tiistai 31. maaliskuuta 2015

KP 32 & uuden ICSI:n kynnyksellä

Viime viikot ovat kuluneet etanamaisen hitaasti kun olen seurannut kalenteria, laskenut ovis- ja kiertopäiviä odotellen että pian päästäisiin hoitoihin. Edellinen kierto venyi hurjan mittaiseksi ollen kokonaiset 39 päivää, eikä tämä käsillä olevakaan näytä merkkejä muusta. Nyt on KP 32 ja ovisoireita rupesi tulemaan viikko sitten maanantaina. Tavallisesti ovis noudattelee minulla aina suht samaa kaavaa, alavatsa alkaa pullistella ja kipuilla, ja sitä jatkuu noin neljä päivää kunnes sisuksissa poksahtaa, ja masu asettuu. Nyt sitä samaa, hiljalleen pahenevaa tuntemusta vaan jatkui ja jatkui kokonaiset seitsemän päivää, enkä missään vaiheessa päässyt sanomaan että no niin, nyt se munis lähti.

Tämähän tarkoitti samalla ahkeraa luomuilua kotona makuukammarin puolella, mikä käy toisinaan ihan työstä kun sitä kalenterin kanssa harjoittaa. Onneksi meillä miehen kanssa huumorintaju kestää erilaiset kieli poskessa heitetyt kommentit puolin ja toisin, "jaksaa, jaksaa - tässä voi säästää monta tonnia riihikuivaa rahaa!" ;)

Mutta totta puhuen, jos meillä luomusti tärppäisi, olisin tietysti ensiksi iloinen mutta luultavasti silti suurimman osan ajasta puhtaasti kauhuissani, ottaen huomioon että ainoa luomuraskauteni ikinä on päättynyt keskenmenoon. On vaikea uskoa, että sieltä mitään elinkelpoista pystyisi itsekseen kehittymään. Yritettävä kuitenkin on, ja kohtahan tämä jännäys joka tapauksessa loppuu kun kuukautisten pitäisi alkaa 3-5 päivän kuluttua. Meidän on vielä käytävä klinikalla pistosopetuksessa sillä emme ole koskaan aiemmin pistäneet Menopuria.

Näistä uusista jipoista DHEA-hormonin käyttäminen tuntui aluksi kiehtovalta uudelta kokeilulta. Nyt olen siitä hieman myrtynyt, sillä toistaiseksi ainut näkyvä muutos on ollut kiertojen piteneminen ja sen johdosta hoidon odottelu on pidentynyt yhteensä noin kahdella kokonaisella viikolla. Ja sekään ei ole vaikuttanut millään tavalla luteaali-vaiheeseen (joka on minulla niin kovin lyhyt) vaan ainoastaan alkupäähän, saaden oviksen tulemaan vasta KP 27-30 tienoilla. Hormonia napsitaan aina punktioon saakka, jolloin se lopetetaan. Jos tulen tuoresiirrosta raskaaksi, pyörrän tietysti puheeni heti ;)

Kaikkinensa on sanottava, että hoitotauosta on ollut jollain tasolla apua henkiseen jaksamiseen, erityisesti miehellä. Itse olen kuitenkin huomannut, että tässä viikkojen vieriessä odotukset alkavat latautua ihan eri tavalla odotusajan ollessa näin pitkä ja huomaan haaveilevani raskaanaolemisesta ihan jatkuvasti. Ja ihan salaa ne ajatukset kulkevat sellaista latua, että "sitten kun olen raskaana..." ja "kohta, kun tulen raskaaksi...", eli päässäni olen jo vuorenvarma että tästä eka hoidosta tärppää! Se on todella pelottavaa, koska epätoivoissani ajattelin jo näin sekä marraskuussa että vuodenvaihteessa, ja pudotus oli sitä korkeampi.

Käytännön tasolla en jaksa olla enää niin motivoitunut kun olin syksyllä. Syön tietysti aina keskivertoterveellisesti, mutta pannassa ei ole enää mikään muu kuin karkki. (se on oleva palkintoni kun ensimmäiset 3 raskauskuukautta ovat ohi!!) Vitamiinit otimme muutama viikko takaperin taas käyttöön, mutta niistäkin aion käyttää vain olemassaolevat purkit enkä osta enää lisää. Toivotaan, että sanonta "Less is More" pitää tässä tapauksessa paikkansa.

Toivottavasti meillä Päästään Pääsiäisenä Pistämään! :)

sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

Outsider

Toisinaan eteen tulee hetkiä, jotka todella pudottavat alas niistä kuvitelmista, että olisin edes suunnilleen päällisin puolin toipunut. Ne sosiaaliset hetket, kun muistaa ettei todellakaan ole yksi muista. Synttärijuhlat, ristiäiset, häät, you name it. Kaikki sellaiset tilaisuudet, joissa on onnellisia, tavallisia ihmisiä juhlimassa jonkun toisen onnellisen, tavallisen ihmisen elämää. Mukana aikuisia, lapsia, raskaanaolevia, vauvoja. Kaikki odottaneet jo tovin, että pääsevät taas viettämään mukavaa aikaa yhdessä, jutellen mukavia, syöden kakkua kahvin kanssa.

Sitten paikalle saavun minä, jälleen kerran kuvitellen että "tämähän olisi kivaa piristystä ja vaihtelua". Hah. Joskus ennen minäkin olin samanlainen tavallinen ihminen, joka nautti sosiaalisista tilanteista. Nykyään jähmetyn jo kynnyksellä, ihan jokaikinen kerta. Ulkopuolisuuden tunne iskee minuun välittömästi. Aina löytyy joku, jonka olisi pitänyt osata sanoa jotain. Aina löytyy joku, joka möläyttää. Ja minä, joka sitten kuitenkin säälin ja suojelen sitä toista, enkä vastaa möläytykseen emämöläytyksellä. Hymistelen, kiertelen ja kaartelen, ja jälkeenpäin kotona möykkään, "eikö se muka tiennyt!?".

Tiesiväthän he, sillä hetkellä silloin viime kesänä kun siitä kerrottiin, vaan kun siitä on jo niin kauan. Kokonaiset 9 kuukautta! Ei kai ne nyt enää, sitä samaa vatvo.

Ja noissa bileissä on aina yksi toinenkin yhteinen tekijä: joko raskaana oleva tai ihan pieni vauva. Välttele niitä nyt sitten pienessä tilassa, ei ole muuten ihan helppo homma! Kaiken tämän vaivannäön perään tulee vielä muutaman päivän mittainen henkinen krapula. Minustakin on tainnut nyt tulla "tavataan-mieluummin-kahden-kesken-ihminen", mitäpä sitä sen enempää itseään kiusaamaan.

Kiusaamisesta puheen ollen, käsillä on jälleen uusi virstanpylväs Enkelipojan poismenosta. Hän on nyt ollut poissa yhtä kauan kuin eli: vain vajaat 9 kuukautta. Päivien kuluessa Enkelipojan lyhyt elämä painuu historian sivuilla yhä kauemmaksi, ja jonain päivänä tuo ajanjakso näyttää vain perhosen siiveniskulta, vaikka meille se oli samalla kokonaisen elämän mittainen...Voi poikani, kunpa olisit saanut edes yhden henkäyksen vetää kohdun tällä puolen. Ehkä silloin muu maailma osaisi sinut tunnustaa aivan eri tavalla...

keskiviikko 18. maaliskuuta 2015

Töihinpaluu

Kuten radiohiljaisuudesta on ehkä voinut päätellä, olen palannut takaisin töihin. Tämä elämänmuutos kaikkine sivujuonteineen on vaatinut kaiken ylimääräisen aikani ja energiani, mutta nyt yritän hiljalleen palata normaaleihin rutiineihin ja ruveta muistamaan myös ympärillä olevia ihmisiä. Olen pysytellyt aika lailla erossa kaikesta vauva-, odotus-, kuolema- tai lapsettomuusaiheisesta materiaalista ja olen todennut että hyvä niin, välillä etäisyys tähän kaikkeen tekee terää.

Töihinpaluu tuntui erittäin vaikealta ja vei kaikki voimani, erityisesti kun etukäteen rakentelemani "turvaverkko" ja back-up planini uusi raskaus ei siihen mennessä toteutunutkaan. Olin säikky, epävarma ja pelokas. Olisin jäänyt mieluummin oman kodin turvaan, mutta menin töihin kun oli pakko. Vedin väkisin suupieliä ylöspäin hymyä muistuttavaan irveeseen, kättelin ja halailin ihmisiä ja hoin "hei vaan, päivää, mukava nähdä taas!".

Kaikki kohtaamiset olivat odotuksesta latautuneita, miten minuun suhtauduttaisiin, mitä minulle ensimmäiseksi sanottaisiin. Pääsääntöisesti sain hyvin lämpimiä tervetulotoivotuksia, yllättävän moni halasi (mitä ei normaalisti olisi tapahtunut) mutta vain kourallinen on tähän päivään mennessä ottanut Enkelipojan tai jaksamiseni oma-aloitteisesti esille. Olin osannut tähänastisten kokemusten perusteella jo varautua siihen että ihmiset eivät yleensä ottaen osaa puhua kuolemasta, mutta silti se taas tuli minulle järkytyksenä. Tuntuuko "otan osaa" näin pitkän ajan jälkeen sopimattomalta, pelätäänkö että voinnin kyselyt saavat seurakseen heti kyyneleiden ryöpyn, sitä en tiedä, mutta joka tapauksessa lähes kaikki ovat ratkaisseet ongelman niin, että sitä ei (enää) ole.

Aluksi tuntui hyvin ahdistavalta, että Enkelipojasta ei puhuta koskaan. Kaikki muu on vapaata riistaa, mutta elämäni merkittävä osa, toinen lapseni, on tabu. Vähitellen olen kuitenkin tottunut tähän ja pystynyt rentoutumaan. Suru on kuitenkin merkillinen asia. Se vaatii ulostuloreitin tavalla tai toisella. Ennen Enkelipoika oli läsnä koko valveillaoloaikani ja mietin häntä jatkuvasti. Nyt taas tehokas työnteko edellyttää keskittymistä kulloinkin käsillä olevaan asiaan, joten en voi velloa omissa asioissani enää kaiken aikaa. Sen vastapainoksi heti työpäivän jälkeen autoon istuttuani kyyneleet purkautuivat ryöppynä, välillä jopa ihan yllättäen vaikka olin hyvän työpäivän jäljiltä hyvillä mielin. Mutta automatkat ovat mainiota itkuaikaa, kukaan ei silloin häiritse tai ihmettele märkiä kasvoja.

Kovaa on seurata niitä, jotka jäivät kanssani yhtäaikaa äitiyslomalle, mutta pääsivät onnellisesti maaliin asti. Tai niitä, jotka parhaillaan odottavat, eivätkä (onneksi) tule koskaan tietämään tarkkaan mitä oman vauvan hautaaminen tarkoittaa. Joka päivä käyn vuoropuhelua itseni kanssa, mutta kysymys ei koskaan vaihdu: "Miksi juuri meille piti käydä näin?" Olisi ihanaa kun saisi olla yksi niistä huolettomista vauvallisista...

Kaiken kaikkiaan nyt voi todeta, että töihinpaluu oli kuitenkin hyväksi. Aiemmin en olisi pystynyt enkä jaksanut keskittyä työasioihin, mutta tässä vaiheessa se on alkujärkytyksen jälkeen piristänyt ja tuonut uutta potkua elämään. En enää ehdi koko ajan vatvomaan hoitoja ja tuskailemaan raskauden puutetta. Olen kokenut olevani jälleen hyödyllinen ja tärkeä, sekä löytänyt tyydytystä siitä, että osaan sittenkin vielä jotain. Kaiken kukkuraksi aika rientää nopeasti, toivottavasti jonain päivänä (mahdollisimman pian) havahdun vielä positiivisen raskaustestin ääreltä!