipseihin. Olo on yllättävän alakuloinen vaikka etukäteen päätin, että en antaudu liikaa synkistelemään. Ilmeisesti sitä oli ehtinyt niin hyvin jo innostua vauvan tulosta, ja lisäksi tällainen itse tehty lääkkeellinen tyhjennys oikein hieroo sitä vasten kasvoja. Omalla tavallaan lauantai oli kaikista pahin päivä, kun pänttäsin sairaalasta saatuja ohjeita, ja mietin kuinka älytöntä on, että tämän joutuu tosissaan vielä itse tekemään. Salaa olin kateellinen Eve Hietamiehen "Puolinainen" - kirjan päähenkilölle, jolla kaikki menetetyt tulivat itsestään ulos.

Nyt tämä synkistely alkaa jo kyllästyttää. Millähän sitä piristyisi, onko hyviä ideoita? Kampaaja on jo varattu, kynsienlaittoaika järkätty, mitä vielä...?

Kuinka nopeasti te muut saman kokeneet olette toipuneet fyysisesti (ja henkisesti)? Kun maha on tohjona, ei voi painua oikein lenkillekään reippailemaan. Toivottavasti tämä menee pian ohi.

Lääkkeellinen tyhjennys

Tänään kävimme sairaalassa kontrollissa, eilen vihdoin soittivat lähetteen saatuaan. Olin yhtä tärisevää hermorauniota kun istuimme odotusaulassa, niin paljon minua jännitti sillä olihan olemassa silti se pieni toivonkipinä...

Itse tutkimus tehtiin alakautta ultralla. Vaikka sitä kuinka muuta toivoi, näkyi ruudulla vain tyhjä möykky. Minun vauva, vauvavainaja, josta oli elämä jo paennut. Siinä vaiheessa itku vihdoin tuli, ensimmäistä kertaa koko tämän episodin jälkeen. Pakko oli uskoa, kun sen omin silmin näki. Ja heti perään ihmetellä, että milloin se syke oikein oli loppunut. Enkö tosiaan tuntenut tai aistinut sitä millään tavalla itse.

Kaikki oli siis mennyt juuri niinkuin alkuperäinen ultraajatäti sanoi, valitettavasti.

Onneksi tutkimuksen suorittanut mieslääkäri oli aivan ihana ja empaattinen tyyppi. Puhui kauniisti ja ymmärtävästi, ei yrittänyt passittaa nopeasti huoneesta ulos ja seuraavaa potilasta tilalle. Hoitaja puolestaan kantoi paperia poskien pyyhkimistä varten.

Nyt sitten on menossa lääkkeellinen tyhjennys, ensimmäisen lääkkeen eli kohdunsuuta valmistelevan Mifegyne-tabletin sain jo sairaalassa. Muita lääkkeitä sain mukana kokonaisen paketillisen, ne pitää aloittaa sunnuntaina ja ne viimeistään käynnistävät vuodon.

Oma olo on katkipoikkiväsynyt ja hiljaisen pettynyt. Kaikkea sitä joutuukin. Onneksi meillä on Sintti, kallis Sintti-tyttönen! Muuten tämä olisikin paljon musertavampaa.

Kun kahdesta tuli nolla

Tänään kävimme toisessa varhaisultrassa, jossa oli määrä saada sikiöstä mitat ja valokuvia. Samoin sen toisenkin ruskuaispussin kohtalon piti selvitä, että tuleeko vauvoja sittenkin kaksi vai onko niistä vain toinen elinkelpoinen.

Rakko ei ollutkaan kovin täynnä, joten puolen tunnin raivokkaan ultrauksen jälkeen perukoilta löytyi vihdoin yksi sykkivä alkio. Toinen ruskuaispussi oli hajonnut jonnekin itsestään, mutta iloitsimme siitä ainokaisesta. Kesti aikansa ennenkuin ultraaja sai sen sopivasti esiin mittausta varten.

Tulos: Koon puolesta viikkoja 6+3 kun pitäisi olla vähintään 7.
Tuomio: Sykkeen hiipuminen itsestään ja keskenmeno aivan lähipäivinä

Että semmoista. Toivoa ei ole, tällaisissa tapauksissa ne menevät aina kesken sillä ikä ei täsmää vaikka kuinka laskisi....

Täti teki lähetteen sairaalaan ja nyt vaan odotellaan kumpi tulee ensin, puhelu vai keskenmeno...

Näin sen meidän luomuihmeen sitten kävi :(

Jatkosuunnitelmia

Tänään soitin heti maanantaiaamun kunniaksi klinikalle. Väänsimme ja käänsimme, mutta millään maailman laskuopilla toista PAS:ia ei saada mahtumaan huhtikuulle :( Meillä eräs matka tulee juuri niin hankalaan ajankohtaan. Klinikalla sanottiin, että ottakaa nyt vaan meistä kunnon loma, unohtakaa koko homma ja tulkaa toukokuussa uudelleen levännein mielin. Helpommin sanottu kuin tehty! Tämmöinen action-nainen ei ihan hevillä saakaan itseään rentoutumaan, kun prrojektia pukkaa...

Onneksi kuitenkin asia käytiin puhelimessa niin perusteellisesti lävitse, että nyt meillä on muutaman kuukauden tähtäimen suunnitelma selvillä. Toukokuussa tehdään PAS viimeisillä pakastealkioilla, mutta sitä edeltävällä ultrakäynnillä käydään lääkärin kanssa läpi hoitosuunnitelma uuden IVF-hoidon osalta ja saamme samantien reseptit kouraan. Pistokset pitää nimittäin aloittaa jo toisena kiertopäivänä, joten jos kuukautiset alkavat vaikkapa viikonloppuna (kuten nyt), ei siinä vaiheessa ehdi enää lääkärin pakeille. Jos puolestaan raskaus alkaa pakastesiirrosta, saamme repiä reseptit ja keskittyä nauttimaan ihan muista asioista :)

Aikataulujen kanssa tekee vähän tiukkaa, sillä klinikka on juhannuksen tienoilla kiinni muutaman päivän, mutta laskeskelin että sitä ennen kyllä ehditään loistavasti myös yksi IVF-kierros. Heinäkuussa puolestaan klinikka on jälleen kiinni mutta tällä kertaa useamman viikon, joten siihen mennessä toivon mukaan onnistutaan ettei tämä mene niin hirveän monen kuukauden päähän. Tätä hoitorumbaa aloittaessahan kerrottiin, että PAS:n onnistuminen on n. 30%:n luokkaa joten jos yksi kolmesta ei tärppää niin johan on kumma!

Muutamia riskejä luetellakseni yksi on ehdottomasti tämä hirveä rahanmeno, mutta toisaalta mitäpä sitä ei perheensä eteen tekisi. Toisekseen, miten ihmeessä saan sovitettua tämän kaiken jo ennalta täpötäyteen työkalenteriin?? Ja kolmanneksi, myös mies matkustaa aina silloin tällöin joten nyt on pidettävä peukut taas tanassa ettei mitään elintärkeää osu mahdollisten IVF-hoitojen kanssa samaan saumaan.

Ja sitten vielä näistä äskettäin alkaneista kuukautisista. Olen aika varma, että kyseessä on varhainen keskenmeno. Minulla oli vielä reilu viikko sitten aika selkeitä raskausoireita, ja tällä tarkoitan paljon tavallista tummempaa pissaa mitä esiintyi myös eka raskaudessa. Yhtäkkiä se alkoi sitten hiljalleen hiipua pois kunnes en enää hoksannutkaan että asiat olivat toisin. Nyt sitten puolestaan tämä vuoto on sen verran rajumpaa kuin normaalisti (ja onhan siellä tietysti enempi tavaraa ollutkin sisuksissa) että jostain sellaisesta on varmaan pakko olla kyse.

Olen ajatellut asian niin, että en anna itseni ryhtyä vellomaan missään negafiiliksessä sillä minulla on kuitenkin asiat tosi hyvin. Minulla on jo yksi lapsi joka sattuu olemaan maailman ihanin tyttö, ja pelkästään häntä katsoessa kaikki maailman murheet unohtuu. Pitää olla kiitollinen siitä hyvästä mitä on jo saanut, ja kaikki lisä on pelkkää plussaa! Me ollaan perhe myös ihan kolmistaankin :) Ja ennemmin tai myöhemmin tämä meidän perhe kyllä saa sen neljännen jäsenensä, se on varma juttu se.

Vatsanseudun Kyttääjät

Eilinen edustustilaisuus sujui aivan yli odotusten. Olitte aivan oikeassa antamienne vinkkien kanssa, että kun ei tee asiasta numeroa, kukaan ei huomaa välttämättä yhtään mitään. Tilasin ruoan kanssa limun, ja sain tilattua itselleni vale-drinkin poistumalla kesken illallisen wc:hen ja pysäyttämällä samalla reissulla tarjoilijan. Kysyin häneltä ihan suoraan, että mikä juoma näyttäisi eniten alkoholilta ja hän ehdotti ginger alea kuohuviinilasissa ja sen myös tilasin. Oli hyvää, ja juoman tullessa joku kommentoi vain, että "ai sä tilasit kuohuviiniä, kippis!" ;)

Olen entistä tyytyväisempi onnistuneeseen huijaukseen, sillä sain reissun aikana kuulla, että firmassani kytätään oikein joukolla milloin minä raskaudun. Ilmeisesti käynnissä on myös pienimuotoista vedonlyöntiä ja arvatkaa kuka on kärkisijoilla...Saattaisin huvittua, ellen olisi ärsyyntynyt. On se kumma kun toisten vatsanseudun kyttääminen muodostuu eräiden tärkeimmäksi ajanvietteeksi työpäivän aikana! Aion todellakin salata tämän raskauden niin pitkälle kuin ikinä voin, sillä olisi tosi tuskallista joutua selittämään oikealle ja vasemmalle, jos se sattuisi menemään kesken.

Sain eilen kuulla aika ikäviä ja masentavia uutisia. Pitkäaikaislapseton ystäväni, jonka raskaudesta äskettäin hehkutin, on kokenut jälleen yhden keskenmenon. Edellinen sattui viime kesänä ja nämä molemmat olivat ns. tuulimunaraskauksia. Hän vuoti reilun viikon ja kävi toissapäivänä lääkärissä missä todettiin tyhjä ruskuaispussi ja hän sai kotiin mukaansa lääkkeet, joilla tyhjennys suoritetaan. Epäreilua ja kurjaa! Olin niin onnellinen hänen puolestaan, ja tietysti hauskalta tuntui alunperin myös se, että olimme melkein samoilla viikoilla ja olisimme voineet jäädä samoihin aikoihin äitiyslomalle. Heillä olisi ICSI-hoidon jäljiltä alkioita pakkasessa vielä yhteen siirtoon, mutta se siirtyy olosuhteiden pakosta (pitää odottaa parit kuukautiset) ja sairaalan kesälomien johdosta vähintäänkin alkusyksyyn...nyt toivon heille ihan järjettömän paljon tulevien kesäisten kelien siivittämää luomuplussaa!

Lisäksi yritän nieleskellä pois ajatusta mielen perukoilla koputtelevasta syyllisyydestä. Miksi minä, enkä ne muut jotka ihan varmasti ansaitsisivat tulla raskaaksi...

Julkkisten keskenmenot

Elämä ei ole aina helppoa julkkiksillakaan. Myös rikkaat seurapiiritähtöset ja näyttelijät kokevat keskenmenoja samoin kuin me tavalliset pulliaiset.

Ihana Nicole Kidman, joka sai pari vuotta sitten tyttären, on kertonut kokeneensa keskenmenon 23-vuotiaana juuri mentyään naimisiin Tom Cruisen kanssa. Hän joutui siis odottamaan oman biologisen lapsen saamista melkein parikymmentä vuotta, mutta vihdoin pitkä odotus palkittiin.

Laulaja Lily Allen koki äskettäin hyvin traagisen keskenmenon ollessaan jo kuudennella kuukaudella raskaana. Tämä oli jo hänen toinen keskenmenonsa ensimmäisen tapahduttua vuonna 2007. Kerrotaan, että edellämainitusta syystä Allenin ensimmäinen parisuhde päättyi eroon.

Näyttelijä Kirstie Allen alkoi omien sanojensa mukaan lihoa voimakkaasti keskenmenonsa jälkeen vuonna 1990. Hänen painonsa nousi raskaana ollessaan ja menettäessään vauvan hän alkoi syödä suruunsa mikä auttoi häntä uskottelemaan itselleen, että hän oli yhä raskaana. Tästä alkoi hänen aina näihin päiviin asti kestänyt kamppailu painoaan vastaan. Lapsia Alley sai myöhemmin 2 kappaletta adoption kautta.

Yksi lempijulkkiksistani Jennifer Aniston paljasti vasta pitkän ajan kuluttua avioliittonsa päättymisestä Brad Pittin kanssa, että he menettivät avioliittonsa aikana kaksi vauvaa. Ensimmäinen raskaus päättyi 2003 ja toinen 2004, mikä ilmeisesti ratkaisi heidän avioliittonsa kohtalon. Aika pian toisen keskenmenon jälkeen he ilmoittivat eroavansa.

Keskenmenon ehkäisykonsteja

Olen tässä selaillut gynekologin viimeksi antamia esitteitä, ja lueskellut erityisesti foolihaposta. En ollut kuullutkaan koko asiasta aiemmin, ennenkuin gyne viimeksi valaisi minua. Tiesitkö, että foolihapon puute on suurin yksittäinen synnynnäisen Spina Bifida-epämuodostuman aiheuttaja? Ja että nuoret naiset Suomessa eivät normaalisti saa foolihappoa tarpeeksi ruokavaliostaan? Minä en.

Sen verran muistan, että gyne kehotti viime käynnin jälkeen ostamaan apteekista purkin foolihappotabletteja, sillä keskustelimme mahdollisesta raskautumisen aloittamisesta. No, minähän tietysti riensin innokkaana ostamaan sitä jo keväällä vaikka siinä vaiheessa tiesin että aloitus pyöräytetään käyntiin vasta kesällä :) Siitä asti purkki on nakottanut hyllyllä odottamassa käyttöä. Aloin popsia niitä muutamaa päivää ennen aloittamista, sillä lääkäri kertoi, että pillereiden lopettaminen saa elimistössä aikaan sen, että foolihapon taso romahtaa. Koska se on sikiölle elintärkeä aine, tuota ei tietysti kannata päästää tapahtumaan, ja niinpä minäkin olen syönyt kyseisiä tabletteja siitä asti.

Pari päivää sitten mietin, että jokohan käytön voi lopettaa, jos tarve ajoittuu vain pillereiden lopettamisen ajankohtaan. Luettuani lisää mieli muuttui.

Esitteen mukaan välittömästi raskauden ensi viikkoina foolihappoa tarvitaan sikiön hermostoputken sulkeutumiseen. Lisäksi foolihapon tarve raskauden alkaessa ja sen aikana on normaalisti vähintään 400 mikrogrammaa (normaalisti nainen saa ruokavaliosta alle 300), ja tarve jatkuu samanlaisena aina imetykseen asti. Jos foolihappoa ei saada tarpeeksi, on olemassa keskenmenon riski.

Huh, mistä tämänkin olisi voinut tietää! Onneksi minulla on aivan mahtava gynekologi, joka on tosi pätevä ammatissaan ja jopa harmillisen suosittu kun aikoja saa jonottaa jopa viikkoja. Mutta hänestä en luovu :)

Surullisia Tarinoita ja Toivonkipinääkin

Tänään olen lueskellut tosi paljon erilaisia vauvakuumeaiheisia blogeja ja tullut välillä tosi surulliseksi. Tuntuu tosi kurjalta ajatella, kuinka monta ihmistä maan päältä loppujen lopuksi löytyykään, joka antaisi mitä tahansa saadakseen lapsen, mutta ei vaan luonnollista kautta onnistu siinä. Jopa nuorella ihmisellä voi olla suuria vaikeuksia tulla raskaaksi, tai jos vaikka raskaaksitulo onnistuisikin, niin saa aina keskenmenon.

Noin pari kuukautta sitten sain erään tuttavan tuttavan suruviestin. Heille oli pitänyt tulla vauva ja nainen oli muistaakseni noin neljännellä kuulla raskaana, mutta tutkimuksissa oli selvinnyt, että vauva olikin kuollut kohtuun. Tämä nainen oli sitten joutunut synnyttämään sikiön. Tuollainen on aina ihan hirveätä, mutta tilannetta tietysti vielä höysti se tieto, että he olivat yrittäneet monta monituista vuotta tätä vauvaa ja kun sitten vihdoin tärppäsi, kävi näin. Aivan kamalaa, en osaa edes täysin kuvitella miltä siinä tilanteessa täytyykään tuntua.

Toinen omakohtaisesti vielä kurjempi tapaus sattui aivan äskettäin. Eräs rakas ja läheinen ystäväni oli miehensä kanssa yrittänyt tulla raskaaksi noin neljän vuoden ajan, tuloksetta. Erilaisia vaivoja oli matkan varrelta löytynyt ja niitä oli sitten sitä mukaa paranneltu, sekä tutkimuksiinkin olivat menneet ja jotain hedelmöityshoitoja tehty vuosi sitten, kunnes he siltä erää väsyivät ja päättivät pitää taukoa. Uudet hoitotoimenpiteet oli taas varattu ja heidän piti aloittaa tänä kesänä, mutta kuin ihmeen kaupalla heillä tärppäsikin luonnollista kautta! Olin heidän puolestaan aivan superiloinen ja onnellinen, että vihdoin kaiken odottelun jälkeen oli käymässä hyvin. No, arvaatte varmaan että tämä tarina ei päättynyt hyvin...

Olimme ystäväni kanssa kahvilla ja molemmilla baakelsit nenän alla mutta me kumpikaan emme pystyneet itkultamme syömään, kun hän kertoi raskauden menneen äskettäin kesken ja kivut olivat olleet hirvittävät. Tai ilmeisesti oikeasta raskaudesta ei ollutkaan ollut kysymys, vaan heidän kohdalleen oli osunut ns. tuulimunaraskaus mitä ei mistään tietysti voinut arvata kun eivät olleet ultraankaan vielä päässeet. Varattu aika olisi ollut seuraavalla viikolla, mutta tämä ehti mennä itsestään kesken juuri sitä ennen. Suru ja shokki olivat olleet valtavat, mutta onneksi ystäväni on optimistinen ja toiveikas persoona, joten hän pystyi surusta huolimatta yrittää nähdä asiassa joitain hyviäkin puolia. Niistä ehkä tärkein oli se, että todistettavasti hedelmöittyminen on heille luonnollista kautta ylipäätään mahdollinen kun sitäkin pitkään epäiltiin. Nyt he eivät tosiaankaan aio luovuttaa, vaan aikovat tehdä kaikkensa että seuraava raskaus saadaan käyntiin mahdollisimman pian, ja jos ei luonnollisesti, niin vihdoin syksyllä alkavilla hedelmöityshoidoilla. Ihanan positiivinen asenne ja mahtavaa, etteivät he menettäneet toivoaan!

Itsekin haluan ajatella, että jos vaikka tulisikin tieto, ettei meillä hedelmöitys onnistu luonnollista kautta, ei se olisi maailmanloppu. Olen aina, niin kauan kuin muistan, ajatellut että saattaisin joskus adoptoida jos oman lapsen saanti ei onnistu. Sen sijaan en osaa kuvitella miten suhtautuisin keskenmenoon...siinä ehtii kuitenkin ajatukset laukata vaikka mihin edes muutaman raskausviikon aikana. Sitä ehtii ajatella ja haaveilla ja suunnitella, vaikka kuinka yrittäisi itseään toppuutella ja olla varovainen. Mutta toisaalta, onko se raskausaika sitten niin nautittavaa jos koko ajan pitää pelätä ja mitään ei tapahdukaan...?

Mutta tsemppiä kaikille yrittäjille, ei saa menettää toivoaan! Toivoa on aina, niin haluan ajatella. Ja paistaa se päivä joskus risukasaankin, eikös vaan :)